Part 9

"Vakuutan, että niin kävi. Mitä te piditte Dollysta?"

"Teidän sisarestanne?'

"Niin."

"Tiedän, ettei hän siedä minua," vastasi tyttö vältellen.

"Mitä te sellaisia ajattelette? En usko teidän nyt osanneen paikalleen. Mutta hän ei kylläkään tunne teidän oikeata arvoanne, — siinä kaikki."

"Ei, hän tuomitsee väärin minua. Tiedän, että hän pitää minua aivan toisenlaisena olentona kuin minä olen."

"Mistä sen tiedätte? Ei kai hän puhunut teille siihen tapaan, kun minä olisin noutamassa autoa? Mitä hän sanoi teille?"

"Ei hän ilmaissut ajatuksiaan minusta. Itse asiassa hän, olosuhteihin verraten, kohteli minua varsin kauniisti."

"Myönnän, että hän aluksi saattoi tuntua hiukan jäiseltä," arveli Traill. "Se on niitä seurapiirien tapoja, — siten he aina käyttäytyvät, kun kohtaavat oudon ihmisen. Hyvä Luoja! Olenhan minä ollut heidän parissaan, ja toisinaan olisin silloin mieluummin seissyt tähystäjänä jonkun pohjoisnapaa tavottelevan laivan kannella. He saavat ytimet jäätymään ihmisen luissa katseillaan."

Sally hymyili; tämä vastenmielisyyden purkaus miellytti häntä. "Ettekö ajattele, että kerran tekin kuulutte heidän joukkoonsa?" kysyi hän. "Uskon, että siten täytyy käydä."

"Ei, se ei tapahdu, vaikka minun olisi elettävä elämäni viiteenkymmeneen kertaan. Sanoiko sisareni, että minä tulen taipumaan?"

"Hän sanoi toivovansa — ja odottavansa sitä."

"Sanoi? Hyvä, minä en maksaisi kuparikolikkoakaan hänen toiveistaan, Oli hänen tapaistaan takertua siihen jälleen. Ihmettelen, mikä hänen tarkoituksensa mahtoi olla, puhuessaan siitä teille. Ehkäpä hän ajatteli, että te suostuttelisitte minua alistumaan?"

Hän tarkasteli tyttöä kysyvästi, mutta Sally ei vastannut mitään. Hän olisi voinut ilmaista kirjaimelleen, mitä mrs Durlacher oli tarkoittanut, mutta hän vaikeni. Sitten Traill äkisti jälleen kysyi, mitä varten Sally oli saapunut hänen luokseen. "Ehkä tuon käärön vuoksi?" lisäsi hän, osottaen pöydällä olevaa, ruskeaan paperiin kiedottua pientä rasiaa.

"Niin," myönsi tyttö, ojentaen kätensä ja tarttuen kääröön.

"Kaiketi minä arvaan, mitä siinä on?" kysyi mies.

"Kyllä; luulen teidän arvaavan." Hän aukoi siteen solmuja, tuntien outoa, käsittämätöntä tyydytystä siitä että hänen käyntinsä syy alkoi näin itsestään selvitä, hänen tarvitsemattaan ryhtyä sitä selittelemään.

"Eikö rengas sovellu teidän käteenne?"

"Oh, kyllä; se ei ole syynä."

"Mikä sitten? Ettekö pidä siitä? Kas tässä —," sanoi hän, ojentaen tytölle veitsen, — "katkaiskaa side. Te ette milloinkaan saa päästetyksi auki noita solmuja. Se ei siis miellytä teitä?"

Tyttö katsahti suoraan hänen ankariin silmiinsä.

"Niinkö te todella luulette? Uskotteko te minun tuovan tämän takaisin siksi, etten pidä siitä?"

"Enhän minä tiedä. Mutta ellei syynä ole se, niin sanokaahan — mikä sitten?"

Hänen äänessään kuvastui ärtymystä, eikä hän huolinut paljoa peitellä sitä. Hän kuvitteli tätä tyttöä samanlaiseksi kuin monia muita naisia, jotka saadessaan jotakin tietävät juuri silloin kaikkein vähimmin, mitä he olisivat halunneet. Mutta hän oppi seuraavina silmänräpäyksinä ajattelemaan Sallysta toisin.

Tyttö otti korun rasiasta ja kiinnitti sen ranteeseensa, tuntien yhä vieläkin ylpeyttä näin tehdessään.

"Näettehän, — se sopii verrattoman hyvin," sanoi hän vilpittömästi.

"Armias taivas! Miksikä se sitten ei kelpaa teille."

"En voi ottaa sitä vastaan teiltä, — en voi. Jos te olisitte silloin, kun minä viimeksi näin teidät, — sen jälkeen, kun te hyvästelitte minut, — kertonut aikovanne ostaa tämän minulle, niin olisin kieltänyt teitä."

"Miksikä erityisesti sen jälkeen, kun minä olin 'hyvästellyt teidät'?"

"Koska teillä ei sitten enää ollut oikeutta lahjoittaa minulle mitään, eikä minulla oikeutta ottaa vastaan."

Traill nauroi. "Eikö tuo nyt ole suorastaan lapsellista?"

"Ei minun mielestäni."

"Mutta tehän pidätte siitä? Miellyttäähän se teitä?"

"Se on kaunis. Minulla ei ole koskaan ollut mitään tämän vertaista."

"Mutta nyt te hylkäätte sen?"

"Minun täytyy." Hän ojensi koristetta Traillille, joka sitä huomaamatta katseli vain järkähtämättä hänen silmiinsä.

"Jos minä nyt vielä kerran kysyn teiltä suorasti: miksikä, niin tahdotteko vastata minulle yhtä suorasti? Sanokaa."

Nyt, — hänen täytyi joko puhua totta tahi valehdella. Mikään puolittainen selitys ei voinut auttaa häntä. Tyttö tunsi, että hänen täytyisi ilmaista totuus, — ellei sanoin, niin silmäyksin, liikkein, yksinpä vaikenemallakin.

"En koskaan uskonut teidän tarkoittaneen vedollanne totta," hän alkoi epäröiden.

"Ei, ehkäpä te ette uskonut! mutta näette, — minäpä tarkoitin. Eikä se ole teidän kieltäytymisenne syynä. Olettakaamme nyt, että minä en ollut velassa teille, — että minä siis lahjoitin teille tämän. Pidättekö sen silloin?"

"En."

"No hyvä! nyt meidän on päästävä selville todellisesta syystä. Edelleen siis: miksikä ette suostu ottamaan lahjaa minulta?"

"Siksi, ettei teillä ole oikeutta — eikä mitään syytä lahjoittaa — minulle mitään."

"Mutta eikö teillä, ole syytä ottaa vastaan kaikki, minkä saatte?" kysyi mies melkeinpä katkerasti.

Sallya tämä purkaus olisi loukannut milloin hyvänsä, ja nyt hänen herkistynyt vaistonsa tiesi lisäksi ilmaista hänelle, mitä tämä karkeus pohjaltaan sisälsi.

"Ei," sanoi hän läähättäen, — "teidän pitäisi tietää, etten minä voi."

"Niin, näen sen; te ette voi. Minä ymmärrän, — kerroinhan teille, minkälainen mies minä olen; ja minunlaiseltani te ette huoli mitään lahjoja — kas vaan! Luullakseni te pidätte minun lahjaani suorastaan loukkauksena? Mutta, — te ette tietenkään ole ajatellut hetkeäkään, miltä _minusta_ tuntuu, kun te palautatte sen?"

Tyttö ei vastannut mitään.

"Se loukkaa minua; se koskee kipeästi. Ehkäpä te ette ole osannut uskoa sitä? Te tuskin olette tiennytkään, että minua voitaisiin haavoittaa, — että minä voisin _tuntea_ saaneeni haavan. Oletteko? Nyt minä olen sellaisessa tilassa. Annoin teille tuon pienen korun siksi, kun minun ei sopinut antaa teille muuta. Tämä rannerengas oli minulle ikäänkuin lohdutuksena, koska minä en voinut täyttää toiveitani antamalla teille sellaista, mikä olisi ollut teille hyödyksi. En minä pidä korukapineita arvossa, mutta tämän minä keksin pieneksi vastineeksi niistä lahjoista, joita minä en saanut antaa teille."

Hän vaikeni ja jäi tarkastelemaan tyttöä, joka painunein päin hypisteli neuvottomana kultaista rengasta, pidellen sitä yhä käsissään.

"Aavistatteko, mitä minä mieluummin olisin halunnut tehdä teidän hyväksenne?" kysyi Traill äkisti.

"En," sanoi tyttö, mutta hän ei kohottanut päätään eikä rohjennut kohdata miehen katsetta.

"Olisin halunnut muuttaa teidän koko ympäristönne. Toivoin, että olisin saanut murskata kahleet, jotka kiinnittivät teidät konttorinne kirottuun polkumyllyyn, — olisin halunnut särkeä oven, joka salpaa teidät ummehtuneeseen ja kylmään majaanne siellä Kewssa, pakottaen teidät kuuntelemaan omahyväisten pankinkonttoristien rehenteleviä tarjouksia esikaupunkilaisesta avioliitosta, jossa tulevaisuutenanne olisi syöttää miestänne, kuten tallipoika opettaa hevostaan, tämän jälleen palatessa pilttuuseensa. Näistä elämän mataluuksista minä olisin tahtonut vapauttaa teidät ja sen sijaan tarjota teille kaiken, mitä te elämältä kaipaatte, niin pitkälti kuin voimani olisivat riittäneet. Näin minä olisin antanut teille vain sen, mikä oikeudenmukaisesti kuuluu teidän osallenne, — olisin antanut teille sellaisen elämän, josta iloitsemaan te olette syntynyt. Teidän isänne oli pappi, seurakunnan päämies. Aspleyssa kirkkoherra on tervetullut vieras minne hyvänsä, — hän aterioi tyttärineen — kunniavieraana, herra paratkoon! — ylpeimmän hienoston pöydässä. Mutta te, — teidän täytyy ahertaa orjana päivätpäästään, — ja siitä minä olisin tahtonut vapahtaa teidät, asemasta, johon luonto ei ole teitä tarkoittanut."

Sally nousi raskaasti hengittäen tuoliltaan ja käveli epävarmoin askelin uunin luo. Traill myöskin nousi ja seurasi hänen jäljissään.

"Oh, — älkää!" läähätti tyttö. Mutta mies ei huolinut hänen kiellostaan. Traill oli kiihtynyt omista sanoistaan, eikä tyttö voinut nyt estää häntä jatkamasta.

"En aikonut, enkä olisi voinutkaan tarjota teille paljoa siihen verraten, mitä olisin halunnut itse saada vastalahjaksi. Halusin teiltä sellaista, mitä yksikään kunniallinen mies ei voi vaatia rehelliseltä naiselta, ellei tämä vapaaehtoisesti suo sitä hänelle, — ja te olitte sanonut minua kunnialliseksi mieheksi. Muistatteko sen? Minä arvaan, että te ette tosiaankaan tiennyt, kuinka lujasti te sillä turvasitte itsenne minun suhteeni. Miehellä on kenties vain kerran elämässään tilaisuus käyttäytyä ritarillisesti, ja ellei hän ota sellaista hetkeä varteen, niin hän ei ole edes hirttonuoran arvoinen. Te soitte minulle oman tilaisuuteni, — minä en heittänyt sitä hukkaan; siinä kaikki. Mutta nyt te tahdotte riistää minulta ainoan lohdutukseni kaikesta siitä, mitä minä tällöin menetin. Te kieltäydytte ottamasta vastaan minun lahjaani. Minä kieltäydyn ottamasta sitä takaisin."

"Voi, kuinka tämä on julmaa! Miksikä tämä on näin julmaa!" kuiskasi tyttö ikäänkuin itsekseen.

"Mikä on julmaa?"

"Tämä, — kaikki."

Mies naurahti. Joko hän ei ymmärtänyt tyttöä, tahi ei tahtonut ymmärtää häntä. Miehet eivät aina ole niin paksunahkaisia, kuin miltä he näyttävät. Toisinaan jokin hämärä alatajuinen viekkaus pakottaa heitä jättämään alotteen naisen omiin käsiin.

"Tosiaan, en luulisi tämän olevan teille julmaa, kun teidän vain tarvitsee kiinnittää tuo koru ranteeseenne, ja sitten voitte kokonaan unohtaa, mistä se on peräisin."

"Oh, en minä puhu siitä," huudahti tyttö melkein tiedottomasti. "Ymmärrättehän, etten minä nyt ajattele sellaisia."

"Mitä te sitten tarkoitatte?" Miehen äänensävy ja hänen käyttäytymisensä muuttui yhtäkkiä kokonaan. Hän tiesi nyt, ettei hän voinut erehtyä. Hän ei enää epäillyt; tyttö piti hänestä. Traill kosketti tytön olkapäätä, ja hänen sormensa puristivat kiihkeinä lämpimää ihoa, joka vavahteli hänen kosketuksestaan. "Mitä sitten tarkoitatte?" hän uudisti. "Ajatteletteko, että on julmaa erota näin, koska te — pidätte minusta? Sitäkö te tarkoitatte?"

Sally ei voinut vastata. Hänestä tuntui aivankuin hän olisi seissyt koko illan mestauslavalla, ja ikäänkuin sen telineet nyt huojuisivat hänen jalkojensa alla.

"Jos minä olen erehtynyt surkeasti", jatkoi Traill, — "jos minä olen kaiken aikaa tulkinnut väärin teidän katseenne, teidän sananne ja teidän äänettömyytenne, — jos minä olen kuullut väärin, nähnyt väärin ja ymmärtänyt kaiken nurinkurisesti, niin teidän on annettava minulle anteeksi. Te olette itse houkutellut, — pakottanut minut puhumaan siten kuin kaiken aikaa olen tehnyt, tyrkyttämällä minulle takaisin pientä muistoa, jonka halusin jättää teille itsestäni, ja kieltäytymällä itsepäisesti selittämästä edes syytä tähän loukkaukseen. Te olette saanut minut ärtymään, ja minä luulin, että muuta te ette ole tahtonutkaan. Mutta nyt minä ajattelen toisin. Kokonaan toisin. Ymmärränkö minä nyt oikein? Ymmärränkö?" Hän käänsi leppeällä väkivallalla tytön päätä, kohdatakseen hänen katseensa. "Ymmärränkö minä nyt paremmin teidät?"

Tyttö avasi silmänsä, — hän aivan kuin imeytyi katseellaan Traillin sieluun. Mestauslava katosi, hävisi hänen jalkojensa alta, — hetken hän tunsi häälyvänsä ilmassa, — putoavansa, avuttomasti putoavansa; ja sitten rajaton riemu, armahduksen tunne, elämän lämpöinen tunne. Hän uppoutui Traillin syliin, ja mies kietoi hänet siihen lujasti, — suudellen tytön hiuksia, hänen olkapäitään, poskiaan, silmiään. Hän tarttui kädellään tytön leukaan ja taivutti hänen kasvonsa ylöspäin, peittäen hänen värisevät huulensa suudelmilla.

II KIRJA

I LUKU.

Määrätyt olosuhteet voivat luoda päivässä luonteen. Kolmen vuoden kuluessa luonteen täytyy muovautua suuntaan tahi toiseen, — se joko taipuu, sitkistyy, oikenee tahi käyristyy elämän-tapahtumien sulatusuunissa. Ja tämä voi tapahtua huomaamatta; aivan kuten savenvalaja muovailee tahdotonta raaka-ainettaan melkein ajatuksetta, mielikuvan ohjatessa hänen sormiensa työtä.

Näinä kolmena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun Sally ruumiineen ja sieluineen heittäytyi Jack Traillin valtaan, oli tytön luonne alituisesti ollut miehen vaikutuksen muovailtavana. Hän oli kokenut pelkkää onnea, — täyttä onnea. Se sai hänet melkeinpä alistumaan miehen ajatuksiinkin jo ennenkuin sana tahi katse ehti niitä edes ilmaista. Ja Traill huolehti tytöstä sitä enemmän, kun hän hetki hetkellä näki hänessä vain rajatonta alttiutta ja herkkyyttä, jonka hän kevyimmälläkin kosketuksellaan sai läikehtimään alati uusin vivahduksin. Mies oli myöskin täysin onnellinen omalla tavallaan, — hän kiusoitteli, koetteli ja samalla hemmotteli tyttöä, nauraen kuin koulupoika tämän naisellisille mielenailahduksille ja oikukkaille päähänpistoille.

Yhteisen elämänsä ensimmäisenä kuukautena he lähtivät ulkomaille. Traill kehoitti tyttöä valmistautumaan matkakuntoon ja antoi hänelle varoja sitä varten, — enemmän rahaa kuin tytöllä koskaan ennen oli ollut hallussaan. Sally yritti työntää takaisin toisen puolen saamastaan määrästä, selittäen, että hän voisi jo vähemmällä kuin puolella hankkia itselleen puvuston koko elämänsä iäksi.

"Kuudellakymmenellä punnalla?" kysyi Traill. "Minun sisareni menettää sen puolessa tunnissa Doverkadun vaatetusliikkeissä."

"Ah, niin, sinun sisaresi," sanoi tyttö, kohottaen kulmakarvojaan ylhäisesti.

Traill nauroi: "Entä sinä?"

"Kolmekymmentä puntaa on minulle liiaksi tähän tarpeeseen."

Mutta Traill oli kerta kaikkiaan tarjonnut kuusikymmentä, ja siihen asian täytyi päättyä. Mies oli hellittämätön, ja naisen oli alistuttava nyt, kuten aina.

Sally lähti siis Janetin seurassa kiertämään myymälöitä, käsilaukussaan kuusi uutukaista, kahisevaa kymmenen punnan seteliä. Tähän aikaan hän vielä asui Kewssä, työskennellen edelleen konttorissaan King Streetillä. Mutta hän oli kummassakin paikassa jo ilmoittanut, että hänen nyt täytyi erota, ja viikon kuluttua hän olisi vapaa.

Jo aikaisemmin oli hän uskonut suuren salaisuutensa ystävättärelleen, kertoen sen eräänä yönä, jolloin pimeys kätki hänen kasvonsa ja jolloin hän ainoastaan Janetin kiihtyneestä hengityksestä saattoi arvata, mitä hänen kertomuksensa vaikutti ystävättäreen.

Kun Sally oli vaiennut, turvautui Janet huomautukseen, jonka jokainen profeetta — niin väärä kuin oikeakin — silloin tällöin esittää lähimmäiselleen:

"Enkö sitä sanonut?"

Mutta Janet lisäsi tähän muutakin, — he puhelivat myöhään yöhön saakka. Ja aina, milloin epäilykset tahi levottomat aavistukset värisyttivät Sallya, nauroi Janet hänen pelolleen.

"Sinä olet tehnyt maailman ihanimman kaupan", huudahti hän. "Sinä kaipaat miehen rakkautta — eikö niin? — ja nyt sinä olet sen saavuttanut. Ja kuitenkin sinä olet yhä edelleen vapaa, — vapaa kuin taivaan tuulet. Jos sinä kyllästyisit —"

Sally nauroi katkerasti.

"No niin; hyvä. Jos _hän_ kyllästyisi, olet sinä oma valtiaasi. On typerää sulkea häkkiin vapaita ilman lintuja. Moraali? Oh, järveen sellainen moraali! Pidätkö sinä itseäsi moraalittomana senvuoksi, että mies ei jaksa suuresti kunnioittaa aviosäätyä?"

"Kyllä, koska minä kunnioitan sitä."

"Sinä kunnioitat! Kyllä, mutta vain siksi, että sinä olet kasvanut pappilassa, aivan kirkon kynnyksellä. Minä en jaksa ymmärtää sinua. Sinä olet riisunut sielusi yltä monta uskonnollista verhoa, ja kuitenkin sinä yhä kunnioitat vanhentunutta sakramenttia, jolla ei edes ole totisen uskonnon kanssa mitään tekemistä. Tiedän tämän kaiken johtuvan pelkästään sellaisesta käsityksestä, että vihkiminen on säädyllisyyden vuoksi välttämätön naiselle. Tavallinen, arkipäiväinen kysymys: 'onko tämä sopivaa' tahi 'onko tämä sopimatonta', — sepä juuri herättää sinussa moraalisia epäilyksiä. Sinä olet vain sovinnaisuuden orja, kuten kaikki muutkin, — et mikään moralisti."

Kuitenkin, Janetin väkevistä todisteluista huolimatta, Sally koki monta pimeätä hetkeä näinä viimeisinä päivinä Kewssä asuessaan, kun perittyjen käsitystapojen kaikki voimat heittäytyivät koko painollaan hänen kimppuunsa. Mutta milloin hän kohtasi Traillin, unohtuivat nämä kamppailut täydellisesti; ja hänen uskonsa ja luottamuksensa rakkauteen tuki häntä kestämään myöskin yksinäisten hetkien ahdistavat epäilykset.

Nyt, kun matkaan lähtö oli jo aivan edessä ja sen synnyttämät tuhannet uudet mielikuvat, aavistelut ja odotukset kokonaan täyttivät Sallyn mielen, ei Janet kuullut ystävänsä enää puhuvan epäilyksistään. He kiertelivät iloisina, ja samalla tottumustensa pakotuksesta säästeliään harkitsevina, Lontoon suuria myymälöitä. He katselivat, arvostelivat ja ihastelivat niiden aartehistoja, valiten joukosta sellaista, mikä heistä tuntui tarpeelliselta, sopivalta, miellyttävältä ja — myöskin huokealta.

Traillin antamista rahoista oli vielä viisitoista puntaa jäljellä, kun Sally mielestään oli ostanut kaiken, mitä hän tarvitsi, ja niinpä hän sitten tarjosi jäljelle jäänyttä määrää takaisin miehelle.

Traill sieppasi kiinni hänen leuastaan ja puristeli sitä.

"Minkälainen pentu sinä oikein lienetkään?" hän kysyi.

"Mitä sinä nyt puhut?"

"Vai vielä mitä? Minä annan sinulle määrärahan käteen ja sanon, käytä nämä siihen ja siihen, — eikö niin? No, ja nyt sinä tuot minulle takaisin viisitoista puntaa ja sanot —."

"Että minä olen ostanut kaiken, mitä tarvitsen," jatkoi tyttö nauraen.

"Onko sinulla esimerkiksi teatterivaippa?"

"Ei, sillä en luule kaipaavani sellaista."

"Hankitko edes sateenvarjon?"

Sally nauroi jälleen, viskaten päänsä takakenoon, kuten pienet lapset istuessaan isänsä polvella.

"En, minulla on sellainen ennestään."

"Hankitko — hm — no, kunpa minä tietäisin, — hankitko kengät, joilla pääset vaeltamaan maailman halki, — onko sinulla koreilukengät, sabattikengät, kävelykengät, kotikengät? _Montako_ kenkäparia sinulla on?"

"Kaksi paria."

"Kas niin, — mene ja osta muutama lisää, — ja teatterivaipan sinä myöskin ostat, sillä tarvitset sitä huomenna. Me istumme huomisiltana Comédie Français'ssa, emmekä ymmärrä ainoatakaan sanaa kaikesta siitä, mitä näyttämöltä kuulemme."

Sitten he olivat lähteneet matkalle ja ihmeellinen elämä oli päivä päivältä vaeltanut Sallyn silmien editse kuin loistava juhlakulkue. Jokainen hetki oli täynnään iloa; riemu tuntui loppumattomalta, ja se tuntui synnittömältä. Voisiko ilo, vapaus, onni olla syntiä? Janetin todistelut olivat syöpyneet tytön mieleen syvemmälle kuin kumpikaan heistä olisi osannut kuvitellakaan. Kun Sally toisinaan joutui olemaan hetken yksinään jossakin hotellissa, Traillin järjestellessä heidän käytännöllisiä asioitaan, ja epäilykset yrittivät tunkeutua hänen mieleensä, niin tyttö muistutti itselleen ystävättärensä sanoja: "Sinä olet vain sovinnaisuuden orja, kuten kaikki toisetkin, — mutta moralisti sinä et ole."

Parhaiten rauhoitti Sally kuitenkin sydäntään toistamalla mielessään alituisesti, että tämä heidän suhteensa kestäisi ikuisesti. "Tämä ei voi katketa, — tämä ei voi koskaan loppua," vakuutti tyttö itselleen. "Hän rakastaa minua siksi liian paljon, ja minä rakastan vielä enemmän häntä. On aivan saman tekevää, olemmeko vihityt tahi emme. Kirkko ja papit eivät tekisi meitä yhtään onnellisemmiksi. Monet vihityt avioparit elävät kurjina ja onnettomina; kirkon siunaus ei siis ole heitä pyhittänyt. Ei vähääkään!"

Hän kirjoitteli Janetille pitkiä, hetken poreilevia mielijohteita uhkuvia kirjeitä, kuvaillen näkemiään vieraita seutuja ja kaupunkeja, Kirjavia matkakokemuksia, ja — ennenkaikkea — Jack Traillia ja hänen ihmeellisyyttään.

"Sinä sanoit, että hän on kova ja taipumaton ja ankara," kirjoitti Sally Firenzestä. "Sanoit tietäväsi, että hän on sellainen. Mutta hän ei koko aikana ole sanonut minulle yhtäkään kovaa sanaa. Hän voi olla ankara muille ihmisille. Toisinaan minä olen nähnyt hänen kiukustuvan julmasti, mutta en koskaan itselleni. Me, näetkö, rakastamme toinen toisiamme. Me emme koskaan lakkaa toisiamme rakastamasta. Armas, armas Janet, — kunpa sinäkin olisit täällä meidän seurassamme!"

Tämän ihanan matkan kestäessä — päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta — Sallyn luonne muuttui Traillin alituisen huoltamisen ja voimakkaan käskijäsielun vaikutuksesta tahdottomaksi, kokonaan miehen toiveisiin alistuvaksi. Kun he jälleen palasivat Lontooseen, oli Sally unohtanut sen riippumattomuuden tunnon, jota hän oli kokenut entisinä, työn ja vastuksien ankarina päivinä. Hän nojautui kaikessa Trailliin, ei yksin totellen ja noudattaen hänen päätöstään, vaan hyväksyen hänen jokaisen ajatuksensakin. Itse hän ei edes huomannut tätä, hän ei ymmärtänyt sisäistä riippumattomuutta olevankaan, — hän ei tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta.

Ensimmäisinä iltoina heidän kotiin palaamisensa jälkeen Sally riensi Kew'hun tapaamaan Janetia. Hän oli säteilevä ja kaunis hienoissa pukimissaan, jotka Traill matkalla oli pakottanut hänet ostamaan.

"Vai niin, te olette nyt siis naimisissa, kuulemma," sanoi mrs Hewson.

"Olen," vastasi Sally. Itse asiassa hän ei kuvitellutkaan suhdettaan Trailliin muuksi. Ulkomaiden hotelleissa hän oli säännöllisesti käyttänyt Traillin nimeäkin, ja vaikka hän tosin tiesi edelleenkin olevansa Sally Bishop, niin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi Sally Bishop vain nimellisesti, kun sen sijaan monet naiset, joilla lain mukaisesti oli miehensä nimi, päinvastoin olivat puolisoita vain nimellisesti.

"Toivon, että olette onnellinen," lisäsi mrs Hewson ystävällisesti.

"Onnellisempi en voisi olla," vastasi Sally oikeutetulla ylpeydellä. Hän kiskoi Janetin mukanaan yläkertaan, kamariin, jossa he aikanaan olivat asuneet yhdessä, ja levitti tuomisensa — lahjat, jotka hän ulkomailla oli ostanut ystävättärelleen — vuoteelle, kietoen sitten käsivartensa Janetin hoikan kaulan ympärille ja suudellen häntä sydämensä riemussa laihoille, teräville poskipäille.

He tarkastelivat yhdessä Sallyn tuomat lahjat, — Bambinon porsliiniteoksia Firenzestä, milolaisen Venuksen marmorinen jäljennös Pisasta, mosaikkikoristeita Roomasta — ja ihastunut Janet palkitsi ne hellyyden osotuksilla, jotka Sallylle korvasivat monin verroin näiden muistoesineiden arvon. Kun he jälleen alkoivat, tapaamisensa ensimmäisen riemunhuuman talttuessa, kyetä ajattelemaan ja puhelemaan johdonmukaisesti, kohdisti Janet tytön huomion seikkaan, josta hän monesti jo olisi kirjoittanut Sallylle, ellei olisi peljännyt kosketella kirjeessä niin arkaa kysymystä.

"Minkälaisen sopimuksen hän on tehnyt sinun kanssasi?" kysyi Janet.

Vaikka kysymys selvästi ilmaisi vain ystävällisyyttä ja hellää huolehtimista, särähti se ilkeästi Sallyn mielessä ja ajoi kuin ruoskanisku veren hänen poskilleen.

"Ei minkäänlaista," vastasi hän. "Mitä sopimuksia me kaipaisimme?"

"Niinkö sinä ajattelet? Kaiken järjen nimessä —"

"Ei meidän välillämme ole mitään sopimusta."

"Etkä sinä ole sellaista koskaan ehdottanutkaan?"

"En!" huudahti tyttö kauhistuneena, nousten silmät kosteina vuoteelta, jolle hän oli istuutunut. Janet seurasi hänen liikkeitään katseellaan, ja hänen otsansa vetäytyi päättäväisesti kurttuun.

"Sitten minun on, ymmärtääkseni, lähdettävä tapaamaan mr Traillia," hän sanoi hitaasti.

Sally käännähti äkisti ympäri kantapäillään.

"Minkätähden?" kysyi hän.

"Ajattelen, että minun täytyy varottaa häntä leikkimästä näin umpimähkäisesti sinunlaisesi naisen onnella."

"Hän ei leiki!" huudahti Sally kiihkeästi. "Sinä olet julma, Janet. Minä en halua tavata sinua enää, jos sinä täytät uhkauksesi."

"Sekin on mahdollista; voin hyvin uskoa sen," puhui Janet levollisesti. "Jos vain ottaa vaivakseen järjestellä sellaisten ihmisten asioita, jotka eivät itse pysty niitä hoitamaan, niin voi kyllä arvata, minkälaiset kiitokset siitä saa palkakseen."