Part 17

"Muistathan, mitä sinä kerroit minulle isästäsi?" hän kysyi.

"Kyllä, — miksikä sitä kysyt?"

"Luulen, että sinä olet hyvin hänen tapaisensa. Se vain on erona, että kun hän oli kirkkonsa opetusten kuuliainen orja, sinä olet oman sydämesi orja. Samoin kuin isäsi oli niitä yksinkertaisen rehellisiä pappeja, joita kirkko eniten tarvitsee ja joita se kuitenkin kohtelee väärin, samoin sinä olet juuri sellainen nainen, joiden tarpeessa maailma on, mutta joita se pitelee kirotun pahoin, — en välitä, vaikka sadattelisin häijymminkin. Luulen todellakin, että sinä olet aivan isäsi tapainen."

"Samaa äitikin sanoi, vaikka hiukan toisella tavalla. Hän sanoi, että minä olen hullu, kuten isäkin oli."

"Hm!" tuhahti Janet ja tarttui jälleen siveltimeen. Hän maalasi hetken aikaa äänettömänä, silmät kiinteästi tähdättyinä hienoihin piirtoihin, joita hänen siveltimensä jätti kankaaseen. Sivellintä johdattaessaan hän pidätteli hengitystään, saadakseen kätensä pysymään vakavampana, ja piirron vedettyään hän päästi ilmavirran keuhkoistaan vapaaksi suhahtavana läähätyksenä.

"Olisitko sinä myöntynyt miehen pyyntöön?" hän sitten kysyi odottamatta.

"Olisin."

Janet jälleen vetäisi muutaman viivan. "Etkö sitten ymmärtänyt, ettei hän jaksaisi sulattaa sinun tunnustustasi?"

"Arvasin niin käyvän."

"Ja kuitenkin —?"

"Niin, minähän jo sanoin, että muuten olisin menetellyt väärin. Sinä et voi väittää muuta, vaikka tahtoisitkin. Sinä olisit itse tehnyt samoin kuin minäkin. Jos olisin salannut, niin elämäni olisi käynyt kurjaksi hänen vaimonaan. Mutta luulen, että olisin voinut olla onnellinen sen jälkeen, kun hän tiesi kaiken. Olisin jumaloinut hänen lapsiaan."

"Olet siis oppinut ymmärtämään, että minä puhuin totta, kun sanoin, että sinut on luotu äidiksi," huomautti Janet. "Eikö Traill koskaan halunnut sinulle lasta?"

"Ei, en luule. Hän ei milloinkaan puhunut siitä."

"Entä sinä itse?"

"En ajatellut sitä silloin. Olin siksi liian onnellinen."

Janet kiintyi jälleen työhönsä. "Mutta nyt sinä haluaisit?" hän kysyi. Maalatessaan parhaillaan herkullisen ruusun terälehtiä hän ei joutanut katsahtamaan tyttöön, eikä edes huomannut vähään aikaan, ettei Sally vastannut mitään. Sitten hän kysyi uudelleen:

"Sinä haluaisit siis nyt?"

Kun ruusu alkoi kukkia ja loistella hänen siveltimensä alla, Janet oikaisi vartensa ja katsahti ympärilleen. Sally istui etukumarassa, kyynärpäät polvilla ja kasvot käsiin kätkettyinä.

Janet meni hänen luokseen. "Itketkö?" hän kysyi hiljaisesti.

Sally katsahti häneen kyyneleettömin silmin. "En, minä en nyt osaa itkeä. Olen koettanut, mutta en osaa."

"Jumala! Mikä ero sinun elämälläsi silloin olisikaan!" huudahti Janet.

"Milloin?"

"Jos sinulla olisi lapsi, tarkoitan. Miltä se sinun pikku Mauriesi näytti? Hänen nimensä tuntui aina soivan sinun kirjeissäsi kauniilta. Miksikä sinä et tapaisi häntä niin useasti kuin vaan voit? Minä uskon hänen varmasti pitävän sinusta. Eikö hän pidäkin?"

"Kyllä, tavallaan. Omalla, ihmeen suloisella tavallaan. Mutta se, että lapsi pitää minusta, ei vielä riitä."

"Mitä sinä sitten haluaisit?"

"Rakkautta. Ellei lapsi rakasta minua, niin minulla ei ole mitään oikeutta häneen. Cailshamissa oli muutamia pikku poikia, kauheita pieniä raukkoja, jotka selkäni takana näyttivät minulle kieltään."

"Gentlemanien poikia," huomautti Janet.

"Muuan heistä kerran sylkäisi minuun, kun minä opetin häntä soittamaan. Sellaisilta en minä odottanut mitään. Mutta toisinaan minä melkein olisin voinut uskoa Maurien omaksi lapsekseni."

"Miksikä sinä et sitten mene tapaamaan häntä? Voisit ottaa pojan hoitoosi siksi aikaa kuin mrs Priestlyn juttua käsitellään oikeudessa. Se olisi pojalle hyväksi. Milloin juttu päättyy?"

"Avioero-juttu?"

"Niin."

"En tiedä."

"Luuletko mrs Priestlyn saattavan voittaa sen?"

"Pelkään hänen häviävän; ja luulen, ettei hän paljoa huolikaan siitä niin kauan kuin Maurice on hänen koko maailmansa."

"Kuka hänellä on asianajajana?"

"Oh, en tiedä. En lukenut lehteä."

"No niin, etkö ota poikaa haltuusi siksi, kunnes kaikki on ohitse?"

"En usko äidin suostuvan siihen."

"Mitä ihmettä! Kuulehan, päästä minut sinne lieden luo; meidän täytyy saada hiukan teetä. Miksikä hän ei suostuisi?"

"Hän on liian kateellinen, niinkuin äidit ainakin. Maurice kirjoitteli hänelle minusta Cailshamista, ja minä tiedän äidin peljänneen, että poika alkaisi rakastaa minua. Tänään minä huomasin sen. Huomasin niin selvästi, että tohdin puhua hänelle siitä. Ja minä tunnustin, että olin koettanut houkutella poikaa rakastamaan itseäni, mutta etten onnistunut siinä."

"Olitko sinä koettanut?"

"Olin. Se, luullakseni, oli alhaisin teko, mihin minä koskaan olen alentunut."

Janet pystytti äänettömänä kattilan tulelle ja istui sitten Sallyn tuolin käsinojalle. Toisen kätensä hän laski tytön olalle ja kohotti toisella hänen kasvojaan.

"Minä en ole osannut antaa sinulle täyttä arvoa, Sally," hän sanoi vakavasti. "Sinun parhaat puolesi ovat kätkössä. Mutta, hyvä Jumala, minä pidän sinua suorastaan ihmeteltävänä! Mainitsenko minä puheissani 'Jumalan' liian usein sinun mielestäsi?"

VIII LUKU.

Sinä iltana Sally sitten jälleen istui entisissä huoneissaan ja kirjoitti Traillille kirjeen. Tämä vanha tuttu ympäristö vyörytti näin ensi hetkinä kokonaisen muistojen tulvan hänen sieluunsa, mutta hän ei enää antautunut tahdottomana sellaisen tulvan valtoihin.

Hänellä oli nyt jäljellä sydämessään yksi ainoa toive. Ja hän kirjoitti Traillille, voidakseen koettaa toteuttaa tämän toiveensa.

"RAKAS JACK.

Tahtoisitko tulla käymään luokseni huomisiltana puoli viiden aikoina? Juon silloin teetä. Haluaisin puhua silloin sinun kanssasi. Pyydän, ettet ajattele minun aikovan kiusata sinua millään vastenmielisillä purkauksilla. Eikö äänettömyyteni näinä muutamina kuukausina jo olekin vakuuttanut sinulle, etten halua tuottaa sinulle vastuksia?

Toivon saavani tavata sinut, ystäväsi

_Sally Bishop_."

Kun tyttö oli toimittanut kirjeen postiin, hän riisuutui yölevolle ja nukkui levottomasti yönsä. Aamulla hän kävi tarkastamassa postilaatikkoaan ja tapasi siellä kirjeen, johon hänen osoitteensa oli kirjoitettu töhertelevällä, tottumattomalla käsialalla. Hän näki ensi silmäyksellä, että se ei ollut Traillin lähettämä, ja hänen oli samalla helppo arvata, kuka sen oli kirjoittanut. Hän aukaisi kuoren kiihkeästi ja luki:

"RAKAS SALLY

Mamma on lähtenyt kaupunkille Minä rupesin kirjoittammaan Minä sanon Hyvästi sinulle Ja minä pidän sinusta tavattomasti mutta minen saa Rakastaa sua Äiti sanoo että sinä olet ollu kovasti kiltti Jos sinä olisit Minun mammani niin minä rakastasin sua oikein paljon mutta äiti sanoo että hän on Minä rakastan vaan äitiä Ja minä pelkään etten minä oo tavanut tätä oikein mutta kun mulla on niin hirviän huono kynä.

Paljon terveisijä sinule _Maurielta_."

Sally laski kirjeen pöydälle ja toivoi, että hän olisi osannut itkeä; mutta hänen silmänsä pysyivät kuivina ja kirveltävinä. Mauricen pikku kirjeen huvittavat kompastelut, pisteiden pois jättäminen ja kirjeen lapsellisen sävy kokonaisuudessaan liikuttivat tytön mieltä, mutta ne eivät saaneet häntä edes hymyilemään. Hän ymmärsi kirjeestä vain sen, että Maurice siinä jätti hänet hyvästi, luvaten yksistään vain pitää hänestä. Pojan rakkaus riitti vain hänen "mammalleen", ja hänen äitinsä oli sanonut, että "hän on." Sally ei ollut.

Mutta tytöllä oli tunnossaan toinen lohdutus. Traill ei ollut vastannut; ja Sally arvasi, että Jack olisi kuitenkin ilmoittanut, ellei hän saapuisi. Tyttö oli vakuutettu, ettei mies antaisi hänen turhaan odottaa itseään ja vasta viime hetkessä masentua, toivossaan pettyneenä.

Kellon lähetessä neljää hän alkoi rakennella teepöytää kuntoon. Hän otti esille kauniit kiinan-porslitnit, jotka hän heidän ulkomailta palatessaan oli ostanut yhdessä Traillin kanssa. Vesikattila humisi ja soitteli kaasukeittiön yllä. Kun kaikki oli valmiina, Sally koetti istua tyynenä ja rauhallisena, mutta hänen silmänsä pälyivät lakkaamatta pieneen Sèvres-kelloon. Ja vähän väliä hän nousi katselemaan ikkunastaan alas kadulle.

Vihdoin hän kuuli askelten kaikua porraskäytävästä. Hän hengähti syvään, ja epämääräinen äännähdys tunkeutui hänen huuliltaan. Askelet nousivat ylemmäksi ja lähemmäksi, ja tyttö alkoi väristä; hänen kätensä vapisivat: hänen koko ruumiissaan ajelivat kylmänväreet toisiaan ylös ja alas pitkin hänen varttaan ja jäseniään. Hän ei ollut nähnyt Traillia kolmeen kuukauteen, ja nyt hän pelkäsi, ettei hän kestäisi tätä tapaamista niin tyynenä kuin hän oli luvannut. Sitten kuului ovelta koputus. Sallyn kurkkua kouristi äkillinen kirkaisu, joka pyrki hänen huulilleen, mutta hän nieli sen takaisin alas. Nojautuen uunin reunukseen niin rauhallisesti kuin taisi, hän kutsui:

"Sisään."

Traill tuli sisälle. Tyttö kuuli hänen jälleen sulkevan oven. Silloin hän rohkeni kääntyä ja katsahtaa ympärilleen. Traill seisoi hetken liikkumattomana ovipielessä; sitten hän tuli tyttöä kohti, käsi tervehdykseen ojennettuna.

"Kuinka voit, Sally?" hän kysyi. Nämä sanat tulivat umpimähkäisesti hänen huulilleen. Hänkin tunsi aivoissaan humisevan ja jyskyttävän vasten tahtoaan.

Sally ojensi kätensä. Hänen kylmät sormensa viivähtivät lyhyen hetken Traillin puserruksessa; sitten hän veti ne takaisin.

"Anna hattusi minulle," hän pyysi.

Traill antoi ja tarkkasi katseineen tyttöä, kun tämä meni ja ripusti hatun vaatenaulakkoon ovenpieleen. Sitten mies kääntyi katselemaan tulipesää, jossa kattila porisi ja kiehui kaasuliekin yllä.

"Tiedätkö, että kattilasi kuohuu kohta ylitse?" hän pakottautui sanomaan.

"Niin kai. Minä kiehautan parhaillaan teetä. Saanhan tarjota sinulle kupillisen?"

"Oh, kernaasti. Sinä puolittain lupasitkin sen kirjeessäsi."

Hän heilautti päätään vanhaan tapaansa, ja puoliksi ilkamoiva hymy nousi hänen huulilleen. Sally ei osannut hymyillä vastaan.

"Toivon, että sinun on hyvä asua täällä", sanoi Traill, kun tyttö kumartui hoitelemaan teekattilaansa.

"Kyllä. Varsin hyvä."

"Minä lähden illalla Devenishin seurassa ravintolaan", jatkoi Traill puhettaan. Hänen oli työläs keksiä tällä hetkellä mitään sanottavaa. "Muistathan sinä hänet, eikö niin?"

"Oh, kyllä, — minä muistan. Hän kävi täällä katsomassa minua muutamia viikkoja sitten."

"Kävikö? Hän on iloinen velikulta", sanoi mies kevyesti. "Pidätkö sinä hänestä?"

"En ole tullut sitä ajatelleeksi."

"No, tuskinpa sitten pidät. Etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen?"

"En. Minä olen ollut poissa Lontoosta."

"Poissa?"

"Niin, olin Cailshamissa. Äitini luona."

"Kah, sehän oli kauniisti tehty, luullakseni. Iloitsen, kun sinä hiukan liikut virkistykseksesi. Ymmärräthän, että minä melkein pelkäsin sinun jäävän kaupunkiin koko kesäksi, ja se olisi kenties tehnyt sinut sairaaksi. Murtanut sinut."

Sally tarjosi hänelle teekupin. "Miksikä sinä pelkäsi! sitä?" hän kysyi.

"Miksikä? Arveletko, että minä olisin iloinen, jos sinä murtuisit?"

Hän katseli tyttöä kummastellen.

"En usko, että surisitkaan sitä. Tahi surisitko?"

Sally sanoi tämän ystävällisesti, — hänen äänessään ei ollut katkeruuden värettäkään. Voimakas liikutus, joka äsken oli vallannut hänet, oli nyt voitettu. Hänen koko mielensä oli kiintynyt vain yhteen ainoaan ajatukseen.

"Tietysti minä surisin", vastasi Traill. "Sehän on selvää. Kuvitteletko sinä minua ajatuksettomaksi nulikaksi, joka häikäilemättä rientää vain lemmenseikkailusta toiseen?"

"En suinkaan."

"Miksikä siis puhut noin? Tietenkin minä surisin. Vaikka sinä ja minä emme voineet sopia elämään yhdessä —."

"Siitäkö sinusta nyt näyttää?" kysyi Sally.

"No niin, sovimmeko me sitten? Maksaako vaivaa puuttua enää siihen juttuun? Ethän sinä voinut kuvitellakaan, että minunlaiseni mies sietää itseään vakoiltavan, kuten sinä teit sinä iltana. En voi olettaakaan, ettet sinä olisi sitä ymmärtänyt, — miksikä sinä muuten olisit koettanut salata minulta tekoasi? Mutta senvuoksi minä en voinut heretä ajattelemasta ystävällisesti sinusta."

"Sitten sinua ei kiusaa, vaikka minä pyysin sinua tulemaan luokseni?" kysyi Sally innokkaasti.

"Ei; ei tietenkään! Miksikä se kiusaisi minua?"

"Tulisitko sinä joskus muulloinkin, ellen minä koskaan muistuta sinulle mennyttä aikaa? Tulisitko?"

"Mielelläni. Kun minä nyt näen, että sinä ajattelet aivan järkevästi ja tyynesti, niin minä tulen, — tulen kernaasti. Miksikä en tulisi? En ymmärrä, miksikä meidän pitäisi olla toisillemme vihamielisiä."

"En minä myöskään," liitti Sally nopeasti. "En lainkaan."

Traill joi teensä. Kupit olivat pieniä, hän tyhjensi omansa yhdellä siemauksella.

"Sinulla oli hupaista Cailshamissa?" hän kysyi.

Hän tunsi olonsa keventyneeksi. Tyttö näytti tyytyvän kohtaloonsa, — hän ei olisi uskaltanut kuvitellakaan näin mieleistä havaintoa.

"En tiedä; ei ollut liiaksi hupaista. Olenhan kertonut sinulle, — enkö olekin? — etten minä oikein sovi omaisteni kanssa."

"Olet kyllä. Mutta eikö ole vahinko, että niin on laita?"

Hän olisi niin mielellään suonut tytön viihtyvän Cailshamissa. Hän olisi myöskin kernaasti nähnyt Sallyn kiintyvän Devenishiin. Mutta hänellä ei mielestään ollut sittenkään syytä valittaa. Olihan tyttö nyt järkevä, — ihmeteltävän järkevä.

"Kas niin," sanoi hän, koettaen karistaa yltään epämääräisen painostuksen tunnon, joka kaikesta huolimatta ikäänkuin syrjästä vaani tätä heidän yhdessäoloaan. "Sinähän kirjoitit, että haluaisit puhua minun kanssani. Mitä sinulla on sanottavaa?"

"Etkö odota, kunnes olet juonut teesi?" kysyi

"Join sen —"

"Lisää?"

"Ei, kiitoksia. Ethän pahastu, jos tupakoin?"

Vastaukseksi tyttö sytytti tulitikun ja ojensi sen miehelle, odottaen, kunnes Traill sai otetuksi savukkeen rasiastaan.

"Nyt sinä kerrot asiasi," sanoi mies, kun Sally oli viskannut tulitikun käsistään.

Tyttö katseli hetkisen tulipesän ristikkoon, jonka takana vesikattila höyrysi. Sitten hän kääntyi ja kohtasi miehen katseen.

"Tunnen itseni yksinäiseksi," hän sanoi.

Traill kesti hänen katseensa niin hyvin kuin taisi. Tiesihän mies, että tytön elämä oli yksinäistä ja tyhjää. Hänen omatuntonsa, jonka ääntä ei mikään tahdon ponnistus saa tukahutetuksi, oli monesti pakottanut hänet sitä ajattelemaan. Mutta hän ei halunnut taipua.

"Se on ohimenevää," hän vastasi. "Ei sitä kestä alituisesti."

"Minä ajattelen toisin."

"Minkätähden? Ehkäpä sinä antaudut liiaksi sellaisen mielialan valtaan. Etsi huvia itsellesi. Liiku hiukkasen. Toimi jotakin. Siten yksinäisyys ei pääse vaivaamaan."

"Tiedän sen. Mutta mitä minä tekisin?"

"No niin," — täytyihän hänen vastata suoraan kysymykseen. "No niin. Sinähän luet mielelläsi, eikö totta?"

"Luen!" huudahti tyttö. Sekö riittäisi hänelle!

"Ja sinulla on nämä huoneet hoidettavinasi. Hyvin monet naiset valittaisivat sinun sijassasi työn paljoutta, ja selittäisivät, ettei heidän aikansa riitä mihinkään muuhun."

"Sitten he eivät voi tuntea yksinäisyyttä."

"Niin juuri. Sitähän minä tarkoitan."

"Kyllä, mutta sinä unohdat erään seikan."

"Minkä sitten?"

"He puuhaavat jonkun toisen hyväksi. Kukaan et tee sitä oman itsensä vuoksi. Etkö usko, että juuri siksi he jaksavatkin puuhata?"

Hän nojautui eteenpäin ja suuntasi katseensa itsepäisesti Traillin silmiin. Hän tiesi, ettei mies nyt voisi vastata hänelle. Ja Traill tiesi myöskin saman. Hän puhalsi suustaan ison savupilven ja viskasi savukepätkän tulipesään.

"Mihin sinä tähtäät?" hän kysyi lujasti. Hänen luonteensa mukaista ei ollut lähteä kiertelemään vaikeuksia kuin kissa kuumaa puuroa. Nyt hän näki, että työläs mutka oli hänen edessään. Hän päätti selviytyä siitä heti. Esittäköön tyttö ajatuksensa, — hän antaa selvän ja riittävän vastauksen. "Mihin sinä tähtäät?" hän toisti. "Haluaisitko minun palaavan jälleen luoksesi, — jotta kokisimme samat ikävyydet uudelleen?"

"En!"

Nyt Traill tunsi joutuneensa ymmälle. Hänen katseessaan vilahti ensin hämmästynyt ja sitten tutkiva ilme.

"Mitä sitten tarkoitat? Annahan kuulua, Sally." Tyttö käänsi pois päänsä. Traill kuuli hänen kurkussaan pienen äännähdyksen, ikäänkuin sanat jo pyrkisivät tytön huulille. Mutta Sally ei voinut puhua. Hän peitti kasvonsa käsillään hetkeksi; antoi sitten käsiensä vaipua syliinsä ja katsahti Trailliin jälleen.

"Kunpa minulla olisi lapsi", hän sanoi pikaisesti.

Traillin otsa rypistyi, — siihen syveni juova toisensa jälkeen. Syvään hengähtäen hän heittäytyi takakenoon vasten tuolinsa selkänojaa.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Jos minulla olisi lapsi," toisti Sally, "niin en olisi yksinäinen. Silloin minulla olisi joku, kenen vuoksi eläisin."

Traill nousi äkisti seisomaan. "Sinä olet — sinä olet mieletön!" hän huudahti.

Sally seisoi hänen sivullaan. Hän ojenti vapisevaa kättään, hipaisten miehen nuttua.

"En, en; en ole. Tarkoitan, mitä puhun. Etkä sinä ymmärrä, mitä se merkitsisi minulle, — minulle, joka virun täällä yksinäni päivä päivän, yö yön jälkeen, eikä minulla ole koko maailmassa mitään, ei mitään muuta kuin oma itseni."

Mies tarkasteli häntä kummastellen. "Jos minulle puhuisi näin kuka toinen nainen hyvänsä," hän sanoi äkisti, "niin minä ajattelisin, että siinä on viritetty minulle ansa, — keksitty halpa keino minun häpäisemisekseni. Mutta sinä! Sinua minä ihmettelen! En ymmärrä sinua. Mitä! Sinähän leimaisit itsesi koko maailman silmissä. — Siitä tulisi myllynkivi sinun kaulaasi, eikä mikään lapsi."

"Etkö usko, että minut on jo tarpeeksi leimattu? Mitä sinä luulet Devenishin kaltaisten miesten ajattelevan minusta?"

"Oh, hiiteen Devenish! Maailmassa on muitakin miehiä kuin Devenish. Miehiä, jotka eivät tiedä sinusta mitään, ja jotka naisivat sinut minä hetkenä tahansa."

"Kyllä, minä tapasin sellaisen. Hän uskoi minut enkeliksi — kunnes minä tein tunnustukseni."

"Sinä tunnustit?"

"Niin."

"Jumalan nimessä, minkätähden? Sinun täytyy olla mieletön. Mikä lempo sinut ajoi tunnustuksille?"

"Olisin muuten tehnyt väärin," sanoi tyttö rauhallisesti.

"Väärin? lörpötystä! Sinä hulluttelet! Pilaat koko elämäsi. Tiedätkö, mitenkä _hän_ on elänyt, ennenkuin sinä tapasit hänet?" Näin hän koetti kääntää syyn toisaalle, auttaakseen tytön järkiinsä, kuten hän ajatteli.

"Soisitko sitten mieluummin, että sinä vasta jälkeenpäin saisit muilta kuulla, minkälaisen naisen sinä olet ottanut vaimoksesi? Etkö sadattelisi hänen vaikenemistaan silloin, ja eikö hänen silloin olisi myöhäistä katua — kuten sinunkin?"

Traill ei osannut vastata. Hän hapuili sanoja. Hänen huulensa jo aukenivat, mutta sitten hän kääntyi syrjään äänettömänä.

"Jos minä olisin salannut, ja suostunut hänen vaimokseen," jatkoi tyttö, "niin sinä varmaan olisit tuntenut mielesi kevyemmäksi. Mutta minä olisin tehnyt väärin. Minä olisin aloittanut uuden elämän valheessa."

Traill kääntyi jälleen. "Minun mieltäni sinun ei tarvitse keventää", hän sanoi kylmästi. "Minä kohtelin sinua rehellisesti alusta loppuun saakka. Minä varoitin sinua ensi hetkessä; kehoitin sinua välttämään itseäni. Lähetin sinut tiehesi. Mutta sinä tulit takaisin. Pyysinkö minä sinua palaamaan takaisin?"

Tällä hetkellä Sally muisti, mitä Janet oli sanonut hänelle, kun Traillin lahja oli saapunut. "Joko sinä palautat tahi pidät sen," oli Janet sanonut, "niin sinun täytyy vastata hänelle. Ja sitä juuri mies on tarkoittanutkin." Sally oli toistamaisillaan nämä sanat nyt Traillille, mutta hän pidätti ne huulilleen. Oli parempi jättää mies ajattelemaan, ettei häntä voitu syyttää mistään.

"Ei, minun mieleni on aivan rauhallinen," lisäsi Traill, "Jumalan kiitos, minä en oleta itseäni pyhimykseksi, — minulla kyllä on peto nahoissani; mutta minä olen kohdellut sinua suorasti. Aivan suorasti."

Tytön sormet vapisivat, mutta hän ei tahtonut vastustaa miehen ajatustapaa. Hän oli päättänyt saavuttaa oman toiveensa, ja kaikki muu oli toisarvoista. Ehkäpä mies oli kohdellut häntä suorasti. Sally tahtoi uskoa niin.

"Auta minua sitten voittamaan yksinäisyyteni," hän pyysi. Tyttö näki miehen kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastavan ilmeen, mutta se ei peloittanut häntä. "Oh, enhän minä tarkoita, että sinun pitäisi tulla elämään minun seurassani," hän jatkoi. "Mutta ellet sinä vihaa minua —."

"Minä en vihaa sinua," sanoi mies. Hän otti hattunsa naulakosta ja tytön sydän vavahti tuskallisesti. "Sinun ei tarvitse puhua vihasta. Mutta nyt sinä ajattelet sulaa mahdottomuutta. Minä en halua lasta niskoilleni."

"Ei hän olisi sinun niskoillasi," puhui Sally kiihkeästi. "Sinun ei tarvitsisi edes nähdä häntä. Sinä olet jalomielisesti turvannut minun elämäni, — minä en pyydä penniäkään enempää. Ei sinun tarvitse peljätä, että minä käyttäisin lasta, kiristääkseni sinua. Sinun ei tarvitsisi sitten edes kuulla minusta enää! Jack, — olethan sinä kerran rakastanut minua," hän sanoi valittaen. "Sinä rakastit minua kerran."

Mies kääntyi poispäin vaivaantuneena. "Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Puhuthan aivan kuin olisit järjiltäsi! Jos minulla olisi lapsi, niin totta kai minä haluaisin sen myös omistaa. Enhän minä voisi hävetä sitä. En voisi sitä kieltää ja hyljätä, niinkuin sinä vaadit minua tekemään."

"Oh, saisithan sinä nähdä sen niin usein kuin haluaisit."

Mies seisoi ovella. Nyt hänen täytyisi sanoa totuus. Hän oli ajatellut salata sen, säälien tyttöä; mutta nyt se oli sanottava.

"Sitten —, minä aion naimisiin," hän sanoi lujasti. "Huomaatko nyt, kuinka mahdottomia sinä ajattelet?"

Tyttö vaipui tuolille, oudosti tuijottaen miestä kasvoihin.

"Sinä — naimisiin?" hän kuiskasi.

"Niin. Enkä minä halua, että myöhemmin sukeltautuisi esiin kaikennäköisiä hälyyttäviä juttuja, kuten parhaillaan mrs Priestlyn asiassa, joka —"

Sally nousi seisomaan.

"Mrs Priestlyn?"

"Niin, mitä hänestä? Tunnetko sinä hänet?"

"Mitä sinä hänestä?" kysyi tyttö.

"Minä olen hänen miehensä asianajaja."

"Sinä kuulustelet mrs Priestlyä?" Hän muisti erään aikaisemmin näkemänsä kohtauksen oikeussalissa, — muisti kurjan naisen, jonka laki oli paiskannut Traillin jalkoihin, hänen tallattavakseen. Tyttöä kauhisti.

"Kuulustelen," vastasi Traill hänen kysymykseensä. "Mitä sinä tiedät hänestä?"

Tyttö istui jälleen tuolilleen hervottomana, puhumatta mitään.

"Et halua kertoa?"

Sally pudisti päätään.

"No niin, ei se olekaan välttämätöntä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että minä olisin raahannut sinut oikeuteen todistajaksi, vaikka olisit kertonutkin. No, nyt sinä kuitenkin tunnet tapauksen, johon minä viittasin. Kuule siis, — sellaisia juttuja en minä toimita omalle osalleni; sinun ei kannata enää puuttua siihen asiaan. Minä tulen toisinaan katsomaan sinua, jos haluat; mutta vain sillä ehdolla, että me yksistään puhelemme vanhoina ystävinä. Ja kun minut on vihitty, sitten tietysti täytyy kaiken päättyä."

Sally kohotti päänsä. Hänen silmänsä leimahtelivat, — hänen huulensa olivat puristuneet ohueksi, värittömäksi viivaksi.

"Sinäkö vihille, — sinä, joka vihasit avioliittoa!" hän huusi raivokkaasti. "Sinä, joka et uskonut avioliittoon, — vannoit, ettet koskaan alistuisi sen kahleisiin! Oh, mene! Mene!"

IX LUKU.

Samana iltana erään hienon ravintolan pöydässä istui vastakkain kaksi miestä. Aterian alussa he puhelivat iloisesti toisilleen ja nauroivat runsaasti. Ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiotaan. He tilasivat pöytäänsä ruokalajin toisensa jälkeen, sitten kahvia, sikaareja, likööriä; ja he näyttivät tyytyväisiltä ja onnellisilta. Sadat muut siinä ravintolassa käyttäytyivät samoin kuin hekin; heissä ei ollut mitään merkillepantavaa, kunnes toinen heistä äkisti nojautui pöytää vasten etukumaraan, ja hänen tyytyväinen ilmeensä vaihtui ensin hämmästykseen ja sitten pikaisesti ylenkatseeseen ja vihaan.

Hän kaiketi huudahti tämän silmänräpäyksen kiihkossa, sillä muuan lähipöydässä istuva nainen kääntyi tuolillaan ja tähysteli peittelemättömän uteliaasti näitä kahta miestä. Hän näki, kuinka toinen heistä pudotti nyrkkinsä raskaasti pöytään ja kuinka hänen sormensa sitten kaappasivat suonenvetoisesti pöytäliinan kouristukseensa. Miehen toveri ojenti tyynnyttävästi kätensä.

He alkoivat puhella kiihtyneesti, — toinen näytti kyselevän, ja toinen vastaili hiukan alakuloisesti. Joskus kuului sadatteleva huudahdus; ja viinuri, joka parhaillaan toi ruokalistan läheiseen, vapaana olevaan pöytään, viivähti siinä hetkisen kuunnellakseen.