Part 16

"Hän ei ole kosinut minua, — se varmaan riittää selitykseksi. Eikä hän teekään sitä koskaan. Minä en elä sellaisessa asemassa, josta hän haluaisi ryhtyä katselemaan vaimoa itselleen."

"Sinun asemasi, Sally," huomautti äiti, joka parhaillaan kirjoitti huoneen toisessa päässä kirjettä, "on sama kuin meidänkin, niin kauan kuin sinä elät meidän parissamme."

"Niin, äiti. Ja siksihän minä sanonkin, ettei ole uskottavaa, että hän koskaan pyytäisi minua vaimokseen."

Hän poistui, ja perheen toiset jäsenet alkoivat pohtia, eikö heidän olisi syytä päästä eroon Sallysta, joka kohteli heitä näin ilmeisen yliolkaisesti. Mutta kun he ottivat lukuun sen seikan, että Sallyn kotonaolo soi heille tilaisuuden säästää sievoiset rahat, jotka sitä ennen olivat menneet soitonopettajan, miss Hatchin, palkkaamiseen, antoivat he kysymyksen raueta.

Yläkerrassa Sally parhaillaan toivotteli hyvää yötä Mauricelle. "Minä en kaipaa ketään muuta, — sano, tiedäthän, etten minä välitä kenestäkään toisesta?"

"Mutta sinä et voi kaivata minua," sanoi poika yksinkertaisesti, — "minähän olen äidin."

Sally nousi seisomaan. "Niin, sinä olet äitisi oma," hän myönsi. Ja sitten hän toisti sen jälleen. Hän poistui verkalleen makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua hitaasti.

Tämän päivän jälkeen hän karttoi mr Griersonia, kuten ihmiset välttelevät taloa, jossa rutto raivoaa. Mutta hän ajatteli, että mr Grierson oli liian kunnollinen — ja liian kunnioitettava — mies, ollakseen minkäänlaisessa suhteessa häneen. Tyttö ei nyt kammonnut avioliittoa, vaikka hänen rakkautensa Trailliin ei ollutkaan sammunut. Hän oli oppinut rakastamaan lasta, ja samalla kun hän ymmärsi, että Maurice kuului äidilleen eikä hänelle, samalla hänessä heräsi kiihkeä kaipaus saada painaa omaa lastaan povelleen. Sen hän saavuttaisi menemällä avioliittoon. Tämä houkutus juuri pakotti häntä karttamaan Wilfrid Griersonia, sillä hän tunsi sisimmässään, että jos mies kosisi häntä, niin hän tuskin jaksaisi kieltää, — ja Grierson ansaitsi paremman vaimon itselleen kuin hän oli.

Mutta olosuhteet, sattuma, kohtalo — miksikä vain haluat sitä nimittää — oli hellittämätön. Tilaisuus, jota Sally oli kartellut, tuli auttamattomasti hänen tielleen.

Eräänä iltapäivänä, kun tyttö oli jo täyttänyt koulussa omat velvollisuutensa ja Maurice parhaillaan oli lukutunneillaan, Sally käveli hedelmätarhassa, joka leviää Cailshamista Lontooseen johtavan valtatien yläpuolella. Tyttö ei tiennyt, ken omisti tämän kauniin puiston; ja äkisti hän huomasi miehen laskeutuvan alas omenapuusta jonkun matkan päässä itsestään. Aluksi hän uskoi, että siellä liikkui hedelmävaras, jonka hän oli säikäyttänyt; mutta tuntiessaan miehen mr Griersoniksi hän huomasi erehtyneensä.

Tyttö kääntyi ja kiiruhti samaan suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Hän etsi pensasaitauksessa olevaa aukkoa, josta hän oli poikennut puutarhaan maantieltä. Hän koetti päästä pujahtamaan aukosta pois jälleen, ennenkuin mies huomaisi hänet. Mutta hän arvasi myöhästyneensä, kuullessaan jäljissään kiireisiä askeleita, jotka pehmeästi tömähtelivät nurmella. Sitten hän kuuli miehen huutavan hänen nimeään, ja silloin tyttö kääntyi.

"Näin teidän laskeutuvan alas puusta," hän selitti vältellen, "mutta luulin, että siellä oli joku varastamassa hedelmiä."

"Ja senvuoksi te karkasitte?"

"Niin. Sehän kai oli kovin raukkamaista?"

"Eipä tietenkään. Jos siinä olisi ollut varas, ja hän olisi pelännyt teidän hätyyttävän väkeä paikalle, niin olisitte voinut joutua pulaan. Mutta tiedättekö varmaan, ettette tuntenut minua, — ehkä te pelkäsitte minua vieläkin pahemmin kuin hedelmävarasta?"

Sally nauroi hermostuneesti, ymmärtäen, mikä nyt olisi hänen edessään.

"En; miksikä minä olisin teitä peljännyt?"

"Olettehan te kartellut minua viimeisinä kymmenenä päivänä, — aina senjälkeen, kun äitinne järjesti verkkopallo-klubille teekutsut."

Tyttö loi katseensa maahan. Sitten hän kääntyi katselemaan puiden vihreitä lehviä, jotka häälyivät hänen yllään ja joiden lomista punertavat omenat väläyttelivät hänelle auringossa paahtuneita poskiaan.

"Te ette sano mitään siihen," huomautti mies, läjäytellen sääriään kuivalla varvulla, jonka hän oli taittanut puusta.

"En tiennyt vältelleeni teitä," vastasi tyttö, kohdaten hänen avoimen, kysyvän katseensa.

"Olette tehnyt sen. Aioin kirjoittaa teille —

"Aioitte?"

"Niin. En ole tottunut siihen puuhaan, mutta olin päättänyt yrittää. Ajattelin kysyä teiltä, oletteko — oletteko pahoillanne — oh, ymmärrättehän — kiusaako teitä, jos minä osoitan teille huomaavaisuutta — siten — niin, siten kuin olen — olen tehnyt. Tähän tapaan minä aioin kirjoittaa teille tänä iltana."

Tyttö katseli häntä avoimin, ihmettelevin ja miettiväisin silmin, mutta ei vastannut mitään.

"Niin," jatkoi mies, päättäen pakottaa tytön puhumaan. "Mitä te olisitte vastannut siihen?"

"En todellakaan tiedä," tunnusti Sally rehellisesti.

"Minä en miellytä teitä?" huudahti mies. "Minä en ole teidän mielestänne —."

"Oh, en tarkoita sellaista!"

"Mikä siis on syynä, sanokaa?"

Tyttö katseli vakavana häntä silmiin. "Syy on toinen, — minun täytyy kysyä, olenko minä teille kelvollinen nainen."

Mies tuli hänen rinnalleen ja tarttui varovasti tyttöä käteen, ikäänkuin peläten puserruksellaan runtelevansa sen. Ja siinä, omenapuiden lehvien varjossa sinisen taivaan alla, kuunnellen, kuinka silloin tällöin kypsynyt omena putosi raskaasti maahan tahi kuinka kottarainen suhahtaen lensi heidän ylitseen, tytön täytyi kuulla minkälaiseksi Wilfrid Griesron hänet uskoi.

"Ei, — ei, ei!" kuiskaili tyttö kauhistuneena.

Mutta mies ei kuunnellut hänen vastustelujaan, eikä hän voinut ymmärtää niitä. Vasta kun tyttö irroitti kätensä, hän vaikeni.

"Minun — minun — sanani eivät siis merkitse teille mitään?" kysyi mies katkerasti.

"Ne merkitsevät enemmän kuin te arvaattekaan," vastasi tyttö. "Mutta te ette saa jatkaa — minä en voi antaa teidän jatkaa, ennenkuin minä," hän vaikeni ja hengähti raskaasti, — "ennenkuin minä olen kertonut teille jotakin."

"Mitä te haluatte kertoa minulle?"

"Minä kirjoitan siitä teille."

"Kertokaa mieluummin. Nyt, — tässä! Miksikä te ette voi kertoa?" Hänen huulensa olivat kalpeat. Kuiva varpu ritisi hänen käsissään. Se räiskähti ja katkesi. He eivät kumpikaan huomanneet sitä. "Miksikä te ette tahdo puhua?"

"En voi. En voi tämän jälkeen, kun te olette kertonut, kuinka ylevästi te ajattelette minusta. Minä kirjoitan."

Mies viskasi varvunpalaset ruohikkoon.

"Te rakastatte toista," hän mutisi. "Te aiotte naimisiin hänen kanssaan?"

"Ei, ei, — pyydän, ettette kysele minulta. En minä aio naimisiin."

"Te olette jo —?" Mies kumartui eteenpäin, taivuttautuen tytön ylle, ja sanat kangertelivat hänen huulillaan.

"En — en — en sitäkään."

"Sanokaa, — mitä siis?"

Sally katseli häntä silmiin, antaen miehen lukea katseestaan. Tyttö huomasi hänen vähitellen vetäytyvän loitommalle, — sitten hänen poskensa valahtivat aivan valkoisiksi ja hän pyyhkäsi otsaltaan hikeä, jota kihosi siihen suurina pisaroina.

"Hyvä Jumala!" kuiskasi mies. "Te, te? Jumalani, tekö?"

Hän kääntyi ja poistui muutaman askeleen tytön luota. Siihen hän pysähtyi, katse maahan kiintyneenä, ja Sally kuuli hänen mutisevan käsittämättömiä sanoja. Tyttö odotti, toivoen hänen puhkeavan herjauksiin; mutta mies vaikeni. Silloin hän lähti hitaasti kävelemään poispäin, tuntien sydämensä sairaaksi ja ontoksi. Hän kulki verkkaan, mutta ei katsahtanut taakseen. Seuraisiko mies hänen jäljissään? Seuraisiko? Hän saavutti pensasaidassa olevan aukon. Siinä hän käänsi päätään. Mies seisoi yhä samalla paikalla, mihin Sally hänet oli jättänyt lähtiessään, katse maahan naulattuna.

VI LUKU.

Tämä päätti Sallyn oleskelun Cailshamissa. Kuinka hän olisi voinut jäädä sinne enää, kun hän saattoi minä hetkenä hyvänsä jälleen tavata Wilfrid Griersonin, jota hänen nyt täytyi hävetä. Heidän kohtaamistaan tyttö ei voisi estää; Cailsham oli siksi liian pieni, ja hänen äitinsä tuttavapiiri liian rajoitettu. Hänen oli pakko lähteä.

Samana iltana hän kirjoitti Griersonille. "Minä jätän Cailshamin ja palaan takaisin Lontooseen. Te ymmärrätte, minkätähden teen sen. Olen pahoillani, kun tuotin teille tuskaa; tehän näitte, että minä olin koettanut karttaa sitä. Kaiken sen, mitä te sanoitte minusta, ennenkuin tiesitte totuuden, minä säilytän sydämessäni kauniina muistona jalomielisen miehen ajatuksista. Ja minä tiedän, että yksin teidän salaisuudeksenne jää kaikki, mitä minä teille kerroin tahi minkä te ymmärsitte minun kertomattani. Jääkää hyvästi."

Seuraavana aamuna Grierson luki tämän kirjeen makuuhuoneessaan. Hän istui vuoteellaan ja luki sen uudelleen ja uudelleen. Sitten hän alkoi sadatella naisia, sadatella elämää, ja sadatella itseään sen vuoksi, että jotkut seikat saivat hänen mielessään niin liian suuren merkityksen.

Samaan aikaan elettiin myöskin mrs Bishopin kotona hermoja kiihoittava kohtaus. Dora luki aamiaispöydässä sanomalehdestä ääneen sellaisia kohtia, joiden tunteminen on välttämätön aikaansa seuraaville varakkaiden ihmisten lasten kasvattajille. Tyttö luki parhaillaan tuoreimpia uutisia Lontoon seuraelämästä, kun hän äkisti mykistyi, huudahdettuaan hämmästyneesti.

"Äiti!"

"Niin?"

"Mrs Priestly!"

"Mrs Priestly?"

"Ah, niin —"

"Mitä hänestä?"

"Oikeusjuttu... Häntä syytetään aviorikoksesta!"

Mrs Bishop laski munakupin hitaasti käsistään. "Anna lehti minulle," hän sanoi.

"Kyllä; aivan heti. Asia on esillä —"

"Dora — sanomalehti!"

Hän sai lehden käsiinsä, ja Sallyn katse tarkkasi kauhistuneena ja tuskallisena äidin ilmeitä, tämän lukiessa hälyyttävää uutista. Kun mrs Bishop oli ehtinyt uutisen loppuun, hän viskasi sanomalehden syrjään, otti silmälasit nenältään ja pani ne pöydälle lasit alaspäin. Korvallissangat jäivät värähdellen törröttämään pystyssä.

"Minulla oli alusta alkaen oma käsitykseni siitä naisesta," hän sanoi huuliaan suipentaen. "Oh, se on tavatonta; inhoittavaa! Hänen poikansa ei saa jäädä tänne silmänräpäykseksikään tämän jälkeen."

"Mutta, äiti, — minkätähden?" huudahti Sally tuskaisesti. "Mitä hän on tehnyt? Eihän poika ole tehnyt mitään tuomittavaa."

"Jos sinä hiukankin ymmärtäisit sopivaisuuden vaatimuksia, niin et puhuisi noin naurettavia. Pojan täytyy lähteä paikalla. Minä olen huomannut useasti nyt sinun täällä ollessasi, että Lontoo on hämmentänyt sinun moraalista ryhtiäsi, Sally. Olen huomannut sen sinun mielipiteistäsi silloin tällöin. Mutta tämän asian sinä ystävällisesti jätät minun ratkaistavakseni. Poika on ajettava tiehensä, — minä häpeän, kun ajattelen, että hän on hetkeäkään asunut minun kattoni alla, sillä hän on — äpärä!"

"Äiti!" kiljahtivat Dora ja Elsie säikähtyneinä.

"Huomaan sen tästä uutisesta." Mrs Bishop viittasi kylmästi sanomalehteen.

Sally ei puhunut mitään.

"Mikä onnettomuus, että hän on saanut olla täällä kunniallisten ihmisten lasten parissa. Kuka voi arvata tämän yhdessäolon turmelevaa vaikutusta!"

"Se on kauheata!" valittivat Sallyn sisaret.

"Oh, kylläpä te olette oikeudenmukaisia!" huudahti Sally ja nousi posket hehkuvina pöydästä. "Kuinka sen ikäinen poika voisi turmella ympäristöään? Kuinka hän voisi tärvellä näitä viattomia, pieniä vesoja, joista te huolehditte niin hellästi sen vuoksi, että heidän äitinsä takaavat teille aseman tämän kaupunkipahasen seurapiireissä."

Mrs Bishop oli noussut tuoliltaan huulet kalpeina ja sieraimet laajenneina. Sisaret katselivat Sallya tuijottavin silmin ja suut avoimina. Äänettömyys, jota nyt kesti hetkisen, tuntui suorastaan jyrisevän heidän korvissaan.

"Sally," aloitti äiti, ja hän tuntui purasevan jokaista sanaa, ennenkuin hän päästi sen huuliltaan. "Sally, ellet sinä olisi minun tyttäreni, niin minä sanoisin — sanoisin, että sinä olet siveetön nainen. Tiedäthän sinä tunnossasi, niinkuin isäsi on opettanut sinulle, ja niinkuin raamattusi sanoo — jos sinä koskaan luet raamattuasi —, että isäin pahat teot, niin, ja äitien samoin, kostetaan heidän lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen. Luuletko sinä todellakin, ettei irstailevan äidin turmelus tartu hänen lapsiinsa."

Elsie meni äitinsä sivulle kuuliaisen tyttären uskollisuudella ja laski kätensä rauhoittavasti hänen olalleen.

"Älä välitä hänestä, äiti," hän sanoi. "Poika ei voi jäädä tänne, — hän tietenkään ei voi jäädä. Sally ei ymmärrä, mitä hän puhuu."

"Varmasti pojan täytyy lähteä", vahvisti mrs Bishop. "Vaikka sitten minun itseni täytyisi työntää hänet tänään junaan ja lähettää hänet Lontooseen."

"Mutta kuka ottaa hänet vastaan?" kysyi Dora.

"No niin, minä tietysti voin sähköttää hänen äidilleen. Onhan minulla hänen osoitteensa."

"Mutta sähköttäminen on hirveän kallista", huomautti Elsie. "Jos sinä kirjoittaisit mrs Priestlylle nyt, ja lähettäisit pojan vasta myöhemmässä junassa, niin eiköhän äiti silloin ehtisi häntä vastaan ajoissa?"

"Kulut tietysti merkitään mrs Priestlyn laskuun," sanoi mrs Bishop.

"Ja te siis aiotte lähettää Mauricen vallan yksin Lontooseen?" huudahti Sally viimein, jaksamatta enää vaieta.

"Tietysti," vastasi mrs Bishop, kysymyksestä ällistyneenä. "Ethän toki uskonekaan, että minä hankin hänelle vielä matkatoverin kaiken lisäksi?"

"Ehkäpä te ette tee sitä, mutta minä teen."

"Mitä ihmettä sinä tarkoitat?"

"Minä lähden itse hänen mukaansa."

"Jos sen teet, — jos tavalla tahi toisella alennut kosketukseen sellaisten ihmisten kanssa, — niin on parasta, ettet sen jälkeen ajattelekaan palata enää tähän taloon."

Äidin ääni värähteli kauhistuksesta, jonka tytön uhma synnytti hänessä.

"Sellaista tulevaisuutta minä voin ajatella kaipauksetta," vastasi Sally tyynesti.

"Oh!" huudahti mrs Bishop. "Oh!" Sitten hänen kotityttärensä järkevästi johtivat hänet pois huoneesta.

"Minun munani jäi vielä kesken," sanoi mrs Bishop särkyneellä äänellä, kun hän poistui ovesta.

Perheessä ajateltiin, ettei Sally tohtisi jännittää uhmaansa viimeiseen saakka; ja vasta sitten kun he näkivät hänen matkakapineensa täydessä muuttokunnossa eteisen nurkassa, he alkoivat huomata, että tyttö oli tarkoittanut sanoillaan totta. Silloin Elsie tuli puhuttelemaan uppiniskaista sisarta.

"Sally," hän sanoi vakavasti ja nuhtelevasti, "muistathan, mitä äiti sanoi? Kaiketi sinä ymmärrät, että hän myöskin täyttää uhkauksensa?"

"Täyttää? Kyllä, luullakseni. En ole sitä ajatellut sen enempää."

"Etkö ole? Et voi tarkoittaa totta. Täytyyhän sinun sitä ajatella. Ymmärräthän, että sinä et voi enää tavata äitiä koskaan jos nyt lähdet."

"Niin; kyllä ymmärrän. Mutta en erityisesti siksi, että hän niin sanoi. Minä en tulisi enää takaisin, vaikka hän pyytäisikin."

Elsie katseli sisartaan kauhistuneena, aivankuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt tämän vajoavan kadotuksen syvimpään kuiluun.

"En olisi uskonut kuulevani tällaista sinun suustasi", hän mutisi hiljaisesti. "Etkö huomaa, että sinä rikot neljättä käskyä vastaan?"

"Eikö äiti sitten näe", vastasi Sally kiivaasti, "että hän rikkoo kaikki kirjoitetut ja kirjoittamattomat lähimmäisenrakkauden käskyt, — rakasta vihollisiasi — tee hyvää niille, jotka sinua vainoavat? Minä rikkoisin neljännen käskyn viiteenkymmeneen kertaan mieluummin kuin palaisin jälleen elämään teidän parissanne. Te olette ahdasmielisiä, te olette kovasydämisiä ja julmia, ja te sanotte tätä vielä kristillisyydeksi, nukuttaaksenne omaatuntoanne."

Kun tämä kaikki oli toistettu sisähuoneessa, Sallyn omaiset tuskin jaksoivat uskoa, että Bishop perheen jäsen saattoi puhua täten. Äiti tuli eteiseen, jossa Sally ja Maurice odottelivat ajoneuvoja, jotka Sally oli tilannut kuljettamaan heitä asemalle.

Mrs. Bishop kutsui Sallyn erikseen ruokahuoneeseen ja kysyi: "Etkö sinä aio sanoa hyvästejä kotiväellesi, Sally?"

"Pidin sitä tarpeettomana. Siitähän syntyisi kaiketi vain ilveily?"

"Voitko sinä puhua tällä tavoin nyt, kun viimeisen kerran lähdet kotoasi?"

"Eihän se muuta totuutta. Hellyys meidän keskemme olisi vain ilvettä. Te vihaatte minua, — enkä minäkään pidä teistä. Ja kuitenkin te suostuisitte jäähyväisiksi suutelemaan minua, — eikö se olisi Juudaan suudelma, jos minäkin saan vedota raamattuun."

Tässä Janetin henki puhui Sallyn suulla. Mutta tyttö itse ei ollut siitä tietoinen. Hän vain tunsi inhoavansa sitä tekohurskasta ilmapiiriä, joka häntä tässä talossa oli ympäröinyt, ja siksi hän ei kammonnut purevia ja vihlovia sanoja, joiden käytön hän oli oppinut ystävättäreltään.

"Kuinka sinä saatat puhua näin äidillesi?" valitti mrs Bishop jälleen. "Unohdatko sinä kokonaan, että minä synnytin sinut tuskalla ja kivulla maailmaan, ja vaalin ja ruokin omilla rinnoillani sinut eloon?"

"En minä sitä unohda," vastasi Sally rauhallisesti. "Mutta miksikä te ajattelette niin paljon yksinomaan itseänne? Minkätähden te ette lainkaan ajattele Lontoossa olevaa naisraukkaa, joka on koettanut suojella poikaansa ja säästää häntä tämän oikeusjutun kauhuilta, toimittamalla hänet tänne turvaan? Miksikä te ette anna Mauricen elää täällä rauhassa? Mrs Priestly on kokenut aivan saman tuskan ja kivun kuin tekin, ja hän kärsii yhä vieläkin; mutta te, — te paadutatte itsenne niin kovaksi kuin ihminen voi paatua."

Mrs Bishop oli aivan kalpea. Hänen oli työläs keksiä sanoja.

"Sinä olet aivan yhtä hullu kuin isäsikin", hän sanoi. "Hän sorti meidät tähän asemaan hulluudellaan!"

"Tiedättehän, kuinka on kirjoitettu: 'Joka sanoo veljelleen, sinä hullu' —"

"Sinä et ole minun veljeni. Sinun huomautuksesi ovat yhtä järjettömiä kuin isäsikin puheet."

"Näen," vastasi Sally, "että te luette raamattunne kirjaimellisesti. Kaikki hyvät kristityt tekevät siten — toisinaan. Ja te, te sanotte isää hulluksi! Kunpa teissä olisi puoliksikaan niin paljon kristillisyyttä kuin isässä, niin te ymmärtäisitte kuinka väärin ja julmasti te elätte."

Ajoneuvojen vieriminen porrasten eteen päätti armeliaasti tämän onnettoman sananvaihdon. Kun Sally ja Maurice ehtivät junaan, tyttö otti pienen ystävänsä syliinsä ja painoi vaieten hänen päätään rinnalleen.

"Me lähdemme katsomaan äitiä", hän oli selittänyt pojalle. "Äiti tulee asemalle meitä vastaan." Ja hänen täytyi kuunnella pojan herkeämättömiä ilon huudahduksia, kun Maurice ajatteli pian tapahtuvaa kohtaamista.

Sally oli nähnyt Mauricella pojan äidin valokuvan, ja siitä hän nyt tunsi kookkaan, ylväsmuotoisen naisen, jonka hän näki asemalla, kun heidän junansa verkalleen vyöryi katoksen alle. Maurice oli kurkotellut ulos vaunun ikkunasta ja liehutti siinä hurjasti nenäliinalla äidilleen, joka asemalaiturilla riensi heidän vaununsa jäljessä.

"Siinä on äiti! Siinä on mamma!" huudahteli poika ja nyökytteli ikkunasta äidilleen. Ja hänen jokainen huudahduksensa sai tytön toistamaan itsekseen: "Nyt minun iloni on lopussa, — se on nyt lopussa!"

Hän pidätteli poikaa asemillaan, kunnes juna pysähtyisi kokonaan, ja koki karaista mieltään kestämään eron hetkeä, joka nyt oli jo niin lähellä. Sitten juna seisahtui; Maurice ryntäsi alas laiturille, ja kun Sally hetkistä myöhemmin seurasi jäljissä, hän näki pienen, vaalean pään puoliksi kätkettynä äidin syliin.

Hän lähestyi heitä äänettömänä ja turtuneena. Silloin mrs Priestly kohotti päätään ja hänen surulliset harmaat silmänsä kohtasivat Sallyn katseen. Hän ojensi kätensä epäröivänä ja hämillään.

"Tehän olette miss Bishop?" hän kysyi.

Sally myönsi sen.

"Maurice puhuu teistä jokaisessa kirjeessään."

"Minä — minä luulen, että me olemme ystävykset."

Mrs Priestly kutsui vaunut ja nosti Mauricen niihin sisälle. Sitten hän kääntyi Sallyyn.

"Minä sain tänä aamuna sähkösanoman," hän puhui, "ja siinä ilmoitettiin, että Maurice tulee Lontooseen minun luokseni. Mutta syytä ei selitetty."

"Ettekö te arvannut sitä?" kysyi Sally hiljaisesti.

"Kyllä; minä arvasin. Mutta —" Hän ei tiennyt, mitä hän sanoisi, tahi mitä hän koettaisi peitellä.

"Niin, syy on siinä," vastasi Sally karttelevasti. "Äiti luki sanomalehdestä tänä aamuna uutisen teidän asiastanne."

"Ja hän ajoi pojan näin talostaan, — heti samana päivänä?"

"Niin, hän piti sitä kristillisenä velvollisuutenaan."

"Lähettikö hän teidät saattamaan Mauricea?"

"Ei, hän kielsi minua tulemasta. Hän aikoi lähettää pojan yksinään."

"Mutta te tulitte kuitenkin?"

"Niin. Minä luultavasti en ole kristillinen. Ja minä rakastan poikaa." Hän katsahti mrs Priestlyä silmiin. "Kenties minun tunnustukseni loukkaa teitä? Mutta tiedättehän, että Maurice ei rakasta minua. Teidän ei tarvitse peljätä, että minä olen varastanut teiltä hänen sydämensä. Me rukoilimme aina yhdessä, ja hän ei koskaan unohtanut rukoilla teidän puolestanne.

"Eräänä iltana minä kysyin, eikö hän tahtoisi rukoilla minunkin puolestani, ja hän sanoi: 'Tietäisikö se sitä, että minä rakastan sinua?' Minä — niin minä tunnustan, että minä toivoin hänen rakastavan itseäni — voitte moittia minua siitä, jos tahdotte — ja minä sanoin, 'kyllä'. Silloin Maurice," — Sally tarkasteli itsepäisesti lämmittäjää, joka lapioi hiiliä veturin höyrykattilan alle, — "Maurice sanoi, ettei hän sitten voi rukoilla, koska hän rakastaa yksin teitä. Kerron tämän senvuoksi, kun —"

"Te ajattelette, että minä olisin mustasukkainen?"

"Niin. Minä helposti olisin, teidän sijassanne."

Mrs Priestly nieli nyyhkytyksen, joka oli nousemassa hänen kurkkuunsa. "Ja näin te siis tulitte Lontooseen. Mitä te nyt aiotte? Palaatteko takaisin Cailshamiin?"

"En. Minä en palaa takaisin."

"Sittenhän te lähdette meidän mukaamme? Minun asuntoni tosin ei ole varsin suurenmoinen, mutta —"

"Ei, minä en voi lähteä, — kiitän teitä kutsusta. Minulla itselläni on huoneet Lontoossa, ja minun täytyy lähteä hoitamaan niitä. Hyvästi."

"Mutta, miss Bishop, ettehän voine jättää meitä tällä tavoin? Minun täytyy kiittää teitä vilpittömästi kaikesta ystävällisyydestänne. Te ette saa näin jättää meitä!"

"Näin on parasta", sanoi tyttö. "Minä pidän tätä tapaa parhaimpana. Jääkää hyvästi."

He puristivat äänettöminä toistensa kättä. Mrs Priestly nousi vaunuihin. Sally ajatteli, mahtaako hän kertoa Mauricelle, ettei tämä näe enää ystäväänsä. Samassa kun vanhat, kömpelöt vaunut lähtivät liikkeelle, kurkottautui vaalea pää niiden ikkunasta, ja iso valkoinen nenäliina läpätteli tuulessa vasten pojan onnellisia kasvoja.

VII LUKU.

Kun Sally oli jättänyt matkatavaransa Regent-kadulle, hän ajoi suoraan Janetin ateljeehen. Kun hän koputti, tuli Janet avaamaan oven, puettuna pitkään työmekkoon, — kädet väritahroissa, hiukset sukimattomina ja epäjärjestyksessä.

"Taivas!" hän huudahti. "Etkö sinä olekaan Cailshamissa?"

"Tulin kaupunkiin aivan äsken."

Sally kävi sisälle ja meni maalaustelineen luo, johon kiinnitettyyn kankaaseen parhaillaan oli hahmottumassa palanen "natura mortea." Sallyn katsellessa luonnosta sulki Janet oven jälleen.

"Milloinka sinä palaat Cailshamiin?" hän kysyi.

"En minä lähde sinne enää."

Janet rykäisi, kiipesi tuolilleen, kastoi sivellintään värilautaseen ja veti kankaaseensa viivan, tarkoittamatta sillä mitään. Sitten hän laski jälleen käsistään siveltimen ja paletin, katsahti Sallyyn ja sanoi:

"Olen melkein odottanut tätä. Mutta minkätähden sinä et palaa takaisin?"

"Äiti ei halua sitä, — enkä minä myöskään."

"Tietääkö äitisi —?"

"Ei, hän ei tiedä mitään."

Janet näytti kummastelevan. "Mikä sitten on vikana?" hän kysyi äkisti.

Sally heittäytyi tuolille istumaan. "Mrs Priestly, Mauricen äiti, on häväisty. Kotona, Cailshamissa, he näkivät tänä aamuna sanomalehdestä, että hänen miehensä hakee avioeroa hänestä. Maurice ei ole tämän miehen lapsi. Äitini lähetti pojan heti tiehensä; aikoi lähettää hänet yksinään Lontooseen. Minä lähdin häntä saattamaan, ja silloin äiti sanoi, etten minä enää saa palata. Se ei merkinnyt minulle mitään. En missään tapauksessa kuitenkaan menisi enää Cailshamiin."

"Minkätähden et?"

"Muuan — mr Grierson, siellä Cailshamissa, pyysi minua vaimokseen. Minä en voinut myöntyä, ilmaisematta hänelle ensin salaisuuttani."

"Sinä tunnustit hänelle?"

"Niin."

"Mitä hän sanoi?"

"Tuskin mitään. Aluksi juuri sen, ettei hän voinut uskoa minusta sellaista. Mutta kun hän ymmärsi, että minä tarkoitin totta, hän ei puhunut mitään."

"Minkätähden sinä et salannut?"

"Se ei olisi ollut oikein."

Janet katseli tyttöä, katseessaan lempeätä ihailua.