Part 15

"Oh, niin, — minä huomaan nyt erehtyneeni," jatkoi Devenish kevyesti. Hänen intohimonsa oli nyt tiessään. "Olen pahoillani. En minä tarkoittanut loukata teitä." Hän siirtyi ovelle. "Minä — minä luulin teidän ymmärtävän minun ajatukseni."

Tyttö vaipui tuolille, tohtimatta edelleenkään näyttää kasvojaan. Häpeä — syvin häpeän tunne — riehui hänen veressään.

"Niin, toivon vain teidän antavan anteeksi — minun tietämättömyyteni. Minä ilmeisestikään en ymmärrä naisia, vaikka minun täytyy samalla myöntää, että te olette hiukan erilainen kuin toiset. No, niin, — otaksun, että minun on viisainta toivottaa teille nyt hyvää yötä."

Sally kuuli hänen tulevan lähemmäksi, ja hän aavisti, että mies ojensi kättään häntä kohti. Tyttö ei liikahtanut eikä katsahtanut häneen. Devenish palasi silloin ovelle. Sally kuuli sen avautuvan ja jälleen sulkeutuvan. Hän kuuli miehen hitaasti laskeutuvan portaita alas. Mutta hän istui yhä liikahtamatta paikallaan, kasvot käsiin haudattuina.

III LUKU.

Tämän jälkeen Sally ei voinut enää salata itseltään, minkätähden hän, Janetin kaikista kehoituksista huolimatta, oli kieltäytynyt jättämästä asuntoaan. Toivo ei ollut vielä kokonaan sammunut hänen sydämessään. Hän oli tuntenut sen, kuunnellessaan Devenishin askeleita silloin, kun tämä nousi portaita ylös hänen kerrokseensa, tytön tietämättä, kuka tulija oli. Sally oli heikosti toivonut, että jonakin hetkenä hän saisi kuulla Traillin askeleet, kuulla hänen koputuksensa oveltaan, ja senvuoksi hän ei halunnut liikkua huoneistaan.

Mutta nyt, kun Devenish oli vakuuttanut hänelle: "En seisoisi tässä, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa" — nyt, kun hän ymmärsi, että Jack oli ilmaissut hänelle tällaisen päätöksensä, — nyt hän tunsi heidän eronsa lopulliseksi, auttamattomaksi. Tällainen tietoisuus lisäsi kiven hänen kuormaansa; mutta se yllytti häntä ajattelemaan asemaansa järkevästi ja kaunistelematta. Siinä hänen silmänsä vasta alkoivat avautua katselemaan elämää suoraan kasvoihin.

Nyt tyttö tunsi selvästi, että näin ei enää voinut jatkua. Hänen oli luovuttava asunnostaan, — lähdettävä pois Lontoosta, päästäkseen tapaamasta niitä harvoja ihmisiä, jotka tunsivat hänen tähänastisen elämänsä. Devenish oli nyt opettanut hänet näkemään, ettei hän voinut odottaa niiden ystävyyttä, jotka tiesivät hänen suhteestaan Trailliin. Hänen täytyi paeta ja kätkeä entisyytensä, — ei omien ajatustensa synkältä arvostelulta, mutta maailmalta. Ihmiset hän saattoi johtaa harhaan, vaikkei omaa syyttävää tuntoaan.

Samana iltana hän vielä kirjoitti Janetille, pyytäen häntä tapaamaan itseään. Ja seuraavana päivänä he istuivat vastakkain pöydän ääressä eräässä West Cityn hiljaisessa ravintolassa.

"Minä aion nyt totella sinun neuvoasi", aloitti Sally.

"Sinä lähdet täältä?"

"Niin."

"Milloin?"

"Heti. Päivän tai parin kuluttua. Niin pian kuin saan tietoja äidiltäni. Kirjoitin hänelle tänä aamuna."

"Mitä sinä kerroit hänelle?"

"Kirjoitin, että olin säästänyt hiukan rahaa, ja kun tunnen itseni rasittuneeksi, niin haluaisin virkistyksekseni viipyä jonkun aikaa heidän luonaan. Sanoin, että voisin kenties auttaa heitä hiukan koulupuuhissa."

"Oikein. Siten sinun pitikin kirjoittaa. Mutta älä missään nimessä vain osoita heille, että sinulla on rahaa enemmänkin. Arvaan, että he alkavat helposti epäillä. Sinun täytyy olla varovainen."

"Mutta — eihän minulla suinkaan ole liikaa rahaa," sanoi Sally tyynesti.

Janet tuijotti häneen vastenmielisesti hämmästyneenä. "Tuo ei ollut sinun tapaistasi", hän sanoi nuhtelevasti. "Minun mielestäni Traill oli suorastaan antelias. Sataviisikymmentä puntaa vuosittain, — minä pitäisin itseäni suorastaan Kroisoksena, jos minulla olisi sellaiset tulot."

"Luuletko sinä minun ottavan vastaan kaiken, mitä hän minulle tarjoaa?" kysyi Sally.

"Tarkoitatko, ettet huoli rahoista?"

"En enempää kuin mihin olen suorastaan pakotettu. Punta viikossa riittää hyvin minun elatukseeni. Mitä muuta minä kaipaisin? Vaatteita minulla on nyt riittävästi. Sinä kaiketi pidit minua halpamaisena, Janet?"

Janet katsahti ympärilleen ja tarttui sitten Sallyn käteen lujasti. "Jumala auttakoon minua, tyttö!" hän huudahti, — "luulen, että minun täytyy sanoa omaa sukupuoltani arvoitukseksi." Hän mietti hetkisen, tarkastellen Sallya tutkivasti; sitten hän äkisti kysyi: "Mikä sinut nyt sai muuttamaan mieltäsi?"

"Mr Devenish."

"Kuka?⁸

"Mr Devenish, — muistathan kertoneeni miehestä, joka oli minun seurassani päivällisellä silloin — silloin, kun Traill — kuusi viikkoa sitten —"

"Ja miksikä hän nyt karkoittaa sinut Lontoosta?"

"Hän tuli eilisiltana tapaamaan minua.⁸

"Niin?"

"Hän pyysi minut mukaansa ravintolaan.⁸

"Se olikin oikein. Sinä olet aivan tarpeeksi asti yksinäsi. Neuvoiko hän sinua lähtemään täältä?"

"Ei."

"Mitenkä siis?"

Hän näki värin vaihtelevan tytön poskilla.

"Mr Devenish sanoi rakastavansa minua.⁸

"Oh, nyt ymmärrän. Sinä haluat väistää häntä. Et pidä hänestä? Pelkäät, että hän alkaa kiusata sinua?⁸

"Ei", sanoi tyttö, katsomatta silmiin ystävätärtään, "en usko, että hän enää tulisi tapaamaan minua."

"Sanohan siis —?"

"Hän oli ajatellut, — ajatellut, sanoi hän, että — oh!"

Janet kumartui pöydän yli häneen päin. "Halusiko hän täyttää Traillin sijan — mitä?"

Sally nyökäytti. Janet katseli hänen kumaraista päätään ja näki häpeän hehkuvan hänen poskillaan. Hän tunsi Sallyn luonteen ja arvasi siitä, mitä tällainen ehdotus oli tyttöön vaikuttanut.

"Mitä muuta sinä olisit voinut odottaakaan?" hän kysyi ystävällisesti. "Useimmat miehet ovat samanlaisia. Sellainen uutinen, että sinun asemassasi oleva nainen on turvatonna kohtalon huomassa, leviää pitkin heidän rivejään kuin — kuin preeriakulo. Siitä kuiskaillaan suusta suuhun. Et tiedä, mistä se alkaa; vielä vähemmän tiedät, mihin se päättyy. Niin pian kun mies tietää, että nainen, jota hän himoitsee, on saatavissa rahalla, hän on valmis tyhjentämään pankkinsa, ostaakseen hänet omakseen. Olenhan sanonut sinulle jo ennen, — nämä ovat kauppa-asioita! Miksikä, taivaan nimessä, sinä et voi luopua kokonaan romanttisuudestasi? Toiset tekevät rakkauden kauppavälineeksi, hierovat siitä sopimuksia, mutta sinä kieltäydyt ottamasta vastaan rahoja, jotka sinulle on määrätty, ja joihin koskeminen ei tee sinua paremmaksi eikä huonommaksi. Ole järkevä; ota kaikki, minkä saat. Ellet tarvitse rahoja, niin säästä ne; se on vieläkin viisaampaa. Mutta älä hylkää niitä, sillä ne ovat sinun. Totisesti, sinä olet ne ansainnut.⁸

"En ymmärrä, mikä meistä on tehnyt ystävät, Janet", puhui Sally murtuneesti, — "en usko, että ihmiset voisivat olla erilaisempia kuin me kaksi olemme. Toisinaan minä inhoan sinun puheitasi; mutta melkein aina minä kuitenkin rakastan sinua siksi, että puhut minulle inhoittavia. Jos minä ajattelisin siten kuin sinä kehoitat, niin en ymmärrä mikä estäisi minua vaipumasta — vaipumasta niin syvälle kuin nainen voi vajota. Ethän sinä voi tarkoittaa, että minun pitäisi tehdä siten kuin sinä nyt ehdotat. Minähän rakastin Jackia; rakastan häntä vielä. Ottaisitko sinä mieheltä, jota rakastat, vastaan joka rovon, minkä hän on jättänyt sinulle?

"En tiedä. Minä joko tekisin sen, tahi sitten en ottaisi mitään. Eläisin omaa elämääni, maksoi se sitten minulle mitä tahansa.⁸

"Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä niin?"

"En tarkoita, että sinun pitäisi, sillä tiedän, ettet sinä voisi. Sinä et voisi enää jäädä oman työsi varaan, nyt, kun sinä olet oppinut elämään mukavasti ja huolettomasti miehen käsivarsien tukemana. Sinä et ole riippumattomia oman työn naisia, Sally, — etkä ole koskaan ollutkaan."

Sallyn huulet puristuivat lujasti yhteen. "Tarkoitatko, että minä rakastan mukavuutta ja huolettomuutta?" hän kysyi katkerasti. "Sinä pidät minua siis niin halpana?"

"En pidä sinua ensinkään halpana. Sinua ei ole luotu tekemään työtä. Sinua on kohdannut Eevan kirous, eikä Aatamin kirous. Sinulla pitäisi olla lapsi. Silloin sinä et tuhlaisi sieluasi, muistelemalla arvotonta miestä. Silloin sinä ottaisit vastaan joka ikisen äyrin, minkä elämä tarjoaisi, — lapsesi tähden. Silloin sinä ymmärtäisit, mihin sinä olet oikeutettu. Jokainen on palkkansa arvoinen, ja lapsi olisi sinulle elämän palkka. Milloin sinä luulet äitisi vastauksen saapuvan?"

"Huomenna, ehkä."

"No hyvä; heti kun olet sen saanut, — lähde, lähde! Älä viivy Lontoossa enää silmänräpäystäkään. Elämä täällä on sinulle nyt vain kiirastulta. Mene hoivaamaan lapsukaisia. Kun ne takertuvat sinun liepeisiisi innostuneina ja hellittämättöminä, niin opit kyllä ymmärtämään, mitä minä tarkoitin, kun puhuin Eevan kirouksesta."

IV LUKU.

Cailsham, muuan niitä pieniä, ikivanhoja kaupunkeja, jotka aikoinaan ovat saaneet nimensä historiaan, lepäilee kukkulain juurella kuin iäkäs, pitkän raadannan väsyttämä vanhus ja katselee raukein silmin Kentin vihannoiviin laaksoihin. Keväisin, kun hedelmäpuut kukkivat, sen ympäristö on tuoksuva ja valkoinen, mutta myöhään syksyllä, kun tuuli ja pakkanen ovat karistaneet lehdet puista, siellä on alastonta ja surullista. Caislham elää ympäristönsä maaseutu-elämää. Kun puut puhkeavat lehtiin, kun ne kantavat kukkia ja kun kukista kehittyy hedelmiä, elää Cailsham täyteläisesti ja virkeästi. Mutta sitten kun hedelmät ovat korjatut ja päivät pimenevät, käy kaupunki tylsäksi, haluttomaksi ja uneliaaksi. Silloin se puhuu vain menneestä korjuuajasta ja tulevasta keväästä, — ikäänkuin kaikki muu olisi sille yhdentekevää.

Tässä kaupungissa mrs Bishopilla siis oli pienoinen koulunsa, jossa kaikkiaan oli parikymmentä oppilasta, Cailshamin ja lähimmän ympäristön varakkaamman porvariston lapsia. Yhtä lukuunottamatta ne olivat vain päivänoppilaita. Mrs Bishop ei ollut ajatellut ottaa täysihoitoon luokseen ainoatakaan — hänen taloutensa mahdollisuudet olivat siihen liian rajoitetut — mutta erikoiset syyt olivat aiheuttaneet tämän yhden poikkeuksen. Eräänä päivänä muuan winchesteriläis-rouva oli kirjoittanut hänelle, kertoen kuulleensa ylistettävän hänen kouluaan, sentähden hän sanoi pyytävänsä lupaa saada jättää poikansa mrs Bishopin hoitoon joksikin aikaa, minkä hän itse oli pakotettu asuinaan Lontoossa.

Tämän kirjeen saapumispäivänä äiti neuvotteli asiasta tyttäriensä Elsien ja Doran kanssa myöhään yöhön. He tekivät laskelmia kustannuksista, joita pikku Maurice Priestly aiheuttaisi heille, voidakseen ilmoittaa äidille, paljonko hänen täytyisi maksaa pojan täysihoidosta. Poikanen voitaisiin sijoittaa ullakkokamariin, jota tähän asti oli käytetty säilytyshuoneena. Ikkunaan olisi hankittava verhot, — kuusi kyynärää à yhdeksänkymmentä penniä.

"Kirjoita muistiin", sanoi mrs Bishop Doralle.

Cailshamiin palatessaan he olivat tuoneet mukanaan vanhan leposohvan, joka nyt voisi palvella poikasen vuoteena.

"Meidän ei siis tarvitse hankkia sänkyä häntä varten," huomautti mrs Bishop.

"Ei. Mutta peitekangasta meidän on ostettava. Minä olen nähnyt Robinsonin kaupassa sopivaa ja se maksaa kaksi ja kymmenen metri."

"Kirjoita muistiin," määräsi mrs Bishop.

Kellon lyödessä kymmentä he olivat selvillä kaikesta, mitä poikasen vuoksi oli ostettava taloon. Ja yhteentoista mennessä he olivat päättäneet, paljollako mrs Priestlyä olisi velotettava.

Kun konstaapeli Malling samana iltana kulki heidän asuntonsa ohi puoli kahdentoista aikaan, hän näki vielä valon loistavan mrs Bishopin ikkunasta. Aamulla hän kertoi siitä vaimolleen, lisäten:

"Mun käypi säälikseni se mrs Bishop. Kyllä vaan se raukka saapi ahertaa leipänsä takia."

Sinä aamuna kulki postissa mrs Bishopin kirje mrs Priestlylle, ja palaavassa postissa saapui vastaus:

"Otaksun, että vaatimuksenne on kohtuullinen. Tuon ylihuomenna Mauricen luoksenne."

"'Otaksun'!" matki Elsie äreästi.

"Vähemmällähän me emme olisi voineet ottaa poikaa tänne," vahvisti mrs Bishop.

"Ja ullakkohuone näyttää varsin sievältä," lisäsi Dora. "Minä äsken juuri järjestin vuoteen sinne. En olisi ikinä uskonut, että se on niin kaunis kamari."

Kahta päivää myöhemmin mrs Priestly ja pikku Maurice saapuivat. Hitain kaupungin kolmesta ajurista toi heidät mrs Bishopin ovelle. Koulussa syntyi hälinää ja levottomuutta. Kaksikymmentä varakkaiden ihmisten lasta käyttäytyi samoin kuin kaikki muutkin heidän ikäisensä lapset olisivat käyttäytyneet. He rynnistivät kilvalla ikkunoihin kurkistelemaan uutta tulokasta, heti, kun mrs Bishop oli poistunut luokalta, käydäkseen vierasta vastaan.

Mrs Priestly oli suurikasvuinen nainen, miellyttävän näköinen ja hienosti vaatetettu, ainakin näiden maaseutukaupunkilaisten mielestä. Hänen kasvoissaan, niiden ilmeessä, oli jotakin sairaalloista ja kärsivää. Hänen liikkeidensä pidättyväisyys ja äänensä hiljaisuus yhä vahvistivat tätä sisäisestä murheesta kertovaa vaikutelmaa.

Pieni Maurice oli vaalea ja sinisilmäinen, germaanilaisen näköinen kuusi-vuotias poika. Kun mrs Priestly puhui pojastaan, välkehtivät hänen tyynet ja kärsiväkatseiset silmänsä ylpeydestä ja onnesta, himmetäkseen jälleen seuraavassa tuokiossa entiselleen. Hankkiessaan poislähtöä mrs Priestly kumartui ja pusersi pojan kiihkeästi syliinsä, mrs Bishopin seistessä sivulla ystävällisesti hymyillen.

Äkisti mrs Priestly katsahti talon emäntään silmät kosteina.

"Minä tulen tapaamaan teitä, mrs Bishop," sanoi hän hiljaisesti, — "tapaamaan teitä, ennenkuin lähden. Sanon vain ensin hyvästit pojulleni."

Mrs Bishop otti järkevästi onkeensa tämän vihjauksen ja poistui, jättäen äidin ja pojan kahden kesken. Hän tapasi eteisessä tyttärensä ja sanoi heille:

"Lapsi tietenkin on hemmoteltu pilalle, luulisin."

"Miksikä niin?" kysyivät tytöt yhteen ääneen.

"Kas, hän parhaillaan hyvästelee poikaa, — itkien suoraan hänen niskaansa. Minä pidän sellaista typeryytenä. Lähdin tieheni. En voi katsella mokomaa järjettömyyttä."

Sillä välin äiti ja poika hyvästelivät toisensa monen viikon ajaksi. Kyyneleet kastelivat kummankin poskia.

"Ethän koskaan rakasta ketään muita kuin äitiä, lupaatko sen, Maurice?"

"En rakasta häntä," sanoi poika, viitaten päällään oveen, jonka mrs Bishop juuri oli sulkenut jäljestään.

"Ja lupaatko rukoilla joka ilta ja aamu?"

"Lupaan, äiti."

"Ja lupaat sanoa 'Jumala, auta äitiä'?"

"Pitääkö minun rukoilla isän puolesta?"

Mrs Priestly hengähti syvään ja väisti pojan katsetta. Maurice oli liian nuori ymmärtääkseen, mitä äidin vaikeneminen merkitsi. Poika vain luuli, ettei hän ollut kuullut kysymystä.

"Rukoilenko minä isänkin puolesta?" hän toisti.

"Kyllä," sanoi äiti hitaasti. "Rukoile isän puolesta, — ensin isän puolesta ja sitten, ennenkuin nukut, sinä pyydät Jumalaa auttamaan äitiä. Taivas suojelkoon sinua, pieni rakkaani —"

Hän puristi pojan jälleen kiihkeästi vasten rintaansa, ja riensi sitten pois, kuivaten poskiaan ja silmiään nenäliinalla.

* * * * *

Näin tuli pieni nuori herra Maurice Priestly mrs Bishopin kouluun täysihoitolaiseksi. Ja kun Sally noin kolmea viikkoa myöhemmin saapui äitinsä luo, majoitettiin hänet asumaan pienen Mauricen huoneen viereen. Parina ensimmäisenä yönä hän oli kuulevinaan pojan nyyhkytyksiä seinän takaa. Sally huomautti siitä äidilleen.

"Oh, älä huoli ajatella joutavia," sanoi mrs Bishop. "Poika vain muuten ääntelee unissaan, — lasten tapa on sellainen."

Mutta Sally ei ollut tästä varma, ja hän kysyi senvuoksi pojalta itseltään, mitä hän itkee öisin.

"Minä en itke," sanoi poika ylpeästi. "Minä en osaakaan itkeä."

Mauricen oli helppo sanoa näin keskellä päivää ja kirkkaassa auringonpaisteessa. Mutta yöllä hän tunsi itsensä kokonaan toisenlaiseksi. Seuraavana yönä hän jälleen itkeskeli. Sally kuuli pojan koettavan tukahuttaa nyyhkytyksiään pielukseen. Hän oli parhaillaan makuulle menossa, mutta kuullessaan nämä äänet hän pysähtyi kuuntelemaan. Se oli itkua. Hän aukaisi ovensa varovasti. Tosiaan, lapsi nyyhkytti hiljalleen. Silloin tyttö hiipi Mauricen ovelle ja kurkisti sisään.

"Maurice," hän kuiskasi.

Nyyhkytykset taukosivat.

"Maurice," toisti tyttö, "sinä itket."

Poika myönsi sen suruissaan. Hänet oli yllätetty itse teossa.

"Mutta minä en ole mikään lapsi!" hän huudahti.

Sally polvistui hänen vuoteensa viereen. "Kuka sitten väittää sinua lapseksi?" hän kysyi.

"Sinä aioit juuri niin sanoa," arveli Maurice.

"En, en aikonutkaan. En minä pidä sinua lapsena. Minäkin itken toisinaan."

"Itketkö?" Pojan äänessä kuvastui heikkoa hämmästystä. "Minkätähden sinä itket?"

"Oh, monesta syystä. Miksikä sinä itket?"

"Äidin tähden. On niin kylmä nukkua ilman äitiä."

"Nukutko sinä sitten tavallisesti äidin kanssa?" kysyi Sally, kietoen kätensä pojan jäntevän pikku niskan ympärille.

"Nukun — aina. Äiti on niin lämmin, ja äiti makaa niin lähellä minua. Sinun käsivartesi on lämmin, minä pidän sinun käsivarrestasi." Hän silitti tytön kättä hiljalleen. "Mitä se oli?" hän kysyi äkisti.

"Mikä?"

"Minun kädelleni tipahti jotain märkää. Voi, sinähän se olet, — se tuli sinusta. Sinä itket! Etkö itkekin? Sinä itket. En tiedä, oletko sinä lapsi. Mutta ellet sinä luule minua lapseksi, niin en minäkään sinua. Miksikä sinä itket?"

"En tiedä."

"Oh, täytyyhän sinun tietää! Minä tiedän aina, minkä vuoksi minä itken. Väliin minä itken yöllä, kun on pimeätä enkä minä voi kuulla mitään. Ja sitten sentähden, kun minun on äitiä ikävä. Äitikin itkee joskus, eikä hänkään tiedä minkätähden."

"Oletko sinä kysynyt häneltä?"

"Olen, ja äiti sanoo, ettei hän tiedä. Naiset eivät aina tiedä syytä, mutta pojat tietävät aina. Sinä et saa sanoa, että minä itken, — ethän sano? Lupaa!"

"Minä lupaan," sanoi tyttö varmasti.

"Jos toiset tietäisivät, niin ne luulisivat minua lapseksi. Mutta minä en ole lapsi. Aamulla en ole, — enhän?"

"Et, et laisinkaan."

"Kun sinä opetit minua soittamaan päivällä, niin ethän pitänyt minua silloin lapsena, ethän?"

"En. Minä olen aina ajatellut, että sinä olet uljas poika."

Maurice käännähti vuoteessaan. "Pane toinenkin kätesi minun ympärilleni, niinkuin äitikin tekee. Hän ottaa minusta kiinni aina molemmin käsin, ja siten on paljon lämpimämpää."

Sally syleili häntä molemmin käsivarsin.

"Ah, nyt on hyvä olla," sanoi poika. "Eikä äiti ole pahoillaan, vaikka hän sanoi, etten minä saa rakastaa ketään muuta kuin häntä. Mutta tiedäthän, etten minä oikein rakasta sinua. Minä vain pidän sinusta, kun sinä olet niin lämmin."

"Etkö sinä rakasta minua?"

"En, — kuinka minä voisin? Minä rakastan vain äitiä, tietysti. Oh, nyt taas —! Sinä itket vielä, kuulehan!"

"Niin, tiedän sen."

"Etkö tulisi itkemään tänne vuoteeseen, — täällä on lämpimämpi?"

Nyyhkytys korahti Sallyn kurkussa.

Nyt jo oli Janetin ennustus toteutunut. Eevan kirous ei tuntunut tytöstä enää vain hämärältä puheenparrelta. Hän tiesi sen nyt. Hän tiesi, mitä hänen elämästään puuttui.

"Ei, sinun täytyy nyt koettaa nukkua, Maurice," hän kuiskasi tukahutetusti. "Sinun täytyy nukkua. Etkä sinä saa itkeä enää."

"En kai sitten," huokasi poika alistuen. "Jos lupaat, ettet sinäkään itke."

"Minä lupaan. Hyvää yötä."

Sally palasi takaisin huoneeseensa ja täytti lupauksensa painamalla päänsä pielukseen, ettei Maurice kuulisi samaa, mitä hän itse oli kuullut äsken seinän takaa. Mutta tyttö itki.

V LUKU

Sinä yönä heidän ystävyytensä alkoi. Sinä yönä tytön sielussa alkoi versoa uusi ajatus, jota ei hänen palava rakkautensa Trailliin enempää kuin Janetin filosofoivat opetuksetkaan olleet kyenneet herättämään hänen mielessään. Nyt hän ymmärsi, että lapsi voisi pelastaa hänen elämänsä ja tarjota sille täyden sisällyksen. Lapsi tekisi hänen elämänsä elämän arvoiseksi. Ja kun hänellä ei ollut lasta, tyttö ponnisti sydämensä kaikki voimat, saavuttaakseen pienen Mauricen rakkauden.

He kuljeksivat yhdessä halki puutarhojen, joissa kypsyvät omenat kurkottautuivat lehvien lomitse kohti aurinkoa. He risteilivät kukkulain rinteillä, etsien kätkettyjä ihmeitä kalkkivuorien syvistä onkaloista. He kipusivat vuorten harjuille katsomaan, miltä maailma näytti niiden toisella puolen. Ja näillä retkillään he oppivat tuntemaan toinen toisensa. Sally näki, kuinka tämä kuuden vuotias poika, jota kammotti olla lapsi, oli sielultaan pehmyt ja notkea kuin vaha, johon muovailevan sormen jokainen kosketus jättää jälkensä. Ja poika oppi ymmärtämään, että hänen opastajansa sydäntä jäyti salattu murhe, jonka syytä hän ei tiennyt. Mutta hän halusi kiihkeästi selittää mikä tämän murheen oli aiheuttanut, ja sen vuoksi hän itse keksi siitä pitkän tarinan, jonka hän eräänä päivänä kertoi ystävälleen.

He istuivat silloin kukkulan rinteellä, katsellen iäkkään, väsyneen vanhuksen — Cailshamin — pään yli Englannin yltäkylläistä puutarhaa, jonka väsynyt vanhus näki joka päivä uneliaine silmineen. Siinä Maurice kertoi tytölle hänen onnettomuutensa tarinan, — se oli täynnään haltijattaria, jättiläisiä, peikkoja ja kääpiöitä, jotka pojan mielikuvituksen hypittäminä ympäröivät sadun prinssiä ja prinsessaa kirjavana joukkona.

"Ja sentähden sinä olet surullinen," hän päätti tarinansa. "Kunhan prinssi vain ei olisi kuunnellut peikon neuvoja, niin sinä olisit ihan onnellinen. Etkö olisikin?"

Sally otti pojan pehmeät, pyöreät posket kämmentensä väliin, taivutti hänen kasvojaan ylöspäin ja suuteli niitä.

"Olisin," hän sanoi hiljaa. "Minä olisin onnellinen. Mutta et saa koskaan kertoa tätä toisille."

"Enkö äidillekään?" vetosi poika.

Tyttö irroitti kätensä hänen poskiltaan ja katsahti jäykästi eteensä. Hän tunsi hetkisen aikaa kadehtivalla pojan äitiä, — sitten hän häpesi tunnossaan.

"Kyllä," hän vastasi, "äidille sinä saat kertoa."

* * * * *

Kesän viikot vierivät kuin heleä virta. Sallyn ja hänen äitinsä kesken ei syntynyt lämpimämpää suhdetta. Sisaret taas avoimesti kadehtivat häntä. Sally oli kauniimmin puettu kuin he; hän tunsi elämää ja maailmaa enemmän, ja vieraat kiintyivät mieluimmin keskustelemaan hänen kanssaan. Cailshamilaiset, jotka aluksi olivat pitäneet Sallya vain tavallisena Bishopin perheen jäsenenä, huomasivat vähitellen, että hän oli toisenlainen kuin omaisensa. Naiset myönsivät, että hän oli soman-näköinen, ja miehet etsivät hänen seuraansa. Mutta Sally ei kiintynyt koko kaupungissa muihin kuin pikku Mauriceen. Janetia lukuunottamatta tämä lapsi oli ainoa olento, joka oli saanut hänen sydämensä lämpenemään sen jälkeen, kun Traill oli jättänyt hänet.

"Minä tuskin uskoin mahdolliseksi, että voisin vielä elää näin tyytyväisenä," hän kirjoitti Janetille Lontooseen. "Minä odotan aamua, kun illalla vaivun uneen, sillä herättyäni minä menen pojan huoneeseen ja suutelen hänen pieniä uljaita kasvojaan, kun ne siinä kohoavat pielukselta hänen nukkuessaan. Ja kun minä näin olen herättänyt hänet, polvistuu hän vuoteessaan ja minä sen vierellä, hän kietoo kätensä minun kaulaani ja niin me rukoilemme yhdessä. Sinä pidät tätä joutavana, luullakseni, mutta älä naura meille. Voi, Janet, minä soisin, että hän olisi minun lapseni!"

Vaikka Sallyn koko sydän näin olikin kiintynyt yksin Mauriceen, oli hän kuitenkin kylliksi nainen, iloitakseen siitä huomiosta, jota hänelle Cailshamissa yleisesti osoitettiin. Hän tunsi melkeinpä kiitollisuutta, kun tämän pikkukaupungin miehet, ja etenkin huomattavin heistä, Wilfrid Grierson, pyrkivät lähestymään häntä kunnioittavasti, missä ikinä he kohtasivat hänet. Grierson oli lähiseudun suurimman hedelmäviljelijän vanhin poika, ja sen vuoksi mrs Bishop oli rajattoman tyytyväinen, nähdessään tämän miehen kiertelevän hänen tyttärensä ympärillä. Mutta Sally, jota Devenishin jättämä muisto edelleen kuvotti, ei ajatellutkaan, että yksikään mies enää toden teolla rakastuisi häneen. Tytön nuorempi sisar, Dora, huomautti hänelle eräänä iltana teepöydässä odottamatta, että tällainen mahdottomuus kenties oli tapahtumassa.

"Ellei mr Grierson olisi niin perin hieno herra," hän sanoi, "niin voisi melkein uskoa, että hän on saanut muurahaisia päähänsä sinun tähtesi, Sally."

Sallyn poskille lehahti värikäs loimu. "Olkaamme sitten kiitollisia siitä, että hän on niin perin hieno herra," vastasi hän pikaisesti.

"Mitä — ethän tarkoittane, ettet sinä suostuisi häneen?"