Part 18

He puhuivat jostakin naisesta. Hänellä — naisella — näytti olevan tunnollaan yhtä ja toista. Silloin ja silloin hän oli menetellyt niin — toisella kertaa edelleen niin ja niin. Mies, joka tähän saakka oli vastaillut lyhyesti, kertoi nyt ilmeisesti omia kokemuksiaan samasta naisesta. Hänen puheessaan toistui useasti "minä" — ja jälleen "minä" — toisinaan hän taas mainitsi nimen "Coralie." Hänen toverinsa, joka nyt kuunteli melkein äänettömänä liittäen vain silloin tällöin joukkoon lyhyen huomautuksen ja milloin ihmettelevän, milloin tuskallisen tahi joskus inhoavan huudahduksen, nojasi kyynärpäitään pöytään ja tuki kasvojaan käsillään. Sitten hän äkisti paljasti kasvonsa ja sanoi hampaittensa takaa:

"Kyllä ymmärrän! Minä tunnen tämän naistyypin, — se ei koskaan riko käskyjä kirjaimellisesti, — se on siihen liian arka. Mutta se ei myöskään koskaan täytä käskyjen henkeä, — siihen se on liian turmeltunut. Tunnen heidät, — mutta, Jumalani, en uskonut häntä samanlaiseksi. Hän näytteli, — niin, näytteli lapsen viattomuutta —."

"Kyllä, — sinulle, Traill. Hän tiesi, kuinka sinut on kesytettävä. Mutta minä en jaksa nähdä sinua petettävän. Näin täydellisesti. Sinä kyllä huomaisit lopulta itsekin, mutta —"

"Liian myöhään?"

Devenish nyökkäsi. Sitä hän oli tarkoittanut.

He nousivat pöydästä. Traill otti laskun viinurilta, joka oli palvellut heitä.

"Maksakaa kassaan, herra; olkaa hyvä", sanoi viinuri kumartaen.

Hän seurasi heitä puolimatkaan ovelle; he olivat unohtaneet hänen juomarahansa. Oli ilmeistä, että he olivat sen huomaamattaan unohtaneet, ja hän toivoi, että nyt äkkäisivät hänet ja muistaisivat laiminlyöntinsä. Mutta vieraat eivät panneet merkille hänen liikkeitään.

* * * * *

Kello yhdeksän aikaan Janet tuli tapaamaan Sallya. Tytön etuhuoneen ikkunoista näkyi valoa, kun hän saapui katuovelle. Janet astui porraskäytävään ja alkoi nousta seuraavaan kerrokseen; mutta puolitiessä hän pysähtyi, kuullessaan kahden miehen seisahtuvan alaovelle kiihtyneesti puhellen. Seuraavassa hetkessä hän kuuli äänen sanovan: "Hyvää yötä, Devenish veikko." Ja sitten kuului askeleita portaissa hänen takanaan.

Janet nousi edelleen ylös portaita, ja askelet hänen alapuolellaan seurasivat häntä. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, kuka tulija mahtoi olla, ennenkuin hän pysähtyi Sallyn ovelle ja jäljissä kulkeva mies seisahtui hänen taakseen. Silloin Janet kääntyi. Hänen silmänsä pyöristyivät ja hän oli sanomaisillaan jotakin kirpeätä. Mutta hän malttoi mielensä ja kysyikin sen sijaan:

"Olettehan mr Traill?"

Mies katsahti häneen tarkemmin siinä hämärässä.

"Olen; mistä sen tiesitte?"

"Minä olen miss Hallard."

"Ah, niin! Sallyn ystävä —"

"Ainoa ystävä," sanoi Janet. Hänen silmänsä eivät värähtäneetkään.

"Tahdotte kolhaista minua huomautuksellanne?"

"Kyllä."

"Teitä kenties hämmästyttää, kun kuulette minun tunnustavan, että olin ansainnut sen?"

"Kyllä; minä hämmästyn. Eikö ole vahinko, ettette ole huomannut tätä totuutta aikaisemmin?"

"No niin, täytyyhän jokaisen meistä kokea pahojakin päiviä elämässään," sanoi Traill jäykästi. "Sally on kokenut omansa, mutta arvaan, että ne ovat nyt ohitse. Kuvittelen tulevani juuri koulusta, missä minut on pakotettu oppimaan läksyni."

"Mitähän te tarkoitatte?"

"Odotatteko, että minä selittäisin sen teille?"

Tässä siis näytti alkavan heidän taistelunsa, jonka Janet monesti oli arvellut väistämättömäksi.

"En odota; en suinkaan," hän vastasi.

"No, hyvä. Jos te olette menossa sisälle —"

"Olen. Minä menen." Hän aukaisi etuhuoneen oven. Huone oli kirkkaasti valaistu — kaikki kynttilät olivat sytytetyt. Sallyn hattu näkyi pöydällä.

"Odottakaa hetkinen," sanoi Traill.

Janet kääntyi ympäri.

"Olisin iloinen, jos te sallisitte minun tavata tytön kahdenkesken niin pian kuin suinkin," pyysi Traill. "Haluaisin puhua hänen kanssaan. Minulla on hyvä joukko sanottavaa."

"Minä poistun," myöntyi Janet.

"Ei, — ei toki, haluan, että tapaatte hänet ensin. Hän kenties odottaa juuri teitä. Hän kai kutsui teidät luokseen, — lähetti teille sanan tänään iltapuolella, hiukan viiden jälkeen, — mitä?"

"Ei, en ole kuullut hänestä mitään tänään. Eilen tapasin hänet viimeksi. Koputan hänen ovelleen. Sally!" Hän kutsui tyttöä ja koputti samalla. Traill meni uunin luo. Ei kuulunut vastausta.

"Täytyyhän hänen olla sisällä," sanoi Janet. "Tuossa on hänen hattunsa." Hän koputti uudelleen. Ei vastausta.

Janet kääntyi puhumaan Traillille. "Olisikohan hän jo nukkumassa? Hän näytti eilen hirmuisen väsyneeltä."

Hän kolkutti vielä ja väänteli lukonkahvaa. Sitten hän kumartui katsomaan avaimenreijästä. Avain oli sisäpuolella, mutta hän saattoi kuitenkin nähdä, että makuuhuoneessakin oli valoa. Äkisti Janet oikasi vartensa suoraksi. Hänen poskensa ja huulensa vetäytyivät aivan valkoisiksi.

"Mr Traill," hän sanoi ontosti, "ovi on lukittu sisäpuolelta ja huoneessa on valoa."

Mies ei säikähtynyt. "Antakaahan, kun minä koetan ovea," hän sanoi. "Eihän sitä ole voitu lukita sisäpuolelta, ellei Sally ole siellä."

Janet vetäytyi väristen syrjään, ja Traill rytyytti ovea. Sitten hänkin kumartui katsomaan avaimenreijästä.

"Hyvä Jumala! Olette oikeassa!" hän sanoi ääni paksuna.

Janetin katse harhaili miehen kasvoista oveen ja jälleen takaisin. Kun hän uudelleen huuteli Sallya nimeltä, hänen aistinsa terottuivat herkimmilleen, mutta hän ei kuullut heikointakaan äännähdystä seinän takaa. Täytyihän Sallyn olla siellä — hänen täytyi olla siellä! Miksikä hän sitten ei vastannut? Minkätähden ei?

Traill harppasi huoneen toiseen päähän.

"Mitä te nyt aiotte?" kysyi Janet. "Jotakin on tehtävä! Mitä te aiotte tehdä?"

"Murran oven auki," vastasi Traill.

Hän haki asetta tulipesän luota. Silmäili etsien ympäri huoneen.

"Ottakaa tuoli! Ottakaa tuoli!" huusi Janet.

Traill tarttui raskaan tuolin selkänojaan, kohotti tuolin ilmaan ja paiskasi sen ovea vastaan. Rämähti, ja puu kuului risahtelevan. Sitten oli jälleen hiljaista.

Mies tarttui uudelleen tuoliin.

"Odottakaa!" pyysi Janet. Hän huusi Sallyn nimen jälleen valittavasti.

Ei kukaan vastannut.

"Iskekää nyt!" huudahti Janet melkein mielettömänä.

"Iskekää nyt!"

Traill löi ovea tuolilla. Ja uudelleen, yhä hurjemmin.

"Ovi murtuu," sanoi Janet.

Mies nosti tuolin päänsä ylle ja viskasi sen jälleen oveen. Vuorauksen pieleen syntyi pitkä repeämä, joka ulottui ylhäältä alas asti. Kun Traill ponnisti olkaansa ovea vasten, myöti vuoraus sen verran, että repeämä laajeni pieneksi raoksi.

"Tuokaa hiilihanko!" käski Traill.

Janet juoksi totellen sitä hakemaan. Traill työnsi sen oven halkeamaan ja väänsi sen avulla rakoa suuremmaksi, kunnes hän sai kätensä mahtumaan sisään lukon kohdalta.

"Varokaa kättänne," kehoitti Janet.

Mies ei vastannut, — hän vain tunki kättään pitemmälle, ja puun sirut tunkeutuivat hänen ihoonsa, repien sen verille. Punaiset juovat alkoivat valua pitkin valkoiseksi maalattua oven vuorausta. Janet tarkasteli miehen kasvoja. Ne olivat harmaan kalpeat, ja hänen silmäteränsä olivat pelon laajentamat. Hengitys suhisi läähättävinä puuskahduksina hänen sieraimistaan, kun hän ponnisteli, tavoittaakseen avaimen.

"Nyt se on kädessäni", hän kuiskasi. "Vääntäkää hiilihangolla tätä repeämää suuremmaksi, muuten minä en saa liikutetuksi kättäni?"

Janet painoi peljästyksen enentämillä voimilla hiilihangon vartta, ja vihdoin hän kuuli avaimen vääntyvän lukossa. Hän rynnisti vielä kerran ruumiinsa kaikella painolla hangon vartta vastaan, ja Traill sai kiskaistuksi raadetun kätensä pois aukosta.

He pidättivät kumpikin hengitystään, kun Traill tarttui lukon kahvaan ja aukaisi oven. He horjuivat pahoinvoinnista. Janet puolittain juoksi, puolittain kaatui sisälle huoneeseen. Traillin pitkät askeleet pysyttivät hänet tytön rinnalla.

Sally oli sisällä. Hän makasi vuoteellaan riisuutumatta, jäsenet väkivaltaisesti koukistuneina. Tytön toinen käsivarsi peitti hänen kasvojaan, toisen hän oli ojentanut päänsä yläpuolelle, tarttuen sormillaan jäykästi pieluksen kulmaan.

Janet kumartui parahtaen vuoteen ylle. Traill nosti hätäisesti lattialta hänen jaloistaan pienen pullon, luki sen nimilapun ja työnsi pullon kauhistuneena taskuunsa.

"Poistakaa tytön käsivarsi hänen kasvoiltaan", hän kuiskasi. "Tyttö tukahuttaa itsensä.

"Tukahuttaa!" Janet väänsi käsivarren syrjään. Sallyn kasvojen ilmeestä kuvastui pelkkää kärsimystä, — ikäänkuin hirmuinen rautakoura olisi tarttunut hänen kurkkuunsa ja pusertanut hänestä hengen viimeisenä, tuskaa täynnään huokuvana henkäyksenä. "Katsokaa! Tukahuttaa itsensä? Hän on kuollut!"

Voihkaisten Traill pakottautui lähemmäksi. Hän kietoi käsivartensa Sallyn ruumiin ympärille. Hän nosti sen vuoteesta. Ruumis valahti hänen olkaansa vasten, ja tytön pää riippui velttona elottoman kaulan varassa.

"Sally on kokenut pahoja päiviä", sanoi Janet käheästi, "mutta, Jumalani! nyt ne ovat ohitse!"