Part 12

Mutta Sally ei saanut unta sinä yönä. Kun hän ehti makuuhuoneeseensa hän paiskasi kirjan ja savukkeen vuoteelleen ja heittäytyi itse niiden päälle. Nyt alkoivat kyyneleet valua hetteistään. Jos Traill olisi kuunnellut muutamaa silmänräpäystä kauemmin, vaipumatta uneen, hän olisi erottanut tytön hillittömät nyyhkytykset.

IV LUKU.

Kun Traill seuraavana iltapäivänä palasi oikeushovista ja kertoi Sallylle, että hänen oli mentävä illaksi sisarensa luo Sloane-kadulle, ei tyttö puhunut siihen mitään. Hän katseli miestä kysyvästi, mutta ei tohtinut pukea kysymystään sanoihin. Hän aavisti, että Traill halusi tuntea itsensä vapaaksi menettelemään, kuten halusi, tarvitsematta selitellä mitään. Vaikka hän olisi ollut Traillin puoliso, hän tuskin sittenkään olisi uskaltanut kysellä miehen syitä; nyt, kun hän oli vain hänen ystävättärensä, oli hän vielä vähemmän oikeutettu vaatimaan häneltä selityksiä.

Sally luuli ymmärtävänsä Traillin sisaren tarkoitukset, ja hän aavisteli, että mrs Durlacher vetosi avioliittonsa onnettomuuteen vain tekosyynä. Tähän oletukseensa tyttö tahtoi kiinnittää Traillin huomiota. "Ovatko sinun sisaresi ja hänen miehensä välit nyt paremmat?" hän aloitti.

"Ehkäpä ovat hiukan; luulen niin. En tiedä varmaan, — vaikeata arvata. En ole vielä nähnyt miestä. Sisareni ei salli minun puhua hänen kanssaan. Hän väittää, että minä vain pahentaisin asiaa."

Tyttö katseli häntä suoraan silmiin.

"Uskotko, että asia on vakava?" hän kysyi. "Arvatenkaan sisaresi ei olisi voinut vain kuvitella, että heidän suhteensa on onnettomalla tolalla?"

"Kuvitella! Ei, — mitenkä hän voisi kuvitella sellaisia? Me Traillit emme kuvittele mitään; meillä ei ole hituistakaan kuvittelukykyä. Ja miksikä hän kuvittelisi mokomia? Mitä lemmon iloa siitä olisi? Mitä hän sillä voittaisi?"

"Sinun myötätuntosi," vastasi Sally.

Traill poistui nauraen makuuhuoneeseensa. "Vielä mitä! — hittoako hän välittää minun myötätunnostani", huudahti hän sieltä. "Vakuutan sinulle, ettei Dolly ole mikään hempeämielinen olento. Hän huolii vähät muusta, kunhan säilyttää asemansa kirkkaana maailman silmissä, — sen voit uskoakin."

Sally ei voinut jatkaa. Hän oli yrittänyt kylvää epäluulon siemenen Traillin mieleen, mutta hänen kylvönsä ei onnistunut. Tiesihän Traill, mitä sisar toivoi juuri hänen suhteensa, mutta hän ei ymmärtänyt tapaa, jolla mrs Durlacher koetti toteuttaa toiveitaan. Ja Sallyn ei onnistunut avata hänen silmiään näkemään, mitä kaiken takana piili.

"Sinä aiot muuttaa nyt pukua?" kysyi tyttö.

Traill mutisi jotakin myöntävää makuuhuoneestaan, ja Sally, joka huomasi, että hänen mielensä oli täynnään muita asioita, hiipi hiljalleen pois ja nousi omaan kerrokseensa. Hän meni ikkunan luo, katsellen lähimmän kadunkulman ohi pyörtäviä naisia, jotka kiiruhtivat Piccadillyyn kohottaen hameenliepeitään puolisääreen ja heilutellen pieniä käsilaukkujaan samalla kun he maanitellen vilkuilivat ympärilleen.

Traill pujotteli päätään valkoisen, jäykäksi silitetyn paidan aukon läpi ja kysyi: "Mitä sinä aiot puuhailla tänä iltana, Sally?" Ei kuulunut vastausta. Traill katsahti ovelta etuhuoneeseen, ja kun hän huomasi, että tyttö oli lähtenyt, hän alkoi äänekkäästi sadatella paitaa, joka tuotti hänelle vastusta. Manaukset keskeytti ovelta kuuluva koputus. Traill tuli kynnykselle, suorien paitansa helmoja, ja aukaisi oven ulkoasuaan kainostelematta.

"Sinä? Käy sisälle!" hän kutsui.

Avoimessa ovessa näkyi pitkä, kaunismuotoinen, huolellisesti vaatetettu mies. Hän asetti silkkihattunsa pöydälle, suu ylöspäin, riisui hansikkaat käsistään ja viskasi ne huolettomasti hattuun, kääntyen sitten Trailliin.

"Sinä olet pois lähdössä?" hän kysyi.

"Niin olen."

"Tuletko jonnekin syömään minun mukanani?"

"En ehdi."

"Lähdet pikku naisesi seurassa kaupungille, varmaan?"

"En. Hän on yläkerrassa."

Vieraan silmäys viivähti hetken Traillin kasvoilla, ja sitten hän kääntyi katselemaan James Brownriggin valokuvaa.

"No niin, minusta aika tuntui pitkältä," hän sanoi. "Tulin senvuoksi tapaamaan sinua." Hän otti taskustaan kultaisen savukekotelon ja valitsi sieltä tupakan. Traill kiinnitteli nappeja paitansa kaulukseen ja kalvosimiin.

"Ajattelin, että me voisimme lähteä yhdessä kaupungille ja ottaa sinun tyttösesi mukanamme johonkin varieteehen, kuten kerran ennenkin, — kauanko siitä jo mahtaakaan olla?"

Traill pistäytyi makuuhuoneeseen ja tuli hetken kuluttua takaisin sovitellen kaulusta paidannappeihin.

"Oh, eiköhän siitä jo ole aikaa," hän mutisi.

"Pian vuosi, luullakseni. Viihdytkö edelleen hänen parissaan?"

"Mainiosti. Haluatko whiskyä?"

"En; kiitoksia, vanha veikko. Minnekkä sinä lähdet?"

"Päivälliselle sisareni luo. Menemme, luullakseni, sitten Yorkin herttuan teatteriin."

"Ah, minä tapasin sisaresi tässä eräänä iltana." Hän istuutui, nykäisten samalla housunlahkeitaan polvien kohdalta ylemmäksi. "Niin, hän oli Prince'ssä luistelemassa, ja miss Standish-Roe oli hänen seurassaan."

"Hän on myöskin tänä iltana meidän mukanamme."

"Onko?" Hänen katseensa vilahti jälleen hetkisen Traillin kasvoilla. "Kirotun kaunis tyttö."

Traill ei vastannut. Hän meni takaisin makuuhuoneeseensa ja hyräili hiljalleen. Äkisti hän keskeytti ja huudahti:

"Nytpä tiedän!"

"No?"

"Sanoit, että aika tuntuu sinusta pitkältä?"

"Niin, tekisi mieleni tappaa sitä jotenkuten."

"Hyvä. Sinähän voit viedä Sallyn aterioimaan."

"Tyttösesi?"

"Niin, hän jäisi muuten liian yksinäiseksi. Puhuin hänelle niin myöhään tästä vierailustani, ettei hän ehtinyt kutsua luokseen ystäväänsä, sitä, — mikä miss Hallard se nyt onkaan. Haluatko sinä? Älä epäröi kieltäytyä, ellet halua."

"Oh, en minä halua vastustella. Mutta entä tyttö itse?"

"Minä kutsun hänet tänne."

Hän kiiruhti Sallyn ovelle, ja vieras kuuli hänen huutavan tyttöä nimeltä.

"Minä tulen," vastasi Sally, ja hetken kuluttua hänen askeleensa kajahtelivat porraskäytävässä.

"Mr Devenish on tullut hakemaan meitä kaupungille," kertoi Traill tytölle, ennenkuin he ehtivät alakertaan. "Kun minä en jouda, voit sinä lähteä hänen kanssaan yksin."

Askeleet pysähtyivät. Devenish sulki puolittain silmänsä, huvitettuna; hän kuuli monia kertomattomia seikkoja tässä äänettömyydessä.

"Pitäisikö minun mennä pukeutumaan?" kysyi tyttö hetken kuluttua.

"Turhia. Hän on täällä alhaalla. Tule."

Sally kävi sisälle ja Devenish astui häntä kohden, tervehtiäkseen. "Hyvää iltaa, miss Bishop. Jos te olette ajatellut järjestää iltanne toisin, niin kieltäytykää epäröimättä. Minulle vain kävi aika pitkäksi, ja ajattelin saavani täältä seuraa."

"Ajattelitte hyvin ystävällisesti."

"Mitä vielä. Iloanihan minä vain etsin. Sanokaa, minne te mieluummin lähdette; minusta on aivan yhdentekevää."

Sally kääntyi Trailliin.

"Menenkö minä nyt panemaan hatun päähäni?" Hänen äänessään ei ilmennyt pienintäkään mielihyvän tahi harrastuksen värettä.

"Niin, tee se. Jos olet nopea, niin pääsemme kaikin samalla kertaa lähtemään."

Tyttö poistui, ja Traill täydenteli asuaan. Devenish istui miettiväisenä ja äänettömänä, kunnes hän äkisti kysyi: "Kauanko hän on elänyt täällä sinun parissasi?"

"Hiukan neljättä vuotta."

"Niin, muistanhan sinun kertoneen siitä."

He vaikenivat jälleen, ja Devenish katseli puolittain hymyillen, kuinka Traill solmi kömpelösti valkoisen kaulanauhan kauluksensa ympärille, vetäen sitten ylleen valkoiset liivit ja hännystakin, silminnähtävästi ensinkään ajattelematta ulkoasuaan. Siinä, samoinkuin monessa muussakin suhteessa he olivat aivan eri luonteisia, nämä vanhat ystävykset, jotka pitävät toisistaan siitä huolimatta, että kohtasivat vain perin harvoin, mikä ei miesten välisissä ystävyyssuhteissa olekaan mitään tavatonta.

Kun Sally jälleen tuli alas, he lähtivät kolmisin kadulle. Hetken kuluttua Traill ojensi tytölle kätensä, kutsui ajurin ja nousi vaunuihin. Devenish tarkasteli Sallyn ilmeitä, tytön katsellessa pois vierivien vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat kadun vilinään.

"Minnekkä me lähdemme?" hän kysyi sitten, kun Sally jälleen käänsi katseensa toisaalle, herkän ilmeen sammuessa hänen kasvoillaan.

"En todellakaan välitä siitä, en ensinkään. Minne hyvänsä."

Devenish mainitsi Sohon pienen ranskalais-ravintolan. Tyttö pudisti kieltävästi päätään.

"Eikö sinne?"

"Ei, minne tahansa muualle," sanoi tyttö.

"Te ette pidä siitä loukosta?"

"Oh, kyllä; pidän hyvinkin. Mutta —", hän epäröi.

No niin. Sitten Devenish ehdotti erästä toista ravintolaa, ja tyttö nyökkäsi myöntyvästi. Vain Sohoon, jonne monet onnen muistot liittyivät, hän ei halunnut lähteä vieraan seurassa.

Kun he olivat istuutuneet pöydän ääreen ravintolassaan, nojautui Devenish tuolinsa selustaa vastaan ja katseli tyttöä nautinnolla.

"Ymmärrättehän, kuinka kauniisti teette," sanoi hän, "kun näin tulitte minun seurakseni." Mutta tyttö oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, eikä huomannut näiden sanojen sävyjä; hän töin tuskin erotti itse sanat "Kumpaan," jatkoi mies edelleen, "haluatte mieluummin lähteä, kun olemme aterioineet, teatteriin vaiko varieteehen?"

"Mikä vain teistä on mieleisempää."

"Hyvä, sitten lähdemme varieteehen. Teatterissa on pakko kuunnella äänettömänä, ettei häiritsisi naapureitaan. Me lähdemme Palace'en."

Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin, koetti Devenish alottaa keskustelun sellaisesta aiheesta, jonka hän toivoi herättävän tytössä harrastusta.

"Jack lähti tänä iltana teatteriin, eikö totta?"

"Kyllä."

"York-teatteriin, kaiketikin?"

"Niin, — luulen niin."

"Tehän olette tavannut hänen sisarensa, mrs Durlacherin?"

Sally ei ymmärtänyt, mikä tämän kysymyksen aiheutti, mutta hän iloitsi, voidessaan vastata siihen myöntävästi.

Devenish jatkoi: "Tapasin hänet hiljattain, ja hän kertoi teidän käyneen Jackin seurassa Aspley Manorissa."

"Kyllä, me kävimme siellä keväällä."

"Hurmaava paikka, eikö niin?"

"On, minun mielestäni se on ihmeellinen. Mitä mrs Durlacher sanoi minusta?" Hän ei voinut pidättyä ilmaisemasta tätä uteliaisuuttaan, vaikka hän ymmärsikin, ettei toinen voinut totuudenmukaisesti vastata kysymykseen.

Devenish muisteli, mitä kaikkea Traillin sisar oli puhunut hänelle; hän muisteli myöskin, mitä tämä oli sanonut miss Bishopista puhumatta mitään, — äänettömyydellään, ilmeillään ja merkitsevillä silmäyksillään.

"Hän sanoi ihmetelleensä teidän kauneuttanne," hän vastasi vältellen.

"Siinäkö kaikki?" kysyi Sally hymähtäen.

"Oh, luullakseni ei. Mutta siinä oli läsnä myöskin miss Standish-Roe, — hän, joka tänä ilta on heidän seurassaan teatterissa, — ja hän keskeytti meitä usein, joten minun on vaikea muistaa tarkoin, mitä me puhuimme."

"Miss Standish-Roe?" toisti Sally melkein kuulumattomasti.

"Niin, — Coralie, — vanhan Sir Standish-Roen nuorin tytär. Ettekö tiennyt, että Jack on heidän seurassaan tänä iltana?"

"En tiennyt, että _hän_ on mukana", sanoi tyttö kalpeana.

"Jumaliste! Olen pahoillani —"

Hän kohautti hartioitaan, ikäänkuin vapautuakseen epämiellyttävästä ajatuksesta, ja sanoi sitten:

"Minun ei arvatenkaan olisi pitänyt mainita siitä mitään."

"Minkä tähden?"

On työläs estää naista käyttäytymästä traagillisesti, kun hänen tunteensa kuohahtavat mustasukkaisuudesta. Ja Sally koki nyt sydämessään liekehtivää vihaa ja kateutta, kun hän kuuli, että toinen nainen oli tunkeutunut Traillin elämään, — toinen, joka koettaisi riistää onnen hänen käsistään. Tyyni, hento, helläsydäminen Sally Bishop leimahti kuin tuleen. Hän ei itse edes tiennyt, miltä hänen kasvonsa nyt näyttivät, kuvastellessaan tuskaa sekä raivoa, eikä hän pysähtynyt hetkeksikään miettimään, minkä vaikutuksen hänen mielentilansa ilmaiseminen teki mieheen, joka nyt oli hänen seurassaan.

"Minkätähden?" hän toisti läähättäen. "Miksikä teidän ei olisi pitänyt mainita siitä? Kielsikö Jack teitä sanomasta?"

Devenish näki myrskyn olevan nousemassa ja hän sovitti purjeensa pikaisesti sen mukaan. Hänen mielensä oli selkeä ja kirkas, ja hän ymmärsi, että nyt hänen täytyi puhua lempeästi ja samalla päättävästi, epäröimättä ja tinkimättä. Hän oli nähnyt naisten mustasukkaisuutta ennenkin, ja hän tiesi, mihin saakka se voi johtaa, ellei sitä hillitä ajoissa.

"Kielsikö hän teitä puhumasta?" kysyi Sally jälleen, ennenkuin mies oli ehtinyt vastata mitään.

"Ei; tietenkään ei. Jos hän olisi kieltänyt, niin olisinko minä silloin tullut sanoneeksi juuri sen, mistä minua varotettiin? Siitä te näette. Minä luulin teidän tietävän."

"En minä tiennyt mitään. Kuinka vanha hän on, — tyttö, josta te puhuitte?"

"Kahdenkymmenen yhden ikäinen, luulen. Ehkä kahdenkolmatta."

"Onko hän kaunis?"

Devenish ojensi huuliaan arvostelevasti ja kohautti hartioitaan.

"Onko?" ahdisti Sally.

"Eivät kaikki suinkaan pidä häntä kauniina."

"Mutta te?"

"Niin, — luulen, — otaksun, etten voisi sanoa häntä rumaksikaan."

"Ah, te ette tahdo tunnustaa minulle totuutta! Hän on kaunis, — hyvin kaunis; minä ymmärrän sen. Onko hän vaalea?"

"On."

"Vaaleampi kuin minä?"

"No niin, — vaikea sanoa; hänellä, näettekö, on punaiset hiukset."

"Ja hänen isänsä on rikas?"

"En usko sitä. Mutta tietenkään heitä ei voida sanoa köyhiksi."

"Hän on aatelismies, — ritari, niinhän te sanoitte?"

"Hän on Sir, — baronetti."

"Te tunnette hänen tyttärensä, — onko hän hieno nainen?"

"Oh, kyllä. Mutta ei muuten mikään erikoinen, ei mikään ihmeellinen."

Sally katseli häntä suoraan silmiin.

"Te ette puhu minulle totuutta," huudahti hän äkisti. "Te koetatte johtaa minua harhaan. Te haluatte puolustella Jackia. Te tunnette, ettei teidän olisi sopinut sanoa, että Jack on nyt hänen seurassaan, ja sentähden te koetatte vain silitellä kaiken."

"Parahin miss Bishop," sanoi Devenish hymyillen, — "ajattelen, että Jack voi kylläkin lähteä teatteriin sisarensa ja jonkun toisen naisen seurassa, teidän tarvitsematta olla siitä huolissanne. Ettehän, te halua kytkeä häntä kahleisiin."

"En, kahleista minä kaikkein viimeiseksi uneksisinkaan. Mutta tehän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että hän kammoksuu seuraelämää, ja ettei hän olisi käynyt edes sisarensa kotona, ellei tämä olisi niin onneton."

"Onneton?" kysyi Devenish, katsahtaen häneen pikaisesti vaihtunein ilmein.

"Niin, eihän hän tule aikoihin miehensä kanssa."

Samassa hän kauhistui, kun oli näin ilmaissut perheasian, minkä Traill oli hänelle uskonut, ja hän pyysi:

"Toivon, ettette kerro minun sanoneeni tätä."

"Olkaa huoletta. Mutta kuinka ihmeessä te voitte puhua noin? Tosin kapteeni ja rouva Durlacher eivät rakasta toisiaan tämän sanan kaikkein tulisimmassa merkityksessä, mutta harvat pariskunnat varmaan sopivat niin hyvin keskenään kuin juuri he."

Tyttö katseli häntä enenevällä hämmästyksellä.

"Niin, ennen, — kaiketikin. Mutta nykyisin?"

"Nykyisinkin. Tiedän sen. He ovat ihmeen tyytyväisiä toisiinsa."

Sitten mrs Durlacher oli valehdellut! Hän oli keksinyt tarun aviollisesta onnettomuudestaan vain hellyttääkseen sillä Traillin ja saadakseen hänet pauloihinsa. Sally itse oli epäillyt juuri tätä, mutta kun hän nyt näki epäilystensä vahvistuvan tosiksi, hän ei tahtonut uskoa niihin.

"Tiedättekö sen aivan varmasti?" hän kuiskasi.

"Mitä, — totta kai! Jos joku väittää toisin, niin sanokaa suoraan, että hän valehtelee."

Sally näytti säälittävältä. Hän ymmärsi, että kun Traillin sisar kerta oli virittänyt veljelleen tämän ansan ja houkutellut viekkaasti hänet takertumaan siihen, niin juonen takana täytyi olla pitemmällekin tähtääviä tarkoituksia. Ja olivatpa ne tarkoitukset minkälaisia tahansa, — hänelle, Sallylle, ne tiesivät eroa Traillista. Heidät tahdottiin erottaa; valheellisin, kavalin keinoin; eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta estää tätä viekkautta menestymästä.

"Minä en voi lähteä varieteehen," sanoi tyttö odottamatta.

Devenish katsahti häneen ällistyneenä.

"Miksikä ette voi?" hän kysyi.

"En voi, — en voisi istua siellä. Minä —"

Oli mahdotonta olla tuntematta osanottoa häntä katsellessaan. Kovettuneinkin sydän olisi pehmennyt tämän vaivoin salatun kärsimyksen aavistelusta. Devenish katseli hänen tuskan vääristämiä lapsekkaita kasvojaan, ja toivoi sydämessään, ettei hän olisi erehtynyt puhumaan asiasta, josta hänen olisi ollut paras vaieta. Vaieta jo itsensä tähden, ja Traillin tähden, — ja ennenkaikkea tämän kärsivän tytön tähden.

"Mitä te sitten aiotte?" hän kysyi hiljaisesti.

"Oh, en tiedä; aion, — en, en tiedä mitään."

"Ettehän aio tehdä hullutuksia?"

"Hullutuksia? Mitenkä? Hullutuksia?"

Devenish nojasi kyynärpäitään pöytään ja kiinnitti katseensa tyttöön lujana ja rauhallisena.

"Te olette nyt kiihoittunut, ymmärrättehän sen?" kysyi hän ystävällisesti. "Ymmärrättehän että te kuvittelette olemattomia? Te ette ole selvillä asioista pohjiaan myöten, — vakuutan teille, että ne selviävät. Tulkaa; me lähdemme varieteehen, ja te koetatte unohtaa kaiken."

Sally pudisti päätään.

"En voi," sanoi hän. "En voisi, vaikka tahtoisinkin. Minä — minä en tee mitään hullutuksia, mutta minä haluaisin mennä kotiin nyt — nyt, — jos te olette valmis lähtemään."

"Olen valmis. Mutta ensin minä haluaisin sanoa teille sanan tahi pari."

"Mitä sitten?"

"Älkää antako kuvittelujenne sokaista itseänne. Ja lisäksi, — jos minä voin tehdä jotakin teidän puolestanne, — tiedän, että te ette tarvitse tässä apua, mutta jos luulisitte tarvitsevanne, niin sanotteko siitä minulle? Lupaatteko?"

Sally nyökäytti päätään ajatuksissaan. Koko lupaus ei merkinnyt mitään hänelle, mutta hän nyökäytti suostumuksensa melkein tiedottomasti.

V LUKU.

Toisen tämäniltaisen vieraansa mrs Durlacher oli pyytänyt saapumaan luokseen jo aikaisemmin.

"Tule viimeistään seitsemältä," hän oli sanonut; "ja varemminkin, jos ehdit." Miss Standish-Roe saapuikin neljännestä ennen seitsemää.

Hänen tullessaan vierashuoneeseen mrs. Durlacher suuteli häntä lämpimästi ja piteli häntä sitten käden mitan päässä itsestään, katsellen tyttöä miettivästi silmiin.

"Miksikä katselet minua tuolla tavoin?" kysyi Coralie.

"Kokonaan syyttä, rakas lapsi, tahi miljoonista syistä. Toivoisin olevani yhtä kaunis kuin sinä olet."

"Mitä joutavia!"

"Niin, eikö totta? Mutta jos minulla olisi sinun hiuksesi ja nuo sinun silmäsi, niin minä olisin onnellinen koko loppuikäni. Sinä et voi vanheta, kun sinulla on tuollaiset hiukset, niin kauan kuin pysyt varreltasi solakkana. Ethän pahastu, jos sanon sinulle jotakin?"

"En, en suinkaan. Mitä sitten?"

"Sinulla on hiukan liiaksi väriä poskissasi; ja huulissasi myöskin. Ethän ole pahoillasi?"

"Taivas! En! Tämäkö oli muuan niistä miljoonista syistä?" Hän meni kirkkaasti valaistun kuvastimen luo ja hieroi kasvojaan nenäliinalla, katsellen kuvaansa peilistä. "Senkö tähden sinä katselit minua?" hän kysyi, kääntyen mrs Durlacheriin, ja vilkaisi sitten nenäliinaansa, pyyhittyään siihen huulensa.

"Sen tähdenkö? En suinkaan. Minä vain huomasin sen juuri siksi, kun tarkastelin sinua. Nyt kaikki on hyvin. Arvelen, että sinä näytät kauniimmalla ilman ihoväriä."

"Niin, katsos, — minä tunsin itseni tänä iltana niin uupuneeksi."

"Ymmärrän; se pakottaa koettamaan jotakin. Jos sinä olisit ollut mies, sinä olisit turvautunut whiskyyn, mutta naisena sinä peitit väsymyksen merkit ihovärin alle. Se on sittenkin kunniallisempaa. Oletko nähnyt Devenishtä hiljattain?"

"En; en sen jälkeen kuin kohtasimme hänet luisteluhallissa, — ja sitä ennen minä en ollut tavannut häntä pariin kolmeen kuukauteen. Luullakseni aviomiehiin ei voi koskaan luottaa. Muistatko eräät Kiplingin säkeet —"

"Mitkä?"

"Ne ovat, luulen, 'Kasarmi ballaadeista' —"

"Tarkoittavatko ne aviomiehiä?"

"Ei, mutta ne sopivat eräisiin heistä:

"Hän hiekkaa ja tomua eläissään on, Ja häveten hän käy kuolohon."

Mrs Durlacher purskahti raikuvaan nauruun. "Mikä kumma otus sinä olet!" hän huudahti. "Ihmettelen, mikä sai sinut ajattelemaan juuri näitä säkeitä."

"No niin, eivätkö ne muistuta Devenishtä, — eivätkö? Hänen rouvansa ei koskaan voi edeltäpäin arvata, minkälaiseen huhuun mies kulloinkin antaa aihetta. Ja kun huhut sitten alkavat levitä, niin mies häpeää niin, ettei tohdi tuntea vanhoja ystäviään."

"Sitenkö Devenishille on tapahtunut?" kysyi mrs Durlacher huvitettuna.

"Luulen niin. En ole kuullut, aavistiko hänen rouvansa mitään, mutta päätän hänen tietäneen yhtä ja toista, koska Devenish yhtäkkiä katosi, niska kyyryssä. Ja nyt miesparka on edelleenkin häpeissään."

"Antaa hänen hävetä. Luulen, ettei hän ole muuta ansainnutkaan." Mrs Durlacher vaikeni, tarkastellen sanojensa tekemää vaikutusta. "Oh," jatkoi hän sitten, "et ole kertonut, mitä ajattelit eilen veljestäni."

"Hän on aivan ihmeellinen."

"Niin, eikö olekin? Iloitsen, jos hän miellyttää sinua."

"Mutta miksikä en minä ole ennen saanut tutustua häneen? Etkö sinä milloinkaan kutsu häntä Aspleyhin? Minä en edes tiennyt sinulla olevan veljeä, ennenkuin sinä kerran näytit minulle sanomalehdestä sen avioero-selostuksen."

"Harvat ihmiset hänestä tietävätkään," vastasi mrs Durlacher, tavotellen salaperäistä sävyä. "En olisi puhunut hänestä sinullekaan, ellen olisi viimeaikoina huomannut, että hän ilmeisesti on muuttumassa uudeksi ihmiseksi."

"Mitä, minkälainen hän sitten on ollut tätä ennen?"

Mrs Durlacher kertoili Traillista. Mutta ah, — hän tiesi värittää kertomuksensa mielenkiintoiseksi. Olikin helppoa punota romanttinen sädekehä sellaisen miehen pään ympärille, joka hylkää Aspley Manorin laisen maahovin ja elää mieluummin vapaata boheemielämää, huolimatta kaikista niistä eduista, jotka syntyperän nojalla hänelle kuuluivat. Mutta mrs Durlacher ei suinkaan salannut edes sitä, että Traill yhä vieläkin oli Aspley Manorin todellinen omistaja; että hän minä hetkenä hyvänsä saisi jälleen haltuunsa tämän sukuperinnön, maksamalla sisarelleen takaisin ne viisituhatta puntaa, jotka hän oli saanut korvaukseksi Manorista. Nojautuen tuolissaan taaksepäin mrs Durlacher peitti kasvonsa käsillään ja tunnusti, että Traill oli uhannutkin jälleen ottaa Aspley Manorin haltuunsa. Se olisi pieni asia hänelle. Viisituhatta puntaa hän saattoi hankkia silmänräpäyksessä sellaiseen tarkoitukseen, sillä olihan Manor toki monin kerroin sellaisen määrän arvoinen.

"Saatathan ymmärtää", päätti hän, urhokkaasti alistuen, "tähän marttyyri-kuvitelmaan, minkälaisen romahduksen se saa aikaan mieheni ja minun elämässä."

"Dolly parka! Tätä minä en ole arvannutkaan. Olen aina uskonut, että Manor on sinun. Olethan sinä sanonut sitä omaksesi?"

"Niin, tietysti olen. Miksikä en olisi? Onhan se meidän — kunnes Jack purkaa sopimuksensa. Huomaathan, että hänen kunnianhimonsa on nyt herännyt. Luullakseni ei kannata ajatellakaan muuta kuin että hän kiipee lopulta ylimmille portaille. Olen aina ollut varma hänen virkauransa onnistumisesta; olen tiennyt, ettei häneltä ole puuttunut muuta kuin kunnianhimoa. Nyt, kun hän on päässyt alkuun, hän luonnollisesti huomaa, mitä Aspley Manor merkitsee hänelle. Hänen täytyy ryhtyä järjestämään kutsuja, ottamaan vastaan vieraita. Mutta boheemi voi kutsua luokseen vain boheemeja; Aspley Manoriin sen sijaan voi kutsua kenet hyvänsä. Sitten hän, luullakseni, menee naimisiin, hankkii itselleen talon täällä kaupungissa, kuten mekin, ja käyttää Aspley Manoria vieraiden varalle samalla tavoin kuin mekin olemme asian järjestäneet."

"Mutta, rakas Dolly, — mitä sinä sitten teet?"

"Teen?" Mrs Durlacher nousi tuoliltaan huokaisten. "No niin, onhan hän veljeni; miksikä minä en soisi hänelle onneaan? Toivon vain, ettei hän häpäise itseään ottamalla vaimokseen naista saman irtolaisuuden pohjattomista kuiluista, joissa hän itse on näihin saakka virunut."

"Oh, se olisi surkuteltavaa, eikö olisikin?"

"Masentavaa, tosiaan. Luulen hänen nyt saapuvan." Hän kääntyi nopeasti ystävättäreensä. "Älä puhu hänelle mitään Aspleysta", hän pyysi, "Jack ei koskaan halua tunnustaa, että se on hänen, — siinä on muuan hänen omituisuuksiaan. Arvaan hänen karttelevan koko ajatusta, kunnes hän jonakin päivänä ojentaa minun kouraani viisituhatta puntaansa. Hänellä on tällaisia oikkuja; hän sanoo sellaista oikeudentunnoksi. Meidän suvussamme, näetkö, on skotlantilaista verta. Ja minä luulen, että se on varjellut häntä monista tukaluuksista."