Part 13

Traill tuli sisälle vierashuoneeseen, aavistamattakaan, että hänen kohtalonsa varalle punottiin näkymättömiä pauloja. Ei myöskään Coralie nähnyt ansaa, joka oli viritetty hänen tielleen. Hän tosiaan oli jo takertunutkin siihen, mutta hän ei olisi uskonut sitä ansaksi, vaikka joku olisi sen hänelle ilmaissut. Tähän saakka tyttö ei suinkaan ollut ajatellut kiinnittää itseään Trailliin, vaikka mies olikin erikoisuudellaan herättänyt hänen mielenkiintonsa. Mutta nyt, kun hän kuuli, että Aspley Manor oli Traillin sukuperintö, tyttö näki hänet ikäänkuin ruusuisemmassa valaistuksessa. Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä, kuinka hänen isänsä kerran, ollessaan metsästelemässä Aspleyssa, huudahti hehkuvalla innolla:

"Ollapa minulla tällainen tila," oli vanha herra sanonut. "Aspley saa minut rikkomaan kymmenettä käskyä vastaan. Kerrassaan."

Kun nyt Traill oli saapunut, huomasi mrs Durlacher heti muutoksen Coralien käyttäytymisessä. Tyttö tiesi, että mies inhosi sovinnaisia seuratapoja; hänet oli taitavasti valmisteltu, hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt hän kokonaan hylkäsi maailmannaisen tavat. Hänestä tuli hetkessä yksinkertainen tyttö, jonka silmät tuskin vielä olivat avautuneet tajuamaan elämää ja jonka sielun viaton tietämättömyys vielä oli koskematon. Jos Traill edellisellä kerralla, heidän keskustellessaan oikeudessa käsitellystä avioerojutusta, olisi saanut tytöstä ehkä toisenlaisen käsityksen, niin nyt hän ennenpitkää huomasi silloin täydellisesti erehtyneensä.

Hän tunnusti itsekseen tytön koskemattoman nuorekkuuden ihastuttavaksi. Coralien silmät auttoivat tyttöä onnistumaan tässä kokeessaan. Ne olivat suuret, monivivahteisen harmaat, ja avoimet kuin lapsen silmät. Traill tunsi vähäpätöisimmänkin kysymyksen mielenkiintoiseksi, niin pian kuin nämä silmät katseellaan säestivät kysymystä. Teatterin aitiossa he nojautuivat tuoliensa selustaan ja puhelivat hiljalleen näytöksien aikana; ja mrs Durlacher, joka kurottautui aition reunan yli katselemaan näyttämölle, ei kuunnellut ainoatakaan sanaa näyttelijäin vuoropuheista: hän oli kiintynyt tarkkaamaan, mitenkä Coralien ja Traillin keskustelu edistyi. Väliaikoina hän suuntaili tähystintään katsomoon, ollen silminnähden niin huvitettu kaikesta näkemästään, ettei joutanut puuttumaan veljensä ja Coralien puheluun. Toisen ja kolmannen näytöksen välillä näytti jokin erityinen piste katsomossa vangitsevan hänen kaiken harrastuksensa. Hetkeksi hän otti tähystimen silmiltään, näyttäen kummastuneelta, ja sitten hän jälleen suuntasi sen kohti samaa pistettä. Vihdoin hän kääntyi veljeensä, ja, koettaen peitellä kasvojensa hämmästynyttä ilmettä, hän nyökkäsi kutsuvasti.

Traill nousi ja tuli hänen viereensä.

"Seuraavana väliaikana," kuiskasi sisar, "sinä otat tähystimen ja katselet alas permannolle; tarkkaat kolmatta tuoliriviä. Ei nyt, ei nyt! Se ehkä huomattaisiin."

"Kuka siellä on?" kysyi Traill.

"En tiedä, — en ole varma."

Traill palasi takaisin syvemmälle aitioon, Coralien viereen, ja katsomon tulet sammuivat. Parin minutin kuluttua Traill oli unohtanut keskeytyksen.

Kun näytös päättyi, ojensi mrs Durlacher tähystimen veljelleen, joka tuli aition reunalle. Coralie seurasi häntä ja kumartui partaan yli katselemaan alhaalla näkyviä ihmispäiden muodostamia rivejä. "Silmäile ensin ympäri katsomoa," kuiskasi mrs Durlacher veljelleen.

Traill käänteli tähystintään oikeaan ja vasempaan, huolimatta edes tarkata, näkikö hän mitään vai eikö. Sitten hän suuntasi katseensa alas kolmannelle tuoliriville, kuten sisar oli neuvonut. Kasvot toisensa jälkeen vilahtelivat hänen tähystimensä pyörylöissä; siellä näkyi liikeapulaisia nuorine ystävättärineen ja pikkukauppiaita vaimoineen. Äkisti hän jäi liikkumattomana tuijottelemaan yhteen ja samaan kohtaan. Siinä istui yksinäinen tyttö. Hänen päänsä oli kumarassa, aivan kuin hän haluaisi peitellä kasvojaan, mutta Traill tunsi hänet. Sitten tyttö äkisti katsahti ylöspäin, suoraan kohti heidän aitiotaan, ja Traillin tähystimessä näkyi leimahteleva silmäpari, kalpeat, melkeinpä kalmanväriset posket, vaalenneet, värähtelevät huulet, joiden Traill melkein saattoi kuulla syytävän tuomitsevia, kiihkeitä sanoja.

Se oli Sally.

Tyttö kumartui jälleen tarkastelemaan ohjelmaansa, aivan kuin hän olisi huomannut itseään katseltavan. Traill näki, että hän huolellisesti koetti kääntää päänsä toisaalle ja kätkeä sen ohjelmavihkon suojaan, välttääkseen tunnetuksi tulemista.

Traill laski tähystimen käsistään aition reunakkeelle.

"Sallitko sinä tällaista?" kuiskasi mrs Durlacher, ottaen tähystimen haltuunsa.

"Jumaliste, — en!" vastasi Traill.

Sisar hymyili salaisesti. Hän oli valinnut taitavasti sanansa, kysyessään: sallitko.

* * * * *

Esiripun laskiessa Traill ehdotti, että he lähtisivät ravintolaan illalliselle, ja naiset hyväksyivät tarjouksen. Mrs Durlacher oli parhaimmassa vireessään. Ajatellessaan Sallyn erehdystä, joka oli saanut tytön lähtemään teatteriin vakoilemaan Traillia, hän sydämessään ylisti kaitselmuksen viisautta inhimillisten heikkouksien takia. Veljen jyrkkä vastaus hänen kysymykseensä soi yhä edelleen hänen korvissaan suloisena kaikuna.

He tunkeutuivat ihmisvirran mukana ulos teatterin lämpiöstä, ja Traill tunsi mielessään hurmausta joka kerta, kun hänen rinnallaan kulkevan tytön ruumis tungoksessa kosketti häneen. Nähdessään Coralien etäältä silloin, kun hän ensi kerran huomasi tytön, ollessaan Dollyn seurassa ravintolassa, Traill oli sanonut häntä kauniiksi. Edellisenä päivänä, kohdatessaan hänet sisarensa vierashuoneen heikossa valaistuksessa ja katsellessaan häntä tällöin läheltä, hän oli myöntänyt tunnossaan, että tyttö oli ulkonaisesti tenhoava. Mutta tänään, nähdessään hänet teatterin säkenöivien valojen loistossa nuorena, raikkaana ja ihastuttavana, hänen aistinsa huumautuivat.

Naisen kauneuden vaikutus on aina ihmeellinen; ja luonto oli ollut harvinaisen antelias silloin kuin Coralie Standish-Roe syntyi maailmaan. Sydämen ja luonteen lahjoja tyttö tuskin oli saanut osalleen liiaksi; mutta Janet Hallard ja hänen kaltaisensa epäilemättä ymmärtävät, paljonko niillä lahjoilla on arvoa maailman silmissä. Coralie oli syntynyt ihailtavaksi, ja hänet oli luotu iloitsemaan ihailusta. Hän senvuoksi koki tavottaa ihailua elämässään niin paljon kuin taisi, — ja hän oli nauttinutkin siitä tähän asti jo enemmän kuin useimmat naiset siitä eläissään unelmoivatkaan. Kuitenkin hän oli Traillin silmissä pelkkä kokematon lapsi. Mies uskoi hänet yhtä lapsellisen viattomaksi kuin hän oli tuntenut Sallyn. Ja tähän viattomuuden lumoukseen hänen nyt täytyi lisätä tytön hienostuneen kauneuden hurma, joka oli monin verroin häikäisevämpää kuin Sallyn yksinkertainen sulous. Ei ollut ihme, että Sallyn kuva kalpeni hänen mielessään tämän tenhoavan näyn rinnalla.

Kun he pääsivät teatterin portaille, valtavaan ihmispyörteeseen, jonka kuohuista kukin koetti selviytyä niin pian kuin taisi eksymättä omasta seurastaan, Traill katsahti pikaisesti ympärilleen, etsien silmillään Sallya. Mrs Durlacher myöskin tähysteli tyttöä, arvellen hänen jostakin tarkkailevan heidän liikkeitään. Mutta he eivät huomanneet häntä.

Sally seisoi puiden varjossa lehtokujan suussa, ja hänen sydämensä tykytti rajusti, puolittain pelosta, puolittain mustasukkaisuudesta. Kuitenkin hän oli yhä vakuuteltu, ettei häntä oltu huomattu. Palavin silmin hän katseli, kuinka Traillin seurue nousi vaunuihin, jotka sitten lähtivät vierimään satojen ajopelien muodostaman virran mukana. Hän oli nähnyt kylliksi, tunteakseen kilpailijansa ylivoimaiseksi itselleen, ja tämä tunto sokaisi hänet kokonaan. Kun hän ajatteli, että Traill nyt istuu tämän nuoren kaunottaren rinnalla vaunuissa, ja että heidän ruumiinsa ahtaudessa koskettavat toisiaan, kiihdyttäen miehen huumaa, johon hän itse tiesi monesti villinneensä hänet pelkällä kosketuksellaan, kiersi hullu, eläimellinen raivo tulena hänen suonissaan. Hän olisi tahtonut hävittää ja tuhota; hänen pieni kätensä pusertui nyrkkiin ja hän kiiruhti mieletönnä vaunujen jäljissä, kun ne tungoksessa hitaasti vyöryivät eteenpäin.

Tällöin huomasi Traill hänet jälleen. Hän katseli kuomun kyljessä olevasta pienestä, nelikulmaisesta ruudusta ja näki kuinka Sally häikäilemättä raivasi tietä itselleen väkijoukossa ja toisinaan juoksi muutaman askeleen, pysyäkseen vaunujen rinnalla.

"Jumaliste!" hengähti mies huuliensa lomasta, kääntäessään päänsä pois tähystyslasista.

"Mitä sitten?" kysyi Coralie.

"Oh, ei mitään. En tarkoittanut mitään", vastasi Traill vältellen.

Mrs Durlacher puri huuliaan, salatakseen hymyn, joka väkisin pyrki näkyviin. Nyt hän oli varma Sallyn häviöstä; tytön vuosikausia kestänyt mahti oli murrettu. Ja hän ymmärsi, että Traill ei enää voisi jatkaa yksinäistä elämäänsä, purettuaan suhteensa Sallyyn. Sen täytyisi tämän jälkeen tuntua hänestä tyhjältä ja autiolta.

Kun naiset sitten riisuivat vaippansa ravintolan pukuhuoneessa, Traillin pistäytyessä valitsemaan heille pöytää, sanoi mrs Durlacher Coralielle:

"Rakas tyttö, pelkään, että sinä valloitat veljeni sydämen."

Ja kun Traill toivotti hänelle hyvää yötä, hän nuhteli veljeään:

"Rakas poikani, onko tämä mielestäsi oikein? Tyttö on rakastumaisillaan sinuun, ja sinulla on mokomia arveluttavia suhteita muihin naisiin. Se ei ole kaunista."

VI LUKU

Sally riensi vaunujen jäljissä, onnistuen tungoksessa pysyttämään ne näkyvissään, kunnes ne vierivät erään Strandilla olevan ravintolan avaraan pylväskäytävään, ja hän näki seurueen nousevan ajoneuvoista sekä katoavan sisälle rakennukseen. Traill ei ollut kertonut, että he teatterin jälkeen vielä menisivät illalliselle; tämä oli siis päätetty vasta myöhemmin. Sally koetti uskotella itselleen, että mrs Durlacher oli ehdottanut tätä, ja ettei Traill ollut voinut kieltäytyä, vaikka hänen jo teki mieli palata kotiin pikku tyttönsä luo. Mutta tämä kuvittelu ei tuonut hänen mieleensä lohtua.

Hän seisoi asemillaan muutaman hetken, katsellen herkeämättä ovea, jonka puuteroitu lakeija oli avannut Traillille ja hänen naisilleen. Tytön mieleen välähteli hurjia päähänpistoja. Erään niistä hän jo ajatteli toteuttaa. Hän aikoi rientää kotiin ja pukeutua kauneimpaan iltapukuunsa, jonka Traill oli erikoisesti valinnut hänelle, — ja sitten hänkin tulisi tähän samaan ravintolaan illalliselle. Hän odottelisi siellä tunnin, ehkäpä puolentoistakin, nähdäkseen lähtisikö Traill edelleen naistensa mukaan tahi palaisiko hän ravintolasta kotiin. Tyttö oli ehtinyt näin pitkälle ajatuksissaan, kun hänen viereensä pysähtyi muuan mies, joka Sallyn huomaamatta oli pariin kertaan kulkenut hänen sivuitseen, tyttöä kiinteästi tarkastellen.

"Odottelette jotakuta?" kysyi vieras sellaiseen liehittelevään sävyyn, joka vihjaa, että likaisempi esittely ei ole tarpeellista.

Sally hätkähti ja vetäytyi loitommalle puhuttelijasta, tuntien epämääräisen pelon tunkeutuvan kylmänä vuolteena suoniinsa, joissa mustasukkaisuuden mielettömyys riehui polttavana kuin laavavirta. Mies nauroi, peitelläkseen hämmästystään, ja silloin tyttö kääntyi pikaisesti ja riensi tiehensä. Kierrettyään väsymykseen saakka katuja ilman mitään päämäärää, hän vihdoin lähti kotiin, henkeen ja vereen asti nääntyneenä.

Hän sytytti Traillin etuhuoneessa kynttilän ja heittäytyi nojatuoliin odottelemaan miehen paluuta. Kului tunti, eikä hän kuullut mitään. Vihdoin hän sammutti valon, ajatellen, että Traill kummastelisi, tavatessaan hänet täällä itseään odottamassa. Tyttö uskoi edelleenkin, ettei mies varmaan tiennyt aavistaakaan hänen tuskaansa; kaikkein vähimmän Sally ymmärsi havitella, että hänet oli nähty teatterissa, tahi kadulla juoksemassa heidän vaunujensa jäljissä.

Noustessaan portaita ylös omaan kerrokseensa hän pysähtyi useat kerrat, kuullessaan vaunujen räminää kadulta. Mutta joka kerta vaunut jatkoivat matkaansa edelleen, pysähtymättä, ja hevosten kavioiden kopse hukkui epämääräiseen öiseen hälyyn, joka hetkeksikään taukoamatta alati soi kuuntelijan korvissa.

Ehtiessään makuuhuoneeseensa tyttö sytytti valot ja katsahti pukeutumispöytänsä suureen kuvastimeen.

"Jumalani!" hän kuiskasi kauhistuneena.

Sally tuskin uskoi katselevansa itseään kuvastimessa. Näinä muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun Devenish kertoi hänelle kenen seurassa Traill oli lähtenyt teatteriin, tyttö oli vanhentunut, melkeinpä kuihtunut, hurjan kiintymyksensä syövyttävän tulen polttamana. Mustasukkaisuus oli rynnistänyt hävittävänä kuin erämaan palava samum-tuuli hänen ylitseen ja jättänyt jäljelle surullisen raunion. Hänen poskensa olivat tuhkanharmaat, ja syvälle painuneiden, luonnottomasti tuijottavien silmien alla oli mustat varjot, ikäänkuin pitkän valvonnan jäljiltä. Tyttö katseli säikähtyneenä tätä kurjaa naisraukkaa, joka peilistä tuijotti häneen melkeinpä mielipuolisin katsein; sitten hän äkisti tunsi suunsa käpristyvän kuivaksi nahaksi, ja hän tarttui vesikarahviin, nostaen sen huulilleen. Hän joi siitä pitkään, ajattelemattakaan käyttää juomalasia.

Vesi tyynnytti hänen kuumeista vertaan. Ajatukset kävivät selvemmiksi ja järjellisemmiksi; ne ikäänkuin palautuivat luonnollisiin uomiinsa.

Sally muisti, että Traill juuri edellisenä iltana oli laatinut heidän suhdettaan koskevan sopimuksen, jonka oli määrä turvata hänen elämäänsä. Turvata! Nyt hän mielestään ymmärsi Traillin tarkoituksen. "Jos minä kuolisin" — oli mies sanonut. Sokaisua! Traill vain oli tahtonut peittää hänen silmänsä, ettei hän voisi nähdä hänen todellista tarkoitustaan. Mutta nyt hän luuli ymmärtävänsä sen. Traill oli jo silloin päättänyt hyljätä hänet.

Tyttö aukaisi kiihtyneenä pöytälaatikkonsa ja otti esille paperiarkin. Siinä oli sopimuskirjan jäljennös.

Traill oli vaatinut häntä ottamaan sen haltuunsa ja tallettamaan sen.

"Siitä sinä näet sopimuksen yksityiskohdat", hän oli sanonut, ja tyttö oli, paperiin vilkaisemattakaan, pannut sen pöytälaatikkoonsa. Nyt hän levitti sen kuumeisella kiihkolla luettavakseen.

"Minun kuolemani sattuessa, tahi sen suhteen katketessa, mikä nyt yhdistää miss Sally Bishopia sekä minua toisiimme —"

Nämä ensimmäiset sanat luettuaan Sally rutisti paperin kouraansa. Eihän hän kaivannut enempiä todistuksia! Hän ei ymmärtänyt, että tällaista suhdetta koskevan välikirjan sanamuoto oli kirjoitettava tähän tapaan. Tyttö kuvitteli, että Traill oli viitannut kuolemantapauksen mahdollisuuteen vain näön vuoksi. Kolmessa vuodessa mies siis oli väsynyt, — kyllästynyt häneen. Sen vuoksi hän siis oli edellisenä iltana ollut kylmä ja välinpitämätön, tytön käydessä hänen luonaan valittamassa onnettomuuttaan. Sallyn posket kuumenivat, kun hän ajatteli, että mies kyllä oli ymmärtänyt hänen todellisen tarkoituksensa. Traill oli nähnyt sen; mutta hän oli kyllästynyt. Kuinka mies oli mahtanutkaan halveksia häntä! Traill oli käsittänyt hänet kokonaan väärin, — luullut että hän etsi omaa iloaan. Kuinka mies olisikaan voinut tietää, että Sally vain tahtoi miellyttää häntä ja tahtoi kuulla, että häntä yhä rakastettiin!

Häpeäntunnon rusentamana ja lopen uupuneena tyttö heittäytyi vuoteelleen riisuutumatta. Hän makasi siinä silmät kirveltävinä ja kuivina, ja sydän jyskytti hänen rinnassaan pakahtuakseen. Mutta kun hän kuuli Traillin askeleet portaissa, hän nousi pikaisesti ylös. Hän ryhtyi irroittamaan hattua päästään kuvastimen edessä, ja kun miehen koputus kuului ovelta, hän karkoittl pelon vivahdukset äänestään, pakoittaen sen soimaan ilostuneena, kun hän kutsui tulijan sisään.

Ovi aukeni. Peilistä Sally näki miehen pysähtyvän kummastuneena ovelle. Hän kääntyi silloin, käsi edelleen hattuneulan nupissa, jota hän parhaillaan oli irroittamassa. Traillin huulet olivat puristetut tiukasti yhteen ja hänen silmänsä olivat ankarat ja armottomat. Tytön mieleen välähti, että Traill kenties sittenkin oli nähnyt hänen vakoilleen heitä, ja hän käsitti, että sitä mies ei koskaan antaisi hänelle anteeksi.

"Vasta äskenkö sinä tulit kotiin?" kysyi Traill, katsoen häntä tutkivasti.

Sally ei ollut näyttelijä. Moni toinen nainen hänen sijassaan olisi varmaan katsahtanut mieheen hämmästystä teeskennellen ja kysynyt, mistä sellainen kuulustelu aiheutui. Sally oli päättänyt, että hän ei tunnustaisi seuranneensa Traillin jälkiä, mutta hänen oli työläs valehdella, ja peitellä tekoaan.

"Olen ollut sisällä ehkä puolen tuntia", tyttö vastasi.

"Olitko sinä päivällisellä Devenishin seurassa?"

"Olin."

"Missä?"

Kysymykset jysähtivät Sallyn korviin tylyinä ja kiertelemättöminä. Hän mainitsi ravintolan, jossa he olivat aterioineet.

"Ja minne sitten lähdit?"

Tytöllä oli vastaus valmiina. Hän ei epäröinyt silmänräpäystäkään.

"Palace'en", sanoi hän.

"Palaec'en?" toisti Traill ja keihästi katseensa tytön silmiin.

Nyt Sally tiesi, että hänet oli huomattu teatterissa mutta hän päätti väittää jyrkästi, että Traill siinä oli erehtynyt.

"Olitko siellä loppuun saakka? Viivyitkö sinä ohjelman loppuun saakka?" jatkoi mies.

"Kyllä, — me viivyimme loppuun saakka".

Sally ajatteli, että hän saisi Devenishin vakuuttamaan sanansa tosiksi; olihan Devenish luvannut auttaa häntä, jos hän tarvitsi apua. Nyt hän tunsi tarvitsevansa.

"Mitä teit sen jälkeen, koska tulit kotiin vasta puoli tuntia sitten? Kello on nyt jo yksi".

Äkisti Sally oli ymmärtävinään, että Traill oli mustasukkainen. Hän ei ollut huomannut Sallya teatterissa; hän vain oli mustasukkainen. Tytön sydän keventyi ja hän huokasi kiitollisuudesta. Hän hiipi Traillin luo, ja hänen silmänsä sädehtivät määrätöntä rakkautta, jonka hän nyt oli valmis jättämään vaikka miehen, jalkojen tallattavaksi.

"Jack", — hän kirkasi — "Jack, ethän ole mustasukkainen? Devenish —"

Traillin nauru keskeytti hänet ja sen naurun kovuus viilsi hänen mieltään.

"Minne menit sen jälkeen?" toisti mies järkähtämättömästi.

"Illalliselle — me menimme syömään illallista, — samaan ravintolaan jälleen. Miksikä et tahdo sanoa minulle, jos olet mustasukkainen? Luuletko —"

"Mustasukkainen?" Mies tarttui Sallyn käsivarteen ja talutti tytön lähemmäksi valoa. Siinä hän pysähtyi ja kumartui katselemaan häntä suoraan silmäteriin, "Kaikki, mitä sinä nyt olet sanonut, on sulaa valetta"! puhui hän, "kirottua, häpeällistä valhetta. Sinä et käynyt Palace'ssa, sinä lähdit York-teatteriin. Sinä istuit alhaalla, kolmannella tuolirivissä, ja kohotit ohjelmalehden kasvojesi suojaksi, milloin luulit meidän katselevan sinne päin. Etkä sinä lähtenyt sitten illalliselle. Sinä juoksit meidän vaunujemme jäljissä Strandille; vakoilit meitä kaiken aikaa. Vai mustasukkainen? Minä? Suuri luoja! En! Miksikä minä olisin mustasukkainen? Mutta sanohan, — mitä sinä ajattelet menettelystäsi — nyt? Mitä sinä luulit sillä voittavasi?"

Aluksi Sally oli kohdannut hänen katseensa vakavana, vaikkakin pelokkaana. Mutta kun Traill sitten sanoi: 'Mustasukkainen? Suuri luoja! En!' — silloin tyttö ymmärsi miehen äänestä ja hänen katseestaan, että hänen oli turha toivoa enää.

"Kuvitteletko sinä," jatkoi Traill säälimättömästi, "että minä olen elänyt näin sinun kanssasi sen vuoksi, että sinä huolellisesti valvoisit minun askeleitani?"

"Tein sen siksi," sanoi tyttö hiljaisesti, "kun tiedän, että sinua petetään."

"Petetään? Kuinka? Kuka pettää minua."

"Sisaresi."

"Kuinka hän pettää minua? Millä tavoin?"

Vaikka Sally itse oli kieltänyt Devenishtä kertomasta kenellekään, mitä he olivat puhelleet mrs Durlacherin ja hänen miehensä suhteista, niin nyt hän itse kertoi kaiken Traillille.

"Kas, siten sinä kerrot sivullisille," jatkoi Traill, "asioita, jotka minä luottamuksessa olen uskonut tietoosi perhesalaisuutena. Jumaliste! On ihanaa, ettemme me ole naimisissa. Onneksi sinulle ja onneksi minulle; sillä meidän ei nyt tarvitse sekoittaa nimiämme avioero-juttuun."

"Avioero?"

"Niin. Taivas! Luuletko, että me tämän jälkeen voimme elää yhdessä? Kuvitteletko, että minä sallisin vakoiltavan, nuuskittavan ja seurattavan askeleitani — ja että minä lisäksi keinuttelisin vainukoiraa polvellani?"

"Ah, Jack!" Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä tiukasti hänen povelleen. "Jack, minä olin mustasukkainen! Etkö huomaa sitä? Olin mustasukkainen sen tytön vuoksi."

Traill irroitti hänet säälittä ja työnsi hänet luotaan. "Oh, kirottua lörpötystä!" hän huudahti.

Tyttö vavahti. Hän oli tavotellut edes sääliä; mutta tuossa äänessä ei soinut armahduksen värettäkään. Epätoivoissaan hän tarttui miehen käteen, kohotti sen huulilleen, peitti sen suudelmilla ja kyyneleillä ja rukoili anteeksiantoa äärimmäisessä hädässään ja alennuksessaan.

"Maksaako nyt puhua anteeksiannosta?" sanoi Traill kylmästi, vapauttaen kätensä. "Asia on auttamaton. Minä yksin en ollut sinun järjettömyyten todistajana."

"Sisaresi?"

"Niin; hän ensiksi osotti sinut minulle."

"Olisin voinut sen arvatakin!" huudahti Sally katkerasti.

"Miksikä niin?"

"Hän vihaa minua. Ja hän tiesi, että sinä kiukustut, kun näet minut siellä."

"Loruja! Miksikä hän vihaisi sinua?"

"Oh, hän toivoo sinun kiintyvän toiseen naiseen. Ja nyt sinä pidätkin siitä toisesta, — pidätkö? Pidäthän?"

Traill kääntyi kiusaantuneena syrjään. "Me emme huoli kajota _siihen_", hän sanoi. "Minulla ei ole pienintäkään halua tällaiseen. Huomisaamuna minä jätän asuntoni. Sopimuskirjan mukaan huoneet jäävät sinun haltuusi vuokra-ajan loppuun saakka. Se kestää vielä kolme vuotta. Mutta sinä et saa vuokrata niitä muille."

Vuokrata! Hän saattoi nyt puhua vuokraamisesta! Tämän ajatuksen katkera iva houkutti onton naurun tytön huulille.

"Luuletko sinä minun ryhtyvän vuokraajaksi?" hän kysyi vihlovalla äänellä. "Luuletko, että minä välitän, mitä minä teen, missä minä elän, kuinka minä elän?"

"Olet houkkio, ellet siitä välitä," huomautti Traill.

Tytön äänen hysteerinen sävy kammotti häntä. Traill ei halunnut olla osallisena missään hurjassa, mielettömässä kohtauksessa. Hän poistui hitaasti ovelle. Mutta kun tyttö näki hänen aikovan lähteä, näki hänen kätensä tapailevan ovenkahvaa, niin hän hillitsi kyyneleensä ja tukahutti nyyhkytyksensä. Hän ei voinut kestää ajatusta, että heidän suhteensa täytyisi päättyä näin vastenmieliseen hetkeen.

"Ei sinun tarvitse kiirehtiä pois," hän sanoi hiljaisesti. "Minä lupaan hallita itseäni, — lupaan, etten kiusaa sinua heikkoudellani. Jos sinä lähdet täältä huomisaamuna, niin etkö voisi viipyä nyt hiukan puhumassa minun kanssani?"

Tämä koruttomuus tyynnytti Traillin ärtynyttä mieltä, mutta se ei vähääkään järkyttänyt hänen päätöstään.

"Mitä puhuminen hyödyttäisi meitä?" hän kysyi tyynesti.

"Niin, me ehkä puhelemme nyt viimeisen kerran."

"Mutta silti se on yhtä hyödytöntä. Sinä vain tulisit siitä onnettomammaksi."

"Luuletko, että minä voin tulla onnettomammaksi kuin nyt olen?" kysyi tyttö.

Traill kohautti hartioitaan. Hän tunsi sisimmässään, ettei hän ollut aivan syytön tytön onnettomuuteen, mutta hän vakuutti itselleen yhä uudelleen ja uudelleen, että tyttö oli itse kaiken aiheuttanut. Olihan Traill heidän ensimmäisenä iltanaan kunniallisesti varoittanut tyttöä liittymästä hänen pariinsa; hän oli lähettänyt tytön pois luotaan; mutta Sally oli kuitenkin tullut takaisin. Vastuu oli tytön. Ja kuitenkin, — mies tunsi nyt olevansa julma ja itsekäs. Sen vuoksi hän toivoi tämän osansa päättyvän niin pian kuin suinkin. Hän ei halunnut pitkittää sitä keskustelulla, jonka kuluessa hän lisäksi tiesi olevansa pakotettu — oman tunnonrauhansa vuoksi — olevansa pakotettu yhä enemmän raatelemaan tytön mieltä.

"Minä en tullut nyt tänne, sinun luoksesi, keskustelemaan asioista," hän sanoi. "Minun nähdäkseni kaikki on selvää ja itsestään ymmärrettävää. Kun minä näin sinun seuraavan meidän vaunujamme, — juosten pitkin katuojia, — silloin minä jo päätin kaiken. Sinä teet nyt viisaimmin, kun luet sopimus-jäljennöksen, ja jos arvelet, että minä olen ollut saituri, niin voit huomauttaa siitä minulle huomisaamuna. Minä lähden kotoa vasta yhdeltätoista."