Part 11

"No hyvä; mutta ethän sinä voi vaatia palvelijoilta puhtautta, — tahi voitko? Kunhan he vain salaavat likaisuutensa, niin sinä saat olla tyytyväinen."

Mrs Durlacher purskahti heleään nauruun. Veljen pureva ylenkatseisuus huvitti häntä aina.

"Minnekkä te olette lähdössä?" kysyi Traill Sallyltä, kääntyen häneen päin.

Mrs Durlacher ehätti vastaamaan:

"Aioin näytellä miss Bishopille taloa nyt ennen ateriaa. Sinä luultavasti näytät hänelle myöhemmin tilukset."

"Hän on liian väsynyt, lähteäkseen nyt heti kiertelemään portaita ylös ja alas," sanoi Traill arvelematta. "Huomaahan, että me ajoimme Trafalgar Squarelta tänne saakka tärskyttävässä vuokra-autossa. Ei, tytön täytyy syödä ensin. On parasta, kun menet riisumaan hattusi, Sally. Missä Taylor on? Hän voi ohjata tytön joko Elisabetin kamariin tahi sinun omaan huoneeseesi, Dolly, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."

Mrs Durlacherin ylähuuli koukistui, mutta Traill ei huomannut sitä. Hän puhui jälleen Sallylle. "Ehkä sinä kernaasti jättäisit hattusi samaan paikkaan, johon Hänen Majesteettinsa kerrotaan nojanneen väsynyttä päätään?" hän kysyi.

Sally hymyili. Mrs Durlacher hymyili myöskin, mutta kun Traill aikoi soittaa kelloa, kutsuakseen palvelijan, sanoi hän vasten tahtoaankin:

"Pyydän, salli toki minun osottaa vieraalle tämä _kunnia_ omassa talossani."

Hän älysi heti harha-askeleensa, mutta ei voinut enää korjata sitä. Hänen oli työläs hillitä mielikarvauttaan, nähdessään joutuvansa tappiolle aikeissaan. Vain suurpiirteiset naisluonteet jaksavat taistella kylmäverisesti silloinkin, kun voitto silminnähden liukuu käsistä.

Traill soitti kelloa kiivaasti. Tämä pieni purkaus auttoi häntä jälleen hallitsemaan mieltään; sitten hän kääntyi sisareensa.

"Emme nyt huoli kiistellä siitä, kenenkä talo tämä on," hän sanoi kylmästi. "Miss Bishop on väsynyt; siinä meidän ensimmäinen huolemme."

Taylor, vanha palvelija, tuli sisälle. Traill jatkoi:

"Taylor, opasta miss Bishop yläkertaan, kuningatar-huoneeseen." Hän hymyili Sallylle, tämän poistuessa. Kun ovi sulkeutui, hän kääntyi jälleen sisareensa.

Mrs Durlacher oli raivoissaan. Hän oli joutunut häpeällisesti tappiolle, ja nyt hänessä kiehui hävinneen, matalasieluisen naisen palava kiukku.

"Kuinka sinä uskallat tuoda — naikkosiasi tänne ja häväistä ja loukata heidän vuokseen minua omassa kodissani!" hän sähähti. Traill kääntyi häneen syrjin, nojautui uuninreunukseen ja nauroi. Häijymmin hän ei olisi voinut maksaa sisarensa ilkeydenpuuskaa. Hänen naurunsa kaikui raivostuneen vallasnaisen aivoissa kuin onnettomuutta ennustava pasuunan toitotus. Mrs Durlacher jo katui, että oli uudelleen alottanut kamppailun.

"Sinun ei tarvitse huolehtia miss Bishopin suhteesta minuun," puhui Traill tyynesti. "Sinä et kuitenkaan pysty luokittelemaan häntä oikein; sinä erehdyt jälleen, kuten kerran ennen, arvaillessasi häntä muotitytöksi. Sinä et edes pysty itse käsittämään mitä sinä puhut, tahi mitä sinä tarkoitat, — ja siinä onkin sinun ainoa puolustuksesi. Sinä olet nainen. Mutta suonet anteeksi, jos minä eräässä suhteessa oikaisen sinua. Sanoit, että tämä on sinun talosi, mutta erehdyt siinä; Aspley Manor on minun."

"Eiköhän sinun ole maksettava minulle viisituhatta puntaa, ennenkuin olet oikeutettu puhumaan noin?" kysyi sisar. Hän oli nyt voittanut kiivautensa, ja hän päätti liikehtiä varovasti, välttääkseen uusia tappioita.

"Luuletko sitten, että maksaminen olisi minulle kovin työlästä?" kysyi Traill vuorostaan.

"No niin, onko sinulla rahat käsillä?"

"Oh, ei," hymähti Traill. "Minulla ei koskaan ole mukanani enempää kuin neljä tahi viisi puntaa kerrallaan. Mutta älä nyt hulluttele, Dolly. Ethän tahtone ärsyttää minua tekoon, jonka tiedät tuottavan sinulle huolta koko loppuiäksesi? Ymmärräthän, että minä voin hankkia rahat vaikka huomiseksi, jos haluan. Sinä olet jo ärsyttänyt minua aivan riittävästi."

"Millä sitten?"

"Aluksikin sillä, että saavuit tänään Aspleyhin."

"Miksikä se ärsyttää sinua?"

"Siksi, että minä arvaan hyvin sinun syysi. Sinä tiesit, että miss Bishop olisi minun mukanani, — seuranaisesi ystävällisesti kertoi sinun ymmärtäneen asian siten." Hän kääntyi ja tarkasteli sisartaan lujin silmäyksin. "Sinä olet, Dolly, notkea kuin tina, mutta sinä et tiedä, kuinka minun kanssani on leikiteltävä."

"Vai niin, mrs Butterick on kertonut sinulle sellaisia?"

"Kyllä. Hän puhui kuin ilmestyskirja. Kas niin, minähän olin nimenomaan kysynyt, onko Aspley Manor tänään tyhjillään; mitä lempoa sinä sitten tulit etsimään täältä?"

"Myönnähän, Jack, että sinä voisit puhua hiukan kohteliaammin," ehdotti mrs Durlacher.

"Se ei tee asiaa mutkattomammaksi sinulle eikä minulle. Mutta suostun kernaammin siihen kuin sallin sinun alinomaa keskeytellä ja poiketa asiasta. Miksikä sinä siis tulit tänne?"

Naisen aivot voivat työskennellä hämmästyttävän nopeasti, milloin hän vain tajuaa mihin suuntaan hänen on ohjattava ajatuksiaan. Mrs Durlacher puristi huulensa yhteen, ikäänkuin pidättääkseen vastausta itsepäisesti niiden takana, ja hänen silmänsä saivat kokonaan uuden ilmeen.

"Minkätähden?" kysyi Traill jälleen.

Sisar kohautti hartioitaan ja huoahti, näköjään pudistaakseen yltään pettymyksen tunnon. Sitten hän sanoi, kääntyen katselemaan ulos ikkunasta:

"Halusin tavata sinut, — siinä kaikki."

"Mutta sinähän tiesit, etten minä saapuisi yksinäni?"

"Arvasin sen, — aavistin sen sinun kirjeestäsi, — siitä, kun sinä sanoit toivovasi, ettei täällä olisi silloin ketään. Mutta — minä ajattelin, ettei minun tuloni haittaa mitään, — eikä täällä muuten olisi kukaan järjestänytkään mitään sinun varallesi, — ja sitten, — minähän sanoin — halusin tavata sinut."

"Niin, mutta minkätähden?" Hän tarttui sisarensa käsivarteen, pidellen hänen kyynärpäitään kämmenensä kuvussa.

Mrs Durlacher huokasi jälleen, sitten hän kääntyi, irroittautuen melkein ärtyisästi, istui tulennoksen luo ja alkoi tuijotella hiillokseen.

"Emme voi nyt ryhtyä puhumaan siitä," sanoi hän hiljaisesti. "Miss Bishop on tuokion kuluttua jälleen täällä."

"Etkö sinä ole onnellinen? Vaivaako sinua mikään?"

Sisar ummisti silmänsä, ikäänkuin myöntääkseen siten, olevan.

"Sinä et ole onnellinen?"

"En."

"Harold?"

"Niin."

Traill katseli sisartaan ja luuli ymmärtävänsä, että ylpeys esti häntä puhumasta suruistaan. Ja näin juuri mrs Durlacher oli halunnutkin hänen ajattelevan.

"Mitä miehesi on tehnyt?"

"Eivät hänen tekonsa ole syynä, — en usko hänen tehneen mitään."

"No, mikä sitten on vikana?" Hän laski kätensä sisaren olkapäälle. "Dolly raukka", hän jatkoi lempeästi. "Mutta sanohan, miksikä sinä ärsytit minua, sanomalla, ettei minun sovi tuoda tänne — naikkosiani?"

Sisar katsahti häneen avoimesti ja ujostelematta. "Olin mustasukkainen," hän tunnusti.

Traill naurahti hilpeästi. Sisaren sanat hipaisivat hänen itserakkauttaan, kuten Dolly oli suunnitellutkin. Mies kumartui ja suuteli sisartaan poskelle, ja kun Sally tuli ovesta sisään, hän näki tämän suudelman. Tyttö ei tiennyt, mikä sen oli aiheuttanut, mutta hän aavisti herkistyneessä mielentilassaan, että hänelle se ennusti vaaraa, jota hän nyt oli oppinut pelkäämään.

"Minun sisareni ei ole tyytyväinen mieheensä," kertoi Traill Sallylle, kun he jälleen ajoivat Lontoota kohden.

"Siitäkö hän puheli sinulle, minun ollessani yläkerrassa?" kysyi tyttö.

"Niin."

"Ja sentähden sinä siis suutelit häntä?"

"Niin. Näitkö sinä?"

"Kyllä, tullessani jälleen sisälle ruokasaliin."

"No niin; asia on siten. Minä olenkin aina pitänyt Harold Durlacheria houkkiona," lisäsi Traill miettivästi. "Sanoin sen sisarelleni useasti, ennenkuin he menivät naimisiin. Herran nimessä, mitä hyvää voi odottaakaan kaartinupseerilta? Hän elää, — ottaakseen elämältä minkä saa, antamatta mitään. Epäilen, tokko hänen ruhonsa edes hedelmöittää maata lahotessaan mullaksi hänen kuoltuaan. Hän luullakseni myisi ruumiinsa, jos arvaisi sen näin kelvolliseksi."

Sally sulki silmänsä Traillin puhuessa, ja aukaisi ne sitten äkisti, tarkastellakseen hänen kasvojaan. Nämä karkeat puheenparret, joihin Traill oli mieltynyt, eivät sallineet tytön pitkäksikään aikaa unohtaa, kuinka kovettunut tämän miehen sielu pohjaltaan oli.

"Aiotko sinä puuttua asiaan jollakin tavoin?" kysyi hän Traillilta.

"Minä? Oh, kaiketi minun täytyy pyrkiä välittäjäksi tavalla tahi toisella. Dolly on minun sisareni, ja minusta hän tuntuu nyt suorastaan onnettomalta."

Tämän, osaksi todellisen ja osaksi uskotellun syyn nojalla mrs Durjacher sai veljensä alottamaan vieraskäyntinsä Sloane kadulla. Traill oli käynyt siellä jo useasti, kertaakaan kohtaamatta Durlacheria itseään. Mies oli aina poissa kotoa. Mutta sen sijaan hän tapasi mrs Durlacherin vierashuoneessa monia odottamattoman mielenkiintoisia henkilöitä, joita oli sinne kutsuttu vartavasten juuri hänen tähtensä. Ne olivat, itse tietämättään, tärkeitä näyttelijöitä tässä pikku näytelmässä, jonka huolehtiva sisar oli veljensä varalle järjestänyt. Ja kaiken aikaa Traill kuvitteli, että hänen vieraskäyntinsä vain tarjosivat lohdutusta ja tukea onnettomalle sisarraukalle.

Kun Traill, kolmannen kerran uudistettuaan tämän vierailunsa, parhaillaan istui teepöydässä, kahden kesken sisarensa seurassa, aukeni ovi ja palvelija ilmoitti vieraan saapuneen, — miss Standish-Roen.

Traill nousi ja tavotteli hansikkaitaan. Mrs Durlacher riensi ovelle vierasta vastaan ja huudahti ihastuneesti:

"Rakas lapsi, kuinka ilahutit minua tulollasi!" Hän suuteli tyttöä poskille lämpimästi. "Tulehan, minä esittelen sinulle veljeni."

Traill oli jo vieraan nimen kuullessaan muistanut nähneensä hänet ravintolassa, ollessaan kerran sisarensa seurassa illallisella. Nyt hän kääntyi ja tunsi heti tytön samaksi neidoksi, jonka hän silloin oli huomannut naapuripöydässä, johtokuntiin kuuluvan isänsä seurassa. Hän kumarsi, tarkastellen yhä tytön kasvoja.

"Sinä et tietenkään lähde vielä, Jack," sanoi mrs Durlacher, katsellen pyytävästi veljeään. Traill epäröi. Miss Standish-Roe istuutui ja suuntasi silmänsä kysyvinä Trailliin, ikäänkuin vastaus koskisi juuri häntä.

"No niin, ehkäpä minä juon toisen kupillisen teidän seurassanne," sanoi Traill. Hänen sisarensa kasvot loistivat, ja muutamassa silmänräpäyksessä hän oli pienin onnistunein kääntein yllyttänyt Traillin puhumaan mieliaiheestaan, sovinnaisuudesta.

"Tuhannesti mieluummin", huudahti Traill, minä kuuntelen miestä, joka tietää syyllisyytensä ja tunnustaa sen, kuin viattomuuttaan ruikuttavaa naista, jonka hyveellisyyttä vain sovinnaisuus on estänyt kokonaan tipahtamasta hänen sormiensa nenistä.

"Siksipä te tuhosittekin sen naisen tässä muutamana päivänä, mr Traill," sanoi miss Standish-Roe ihaillen.

"Tuhosin? Kenet?

"Naisen, joka oli suudellut — vastaajaa."

"Ah, mutta ettehän te ollut oikeussalissa, tahi olitteko?"

"En; minä luin asiasta sanomalehdistä; teidän sisarenne aluksi kertoi minulle siitä."

Mrs Durlacher katseli arastellen veljeään silmiin, peljäten hänen aavistelevan hänen tarkoituksiaan. Mutta Traillin mielen täytti nyt kokonaan helposti ymmärrettävä turhamaisuus; hän ei joutanut penkomaan näiden sanojen merkitystä pohjiaan myöten.

"No niin, siinä on juuri sellainen tapaus, johon minä äsken tähtäilin," hän sanoi. "Siinä näemme sovinnaisuuden hyveen paljastettuna. Luulen, ettei nainen ollut syyllinen kaikkein pahimpaan; sovinnaisuus epäilemättä oli estänyt hänet siitä. Mutta hän oli ansainnut tuomionsa."

"Mutta tehän kuitenkin vahvistitte hänen syyllisyytensä?" sanoi miss Standish-Roe hämmästellen. "Vaikka uskoitte hänen puhuneen totta?"

"Niin tietenkin," vastasi Traill. "Sellaiset naiset on karkoitettava yhteiskunnasta, joka on liian täynnään heidän laisiaan."

Mrs Durlacher kiiruhti vaihtamaan keskustelun aihetta.

"Huomisillaksi minä tilaan aition jostakin teatterista, kuule Jack," hän sanoi. "Haroldin täytyy lähteä muuanne, — kaiketi sinä tulet aterioimaan meidän kanssamme ja seuraat sitten meitä teatteriin?"

"Keitä ovat nämä 'me'?"

"Miss Standish-Roe sekä minä. Ellet sinä suostu, niin me jäämme aivan yksin."

Sallyn kuva häilähti Traillin mielessä. Hänen täytyisi siis jättää tyttö aterioimaan yksinään johonkin ravintolaan. Mutta entäpä niinkin? Eihän hän ollut mitenkään sidottu. Hän vastasi:

"Kyllä; minä tulen. Mihinkä aikaan sinulla on päivällinen?"

Voitonriemu kohahteli mrs Durlacherin sydämessä.

"Sinun olisi paras tulla puoli kahdeksalta," hän ehdotti.

Traill myönsi jälleen. Hän ei hetkeäkään tuntenut itseään halukkaaksi tähän seurailoon, mutta hän ei myöskään tahtonut myöntää itselleen, että Sally kahlehtisi häntä. Hän halusi tuntea itsensä vapaaksi; siinä hänen syynsä.

Kun Traill oli lähtenyt, mrs Durlacher kääntyi ystävättäreensä.

"Tulethan sinä, — voithan sinä tulla?"

"Miss Standish-Roe nyökäytti päätään."

III LUKU.

Samana iltana Traill, palattuaan sisarensa luota, vei Sallyn mukanaan aterioimaan pieneen Sohon ravintolaan, jossa he olivat ensimmäisen iltansa istuneet.

Siellä puuhasivat edelleenkin Madame — samoinkuin Berthe ja Marie — samoinkuin viinuri Alexandra, — aina yhtä säännöllisinä, yhtä taitavina ja nuhteettoman kohteliaina.

"Bon soir, monsieur, — bon soir, madame!" Samat sanat entinen sävy; aivan muuttumattomina. Yhteinen etu oli pitänyt heidät edelleen koossa, ja yhteinen veren perintö kuvastui edelleen haihtumattomana heidän tavoissaan ja käyttäytymisessään.

"Minä aina tunnen itseni niin lämpimäksi täällä," sanoi Sally hilpeästi, kun he jälleen istuutuivat entiseen pöytäänsä.

"Kuinka niin?"

"Täällähän me olimme yhdessä ensimmäisen iltamme." Tyttö ojensi kätensä pöydän yli ja siveli Traillin sormia. "Tänne sinä minut kaikkein ensimmäiseksi johdatit."

"Etkä sinä ole pahoillasi?" kysyi Traill vakavasti.

"Pahoillani — en! Miksikä?"

"Muistatko, mitä sinä sanoit minulle juuri täällä; vähää ennen kuin me lähdimme minun asuntooni?"

"Minä sanoin kai — yhtä ja toista."

"Ei, — sinä puhuit varsin vähän silloin. Mutta sinä sanoit jotakin, mikä painui syvälle minun mieleeni."

"No?"

"Sanoit, että minä olen kunniallinen mies."

"Siten minä uskoin silloin; ja nyt minä tiedän sen todeksi, näiden kolmen vuoden jälkeen."

"Tiedät, — niinkö?"

"Tiedän."

"Ja kuitenkaan minä en ole vielä sanallakaan vihjannut sinulle, kuinka minun pitäisi ainakin turvata sinun asemasi."

Tytön huulet aukenivat erilleen tuskallisesti. Häntä kauhisti edelleen jo pelkkä ajatuskin, että heidän suhteensa muuttuisi jonkinlaiseksi liikesopimukseksi.

"Sinä olet siis jättänyt kaiken vain luottamuksen varaan?" jatkoi Traill. "Entä jos minä kuolisin, — oh, kuolema on sellainen suurteko, johon vähäpätöisinkin meistä pystyy. — Berthe!" Hän kääntyi ja neuvotteli hymyilevän tarjoojattaren kanssa illallisesta. "Otaksukaamme, että minä kuolen", jatkoi hän sitten Sallylle, nojaten kyynärpäitään pöytään ja katsellen tyttöä vakavasti silmiin.

"Miksikä sinä puhut näin?" valitti tyttö, samalla kun hänen aivoissaan välähti pelko: "Ajatteleeko hän todella kuolemaa? Entä jos hän aikookin hyljätä minut?" Nämä epäilykset hyppivät hurjaa tanssiaan hänen silmiensä edessä. Jos Traill olisi ollut kyllin tarkkanäköinen, hän olisi voinut huomata nämä häälyvät aaveet.

"Miksikä? Siksi, ettei minulla ole oikeutta sysätä näitä asioita syrjään", puhui Traill ystävällisesti. "Sinulla ei ole hämärintä aavistustakaan siitä, onko minulla mitään tarjona sinun varallesi. Olen usein ihmetellyt, etkö sinä milloinkaan kysy minulta tätä, mutta ei, — sinä et edes ajattelekaan koko asiaa. Etkö sinä menettele siinä järjettömästi? Etkö sinä huomaa, että ihmisen täytyy ajatella myöskin tulevaisuutta?"

"Minä en tahdo ajatella tulevaisuutta," sanoi tyttö urhokkaasti. "Minä kammoan sellaisia ajatuksia. Minä olen nykyhetkellä onnellinen; enkö minä saa tyytyä siihen?"

"Kuka takaa sinun onnesi huomispäivänä? Siinä se! Etkö nyt ymmärrä, Sally, että kun minä liitin sinut omaan elämääni, niin minä samalla sitouduin vastaamaan sinun kohtalostasi? Tämä sitoumus minun on nyt täydennettävä. Kun me tänä iltana palaamme kotiin, niin me valmistamme jonkinlaisen sopimuksen, ja huomisaamuna minä vien sen asianajajalleni laillisesti vahvistettavaksi."

Sally kumartui eteenpäin pöydän yli ja kosketti jälleen miehen kättä. Hänen kasvonsa, joista vielä äsken loisti hilpeä huolettomuus, olivat nyt tuskan pimentämät.

"Älä tee sitä," hän sanoi; "minä pyydän, älä tee sitä. Minä en välitä mistään sopimuksista niin kauan kuin sinä pidät minusta. Mitä sopimus hyödyttää minua, jos sinä kuolet, niinkuin sanoit! Mitä iloa se voi tarjota minulle? Luuletko, että minä silloin jaksaisin elää?"

Traill tarkasteli hämmästyneenä tyttöä. "Älä sinä puhu hullutuksia," sanoi hän lujasti, mutta samalla ystävällisesti. "Sinä olet pieni, rakas, yksinkertainen lapsi, mutta sinun täytyisi yhtä hyvin elää ilman minuakin. Jokainen sen jaksaa. Ja sinä luultavasti rakastaisit sitten jotakin toista miestä."

"Vähän sinä tiedät minusta," huudahti Sally katkerasti, "jos todellakin ajattelet siten."

"No niin, enhän väittänyt sitä varmaksi, — oletin sen vain mahdolliseksi. Luulen siinä asiassa tuntevani hiukan ihmisluonnetta. Ja sen pohjalta näitä seikkoja on arvioitava eikä tunteen kannalta. Mutta en väitä mitään sinusta. Sanon vain, että sinun täytyy elää, ja minun täytyy huolehtia siitä, että sinä voit elää. Miksikä sinä niin kauhistut sellaista pientä sopimusta? Miksikä?"

Tytön pää painui. Kuinka hän olisi voinut puhua miehelle epäilyksistään, kun hän ei voinut osoittaa mitään syytä pelkoonsa? Ja ehkä hän sanoillaan vain herättäisi miehessä eron ajatuksen, joka muuten kenties ei koskaan syntyisi hänen mielessään? Tämä pelko salpasi tunnustuksen hänen sydämeensä.

"No, minkätähden?" toisti Traill.

"Se ei miellytä minua," sopersi tyttö epäröiden. "Se tuntuu niin rumalta, — siinä kaikki."

"No niin; pelkään, että meidän täytyy alistua sellaiseen rumuuteen," päätti Traill. "Minä menettelisin kehnosti, ellen taivuttaisi sinua siihen. Teemme sen tänä iltana; sittenhän se on ohitse."

Traill kirjoitti sopimuksen vielä samana iltana. Sitten hän näytti sen Sallylle. "Sinun pitäisi lukea tämä, ennenkuin minä jätän sen vahvistettavaksi," hän ehdotti.

"En minä halua lukea sitä," vastasi tyttö.

"Miksikä et?"

"Se ei huvita minua. Sinä olet kirjoittanut sen omaksi iloksesi, etkä minun mieltäni noudattaaksesi. Ole hyvä, — älä pyydä minua lukemaan sitä!"

Traill ei ymmärtänyt tytön järjetöntä itsepintaisuutta, ja hän kohautti hartioitaan puoleksi tyrmistyneenä. "No, kuten haluat," hän vastasi rauhallisesti ja työnsi paperin kirjoituspöytänsä laatikkoon. "Joka tapauksessa minä annan sinulle tästä jäljennöksen."

Sally hyvästeli hänet, kuten tavallisesti, ja lähti hitaasti yläkertaan, josta Traill oli vuokrannut hänelle pienen huoneuston Tyttö istui ajatuksissaan pianon ääreen ja alkoi soittaa, itsekään tietämättä mitä. Sitten hän äkisti säikähti ja nosti kätensä koskettimilta, — olihan Traill nyt kotona, hänen huoneidensa alapuolella, ja hänen oli lupa soitella pianoaan vain silloin, kun Traill oli poissa. Hetken hän vielä istui paikallaan, sivellen hellävaroin koskettimia ja kuvitellen sielussaan kuulumattomia säveleitä ja sointuja, ikäänkuin tuntien ne sormenpäissään. Sitten hän nousi, seisoi liikkumattomana ja tarkkasi alhaalta kuuluvia vaimennettuja ääniä.

Hän kuuli lasin kilahtelevan. Traill sekoitti iltawhiskyään. Siitä tyttö ymmärsi, että hän kohta menisi levolle. Eikö hän enää tulisikaan tapaamaan tyttöään tänä iltana? Sally katsahti kelloa, joka tikitti uuninreunuksella. Se oli hiukan yli yhdentoista.

Tyttö meni makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua. Hän otti ylleen uuden, pitsikoristeisen yöpuvun, jonka hän oli ostanut vasta muutamia päiviä sitten. Katsellessaan itseään arvostelevasti kuvastimesta hän huomasi hiuksiensa olevan epäjärjestyksessä. Hän päästeli tukkansa valloilleen ja haroi sen pitkiä suortuvia sormiensa lomitse, muistellen kuinka monesti Traill oli tehnyt samoin. Ja tätä ajatellessaan hän äkisti heittäytyi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili nyyhkyttäen:

"Jumala, — salli hänen rakastaa minua, — aina — aina! Osoita minulle, kuinka minä voin saada — loppumattomasti — hänet rakastamaan itseäni!"

Näin hän huokaili, tuntematta uskoa ja saamatta rukouksestaan luottamusta. Hän ajatteli enemmän Traillia kuin Jumalaa, ja hän tunsi ettei rukouksensa voinut auttaa häntä. Mutta hänen sydämensä ahdistus purkautui tähän avunhuutoon, ja hän osotti sen Jumalalle, ikäänkuin voidakseen lohduttaa mieltään sillä, että hän ainakin oli rukoillut armahdusta.

Mutta kesken huokaustensakin hänen täytyi kuunnella alhaalta erottuvaa hälyä. Hän huomasi, että Traill liikkui nyt makuuhuoneessaan; hän oli menossa levolle. Tyttö kuuli miehen aukovan vaatekaapin ovia, kun hän järjesti seurustelupukunsa säilöön. Ja sitten rasahtelivat vuoteen teräsjouset, kun Traill kääntelehti patjoillaan, tavotellen mukavaa makuuasentoa.

Sally nousi pikaisesti seisoalleen, kuivasi kasvonsa hajuveteen kostutetulla nenäliinalla ja heitti hartioilleen silkkisen iltavaipan, rientäen epäröimättä portaita alas. Hän aukaisi pimeän etuhuoneen oven ja hiipi sisälle.

"Jack," kuiskasi hän. "Jack!"

Hänen kurkkuaan kuivasi ja tämä hiljainen huudahdus häipyi kuulumattomiin hänen huuliltaan. Ei vastausta.

"Jack!" uudisti tyttö ja kosketti Traillin makuuhuoneen oven kädensijaa.

"Sinäkö, Sally?"

"Minä, — olen."

"Tule sisälle. Minä olen jo vuoteessa. Mitä puuttuu? Tule sisään."

Sally aukaisi oven. Traill oli noussut istumaan vuoteelleen, haparoiden tulitikkuja, ja raapaisi nyt valkean sekä sytytti yöpöydällään olevan kynttilän.

"Herra nähköön!" huudahti hän, "sinähän vilustut tuossa asussa. Mitä sinä tahdot, lapsi?"

"Minä en voi saada unta," mutisi tyttö, siristellen silmiään, joita kynttilän äkillinen valo häikäisi.

"Minkätähden et?"

"En tiedä."

"Ajatukset vaivaavat?"

"Niin, — niin luulen."

"Lue sataan; yksi, kaksi, kolme —"

Sally koetti hymyillä, peljäten, että mies muuten huomaisi, kuinka onneton hän oli.

"Ei se auta. Mieluummin minä ottaisin jonkun kirjan," sanoi hän. "Ehkä —"

"Niin, tietysti; se on hyvä keino. Ota, minkä haluat. Ja koeta tupakoida hiukan. Se tekee sinut uniseksi."

Traill heittäytyi jälleen makuulle vuoteeseensa.

Tyttö pistäytyi etuhuoneeseen ja otti käteensä ensimmäisen kirjan, minkä sattui pimeässä tapaamaan.

"Löydätkö sinä mitään?" kysyi Traill.

Sally tuli jälleen valoon ja vilkaisi kirjan päällystä.

"Tässä on... Macaulayn 'Englannin historia'," luki hän.

Vuode rasahteli, kun Traill purskahti nauruun.

"Se kyllä nukuttaa sinut uneen," hän sanoi.

"Mutta ehkäpä minä vielä ottaisin savukkeenkin."

"No, mikäs siinä. Ota vaan."

"Mistä minä saan sen?"

"Rasiasta; se on minun liivini taskussa."

Tyttö etsi savukkeen ja tuli sitten jälleen Traillin vuoteen viereen seisten siinä hetken neuvotonna.

"Haluatko sinä, että minä puhallan kynttilän sammuksiin?" hän kysyi.

"Eikö mitä; ei sen ole väliä. Minä saan sen kyllä sammumaan, nousematta vuoteesta. Sinä osaat paremmin mennä ovelle, kun meillä on valoa."

Sally istahti vuoteen laidalle ja kumartui miehen ylle, kietoen toisen kätensä hänen kaulalleen.

"Hyvää yötä," kuiskasi hän, lähentäen huuliaan Traillin kasvoihin.

"Lempo vie, sinähän tuoksut hajuvesiltä!" huudahti mies. "Onko sinulla tapana aina nukkumaan mennessäsi valella hajuvesillä itseäsi?"

"Ei." Tytön kurkkua kuivasi ja hänen kielensä tarttui hampaisiin kuin nahanpala. "Ei aina."

"No niin, hyvää yötä, pienokaiseni. Kun sinä luet Macaulayta puolen sivun verran, niin olet jo unessa. Suutele minua."

Sally painoi huulensa miehen suulle, ja sitten, kun Traill tuntui haluavan kääntää päänsä syrjään, hän kiiruhti pois, katuen, että oli lähtenytkään huoneistaan.

"Osaatko sinä kulkea portaissa ilman kynttilää?" kysyi mies, kun tyttö oli ovella.

"Osaan," vastasi Sally tukahtuneesti, "osaan vallan hyvin." Hän sulki oven jäljessään ja riensi edelleen. Traill tunsi mielessään hämärää kummastelua, sammuttaessaan kynttilän. Sitten hän kuunteli tytön askeleita, kunnes ne pysähtyivät seuraavassa kerroksessa hänen yläpuolellaan; silloin mies käänsi kylkeä ja nukkui.