Svinhufvudin kertomukset Siperiasta
Part 9
— Narymissa käydessäni olin saanut yskän ja eräänä yönä, kun iltapuoleen olin juossut takkisillani pihalla, sairastuin kovasti. Heräsin siihen, että minua paleli ja minussa oli kova kuume. Siitä se sitten alkoi. Otin kyllä jonkin kiniinikapselin parannukseksi, mutta se ei auttanut. Emme tienneet, mikä tauti se oli. Kun pisti vatsaa, pelkäsimme jo, että se oli umpisuolentulehdus, mutta kipu oli vasemmalla puolella vatsaa, kun taas umpisuoli on oikealla puolella. Vaimoni rupesi heti hoitamaan minua kääreillä, mikä osoittautui oikeaksi menettelyksi. Kyläläiset, jotka kävivät katsomassa, olivat avuttomia; he eivät tunteneet muita lääkkeitä kuin jodin, tärpätin ja sinappitaikinan. Viikon päivät olin korkeassa kuumeessa, mutta sitten hellitti. Toipilaana olin kuitenkin vielä melkein koko kelirikon ajan. Kotimaahan tultuaan ja selitettyhän asian lääkäreille sai vaimoni kuulla, että tauti oli tavallinen keuhkotulehdus.
Sinä aikana, kun makasin sairaana, kevät teki tuloaan ihmeellisesti. Lumi suli nopeasti, ja kun pääsin vuoteesta ylös, oli jo ruohoakin vähän maassa. Ulkona kasvoi kevään ensimmäinen kukka, muuan orvokkilaji, josta eräs karkoitetuista, lublinilainen apteekkari, sanoi, että se on Viola odorata. Minun mielestäni ei sillä kuitenkaan ollut sellaista tuoksua; se oli kai Viola canina. Se oli muuten ainoa kukka, jonka siellä näin.
Resch toi minulle sairasvuoteelle koivunmahlaa. Hän valitti, ettei se maistunut miltään, eikä se ollutkaan minkäänmakuista, johtuen arvattavasti siitä, että koivut kasvoivat mehevässä, saviperäisessä ja kivettömässä maassa. Olin ollut vuoteessa yhteensä kolme viikkoa, kun pääsin ylös. Kun sairastuin, oli melkein täysi talvi, mutta kun pääsin pystyyn, oli jo ruoho kasvamassa.
* * * * *
Jokainen aamu tuo mukanaan uusia voimia. Rinnan nousu korkenee ja silmien sini kirkastuu. Kevätkin saa joka aamu uusia voimia. Auringon kaariviiva pitenee ja maan multa lämpenee. Eräänä aamuna kuuluu ikkunan takaa linnun viserrys. Tuntuu kuin korva erottaisi jokaisen äänen, sillä niin tarkkaan kuuluu kevään sanansaattajan iloinen leikittely. Se on tullut siihen koivunoksille herättämään koivunurpuja talven unesta. Joka aamu se tulee aina samoille oksille ja visertelee, kunnes saa koivun urvut hiirenkorvalle. Silloin se hyrähtää ilosta lentoon, sillä se tietää, että nyt on tullut pesänteon aika.
Yhtä avoimin sydämin kuin lapsi tuntee sairas kevään tulon. Kun räystäiltä alkavat tippua aurinkoiset vesipisarat, muistuvat sairaan mieleen lapsuuden keväät. Kotikylän jokainen polku avautuu eteen. Jokainen kivi, jokainen kanto muistuu mieleen. Kotijärven kaislikotkin. Ahven oli parhaiten tarttunut onkeen niemen kärjestä, mutta lahden pohjassa, heinikkovesissä, olivat sorsat uineet. Kevään ensimmäiset valkovuokot olivat löytyneet metsänlaidasta, kirkkotieltä, ja kielot olivat olleet lehtokummulla hevoshaassa.
Kun ulko-ovi ensimmäisen kerran aukenee ja kevätilma tuoksahtaa vastaan kasvoille, silmiin, kaikkialle, ja aurinko katselee suoraan otsaan, silloin täyttyy mieli ihanasta onnentunteesta.
IHANA KEVÄT.
Orvokki toi Tymskojen vangille sanoman suuresta keväästä. Ja suurta se olikin tuo toukokuinen kevät 1915. Valtaisina ulappoina aukenivat Obin vedet vaeltaen majesteetillisen rauhallisina erämaitten halki. Merenrannattomana kaareutui taivas yli seutujen aivankuin tahtoen sulkea aurinkoiseen syleilyynsä eksyneet pilvenhattaratkin. Ja niin kuuma oli auringon tuli, että se poltti aitansa pilvien harmaat harsot ja antoi taivaan ja veden sini en yhtyä toisiinsa kevään kauniiksi kaariviivaksi.
Kun keskipäivän aurinko paahtoi metsiin, värähti kaikilta rannoilta vastaan poppelien tuoksu, joka oli niin väkevä ja niin raikas, että tuntui, kuin laiva olisi ollut kukitettu. Mutta kun aurinko oli laskenut, aukenivat eteen valkeat tuomenkukkaiset rannat, joiden keväiseen tuoksuun ilma aivan hukkui. Auringon ympärillä kaareilivat haukat taivaankorkealla tuntikausia siipiään räpyttämättä, ja sorsien siipien suhina viuhui ympärillä alinomaa. Ja ylimpinä kaikista piirtelivät kotkat jättiläisratojaan taivaalle.
Samaa tietä, jota Obin laiva nyt kuljetti Lappeen tuomiokunnan tuomaria, oli joulun allakin taivallettu. Silloin oli ollut pimeä talvi ja reki oli heitellyt matkamiehiä äyräältä toiselle. Nyt oli edessä tasainen, kukitettu jokitie. Ja päivät vain vaikenemistaan vaikenivat. Silloin oli ajettu kohti synkkyyden kyliä, nyt elettiin uusien toiveiden merkeissä.
* * * * *
Laivamatkastaan Obilla ja sen vaikutelmista Svinhufvud kertoo:
— Oli toukokuun keskiväli ja ihana aika, kun Tymskojessa noustiin laivaan. Kesti viikoittain kauniita päiviä, ilman että pilvistä oli ensinkään tietoa. Kävi hauska vieno tuuli, päivä paistoi täydeltä terältä, ja oli aivan lämmintä. Kun Tymskojesta lähdettiin, eivät lehdet vielä olleet puissa, mutta kuta etelämmäksi tultiin, sitä vihreämmiksi kävi luonto. Toisena tai kolmantena päivänä tuli poppelinhaju vastaan. Oli aivankuin kotimaan kielot olisivat tuoksuneet keväisessä ilmassa. Tuometkin alkoivat vähitellen kukkia. Varsinkin kun Narymista jatkettiin matkaa, alkoi luonto muuttua yhä kesäisemmäksi. Ob oli tulvillaan, »polnovodie», sangen komea. Penikulman laajuisina levisivät sen vedet toisin paikoin. Mutta monissa kohdin pujahti laiva pienistä kanavan tapaisista jokihaaroista, joissa oli niin ahdasta, että melkein kahden puolen voi ottaa puihin kiinni. Lintumaailma oli erikoisin kaikista. Siellä olivat kahlaajat ja sorsat, joutsenet, hanhet, lokit ja tiirat ja lisäksi petolinnut, isot kotkat, haukat ja nuolihaukat. Oli jotakin, jota ei muualla saa nähdä.
Laiva, jonka nimi oli Kalpashevets, oli muhkea ja kolmikerroksinen, sellainen pyörälaiva, niinkuin Amerikan jokilaivat kuvista päättäen ovat, iso ja mukava. Me otimme itsellemme yläkannella ison hytin, jossa oli kolme paikkaa. Ostimme kaikki kolme, jottei sinne tulisi ketään lisää. Hyttien päällä oli ensiluokan kansi, missä mekin oleskelimme päiväkaudet. Vasta laivan salongissa rupesimme lukemaan sitä suurta postia, joka kelirikon jälkeen yht'aikaa meille tuli. Sitä oli niin paljon, ettei tietänyt, mistä päästä aloittaisi.
Narymin »pristavi» Walter oli aluksi mukana ja oli hyvin kohtelias. Minua varten laivassa olevalle saattomiehellekin hän sanoi, ettei tämä saisi näyttäytyä, emmekä nähneetkään miestä koko matkalla. Entiset saattomiehemme Filatoff ja Bogdanoff olivat jääneet Tymskojeen. Narymista tuli laivaan tuttavamme Semeshko, joka oli saanut kolmen viikon loman Tomskiin hampaittensa korjauttamista varten. Sitten oli laivassa eräs juutalainen Friedmann, jossa oli keuhkotauti ja joka oli saanut luvan vaihtaa Narymin kostean ilman Kuznetskin vuoriseutuun, ja vihdoin eräs työmies Olimpijeff, joka oli oleskellut karkoitusaikansa viisi vuotta umpeen ja pääsi kotiin Venäjälle.
Vaikka venäjänkielentaitomme edelleen oli sangen puutteellinen, seurustelimme kuitenkin muiden matkustajain ja varsinkin Semeshkon kanssa. Kaiket päivät istuimme kannella, paistatimme päivää, ihailimme luontoa ja välipalaksi juttelimme. Kun päivä oli laskenut, jatkoimme kuutamolla luonnon ihailua. Ruokailu ja ravintolanpito laivassa oli myös ensiluokkaista, joten saatoimme kaikin puolin olla tyytyväiset. Ja totta onkin, että vasta nyt laivassa tunsimme itsemme taas kerran oikein ihmisiksi. Olimme aivankuin matkailijoita, vaikkakin toisten aloitteesta, »njevolnia turisti», kuten Semeshko lausui. Tämä oli ihanin laivamatka, minkä olemme tehneet, sillä laiva oli mukava, ilma mitä herttaisin ja luonto suurenmoinen!
Minulle, toipilaalle, tämä laivamatka teki hyvää. Kun viikon perästä tulin perille, tunsin itseni aivan terveeksi. Vaimollenikin oli matka hyvä lääke alakuloisuutta ja pessimismiä vastaan.
Pitkin matkaa pistäytyi laiva aina rannalle ottamaan tavaroita. Otettiin tynnyreitä, joissa oli suolattuja kaloja ja setripuun pähkinöitä. Mitään laivasiltoja ei heillä ollut, ja se oli hyvin selitettävissä, sillä veden korkeus eri vuodenaikoina oli niin erilainen. Sentähden piti valita sellainen kohta, missä ranta oli niin syvä, että laiva voi laskea suoraan maihin. Siinä oli »pristan» eli maihinlaskupaikka. Sellaisia syviä paikkoja löytyi kyllä ja niihin laiva poikkesi hyvin ahkerasti. Mutta kaupungeissa, niinkuin Narymissa ja Tomskissa, oli laivasiltana proomu, jota työnnettiin aina ulommaksi, sitä mukaa kuin vesi laski.
Kun mentiin maihin Parahdin kylän rantaan, tuli laivaan 4—5 tunguusia. Ne olivat hyvin omituista väkeä. Lyhyitä, vinosilmäisiä ja tummanvärisiä; naisetkin kulkivat housuissa, ja miehillä oli pitkä tukka, joka riippui päässä palmikkona. Niillä oli myytävänä kaikenlaisia turkiseläinten nahkoja, etupäässä oravannahkoja, mutta joukossa karhunnahkojakin. Laivassa olevat kauppiaat hyökkäsivät heti niiden kimppuun ja rupesivat tinkimään oravannahkojen hintoja. Sillä aikaa kuin he tinkivät, ostimme me kauneimman karhunnahan, josta maksoimme 20 ruplaa. Oikeastaan vaimoni päätti, että nahka oli ostettava. Se oli iso ja kaunis nahka, ja me olimme kauppaan hyvin tyytyväisiä. Kun kauppiaat huomasivat, että nahka oli myyty meille, pyysivät he vuorostaan saada ostaa sitä meiltä tarjoten hintaa aina 40 ruplaan saakka. Mutta emmehän me sitä myyneet.
Se olikin komein nahka, minkä olen nähnyt. Alku aikoina Kolyvanissa, kun piti nukkua lattialla, makasin sen päällä, ja se oli hyvään tarpeeseen.
Kalpashevossa — se oli eteläisin kylä Narymin piirissä, puolivälissä Tomskiin — tapasimme laivarannassa kauppias Carl Gädeken ja hänen rouvansa, tyttönimeltään Vuorikoski, ja heidän poikansa. He olivat kuulleet puhuttavan meistä, ja eiköhän meilläkin ollut heistä jotakin tietoa; sen vain muistan, että siellä laivarannassa he seisoivat meitä odottamassa, kättä lyötiin ja toivotettiin hyvää jatkoa. Heillä oli muuten useampiakin lapsia, vaikka yksi vain oli mukana.
Heidän tarinansa oli sama kuin niin monen muun tänä aikana. Turussa oli kaksi veljestä Gädeke, vanhempi Wilhelm Gädeke, Saksan konsuli, ja nuorempi, Carl Gädeke, joka oli ostanut Ludolf Schröder & C:on speditsioniliikkeen Turussa. Kun maailmansota alkoi, vangittiin molemmat, sillä venäläiset epäilivät heidän vakoilevan Saksan hyväksi. Vanhempi, Saksan konsuli, passitettiin Saksaan, mutta nuorempi sai ensin istua monet kuukaudet tutkintovankina, ja kun mitään rikollista ei häntä vastaan löydetty, lähetettiin hänet Siperiaan. Hänellä oli muutoin huono onni siinäkin, että venäläiset epähuomiosta, miesparka kun ei osannut venättä ollenkaan, kuljettivat hänet Narymiin saakka ja vasta sieltä takaisin Kalpashevoon, joka oli hänen määräpaikkansa.
JÄLLEEN TOMSKISSA.
Laiva pyörähti leveältä väylältään Tomin sivujoelle. Rannat kapenivat, ja virran juoksu koveni. Mutta kevät piti ilojaan yhä kukkeampana. Lehdet aukenivat yhä leveämmiksi, ja kukkien värit kävivät yhä kesäisemmiksi.
Joen mutkien takaa alkoi jo vilahdella Tomskin kirkkojen kupoleja, jotka auringossa välkkyivät kuumina ja kuparisina kuin tulet. Samasta kaupungista oli joulun alla lähdetty synkkään talvi-ilmaan aavistamatta, kuinka kauniiksi aurinko, joka silloin oli kaukana etelässä, saattaisi pukea Siperiankin metsät ja niityt. Keväistä, vilpeätä Tom-jokea ei ollut enää tuntea samaksi pakkasen puremaksi viittatieksi, jollaisena se lepäsi lumien sisässä joulun maissa.
Tapahtumista Tomskissa kertoo Semeshko eräässä kirjeessään Helsingin Sanomille seuraavaan tapaan:
— Saavuimme Tomskiin toukokuun 17 p:nä klo 2 ip. Levähdettyämme matkan jälkeen hotelli Europassa lähdimme kihlakunnan »ispravnikan» V.I. Pelioshevskin luo. Hän otti meidät itse vastaan, mutta määräsi Svinhufvudin jäämään virastoon odottamaan lähtöään Kolyvaniin. Minä hämmästyin suuresti tämän odottamattoman määräyksen johdosta, varsinkin kun se vakaumukseni mukaan oli aivan tarpeeton. Menin »ispravnikan» virkahuoneeseen puhumaan asiasta yksityisesti hänen kanssaan.
»Minä en voi mitään», sanoi Pelioshevski, »Svinhufvud on vangittu ja jää vartioitavaksi, kunnes hänet lähetetään Kolyvaniin».
»Mutta eihän se ole tarpeellista», vastasin hänelle, »eihän Svinhufvud pakene!»
»Voitteko te vastata siitä, ettei hän pakene?» »Tietysti!»
»Minä en voi mitään, sillä minulle on annettu määräys vartioida häntä erittäin huolellisesti.»
Kun huomasin keskustelun jatkamisen turhaksi, käännyin »Sibirskaja Shisnj»-lehden toimittajan, E.B. Baitoffin puoleen. Hän suostui heti auttamaan ja soitti puhelimitse asiasta poliisimestarille, M.P. Sheremitoffille.
»Minä vakuutan teille», sanoi Baitoff, »ettei Svinhufvud pakene. Sallikaa hänen levähtää matkan jälkeen ja viettää yönsä rauhassa hotellissa.»
»Kun hänet tuodaan poliisikamariin», sanoi Baitoff, »vapautan hänet kyllä».
Iloisena keskustelun tuloksesta lähdin heti hakemaan Svinhufvudia. Tapasin hänet »ispravnikan» huoneen käytävässä. Hän lepäsi kahden, seinän vieressä olevan puulaatikon päälle asetetuilla paljailla laudoilla.
Mutta vapautumisesta ei tullutkaan mitään. »Ispravnikka» oli lähtenyt pois. Hänen apulaisensa ilmoitti, ettei Svinhufvudia viedäkään poliisikamariin, ja kieltäytyi samalla omasta puolestaan vapauttamasta häntä, Klo 11 illalla kävin viemässä hänelle peitteen, tyynyn ja ruokaa, jotka hänen vaimonsa lähetti hänelle.
* * * * *
Toisesta käynnistään Tomskissa Svinhufvud kertoo:
— Kun olimme matkustaneet viisi päivää, tulimme Tomskiin. Vaimoni meni hotelliin, mutta minut vei vartiomies »ispravnikan» virastoon, vanhaan tuttuun paikkaan, missä ennenkin olin ollut. Sen minä muistan, että vaimoni ja Semeshko lähettivät minulle tyynyn ja peitteen sinne. Sanottiin, että minä saan olla siellä yötä, kunnes passit laitetaan kuntoon. Sain siis vapaan kortteerin, mutta mistä ruoat sain, sitä en muista. Joko minä vartiomiehillä ostatin ne tai sitten sain ne vaimoni toimesta. Illalla tultiin minulle sanomaan, että yöksi ottaisin parhaan paikan tampuurista, sillä nyt sinne tuli muitakin.
»Ottakaa nyt tämä puulaatikko tästä!»
Ja — hast du mir gesehen — sinnepä tuli aika liuta muitakin. He olivat tavallisia karkoitettuja ja olivat menossa pohjoiseen päin. Heillä oli ohut patja mukanaan selässään ja teekannu kupeellaan. Oliko heitä nyt 6—10 kappaletta. Sitten sinne tuli eräs itävaltalainen herrasväki, vanha herra, jonka nimi oli Ritter, ja eräs rouva, joka tuntui olevan sukua herralle, noin 30-vuotias, erinomaisen kaunis, sekä nuori poika. He olivat sotavankeja, »Zivilgefangene», ja menossa niille maille, mistä me olimme tulleet. Minä luovutin tietysti paikkani rouva-paralle, joka voihki koko yön, voimatta nukkua yhtään. Vanha herra istui lattialla hänen vieressään ja lohdutteli häntä, mutta poika kuitenkin vähän nukkui. Pohjoiseen matkaavat karkoitetut olivat hyvin ruokottomia. He yskivät ja röhkivät ja kiroilivat koko ajan ja olivat ylipäänsä hyvin epämiellyttävää seuraa. Minä sen kyllä kestin, ei se niin vaarallista ollut, vähän torkahdinkin siinä lattialla, mutta vanhaa ukkoa ja nuorta rouvaa oli kovin sääli. Aamupuoleen rupesi ukko vähän juttelemaan minun kanssani, kertoi mistä oli kotoisin, sanoi nimensä ja selitti olevansa Itävallan alamainen ja siviilihenkilö ja olevansa nyt kuljetettavana ties minne.
Päivällä vietiin minut taas laivaan, ja niin päästiin jälleen siinä viiden maissa lähtemään. Semeshko tuli rantaan saattamaan ja söi päivällistäkin kanssamme.
Yksi tavarakollimme oli hävinnyt laivassa ja olisi jäänytkin sille tielleen ikipäiviksi, ellei Semeshko olisi tullut apuun. Hän sanoi, että laivaväen tarkoituksena oli varastaa säkki — siinä olivat muuten turkit sisällä —, mutta että hän panee ne tiukalle. Me lähdimme sitten jatkamaan matkaa Semeshkon jäädessä Tomskiin. Hän oli reilu mies ja tunsi maanmiehensä hyvin. Hän meni laivan konttoriin ja selitti, että laivasta on hävinnyt sellainen ja sellainen säkki ja että paha herrat perii, ellei se hyvin äkkiä tule takaisin. Lopulta turkit löytyivätkin, ja Semeshko lähetti ne meidän peräämme Kolyvaniin. Ilman hänen apuaan ne olisivat tietysti jääneet sille tielleen, sillä yksin emme olisi kyenneet saamaan niitä takaisin. Varastajat olivat laskeneet, että kun meidät viedään kruunun kyydillä, niin turkit jäävät heidän saaliikseen. Mutta Semeshko hoiti ne hunsvotit. Hän kirjoitti muuten Kolyvaniin moneen kertaan. Myöhemmin hän pakeni Kiinan kautta Amerikkaan.
Laivamatka Tomskista Kolyvaniin oli yhtä ihana kuin alkumatkakin. Samaa kaunista ilmaa ja samaa terveellistä oloa jatkui laivalla koko ajan. Pari päivää se matka kesti, ehkä alun kolmatta, ja eräänä kauniina iltapäivänä siinä viiden, kuuden korvissa tulimme Kolyvanin laivarantaan. Laskimme suoraan rantaan, sillä mitään laivalaituria ei siellä ollut. Sitten nousimme tavaroinemme rannalle, jossa oli vastassa hevosia. Otimme kaksi hevosta; tavarat panimme toiseen ja itse istuimme toiseen, ensikertaa muuten tarantassiin. Tämän vehkeen olimme aikaisemmin nähneet vain kuvissa ja kuulleet siitä puhuttavan, ja se osoittautui olevan koko hyvä, parempi kuin maineensa Siperian kertomuksissa. Siinä oli kahdet pyörät takana ja kahdet pyörät edessä akseleineen, sitten kaksi pitkää tankoa ja niiden päällä kori, jotenkin samanlainen kuin reessä. Huonommat korit olivat pajusta ja paremmat tuomesta. Koriin pantiin heiniä alle ja siinä sitten istui varsin mukavasti, varsinkin kun vielä koria kannattavat tangot joustivat pehmeästi.
Matkalla satamasta Kolyvaniin painui mieli alas. Tie oli kamalan huono suurimman osan matkaa, mutta kun vetisiin paikkoihin oli laitettu pajukimppuja, päästiin läpi. Vettä oli usein melkein hevosen vatsaa myöten, ja vähällä oli, ettei kärrin pohjakin kastunut. Kärrit keikkuivat koko ajan sinne ja tänne, ja joka hetki oltiin vaarassa joutua mitä pahimpaan liejuun. Toisinaan meni hevonen niin syvälle, että oikein epäili, kuinka täältä päästään pois. Matkaa oli kaikkiaan seitsemän kilometriä, josta ainakin neljä kilometriä oli tätä kauheata tietä. Lopulta tultiin Retshkalle, pienelle Obin sivujoelle, jonka nimi on oikeastaan Tshauss ja jonka korkealla pohjoisrannalla Kolyvan sijaitsee. Kun lautalla mentiin yli ja tultiin kaupunkiin, oli jo aivan viimeisiä hämäriä.
PUOLISON LÄHDETTYÄ.
Siperian kevät oli käynyt ihmeellisen kauniiksi. Puissa liehuivat jo isot, toukokuiset lehdet, ja aurinko helotti kuin heinäkuiselta taivaalta. Mutta Kotkaniemi oli yksin ja autiona. Vain Reetu ja vanha Leena-Stiina olivat hämärissä liikkuneet sen pihoilla. Ja kun Leena-Stiina oli kuollut kevättalvella, oli Reetu jäänyt ypöyksin. Kukaan ei ollut hoitanut Kotkanientä, ja nyt näytti sen myyminen välttämättömältä. Sen puolesta piti nousta taisteluun siitä huolimatta, että oltiinkin Siperiassa ja Venäjän vankina. Nämä ajatukset lämmittivät mieltä enemmän kuin keväinen aurinko, ja niiden innoittamana nousi Ellen-rouva junaan ja lähti takaisin Suomeen.
Oli toukokuun 27:s päivä, kun rattaat vierähtivät Kolyvanin asuntoportailta ja viimeiset vilkutukset katosivat katukulmien taakse. Eteen avautui ihana aro. Kauemmaksi kuin silmä kantoi näkyi edessä keltaisten narsissien ja isojen, sinisten orvokkien meri. Kukat tahtoivat ikäänkuin yhdistää ne, jotka Siperia oli erottanut.
Muutamien tuntien kuluttua kiiti juna yötä päivää länttä kohden. Ensin Ural-vuorille, sitten suuriin metsiin ja kaupunkeihin. Suuremmilla asemilla Ellen-rouva uskalsi ravintolan puolelle, näytti sormilla, mitä tahtoi, ja levitti kämmenelle rahoja. Siitä sai myyjä ottaa mielensä mukaan, sillä hän ei osannut vierasta kieltä edes niin paljon, että olisi osannut hintoja kysellä.
* * * * *
On Pietari ja sydänyö. Ajuri ajaa kadulta toiselle kohti Suomen rautatieasemaa. Pääkaduilla tulee hoiperrellen vastaan yksinäisiä jalankävijöitä, mutta sivukaduilla on autiota ja hiljaista. Vain hevosen kipkap kajahtaa yön kylmäämiin mukulakiviin, ja kaiku vastaa talojen harmaista esineistä. Eteen avautuu Nevan ranta ja sen sillan takana Suomen asema, mutta siellä ovat salvat ovien edessä. Silloin hevonen pysähtyy hotellin eteen. Ellen-rouva nousee mustia, kivisiä portaita huoneeseensa, mutta kaikki näyttää mustalta ja synkältä. Hän ei uskalla edes vaipua vuoteeseenkaan, vaikka uni pyrkii tapellen silmiin. Vihdoin tulee aamu ja kellonviisari osoittaa jo kuutta. Silloin kiiruhtaa Ellen-rouva uudelleen Suomen asemalle, josta salvat ovat jo poissa ovien edestä. Rauha tuntuu palaavan jälleen mieleen, sillä Suomen junan lähtöön on vain muutama tunti aikaa.
Kun Suomen rajalta tulee kuusimetsä vastaan, on sydän onnea tulvillaan. Tuntuu niin kotoiselta kaikki. Mutta vielä tutummilta tuntuvat kotimetsän kuuset ja männyt, kun rattailla ajetaan Reetun ja Sirkan kanssa Kotkanientä kohden. Jo näkyvät maantieltä ensimmäiset vilahdukset Kivijärvestä. Tuossa on jo Askola. Vielä kilometri metsää, ja edessä on Toikkalan kylä, josta tie kääntyy kartanoon ja kotiportille.
* * * * *
Vaimonsa lähdöstä Svinhufvud kertoo:
— Kun asiat oli saatu järjestetyiksi, noin viikon kuluttua, lähti Ellen hevosella Tshikin asemalle, joka on noin 40 km:n päässä Kolyvanista, ja nousi sieltä junaan. Hän lupasi kirjoittaa minulle joka päivä yhden kortin. Junassa oli hänellä kahden paikan sija ensimmäisessä luokassa, joka maksoi Pietariin saakka ainoastaan 48 ruplaa.
Ellenillä oli aikomus laittaa pensionaatti Kotkaniemeen, jottei sitä tarvitsisi myydä. Tuttavat ja sukulaiset varoittivat kyllä niistä puuhista ja selittivät, ettei se lyö leiville. Ellen oli kuitenkin sitä mieltä, että kyllä se jotakin tuottaa. Kun ei Kotkaniemen maanviljelyskään kannattanut, täytyi ainakin jotakin yrittää. Sukulaiset kehoittivat myymään Kotkaniemen, ostivatpa he häntä peloittaakseen erään kirjankin, »Pension Malepartuksen», jossa kuvattiin, kuinka huonosti täysihoitolahommat yleensä kannattavat. Mutta hän ryhtyi puuhiin kaikesta huolimatta. Hän osti taloustarpeita, sänkyjä, peitteitä ja muuta, mitä tarvittiin. Siten hän aloitti pikkuhiljaa ja pani muutamia ilmoituksia sanomalehtiin. Ensin tuli pari suomalaista, mutta sitten alkoi tulla venäläisiä, ja vähitellen yritys rupesi kannattamaan.
Ellenin lähdettyä asuin ensin väliaikaisesti puuseppä Vanja Pehterjeffillä. Mutta siellä oli ahdasta ja epämukavaa. Siellä oli oikeastaan vain kaksi huonetta, joissa isäntä asui vaimonsa kanssa ja äitinsä, joka oli mielipuoli. Minun kamarini erotti toisesta huoneesta vain oven kohdalla oleva väliverho, joten ei se kovin miellyttävää ollut. Alakerrassa oli verstas, missä Pehterjeff askarteli.
Kävimme katsomassa kylältä uutta asuntoa, ja niin osuimme Vohmintseffille. Siellä oli oikein siisti ja komea talo, peltikatto päällä. Talonväki asui itse alakerrassa, ja yläkerrassa oli iso huone vapaana. Vuokrasin siitä itselleni uuden asunnon ruokineen päivineen. Sovittiin 25 ruplan kuukausimaksusta, mikä ei ollut kallis. En kuitenkaan päässyt sinne heti muuttamaan, sillä ne selittivät, että siinä oli joitakin esteitä. Parin viikon päästä piti olla jokin kokous samoissa huoneissa, ja niin meni muutamia viikkoja odotellessa. Vähää ennen juhannusta, kun olin muistaakseni melkein kuukauden asunut Pehterjeffillä, pääsin vihdoin muuttamaan Vohmintseffille. Kun Pehterjeffiltä lähdin, maksoin vaimolle ruplan päivältä. Tämän sai Vohmintseffin rouva kuulla, ja kun tulin sinne, niin hän vaati 30 ruplaa kuussa.
Kysymykseeni, mikä aiheutti vuokran koroituksen, vastasi hän, että olin Pehterjeffillekin maksanut ruplan päivässä.
Minä selitin siihen, että tilapäinen asunto oli kalliimpi. Sitäpaitsi olimmehan jo sopineet 25 ruplan maksusta.
»Mitäs sopimuksista», sanoi rouva Vohmintseff, »sana on kuin tinaa!» — »Slovo kak olovo», niinkuin hänen venäjänkieliset sanansa kuuluivat.
»Meidän maassa pidetään sanasta kiinni. Jos en saa asuntoa sovitulla maksulla, niin en tule ollenkaan!»