Part 10

Silloin rouvan täytyi taipua, ja niin pääsin sinne sovitusta maksusta. Siellä olikin muuten hyvä asua, sillä hallussani oli iso sali, jossa oli neljä ikkunaa. En muista, oliko minulla oma sänky vai nukuinko »koikalla», mutta pystysärmit kuitenkin teetin mustasta sertingistä. Ne voi panna sängyn ympärille, ja niin sai maata rauhassa auringon häiritsemättä. Jos tuli joku aamulla aikaisin vierailulle, niin voi pyytää istumaan ja sillä välin pukeutua. Minä söin, niinkuin sanottu, myöskin siellä Vohmintseffilla, mutta ruoka oli aika huonoa, kun rouva kitsasteli. Paastosin siellä ensin pari viikkoa, mutta sitten muutin syömään ruokapaikkaan, jonka eräs kaupunkiin karkoitettu puolalainen järjesti. Siellä sai, kun maksoi, oikein hyvää ruokaa, eikä siellä ollut paljon ruokavieraitakaan.

Vohmintseffilla asuin heinäkuun loppupäiviin saakka, kunnes muutin asumaan yhteen pastori Constantin von Hörschelmannin kanssa.

Vuokrasimme yhdessä kauppiaanleskeltä Basilnikoffilta oikein hyvän asunnon, joka oli muuten paras kortteeri, mitä meillä oli koko aikana. Se oli hyvin mukava senkin takia, että rouva Hörschelmann piti taloutta meille. Minä sain asuakseni ison salin, jossa oli riittävästi huonekalujakin, pöytiä, tuoleja, sohvia, sänkyni ja suojustimeni. Pastorilla ja hänen rouvallaan oli yhteisesti toinen kamari, joka oli vähän pienempi kuin minun. Sitten oli vielä ruokasali ja kyökki, jossa pikenttimme Karl Friedrich Hoffmann nukkui. Siellä oli laveri ylhäällä uunin päällä, ja hän nukkui siellä, ja lämmin siellä oli. Syöpäläisetkin pidimme kurissa, Olimme kaupungilta löytäneet erinomaisen hyönteispulverin, »japonskij nasekomij parashok», joka tepsi kaikkiin hyönteisiin, yksin kärpäsiinkin. Sinä kesänä kärpäset olivat todellisena maanvaivana. Mutta kun ikkunalle, joka surisi täynnä kärpäsiä, ruiskutti tätä pulveria, niin hetken kuluttua kärpäset olivat kuolleet.

Pastorinrouva Johanna von Hörschelmann, joka kohta Ellen Svinhufvudin lähdettyä Suomeen saapui Kolyvaniin, on ahkerasti ja joka päivä pitämäänsä päiväkirjaan merkinnyt muistiin paljon sellaisia tapahtumia, jotka läheisesti liittyvät Svinhufvudin nimeen. Hänen päiväkirjansa on todellakin kuin valokuvauskone, jonka levyihin on tarttunut ihmeen eläviä kuvia niistä monista maanpakolaisuuden kuukausista, melkein vuosista, joita ei saanut valokuvata tavallisin konein, mutta jotka päiväkirjan valokuvaamina kertovat kaiken yksinkertaisen kirkkaasti ja kauniisti.

Ensimmäisistä viikoista Kolyvanissa kertoo päiväkirja:

6.6.1915. — Tuloni Kolyvaniin. Lautalla oli Costi [pastori Constantin von Hörschelmann, päiväkirjanpitäjän puoliso] minua vastassa erään hyvin eurooppalaiselta näyttävän herran kanssa, joka osoittautui suomalaiseksi, puhemies Svinhufvudiksi, kohtalotoveriksi. Hän oli ollut pohjoisessa viime marraskuusta asti ja vain kaksi viikkoa täällä Kolyvanissa.

11.6.1915. — Hyvin kuuma päivä. Olin juuri lopettanut huoneen siistimisen, kun Svinhufvud tuli luoksemme ja jäi päivälliselle. Saatoin sen valmistaa helposti uudella pienellä paistinuunillani ja vähillä puilla.

121915. — Costi tuli kotiin joelta ja toi mukanaan minulle kärpäshaavin lahjana Svinhufvudilta.

17.6.1915. — Svinhufvud muutti pitkän Hoffmannin avustamana toiseen asuntoon.

20.6.1915. — Kahvin aikana tuli Svinhufvud kiittämään meitä tervehdyksestämme ja toi mukanaan ihania kaakkuja ja jäätelöä, jotka eivät olleet hänelle yksin maistuneet. Kun olimme juoneet kahvit, lähdimme kaikki yhdessä metsään eräälle paikalle, josta avautuu kaunis näköala yli ympäristön. Sillä aikaa kuin Costi ja Hoffmann menivät rantaan uimaan ja ottamaan aurinkokylpyjä, jäimme me Svinhufvudin kanssa istumaan mäelle.

23.6.11915. — Klo 4—6 oli Svinhufvud meidän tervetulleena vieraanamme. Luimme yhdessä R. Kailaksen kirjoittamaa »Muistioppia», mikä näytti häntä kovin kiinnostavan.

28.6.1915. — Costin epäonnistunut aurinkokylpy. Hän tuli kotiin kauheassa tilassa. Liian kuuma. Pyysimme Svinhufvudia tulemaan meille lukemaan, ja hän jäi sitten myös teelle.

7.7.1915. — Venäjän juhannus. Svinhufvud on sähköteitse ja vastauksen maksaen pyytänyt lupaa Tomskin kuvernööriltä saada matkustaa Novonikolajevskiin, mutta ei ole vieläkään, vaikka on jo kolmas päivä, saanut mitään vastausta.

Kun ukkospilvet olivat hajonneet ja taivas sinersi yllämme, lähdimme klo 3:n aikaan ulos. Ajoimme vaunuilla lähimpään kylään, Bolshoi Ajoshiin, joka on noin 7 virstan päässä. Svinhufvud, Josef Franz Hoffmann ja Costi ajoivat toisissa vaunuissa mukanaan hevosen omistajan heille toimittama kyytipoika, kun taasen toisissa vaunuissa istuin minä yhdessä rouva Hoffmannin ja hänen tyttärensä Lillin kanssa [Hoffmannit ovat eräs karkoitettu saksalainen perhe, josta myöhemmin tulee enemmän puhetta] ohjaajanamme pitkä Hoffmann.

Leiriydyimme kylän ulkopuolella kauniiseen koivikkoon, jonne haimme kylästä teekeittimen. Mukaanotetut kaakut ja ruokatavarat maistuivat erinomaisilta. Ilta-auringon hohteessa leiriydyimme vielä erääseen toiseen paikkaan, josta aukeni uusi näköala yli metsien ja joen. Costi luki meidän huviksemme Wildenbruchin humoreskin »Der nervöse Onkel». Olimme kattaneet nurmikolle kylän viereen illallispöytämme: maitoa, piimää, kananmunia, teetä, leipää ja voita. Illallisaterian ääressä istuessamme ryhmittyi ympärillemme toinen puoli kylän asukkaita muodostaen kauniin ja maalauksellisen kuvan kirjavine väreineen.

10.7.1915. — Ei mitään kirjeitä. Svinhufvudkaan ei saa enää mitään. Hän pyysi tänään Costin välityksellä, että ryhtyisin valmistamaan ruokaa myös hänelle, koska hänen emäntänsä oli sanonut hänet irti ja koska ruoka oli sellaista, että hän sitä syödessään menetti ruokahalunsa. Valitettavasti täytyi minun kieltäytyä, ainakin tämän kauhean helteen ajaksi, koska minun olisi muuten täytynyt ryhtyä kunnollisesti keittämään.

11.7.1915. — Svinhufvud lähetti meille pitkän Hoffmannin mukana 10 pulloa venäläistä kaljaa mukaanliitetyin seuraavin säkein:

»Bisweilen wir erwarten aufs Bier 'Emilias', können wir uns erfreuen mit dem Kvas Sibirias.»

[Emilia merkitsi Saksanmaata.]

22.7.1915. — Svinhufvud on vihdoinkin kahden viikon odotuksen jälkeen saanut vastauksen kuvernöörille lähettämäänsä sähkösanomaan, jossa tämä epää hänen pyyntönsä. Poliisimestari, joka oli neuvonut häntä sähköttämään, kutsui hänet illalla luokseen selittäen anteeksipyytäen, että olisi ollut sittenkin parempi kirjoittaa kirje.

26.7.1915. — Tänään löysimme kävelymatkallamme aivan sattumalta uuden asunnon isoine saleineen. Svinhufvud muuttaa sinne ylihuomenna ja me päivää myöhemmin.

28.7.1915. — Svinhufvud muutti tänään uuteen yhteiseen asuntoomme Basilnikoffin taloon. Me kannoimme jo myös osan tavaroitamme sinne.

30.7.1915. — Aamulla tein Svinhufvudin kanssa muutamia ostoksia yhteistä talouttamme varten. Iltapäivällä menivät Costi ja Svinhufvud kävelemään.

31.7.1915. — Menin aikaisin torille yhdessä Svinhufvudin kanssa, joka auttoi minua tavaroiden kantamisessa, mikä mielestäni oli hyvin liikuttavaa. Tänään oli keittiössä lämmintä 42°C.

9.8.1915. — Svinhufvud alkoi kutoa verkkoa.

17.8.1915. — Svinhufvud ilmoitti tänään, että ruokapaikan rouva on sairastunut. Huomisesta alkaen hän aterioi yksinomaan meidän kanssamme.

KOLYVAN.

Vaikutelmistaan Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Seuraavana aamuna Kolyvaniin tultua mentiin vartiomiehen kanssa poliisikamariin, jossa otettiin ystävällisesti vastaan. Siellä kysyttiin vain, missä asutaan, ja päästettiin heti pois. Joitakin aamuja senjälkeen tuli poliisi kurkistamaan asuntooni Pehterjeffille uudelleen, niinkuin katsomaan, ollaanko paikoillaan. Kun parina kolmena aamuna oli näin tapahtunut, Pehterjeff ajoi poliisin ulos sanoen, ettei saanut tulla häiritsemään hänen hyyryläistään, joka siitä saattoi panna pahakseen ja muuttaa pois.

Kun kerran sitten myöhemmin kävin poliisikamarissa, en muista mistä syystä, ilmoitti poliisimestari:

»Herra saa asua tässä kylässä aivan rauhallisesti, eikä tarvitse tulla ilmoittautumaankaan. Me tiedämme, ettei herra ole mikään rauhanhäiritsijä, 'skandalist'. Jos joku tahtoo tehdä teille pahaa, niin tulkaa vain ilmoittamaan poliisimestarille!»

Selitettyään sitten, että kaupungissa ja sen lähiympäristössä saa liikkua vapaasti missä hyvänsä, ilmoitti poliisimestari, että Novonikolajevskin kaupunkiin ei kuitenkaan pidä mennä ilman erityistä lupakirjaa. Ei hän sitä tule kieltämään, jos sitä pyydetään, mutta ilman lupakirjaa voisi joutua kiinni ja tulla passitetuksi Tomskiin istumaan moniksi kuukausiksi. Minä noudatinkin neuvoa käydessäni myöhemmin muutaman kerran Novonikolajevskissa.

Poliisimestarina oli Ivan Ivanovitsh-niminen eli Tupla-Iivana, kuten kaupunkilaiset sanoivat. Hän joi kuten »tshinovnikat» yleensä ja joutui lopulta pois virasta. Hänen kohteliaisuutensa johtui kaiketi siitä, ettei hän tiennyt, kuinka korkea herra minä oikeastaan olin. Hän nähtävästi arveli, että jos minua kohdeltaisiin siellä ankarasti ja minä karkoitusajan päätyttyä pääsisin jälleen entiseen vaikutusvaltaan, voisi hänen käydä huonosti. Pastori Hörschelmannia kohteli poliisimestari yhtä ystävällisesti.

Kolyvan oli muuten verraten vanha kaupunki. Entiseen aikaan se oli ollut isompikin, mutta oli nyt, rautatiestä syrjään jääneenä, muodostunut, niinkuin ryssät sanoivat, entisajan kaupungiksi.

Kolyvanin joutuminen radasta syrjään johtui samasta syystä kuin Tomskin. Kun Siperian rataa suunniteltiin, niin insinöörit kävivät tarjoamassa rataa sinne ja ilmoittivat, että se maksaa 4,000 ruplaa, mutta kaupungin kauppiaat ajattelivat, ettei heille ole rautatiestä hyötyä, eivätkä maksaneet mitään. Niin joutui rautatie 40 virstan päähän. Kolyvanin kehitys pysähtyi siihen ja lähti menemään alaspäin. Siellä saattoi nähdä puoleksi rakennettuja talojakin, joissa oli jo katto päällä, mutta jotka sittenkin oli jätetty lahoamaan.

Pitää muistaa muuten, että Siperian valtamaantie kulki Kolyvanin kautta. Siitä juuri entiseen aikaan karkoitetut vaelsivat jalan käyden ja hevosella ajaen, ja siellä oli vieläkin isonpuoleinen kivirakennus eli vankila, jossa karkoitetut saivat levätä jonkin viikon ja joka nyt oli tyhjänä ja ilman käyttöä.

Kaupunki, jossa oli asukkaita noin 8,000, sijaitsi hyvin hauskalla paikalla, korkealla äyräällä Tshaussjoen rannalla, vain vajaan kymmenen virstan päässä Obin leveästä valtaväylästä. Kaupungin kadut olivat hyvin leveät ja talot enimmäkseen kaksikerroksisia puutaloja, joissa alakerta oli sangen matala, mutta yläkerta korkea. Muutamia kivitalojakin oli siellä, joitakin kauppiaitten rakennuttamia, mutta ne eivät olleet isoja. Kadut olivat tietysti ilman kiveystä — mistä sitä olisi saatu, kun ei siellä kiviä ollut —, mutta pohja oli kyllä graniittia. Kun kovempi sade teki uurteita ja syvennyksiä katuun, kuljetettiin siihen lantaa täytteeksi.

Kirkkoja siellä oli useampiakin, ja kullakin oli oma pappinsa. Pääkirkko sijaitsi keskellä kaupunkia, ja sen vierellä oli torikin, jota sanottiin »basaariksi». Torin ympärillä oli kauppapuoteja, ja sinne toivat ympäristön talonpojat kaikenlaista tavaraa kaupunkilaisten ostettavaksi. Torikauppa oli koko lailla vilkasta, ja muistaakseni oli sitä siellä joka päivä. Siellä sai ostaa jos jonkinlaista tavaraa, vehnää ja kauroja, perunoita ja kaalia, marjoja, kalaa ja lihaa, taloustarpeita, heiniä, venheitä ja mitä hyvänsä. Keskellä toria oli vaakalaitoskin, jossa kuormat punnittiin.

Kirkon toisella puolella oli sairashuone, joka ei ollut kovin häävi. Sitä hoiti eräs naislääkäri, »doktoritsa», en muista minkä niminen, enkä päässyt selville hänen ammattitaidostaan. Kaupungissa oli myös posti- ja sähkölennätinlaitos, jonka hoitajana oli sangen siisti, äsken naimisiin mennyt mies. Sitten siellä oli apteekki, mikä oli hyvä puoli, sillä silloin ei ollut lääkkeistä puutetta. Kaupungissa oli myös meijeri, jossa kaupunkilaisten ja lähikyläläisten tuomasta maidosta valmistettiin voita. Teollisuuttakin oli siellä jonkin verran, nimittäin pellavansiemenöljyn valmistusta, joka tapahtui pienissä tehtaantapaisissa rakennuksissa. Kaupungin laidassa oli tusina nahkureita, jotka parkitsivat nahkaa, mutta heidän taitonsa oli huono. Jos tahtoi hyvät saappaat, piti ostaa Moskovan nahkaa. Sitten kaupungissa oli paljon käsityöläisiä, varsinkin puuseppiä, jotka tekivät talouskapineita. Levy- ja peltiseppiäkin oli, samoin suutareita ja räätäleitä, mutta eivät ne tuntuneet erikoisen taitavia olevan.

Kolyvanilla oli koko lailla hyvä toimeentulo. Köyhiä ei nähnyt juuri ollenkaan. Yksi ja toinen rakennus oli kyllä hökkelimäinen, mutta ylipäänsä kaikki tulivat hyvin toimeen. Kauppiaat varsinkin, joita oli paljon, asuivat äveriäästi. He harjoittivat paljon turkiskauppaakin, vaikkeivät sentään niin paljon kuin Narymin piirissä. Nahat olivat siellä, kuten Siperiassa yleensä, huokeita. Sudennahat maksoivat vain 10—12 ruplaa, parhaimmat ketunnahat 30 ruplaa, soopelinnahat 70 ruplaa, saukonnahat 20 ruplaa, ja siniketun nahasta tahdottiin 150 ruplaa. Siellä oli myös ilveksen, ahman, kärpän, kolonokin ja hillerin nahkoja.

Syynä kauppiaitten rikastumiseen oli yksinkertaisesti se, että he ostivat huokealla talonpojilta ja möivät kalliilla kaupunkilaisille. Sitäpaitsi heillä oli ostaessa vähän toisenlaiset mitat kuin myydessä. Että asian laita oli näin, kuulin kerran, kun eräs juutalainen osti talonpojilta tavallisen mitan mukaan ja sai aika tappion. Kuinka huono venäläisten liiketaito oli, voi arvata siitäkin, että koko Tomskin läänissä, joka oli alueeltaan niin tavattoman laaja, oli vain kaksi sahaa. Päreitä ei tunnettu ensinkään, vaan käytettiin lautakattoja. Tiiletkin sotkettiin siten, että kaivettiin maahan iso kuoppa, johon pantiin savea ja hiekkaa, ja annettiin hevosten kulkea ympäri ja polkea; mutta ne poltettiin kyllä tavalliseen tapaan. Näin alkuperäistä oli sikäläinen elämä monessa suhteessa.

Kaupungissa oli suuri karja, oikeastaan siellä oli karjaa enemmän kuin väkeä. Lehmiä oli melkein joka talossa, ja toisilla oli lampaita ja lisäksi usein hanhia, ankkoja ja kanojakin. Karja kävi laitumella kaupungin lähellä olevalla arolla eli stepillä, jossa kasvoi lyhyttä, ravitsevaa heinää. Laitumella käyvä karja oli jaettu taloryhmittäin eri osastoihin, joilla kullakin oli oma alueensa arolla ja oma ratsastava paimenensa koirineen. Karja ajettiin aamulla jo neljän tienoissa kellojen kilistessä arolle ja tuotiin vasta kahdeksan maissa takaisin. Kun Kolyvan oli korkealla paikalla, näki kaukaa, useamman kilometrin päästä, karjan käyskentelevän laitumella.

Hevoset kävivät stepillä irrallaan paimenetta, mutta niillä oli etujalat sidottu kiinni nuoralla tai ketjulla, etteivät ne päässeet eteenpäin muuten kuin hyppimällä. Tämä varovaisuustoimenpide oli tarpeellinen, kun ei ollut aitauksia, ja niin hevoset eivät voineet kulkea kauas kotoa ja ne saatiin helposti kiinni. Mutta eläinrääkkäykseltä se meistä näytti.

Kaupungista pohjoiseen leviävä aro ei ollut täysisteppi, vaan puolisteppi, sellainen nimittäin, joka ei ole tasainen. Omskin kohdalla oli steppi kuin meri, jossa muutamat puuryhmät näkyivät pieninä saarina, mutta täällä oli maa kumpuilevaa ja aaltoilevaa. Steppi oli vanhaa suolaista merenpohjaa, joka juuri tämän suolaisuutensa takia ei kasva puita. Pienemmät kasvit ja ruoho kasvavat siellä kyllä, mutta jos istuttaa puun, niin siitä ei tule suurta, sillä juurten tunkeutuessa syvemmälle suolapohjaan puut kuolevat. Missä steppi on kumpuinen, rinteissä ja mäissä, huuhtoo vesi suolan syvemmälle, ja siihen kerääntyy suolatonta multakerrosta enemmän, joka sitten kasvattaa päälleen komean, jopa aina 5—6 metriä korkean pensaikon. Tällaiset steppisaarekkeet kasvavat enimmäkseen haapaa, koivua, orapihlajaa ja pajua, mutta myös viinimarjoja, vattuja ja ruusuja. Pensaikko on niin rehevää, että sen läpi ei ole hyvä mennä, sillä piikkiset orapihlajat, ruusut ja vatut repivät vaatteet ja ihon. Jos stepille katsoi kauempaa, niin taivaanranta näytti yhtenäiseltä matalalta metsältä, mutta kun tuli lähemmäksi, huomasikin metsiköiden leviävän läikittäin ylt’ympäri aron. Siellä täällä saattoi olla jokin hiekkaharju, joka kasvoi korkeita puita, setrejä tai mäntyjä. Se johtui siitä, että hiekka oli läpäisevämpää kuin savi, joten suola oli siellä mennyt niin syvälle, että havupuutkin pääsivät kasvamaan. Nämä harjanteet olivat venäläiseltä nimeltään »bor».

Toisenlaista oli Ob-joen oikeanpuolinen eli itäinen ranta. Se oli korkeata, kallioperäistä metsämaata muistuttaen meikäläistä vaaramaisemaa. Siellä oli pääkasvuna havu- ja etenkin mäntymetsä, mutta välillä oli myös lehtipuita, haapaa ja koivua. Leppää en nähnyt enkä katajaa, vaikka niitäkin sanottiin löytyvän.

Ob-joen ja aron välillä olivat taas Obin lietemaat. Ne ulottuivat monen sadan virstan pituisina pitkin Obin länsirantaa ja olivat leveydeltään vaihtelevia, milloin kapeita, virstan, parin levyisiä, milloin 10—20 virstan laajuisia. Kolyvanin kohdalla oli lietemaa noin 7 virstan levyinen. Suurimmalta osalta nuo lietemaat olivat aivan alavia, niin että keväinen tulva ne täydellisesti hukutti ja samalla tietysti lannoitti. Mutta ylempiäkin kohtia löytyi, varsinkin oli juuri sellainen Obin rantapenger, jolla usein kasvoi isoja komeita poppeleja tahi sakeata tuomimetsää, mikä keväällä kukkiessaan muistutti omenapuutarhaa. Toisin paikoin taas oli pajukkoa, joka oli siitä erikoista, että se kasvoi aivan suorina varsina ja yhtä tiheään kuin ruohikko. Siitä sai hyvät ongenvavat, ja varvut olivat mainiot koriteollisuuteen. Hyviä koreja olikin aina saatavana Kolyvanin torilla ja kaupoissa.

Ristiin rastiin lietemaan halki kulki vanhoja jokiuomia ja kapeita järviä, joten venheellä pääsi laajalti kulkemaan niitä pitkin. Kolyvanin kohdalla johti Retshkasta useampiakin venhereittejä tuollaisille kapeille vesille.

Kolyvanin asukkailla ei ollut viljelyksiä, mutta lähellä oli kyliä, kuten Malij Ajosh, Bolshoi Ajosh, Podgornaja, Ustshaush, Skala ynnä muita, joissa oli viljelyksiä tavalliseen venäläiseen tapaan. Niissä olivat talot yhdessä sikermässä ja keskellä yksi tai pari katua. Erillään olevia taloja, »kutor», en nähnyt missään. Kylän asukkaat viljelivät maata siten, että keväällä kyntivät maan ja kylvivät siihen heti, kun lumi oli sulanut ja maa oli kostea. Viljakasvit olivat kevätvehnä ja kaura; ruista ei viljelty. Kun kylvö oli tehty, ei menty pelloille, ennenkuin vasta elokuussa viljan valmistuessa. Vilja leikattiin pois ja puitiin stepillä, sillä kylään oli pitkä matka. Viljat tuotiin sitten kotiin, mutta oljet jätettiin isoihin aumoihin pelloille. Sodan aikana nekin saatiin kyllä kaupaksi. Syysvilja ei menestynyt, sillä talvi oli liian ankara ja routa tuli aikaisin maahan. Viljat leikattiin suureksi osaksi leikkuukoneella ja heinät usein niittokoneilla. Kesäisin korjattiin heinää Obin lietemailta, jotka kasvoivat hyvin. Esimerkiksi palkokasveja, vikkeriä ja virnaa kasvoi kauniine kukkineen villinä aivan yleisesti.

Maaperä oli yleensä niin hyvää, ettei pelloille koskaan viety lantaa. Se vedettiin joen äyräille kevättulvan vietäväksi. Kolyvanissa poltettiin osa lannasta myös lähellä olevalla lakeudella, niin että ainakin juhannukseen saakka tuntui lannan haju ilmassa.

Kaupunki oli yhteydessä muun maailman kanssa siten, että laiva kulki pari, kolme kertaa viikossa siitä ohitse. Laivaranta oli juuri siinä, missä me tulimme maihin ja missä oli tuo viheliäinen tie, joka kesän kuluessa sitten kuivui koko hyväksi. Aivan säännöllisiä eivät laivavuorot olleet. Laivan myöhästyessä sattui usein, että saatiin odottaa sitä jopa päiväkausiakin. Muistan, että tuttavamme Hoffmannitkin kerran saivat odottaa toista vuorokautta. Vaikka laivaranta oli 7 virstan päässä kaupungista, ei ihmisillä ollut siellä niin paljon aloitekykyä, että olisivat laittaneet puhelimen kaupungin ja laivarannan välille ja sitä tietä ilmoittaneet laivan saapumisesta. Ylipäänsä huomasi, että kaikilla oli aikaa runsaasti.

PASTORI HÖRSCHELMANN.

Aivan erikoinen merkitys oli sillä tuttavuudella, jonka Svinhufvud joutui tekemään pastori August Constantin von Hörschelmannin kanssa. Hänet olivat venäläiset vuoden 1915 alussa karkoittaneet Tallinnan läheltä, Baltischportista, jossa hän oli luterilaisena pappina, ja hänestä tuli pitkänä karkoitusaikana Svinhufvudin paras Siperian ystävä. Hänestä Svinhufvud kertoo:

— Eräänä päivänä tuli luokseni tuttavani Studnitz, juutalainen kauppias ja karkoitettu hänkin, mukanaan pastori Hörschelmann. Studnitz oli näet saanut kuulla, että Kolyvaniin oli tullut joku pastori, ja luullen häntä pastori Hahnssoniksi, jonka Studnitz tunsi aikaisemmasta karkoituspaikastaan Kalpashevosta, meni hän pastoria tapaamaan. Näin joutuivat Studnitz ja Hörschelmann tutustumaan toisiinsa. Kun pastori puolestaan oli kuullut tai lukenut lehdistä, että minäkin olin Kolyvanissa, tuli hän Studnitzin opastamana minun luokseni Pehterjeffille.

Muutaman päivän kuluttua tuli myös pastorinrouva kaupunkiin. Muistan hyvin, kuinka rouva tuli lautalla yli Retshkan ja nousi maihin.

Ukko itse oli ollut ensin Tomskissa pari, kolme viikkoa sokeritautia sairastamassa. Viranomaisten mielestä piti hänen sentakia, sairas kun oli, päästä parempaan paikkaan. Hän oli ensin toivonut pääsevänsä Kusnetskiin, jota pidettiin Tomskin läänin parhaimpana karkoituspaikkana ja jossa m.m. kapteeni Georg Procopé oli. Mutta hän ei päässytkään sinne, vaan joutui Kolyvaniin. Ensin hän asui rouvineen eräässä talossa, jossa oli äärettömän paljon kärpäsiä, niin että hänen lopulta täytyi muuttaa sieltä pois.

Pastorilla oli muuten kotonaan Baltischportissa ollut tavattoman paljon työtä, josta hän oli suuresti rasittunut ja sen johdosta toivonut, että hänen suotaisiin yksi vuosi oikein rauhassa levätä. Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin, kun hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän tuli pääsiäisen aikaan 1915 ja pääsi pois vasta keväällä 1917 ja sai siis yhden vuoden asemesta kaksi vuotta lepoa ja rauhaa. Hän nautti vapaudestaan, hoiti terveyttään ja vähensi sokeritautiaan.

Jokseenkin samoin oli minunkin laitani. Kaksi vuotta ja kolme kuukautta sain »verbumlata» niinkuin parhaiten taisin. Se oli lepoa ilman edesvastuuta. Ei ollut oikeastaan muuta surua, kuin että sota kävi hitaasti ja että venäläiset eivät saaneet tarpeeksi selkäänsä. Meille kerrottiin, että viisi vuotta oli tavallinen aika, »srok», jonka sai olla Siperiassa, ja molemmat pidimme luonnollisena asiana, että sen ajan saisimme siellä olla. Mutta päätimme, että kun aika on kulunut umpeen ja pääsemme vapaiksi, niin matkustamme parin viikon ajaksi Altai-vuoria katsomaan, ne kun olivat niin lähellä ja sinne kun pääsi niin hyvin junassa Barnaullin ja Biskin kautta. Tekemättä se matka kuitenkin jäi molemmilta.

Kesällä 1915 oli kovin kuuma, niin että huoneissakin oli useita viikkoja yli 30° lämmintä. Ei tahtonut päästä öisin oikein nukkumaankaan. Kävin päivisin uimassa ja otin aurinkokylpyjä. Kerran houkuttelin ukko Hörschelmanninkin joen rannalle kuumaan hiekkaan, mutta hänpä ei enää tahtonut päästä takaisin kotiin, vaan oli pyörtyä matkalla. Uinti sujui kyllä hyvin, mutta paluu jalkaisin oli hyvin tukala. Ukkoa rupesi kuumuus lopulta niin vaivaamaan, ettei hän uskaltanut enää kello 10:stä aamulla kello 6:een illalla liikkua ensinkään ulkona, vaan istui sisällä huoneessaan tai meni pihalle puitten ja pensaitten varjoon. Hän teetti itselleen harmaasta pumpulikankaasta hauskan halatin, joka oli napitettu kaulaan asti ja joka oli hyvin kevyt ja ohut. Hän oli mainion näköinen siinä puvussaan, hattu päässään. Kun ukko siinä liikuskeli, niin venäläiset luulivat, että munkkihan se on. Meitä nauratti kovasti, mutta mikäpäs siinä, siellähän sai elää niinkuin tahtoi.

Minä kestin kuuman hyvin. Ei väsyttänytkään, päinvastoin meni reumatismi siellä, hyvässä kylvyssä, paljon vähemmäksi. Kyllä siellä sai levätä, hermotkin pääsivät tasapainoon ja terveys parani silminnähtävästi.