Svinhufvudin kertomukset Siperiasta
Part 11
Ukko Hörschelmann opiskeli Kolyvanissa ahkerasti ruotsia. Hän oli sattunut Tomskin saksalaisen pastoraatin kirjastosta saamaan vanhan »Ollendorffin», jossa opetus kävi suullisten harjoitusten mukaan. Sitä ukko tutki ahkerasti ja luki myös Vänrikki Stoolin tarinoita, joka lähetettiin minulle sinne. Hänellä oli lisäksi ruotsalais-saksalainen sanakirja, ja minä avustin häntä ääntämisessä ja tarkistin hänen kirjoituksiaan. Emme kuitenkaan puhuneet koskaan ruotsia keskenämme, vaan aina saksaa, mutta siitä huolimatta ukko oppi koko hyvin ruotsia.
Ukko piti siellä myös pientä koulua opettaen Lilli Hoffmannia ja Karl Beauvais'ta, jotka olivat 11—13 vuoden ikäisiä lapsia ja olivat seuranneet vanhempiansa, johtaja Hoffmannia ja insinööri Beauvais'ta, karkoitusmatkalle. Hän opetti heille kaikki: uskonnot, maantiedot, laskennot saksat ja latinat. Kun hän ei oikein muistanut latinan prepositsioneja, tulin minä avuksi, sillä koulussa olin aikoinani oppinut ne runomittaan niin hyvästi, että vielä muistin. Ahkerasti ukko lasten kanssa lukikin. Ainoat aineet, jotka jäivät opettamatta, olivat luonnontieteet, sillä niistä ei ukko tiennyt mitään.
Ukon luona kävi vierailemassa hänen omaisiansa, nimittäin hänen tyttärensä Ilse ja vävynsä André Favre sekä poikansa Ottmar, joka sittemmin joutui sotaväkeen. Nuorin tytär Benita oli keväällä 1915 Tomskissa kotiopettajana erään professorin luona ja tuli sitten syksyllä isän luo sekä asui siellä toista vuotta, kunnes siirtyi myöhemmin vaimoni mukana Suomeen.
Pastorilla oli toisinaan vähän tiukkaa rahoista, ja pieni ansiomahdollisuus olisi ollut hänelle sangen tervetullut. Syksyllä 1916 kertoivat juutalaistuttavamme, että johonkin elokuvateatteriin Novonikolajevskissa otettaisiin pianonsoittaja. Mahdollisesti oli siitä ollut myös ilmoitus »Sibirskaja Shisnj»-lehdessä, joka tuli meille. Pastorinrouvaa tarjous houkutteli, sillä ansio ei ollut huono. Eräs juutalainen sai toimekseen ottaa tarkempaa selkoa asiasta, ja sen hän tekikin. Paikka oli kyllä saatavissa, ilmoitti hän jonkin päivän kuluttua, ja hyvä se olikin, mutta ei siitä ollut pastorinrouvalle, sillä ehtona oli, että piti osata soittaa »oikein nuottien mukaan». Arvelimme kuitenkin, että ystävämme arvostelukyky soitannon alalla ei ollut yhtä varma kuin kaupanteossa, jonka vuoksi ehto ei pastorinrouvaa pahoin säikähdyttänyt. Hän matkusti Novonikolajevskiin ja esittäytyi teatterin johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Sitten seurasivat soittokokeet erään itävaltalaisen sotavangin ollessa arvostelijana. Tutkinto onnistui loistavasti ja teatterinjohtaja oli riemuissaan, sillä taitavia soittoniekkoja ei sielläpäin kasvanut joka oksalla. Mutta pastorinrouvaa rupesi toimi arveluttamaan. Teatteri ympäristöineen ei ollut kovin houkutteleva, tuskinpa henkilötkään. Kun vielä teatterin toinen soittotaiteilija, viuluniekka-nainen, kovasti kehoitti rupeamaan toimeen selittäen, että paras ansio oli teatterinäytäntöjen jälkeen illalla, kun soitettiin yleisölle »extraa», niin pastorinrouva luopui koko tuumasta.
Pääsyynä pastori Hörschelmannin karkoitukseen oli hänen saksalaismielisyytensä. Lisäksi tuli, että hän kerran koulussa uskonnontunnilla oli selittänyt, että Saksan keisari Wilhelm II ei ole mikään antikristus, niinkuin virolainen kreikkalais-katolinen pappi oli oppilailleen selittänyt, vaan yhtä kristitty kuin muutkin ihmiset. Toisena syynä oli, että hän oli kotinsa ullakkoikkunoissa pitänyt sähkövaloa. Hän oli lukenut kirjallisuutta, mutta venäläiset olivat epäilleet hänen antavan valomerkkejä saksalaisille Suomenlahdelle.
SIPERIAN LUONTOA.
Luonto voi olla ihmeellinen lohduntuoja sille, joka sitä tuntee ja joka sen elämää voi kiintymyksellä seurata. Se voi avata eteen kokonaan uuden maailman, niin mielenkiintoisen, että kaukaisissa erämaissakin voi yksinäisyyden tunne sen edessä hävitä ja suru vaihtua iloon. Sen kanssa sai puhua sanattomasti ja iloita sen komeudesta yksin ja hiljaa.
Siperian luonnosta Svinhufvud kertoo:
— Luonto oli siellä suurenmoinen. Jo näköala Kolyvanin korkeilta rantatöyräiltä oli komea. Yli laajojen ja runsaskasvuisten lietemaiden näkyi Obin itäranta kohoavine vaaroineen ja tummine metsineen, siellä täällä jokin kyläpahanen rantaan pesiytyneenä. Kolyvanin rantatöyräitä halkoili joskus valtavan jyrkkä ja syvä notko alas Retshkan rantamaille, ja näitten rotkojen seinämät olivat nuolihaukkojen pesäpaikkoja.
Retshkamme oli herttainen pieni joki, joka kiemurrellen viljelysten ja lehtojen välillä hiljaisesti kuljetti sangen kirkkaat vetensä alas Obiin.
Ob taas oli mahtava virta. Se oli virstan levyinen, niin sanoivat venäläiset, ja siltä näyttikin, missä joki kulki haarautumattomana kahden rannan välissä. Virta oli siinä paljon vuolaampi kuin ensi näkemältä luuli. Suuri vedenpaljous, mikä siinä kulki pohjoista kohti, synnytti kovan virran, vaikkakaan joen uomassa ei ollut huomattavaa kaltevuutta. Putouksia siinä ei ollut ensinkään, mutta vastavirtaa soutaessa sai kyllä hikoilla aika lailla. Obin vesi oli aivan sameata, ruskeankellertävää, johtuen ruskeasta savesta, joka suurimmaksi osaksi muodostaa sen uoman. Tuumaakaan veden pinnan alle ei nähnyt.
Stepillä oli ihanaa kuljeskella kesän aikana. Laajat viljellyt tai viljelemättömät lakeudet vaihtelivat rehevien metsikköjen ja pensaikkojen kanssa ja siellä täällä oli jokin järventapainen tai puro, joskus jokin hiekkaharju korkeine mäntymetsineen. Saksalaiset väittivät, että siellä oli »täysikuu» 14 päivää, sillä kahden viikon aikana kuu paistoi yhtä heleästi kuin täysikuu heidän kotimaassaan.
Ulkoilma tuntui varsin terveelliseltä, kuivalta ja kuulakalta. Päivänpaistetta oli miltei aina. Kesä oli kaunis ja lämmin, ja pastorin mielestä kuuma, sillä varjossa saattoi olla 40°C. Sateita oli harvoin, ja nekin olivat enimmäkseen ukkossateita. Sellaisen näki jo kaukaa yli stepin lähestyvän ja vyöryttävän mustan tomupilven edessään.
Talvi oli kyllä kylmä ja pitkä ja pakkasta kesti yhtämittaa, sillä marraskuusta huhtikuuhun ei ollut suojailmoja lainkaan. Lumipyrynkin aikana voi pakkanen nousta aina 40°:een C; tyynellä tietysti vielä enemmän.
Lunta tuli riittämään asti, sillä se mikä tuli, pysyi kevääseen asti. Stepillä oli talvella aina läpitunkeva viima, niin että hevosella ajaessa piti olla kahdet turkit, sillä yksi ei riittänyt. Mutta turkit ja turkikset olivat huokeat, varsinkin lammasnahat. Kun niillä »vuorasi» kotoiset vaatteensa ja tamineensa aina sormikkaisiin saakka, niin kyllä tarkeni. Lumivalkoinen huurteinen talvimaisema oli tietysti sielläkin hurmaavan kaunis, varsinkin silloin, kun eteläauringon ympärille ilmestyi valeauringoita sädekehineen, samanlaisia ilmiöitä kuin napaseutu-retkeilijäin kertomuksissakin kuvataan.
Kevät oli lyhyt ja sen vuoksi mukava. Huhtikuussa alkoi lumi sulaa, huhti- ja toukokuun vaihteissa loi Ob jäänsä, ja toukokuussa oli kesä. Vuonna 1916 oli toukokuun keskivaiheilla + 27°C varjossa. Syksy oli samoin lyhyt ja kaunis eikä syyssateista ollut paljon tietoa. Syyskuun puolivälistä alkoivat lehdet vähitellen kellastua, sillä öisin oli halloja, vaikka päivät olivatkin kauniita. Lokakuussa rupesi jäätämään, saman kuun lopussa tuli lunta, ja marraskuun alussa talvi oli valmis.
Kasvi- ja eläinmaailmasta muistuvat mieleeni muutamat erikoiset huomiot.
Obin lietemailla tasaiset paikat kasvoivat miehenkorkuista hyvää heinää, jota kolyvanilaiset niittivät karjalleen talviruoaksi. Vesiperäisillä mailla kasvoi karkeampaa heinää 30—40 cm:n korkuisissa mättäissä, joissa liikkuminen oli hyvin vaikeata. Mutaisia joen- ja järvenrantoja reunustivat toisinaan tiheät kukkasheiniköt, joissa ojakärsämö (Achillea ptarmica) oli 1 1/2 à 2 metrin korkuisena pääkasvina. Tällaisen kukkasheinikön suojassa oli helppo hiipiä vedessä uiskentelevien sorsien lähettyville. Ylemmillä paikoin, lietemailla, tapasi taas orapihlajia, vattuja, orjantappuroita, viinimarjapensaita ja muita, miltei läpipääsemättöminä tiheikköinä.
Toisenlainen oli kasvillisuus arolla. Ruoho oli siellä aivan lyhyttä; ainoastaan »metsiköissä» ja pensaikoissa voi tavata pitempää heinää ja märillä paikoilla mätäsheinää.
Kukat olivat stepillä erikoisen kauniita. Siellä tavattiin villinä monta sellaista lajia, jota meillä kasvatetaan puutarhoissa, niinkuin tummansininen ukonhattu, keltainen lilja, akileija, puutarhaleiniköitä, puhumattakaan mustista ja punaisista viinimarjapensaista.
Kasvisto oli siellä yleensä sama kuin meillä. Samat heimot, hernekukkaset, ristikukkaset, leiniköt, orvokit, ruusut ja muut, ja enimmälti myös samat lajit, vaikka meille vieraitakin oli koko joukko. Niinpä keväällä kukki pari vuokkolajia ja eräs pieni, soma, sininen lilja, joita meillä ei ole. Niinikään tapasin muutamia erittäin kauniita kämmekkäitä, joita en kotimaassa ole nähnyt. Vanha tuttu sitävastoin oli Siperian keltakukkainen hernepuu. Se ei ollut niin korkea kuin kotona puutarhoissa, mutta varsi oli vähän karkeampi eli rosoisempi.
Minulla ei ollut kasviota, joten en voinut kukkamaailmaan niin tarkasti perehtyä kuin olisin halunnut. Keräsin siitä huolimatta ajan kuluksi kasveja ja sain niitä ehkä talteen satakunta, jotka toin kotiin kasvitieteen professorillemme.
Marjoja siellä oli monenlaisia, vattuja ja sinivattuja, lillukoita ja sinilillukoita, mustikoita, puolukoita sekä mansikoita pari lajia; muuraimia ei ollut eikä mesimarjoja. Sen lisäksi oli tietysti tuomen- ja heisipuun marjoja, joita korittain kaupiteltiin torilla.
Kolyvanissa oli keittiökasviviljelys hyvin yleistä. Jokaisella tontilla oli ryytimaansa, ja siinä kasvoi etupäässä perunoita, mutta myös kaalia, porkkanoita, kurkkuja ja sipulia. Kukkasia ei kasvatettu muuta kuin nimeksi. Mutta ohdakkeita, takiaisia ja nokkosia oli kaikissa nurkissa.
Omenapuu ei menestynyt Kolyvanin ilmastossa, sillä talvet olivat liian kylmiä ja maa routaantui liian syvälle. Jokunen siellä kyllä koetti istuttaa omenapuita ja huolellisesti peitellä niitä talveksi, mutta tuloksia ei saatu.
Eläinmaailmakin oli yleensä sama kuin meillä. Uutuus oli Siperian orava eli »burunduk». Se oli pienempi kuin tavallinen orava, ruskea karvaltaan, mutta sillä oli kolme raitaa päälaesta aivan hännän huippuun saakka, joten se oli varsin kirjava. Se meni talveksi maan alle, jonne kaivoi itselleen pienen luolan. Sinne se keräsi talven varaksi pähkinöitä ja muuta ruokatavaraa sekä eli sillä talven yli, tullen vasta keväällä esiin. Sentähden ei sen nahallakaan ollut mitään kauppa-arvoa. Se oli hyvin siro, nousi äkkiä maasta ja kiipesi puuhun niinkuin orava ainakin. Venäläiset sanoivat, että se on kuin oikea talonpoika, joka kerää kesällä ruokavaroja elääkseen niillä talven yli.
Susia oli arolla vähän, vaikka niitten jälkiä kyllä toisinaan nähtiin ja kerran talvella itse hukkakin, joka kuitenkin juoksi kiireesti pakoon pensaikon suojaan. Sen näimme noin puolen penikulman päässä Kolyvanista. Mutta rauhallisia sudet olivat, sillä ruokaa riitti, niin ettei niiden tarvinnut pakkasöinäkään ahdistaa kaupungin koiria. Kesällä sudet olivat aivan tietymättömissä.
Käärmeitä oli tietysti paljon. Ne olivat tavallisia kyykäärmeitä, mustia, harmaita ja ruskeita aivan niinkuin meilläkin, mutta jonkin verran isompia ja lihavampia. Steppi kasvatti hiiriä, myyriä ja lintuja jos jonkin lajisia, ja niissä oli käärmeillä syötävää.
Sitäpaitsi tapasin siellä eräänlaisen tarhakäärmeenkin. Se oli musta, ja sen korvien kohdalla oli kellervänpunainen pilkku kahden puolen päätä. Se oli soman näköinen ja pitempi kuin kyy.
Lintumaailma oli erikoinen, sillä lintuja oli tavattoman paljon ja kaikkialla. Kun esimerkiksi kottaraiset rupesivat syksyllä tekemään poislähtöä, niin niitä kasaantui sellaiset parvet, että ne aivan pimittivät auringon. Variksia ja naakkoja oli myös paljon, varsinkin mustia peltovariksia, samoin tavallisia kyyhkysiä ja villejä kyyhkysiä. Haukoista oli tavallisin eräs, jonka venäläinen nimi on »korshun» ja jolla pyrstö oli uurrettu eikä tylppäpäinen niinkuin muilla haukoilla. Se oli isompi kuin meidän kanahaukkamme. Hiiripaljous ja linnut tarjosivat haukoille ruokaa tarpeeksi, ja kovasti ne kaareilivatkin ilmassa. Kun meni kävelemään joen puolelle, näki niitä aina leijailemassa siellä. Nuolihaukkojakin näki tuhkatiheään. Pääskyset ja varpuset olivat yhtä tavallisia kuin meilläkin, samoin leivoset, mutta muita laululintuja oli vähän; peipposta ei ollut ensinkään. Harjalinnun (Upupa epops) näin siellä myös, mutta seudun kaunein pikkulintu oli kuningaskalastaja (Alcedo ispida), joka on Suomessa yhtä harvinainen kuin se on siellä yleinen. Se oli pieni lintu, alta ruskea ja päältä tummansinisen metallin värinen. Se istui pajupensaikossa jokien rannoilla, lensi äkkiä esille ja noppi kalan vedestä. Se oli todellakin harvinaisen kaunis, ja saksalaiset nimittivät sitä nimellä »Fischerin du kleine». Minä sain sen nimen tietää vasta täällä kotona. Kun kerroin Adolf von Bonsdorffille siitä, niin hän tunsi sen heti ja sanoi sen nimen.
Kotkia oli useampia eri lajeja, vaikk'en niitä sen tarkemmin tuntenut, pöllöjä samoin. Yhden ammutun huuhkajan, joka oli vähän kellertävämpi kuin meidän, ostin talvella 1917 ja toin sen täytettäväksi tänne eläintieteellisiin kokoelmiin.
Keväisin ja syksyisin lensi Kolyvanin yli isoja hanhilaumoja, joita venäläiset ammuskelivat siten, että menivät aamuisin stepille niiden ylilentopaikoille. Myös joutsenia oli siellä, varsinkin keväällä, ja luulen, että ne pesivätkin lähettyvillä.
Sitten siellä oli myös nokikanoja, joita en ollut ennen nähnyt, vaikka niitä kyllä löytyy Suomessakin. Ne näyttivät lentäessään paksuilta ja kömpelöiltä. Niissä oli huono liha, eikä niitä ammuttu muuta kuin hätävaraksi, silloin kun muuta ei saatu.
Vesilinnuista siellä olivat kaikki meidän sorsalajit, yleisimpinä sinisorsa ja lapasorsa. Kuikkia ei ollut eikä kurkia, mutta sensijaan kyllä silkkikuikkia eli uikkuja ja harmaa haikara. Viimeksimainittu asusteli piilossa ruohikoissa ja nousi sieltä äkkiä lentoon, kun tuli lähelle. Kuoveja oli samoin paljon. Kahlaajista yleisin oli hyyppä (Vanellus cristatus). Kurppia oli monenlaisia, vaikka lehtokurppaa en muista nähneeni, mutta taivaanvuohia sitä enemmän, samoin vikloja eri lajeja. Kanalinnuista taisi viiriäinen, joka kulki lietemailla korkeassa ruohikossa, olla yleisin. Siellä sen kuuli huutavan, mutta sitä ei näkynyt, sillä se pysytteli piilossa. Metsäkanoja oli stepillä runsaasti, mutta ne olivat sangen arkoja. Samoin voi siellä tavata jonkin peltopyyparven. Metsot, teerit ja pyyt sitävastoin asustivat vain Obin itärannan metsämailla.
TUTTAVIA JA RETKEILYJÄ.
Svinhufvudin lähimpään seurapiiriin Kolyvanissa kuuluivat saksalaisten karkoitettujen joukossa olevat säätyläisperheet. Heistä ja heidän kanssaan tekemistään retkeilyistä Svinhufvud kertoo:
— Kolyvanissa oli saksalaisten karkoitettujen joukossa useampia säätyläisiä. Niinpä oli siellä insinööri Max von Beauvais rouvineen, mukanaan 12-vuotias poika Karl ja 3-vuotias tyttö Johanna, samoin tehtaanjohtaja Josef Franz Hoffmann, joka aikaisemmin oli palvellut jossakin öljytehtaassa ja jolla oli mukana rouvansa Wanda ja 11-vuotias tyttärensä Lilli. Sitten oli insinööri Ullrich ja konttoripäällikkö Fuchs, jotka olivat poikamiehiä. Vielä oli »vanha» Schmidt ja Mangelsdorff, jotka myös olivat liiketoimissa, sekä tilanomistaja Dietrich.
Pikenttimme Karl Friedrich Hoffmann, joka oli ammatiltaan värjäri, oli kotoisin Sachsenista, mutta oli sodan alussa työssä Lodzissa, josta hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän joutui ensin Hörschelmannin tuttavuuteen, joka häntä auttoi, ja lopulta otettiin hänet yhteiseen talouteemme rouva Hörschelmannin apulaiseksi. Venäläisiä palvelijattaria ei voinut ottaa, sillä ne varastivat paljon. Hoffmann ei tosin keittänyt, mutta hoiti kaikki muut asiat, pesi astiat ja kuurasi ja lakaisi lattiat ja oli siis pikenttinä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Insinööri Beauvais'lla ja johtaja Hoffmannilla ja heidän perheillään oli molemmilla oma yksityinen asuntonsa samoinkuin insinööri Ullrichilla ja konttoripäällikkö Fuchsilla. Siellä olikin huoneita paljon saatavina, kun talot olivat kaksikerroksisia ja talonomistajat perheineen asuivat alakerrassa.
Näiden saksalaisten kanssa oltiin paljon yhdessä, tehtiinpä usein yhteisiä retkiäkin. Kolyvanin lähellä olevasta kylästä, Malij Ajoshista, saatiin silloin tällöin venhe, joka kantoi hyvin toistakymmentä henkeä. Tällä venheellä, joka oli koverrettu yhdestä puusta, retkeiltiin poikki Obin lietemaiden monien jokihaarojen. Niitähän oli seitsemän kilometrin leveydeltä Obin ja Tshaussin välillä, kaikenlaisia järven- ja kanavantapaisia, joita pitkin pääsi koukeroimaan minne hyvänsä. Maata pitkin ei päässyt pitkälle, sillä jalkaisin kulkien oli aina vesi vastassa. Usein siellä soudeltiin, katseltiin maailmaa ja välillä noustiin maihin ja keitettiin teet.
Tavallisesti olivat mukana Hörschelmannit, Beauvais't ja Hoffmannit, aina noin toistakymmentä henkeä. Pari, kolme souti vuoron perään, ja toiset istuivat.
Tämmöiset retket olivat sangen hauskoja, ja tiheään niitä tehtiinkin. Kun illan suussa tultiin kotirantaan, niin oli päivä vielä ylhäällä, mutta puolen tunnin kuluttua oli aivan pimeä. Suomessa oli tottunut pitkään, kuulakkaan ja kauan kestävään hämärään, mutta Siperiassa tuli pimeä sangen yllättäen. Juhannuksen aikanakin oli siellä kello 10:stä illalla 2:een aamulla pimeä.
Sittemmin vuokrasimme oman venheenkin, joka oli yhdestä puusta tehty pieni 2—3 hengen venhe. Laitoimme siihen hangat ja airot, ja niin soudeltiin.
Varsinkin käytin minä Karl Friedrich Hoffmannin kanssa sitä ahkerasti. Ukko Hörschelmannista ei paljoa ollut sen käyttäjäksi, sillä hän istui, etenkin kuumaan aikaan, mieluimmin kotona. Hoffmannin kanssa vesillä oltaessa soudettiin vuorotellen, ja Hoffmann tottui vähitellen vesillä liikkumaan, vaikka se alussa oli hänelle vaikeata. Monesti kesti matkamme koko päivän, ja silloin soudeltiin Obin poikkikin ylös ja alas.
Tshaussin suulla, Skalan kylässä, käytiin usein. Se oli hauska paikka, ja siellä yövyttiinkin pari kertaa erään talollisen Nasonovin talossa. Nasonov oli jonkin verran nähnyt maailmaa, sillä hän oli palvellut asevelvollisuutensa meriväessä Kronstadtissa. Venäläiset nimittäin ottivat meriväkeen miehiä suurten jokien varsilta, ja niin oli Nasonovkin joutunut sinne.
Kolyvanin ja Skalan välillä oli vielä Tshaussin kylä, mutta se oli likainen, ja sinne poikettiin harvoin.
Pari kertaa kävimme eräällä vähäisellä tärpättitehtaalla, joka oli 25 virstan päässä Obin rannalla. Sen omisti Rumantshuk niminen mies, jonka vaimo oli puolalainen. Tehdas oli Obin itärannalla, jonka korkeat ja paksut mäntypuut tarjosivat sille sopivaa raakatavaraa. Tehdas oli yksinkertainen, ja työvoimana oli saksalaisia, mutta tärpättiä siitä saatiin, pantiin pulloihin ja lähetettiin Novonikolajevskiin myytäväksi. Siellä kävin ensi kerran talvella Dietrichin kanssa ja sitten kesällä Hörschelmannien kanssa. Molemmilla kerroilla oltiin myös metsällä. Rumantshuk kävi vastavierailullakin meillä.
Kerran käytiin Obia alaspäin Potshtan kylässä erään Viks nimisen virolaisen luona, jonka kanssa Hörschelmann puhui vironkieltä. Viksin vaimo oli käynyt karjakkokoulun jossakin Venäjän puolella ja sitten laittanut pienen meijeritalouden kylään. Matkan varrella Potshtaan oli eräs tataarikylä, Ora, joka näkyi Kolyvaniinkin. Kun tultiin sinne, seisoi siellä tataarien lapsia meitä katsomassa. Joukossa oli myös muuan poikanen, jolla ei ollut yllään mitään muuta kuin vanha silinterihattu. Hän katsoa töllisteli meitä niin tarkkaan, että kaatui lopulta nokkoskasaan, josta nousi tietysti hyvin äkkiä ylös. Orassa oli muuten muhamettilainen moskeija, mutta sinne emme joutaneet poikkeamaan. Kylässä olevat tataarit olivat jäännöksiä seudun alkuasukkaista, vaikka niitä ei paljon Kolyvanissa nähty. Tataarilaisten erikoisalana oli venheitten kovertaminen yhdestä puusta.
Kun oltiin stepillä huvimatkoilla tai muuten metsällä, majoituttiin usein »isbushkiin», jotka olivat pieniä matalia tupia. Niissä oli multalattia ja pikkuinen lava, jotta sai maata, sekä rautainen kamiina, että voi keittää ja lämmittää. Venäläisillä olivat nimittäin pellot kaukana kylistä stepillä, minkä takia he asuivat keväisin kyntäessään ja kesäisin viljaa korjatessaan näissä maatuvissa. Niitä sai väliaikoina käyttää hyväkseen kuka vain tahtoi.
Vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa käytiin Fuchsin ja Ullrichin kanssa eräässä kylässäkö virstaa Kolyvanista sisämaahan. Kun tultiin perille, oli jotakuinkin pimeä. Mentiin sisälle erääseen taloon, johon oli majoitettu 5 itävaltalaista sotavankia. Heidän takiaanhan sinne oikeastaan mentiinkin, ja heidän kanssaan siellä sitten juteltiin. He olivat verraten tyytyväisiä oloonsa, sillä olihan kylässä aina parempi kuin vankileirissä. Heistä oli yksi upseeri, vaikka olikin salaa tekeytynyt sotilaaksi, jotta välttäisi vankileirin. He kertoivat omista oloistaan ja seikkailuistaan jotenkin vapaasti, ja me kerroimme vuorostamme omistamme. Fuchs, joka itse oli itävaltalainen, vakuutti heille, että kyllä minäkin olen luotettava mies, ja etten minä mene heitä ilmiantamaan.
Illalla juotiin teet, ja sitten pantiin maata saman kamarin lattialle kuin itävaltalaisetkin. Aamulla mentiin metsälle, vaikka oli pakkasta 40°C, ja ammuttiin pari jänistä.
Tämmöistä oli nyt ylipäänsä elämä siellä. Tehtiin retkeilyjä silloin tällöin ja katseltiin luonnon komeutta.
Yleensä olin huomaavinani, ettei minun karkoituspaikkani ollut huono. Minullahan ilmeisesti oli parempi olo ja vapaampi elämä kuin Takasella, Polónilla, Waseniuksella ynnä muilla, jotka joutuivat Venäjälle, sillä poliisikomento oli siellä tiukempi ja kansa epäystävällisempi karkoitettuja kohtaan.
* * * * *
Retkeilyistä kertoo pastorinrouvan päiväkirja:
28.8.1915. — Nousimme klo 1/2 7 ja lähdimme klo 9 vuokraamallamme hevosella Ob-joelle. Vaikka aamulla oli kylmää ja sumuista, muuttui sää päivällä kuitenkin yhä lämpöisemmäksi. Perille tultuamme ja syötyämme menivät herrat venheellä erääseen läheiseen Obin niemeen kurppia ampumaan, mutta ne olivat hyvin arkoja ja lensivät pois. Klo 6 palasimme jälleen kotiin.
5.9.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann lähtivät jo aikaisin aamulla kaksipäiväiselle metsästysretkelle kylmyydestä ja kosteudesta välittämättä. Kunpa he eivät vain kylmettyisi venheessä.
6.9.1915. — Herrat palasivat vasta klo 8 illalla mukanaan 2 hanhea ja 1 sorsa. He olivat taistelleet myrskyä, lunta ja kylmää vastaan. Yöllä he olivat tapelleet syöpäläisiäkin vastaan eräässä talonpoikaistalossa, mutta kaikesta huolimatta he olivat hyvin tyytyväisiä.
8.3.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsälle aikoen yöpyä eräällä tärpättitehtaalla yli 20 virstan päässä täältä, mutta palasivatkin klo 9:n jälkeen takaisin, koska eivät voineet jäädä sinne yöksi. Täytyi pian valmistaa illallista molemmille ja Dietrichille myös yösija, sillä hän ei tahtonut enää mennä häiritsemään väkeä apteekille, jossa asui.
1.6.1916. — Helatorstai. Ihana päivä. Lähdimme aamulla klo 1/2 9 kahdella venheellä retkelle ollen mukana yhteensä 13 henkeä. Kahden tunnin soutumatkan jälkeen pysähdyimme kauniiseen mänty- ja koivumetsään ja pidimme siellä jumalanpalveluksemme. Sitten Costi luki meille erään Gustaf Mattssonin kirjoittaman matkakuvauksen, jonka hän oli kääntänyt ruotsinkielestä. Paluumatkalla auringon laskiessa laulettiin laulu toisensa jälkeen.
18.6.1916. — Jälleen mitä ihanin retkipäivä. Kävimme noin 9—10 virstaa täältä pohjoiseen olevassa Skalan kylässä, joka on joen varrella ja on ihmeen vihreä ja kaunis. Matkalla löysimme eräästä hurmaavasta lehdosta erakon majan. Tämä erakko on ottanut osaa Turkin sotaan, ollut Jerusalemissa ja nähnyt paljon maailmaa. Hyvä järjestys vallitsi kaikkialla hänen pienellä maatilkullaan, johon hän oli istuttanut muitten puitten lisäksi lehtikuusia, setripuita, jalokuusia, saksankuusia ja tavallisia kuusia. Hänen pöytänään oli jättiläismäinen kivilaatta, ja puunrungot korvasivat puuttuvia istuimia.
Meidän perhekattilamme ripustettiin jälleen taitavasti nuotion ylle ja tuhkassa paistettiin perunoita.