Part 8

Semeshko kertoi kaikenlaista karkoitusmatkoiltaan. Hän oli ollut useammilla Venäjän kulmilla, kuten Permin kuvernementin Tsherdinskin »ujesdissa». Tämä oli yhtä kolkkoa seutua kuin Siperian syrjäiset osat ja asukkaat ehkä vielä enemmän takapajulla kuin täällä. Niinpä he lausuivat rukouksensa seinään kaiverrettuun reikään ja tukkivat sen sitten tapilla, ettei rukous luistaisi ulos ja menisi hukkaan. Turkestanin puolella Semeshko oli tehnyt tuttavuutta sellaisen poliisiputkan, »katalashkan» kanssa, jossa ei voinut seistä, maata eikä istua. Joku aika ennen maailmansodan puhkeamista oli hän Kiovassa paljastanut sikäläisten santarmien harjoittamia väärennyksiä ja sen kautta joutunut heidän erikoisiin vihoihinsa. Sodan alettua olivat santarmit sitten kostoksi toimittaneet hänet vanhana tunnettuna poliitikkona Narymin kaupunkiin. Senaikuisista karkoituksista oli hänellä paljon hauskoja juttuja, varsinkin siitä, kuinka viranomaisten hutiloimisen kautta moni aivan erehdyksestä oli joutunut Narymiin. Milloin joku akka torimatkallaan oli vahingossa joutunut suurenpuoleiseen karkoitettujen laumaan ja saanut siten seurata Siperiaan saakka torikori käsivarrellaan, milloin 7-vuotias poika oli eksynyt karkoitettujen seuraan, milloin vartiosotilaat olivat karkuunpäässeen tilalle kopanneet syrjästä jonkun toisen, ja niin loppumattomiin. Viranomaisten lahjusten-otosta ja väärien passien saamisesta hän tiesi myös varsin paljon. Minun kohtalostani hän kysyi tietysti sangen tarkkaan. Hän kertoi muuten, että Narymissa olevien karkoitettujen asema oli siedettävä.

Semeshko oli hauska ja pirteä mies. Tapasin hänet sitten Narymissa käydessäni huhtikuun alkupuolella, ja laivamatkalla Tomskiin toukokuun puolivälissä oli hän matkatoverina Narymista alkaen. Kolyvanista käsin olin sitten kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Hän oli mielenkiintoisimpia tuttavuuksiani matkani varrella.

* * * * *

Kun Semeshko pyysi Narymin »pristavilta» lupaa saada matkustaa tervehtimään Svinhufvudia, kysyi tämä häneltä:

— Ettehän vain järjestä Svinhufvudin pakoa?

— Sitä emme ajattele!

Viivyteltyään ensin pitkän aikaa suostui hän vihdoin antamaan luvan. Kerrottuaan tämän jutun eräässä sanomalehtikirjeessään pietarilaiselle »Rjetshille» jatkaa Semeshko:

— Kun kerroin Svinhufvudille »pristavin» pelosta, alkoi hän nauraa ja sanoi:

»Valtuutan teidät sanomaan 'pristaville' ja, jos on tarpeellista, ilmoittamaan myöskin sanomalehdissä, että minä en aio paeta ja että minulla ei ole minne paetakaan. Voin asua ainoastaan Suomessa, mutta siellä en voi piileskellä, sillä minut tunnetaan kaikkialla. Olen muutoin jo liian vanha paetakseni. Sitäpaitsi käytän karkoitustani levätäkseni. Täällä on erittäin mukavaa olla, ja minä hiihtelen paljon ympäristössä ja lueskelen kovasti.»

* * * * *

Semeshko oli muuten jo ennen Narymin-matkaansa saanut kuulla Svinhufvudista yhtä ja toista. Niinpä hän tapasi kerran helmikuussa erään Tymskojesta kotoisin olevan kyytimiehen, jonka kanssa hänellä sukeutui seuraavanlainen keskustelu:

— Mutta meilläpä on Tymskojessa merkillinen mies, niin etevä kalastaja, että oikein ihmetyttää!

— Niin, siellähän asuu Svinhufvud teidän luonanne!

— Jumala hänen nimeään tietää! Me kutsumme häntä Pjotr Petrovitshiksi! Hyvä on ukko, tuollainen rauhallinen!

— Miten hän elää ja tulee toimeen?

‒ Hyvin elää. Näkyy, että on rikas, nähtävästi saksalainen. On vuokrannut kaksi huonetta, joissa asuu yhdessä vaimonsa kanssa.

— Ei hän saksalainen ole, vaan suomalainen!

— Suomalainen! Mikä kansa se sellainen on!

Kertoja selitti asian ukolle parhaan kykynsä mukaan.

— Ahaa, vai suomalainen, mutta nehän ovat hyvin pientä väkeä, kun tämä sensijaan on oikea jättiläinen!

Ja kyytimies jatkoi:

— Mutta joka tapauksessa hän on hyvä mies. Vielä mukavampi ja lystillisempi on hänen vaimonsa. Hän sopertaa hyvin nopeasti omaa kieltään, josta ei ymmärrä yhtään mitään, ja venäjää hän ei ymmärrä ollenkaan. Jos häneltä kysyy, saako tuoda samovaarin sisään, niin hän katselee vain eikä ymmärrä mitään. Vihdoin juoksee hän Pjotr Petrovitshin luo. Tämä saapuu silloin pieni kirja kädessään ja jonkin aikaa lehtiä selailtuaan sanoo: »Samovaari, ahaa, tuokaa sisään!» — Alussa hän aina luki kirjasta mitä tarvitsi, mutta nyt hän osaa jo vähän puhua ilman kirjaakin.

OSTJAKKEJA VIERAILULLA.

Tuhat vuotta sitten ulottui suomensukuisten kansain asuma-alue yli pohjoisen ja keskisen Venäjän aina Moskovaan saakka, ja niiden väkiluku oli lähes yhtä suuri kuin venäläisten heimojen, jotka niiden kanssa kävivät taistelua suurten metsä- ja multa-alueiden asumasijoista. Taistelu päättyi tappioksi suomensukuisille kansoille, jotka sitten hajaantuivat erillisiksi heimoiksi ja joutuivat Venäjän orjuuteen. Yksi näistä heimoista, ostjakit, suomensukuisten kansain ugrilaiseen ryhmään kuuluva, joutui pakenemaan venäläisten vainoa pohjoisen Siperian suurten valtajokien Obin ja Irtyshin turviin. Aikaisemmin olivat ostjakit kuitenkin yhdessä sukulaistensa vogulien kanssa muodostaneet Jugran mahtavan valtion, josta jo arabialaiset kirjoittajat mainitsevat. Mutta menetettyään itsenäisyytensä joutuivat he pysyväisesti Venäjän valtaan noin kolme vuosisataa sitten. Vaikka monisatavuotinen orjuus onkin painanut ostjakkien kansaa, ja vaikka erämaat ovatkin pysähdyttäneet heidän sivistyksellisen kehityksensä luonnonkansan tasalle, on otsjakkien mieliin jäänyt kytemään voimakas vastenmielisyys venäläisiä kohtaan. Kerrotaan, että viime vuosisadan puolivälissä elänyt ostjakkiruhtinas Taishin kieltäytyi lähettämästä poikiaankin venäläiseen sotakouluun, vaikka hänellä siihen korkean syntyperänsä takia olisi ollut oikeus.

* * * * *

Ostjakit, jotka asuvat Tymskojesta monta penikulmaa länteen ja pohjoiseen, kävivät silloin tällöin kylässä asioillaan. Heistä Svinhufvud kertoo:

— Eräänä päivänä aamupuoleen tuli kylään retkikunta oikeita ostjakkeja poroineen. Kunkin reen edessä oli kolme poroa perätysten. Porot olivat hyvin sieviä, mutta ukot eivät. Heistä osasi ainoastaan yksi vähän venättä ja he olivat pakanoita. Heidän rekensä olivat samanlaisia kuin matkakertomuksissa kuvataan: liistereen tapaiset, jalakset hyvin korkeat ja ohuista laudoista tehty päällys, missä istuttiin porontaljoilla. Poroja ohjattiin pitkällä vavalla, jonka päässä oli sompa. Sillä pukattiin etumaista poroa, että se tiesi mihin kulkea. Ostjakit toivat oravan, kärpän ja kolonokin nahkoja ja ostivat sitten jauhoja, suoloja ja teetä. Viinaakin he olisivat ostaneet mielellään, mutta sitä ei ollut. Kyläläiset kertoivat, että ostjakit ostavat tavallisesti viinaa ämpäreittäin ja juovat sitä suoraan siitä, ja sellaisia he pitivät suurina juoppoina.

Venäläisillä oli ostjakkeja varten osittain eri tavarat. Heille myytiin sellaisia lautasia, joissa oli kaikki sateenkaaren värit. Samoin oli puodeissa huonoja jauhonsekaisia karamelleja varattuna erityisesti ostjakkeja varten. Kun kävin puodissa, niin kysyin ihmetellen, ketkä tällaista tavaraa ostavat. Vastattiin, että ostjakit tietysti.

Tällainen retkikunta tuli kylään pari, kolme kertaa talvessa. Venäläiset kertoivat muuten, että ostjakit eivät ole koskaan taloissa yötä. He tulevat aamulla, mutta menevät yöksi suolle, jossa oli ruokaa poroille. Ostjakit eivät ole tottuneet makaamaan huoneissa eivätkä nuku hyvin, jolleivät saa olla taivasalla, varsinkin kun metsämiehen onni huoneissa nukkuen meni pilalle. He olivat venäläisten mielestä aivan villejä. Emme osanneet heidän kanssaan puhua, mutta sen verran saimme selville kauppias Prenitsnikovin vaimolta, joka oli kotoisin Surgutista, ostjakkien alueelta, ja puhui ostjakinkieltä, että heidän laskusanansa olivat aivan suomenmukaiset. Ensimmäiset laskusanat olivat järjestyksessään: it, kat, kolm, njel, vet, khut. Useampia ei Prenitsnikovin vaimo tuntenut.

* * * * *

Siitä surkeasta kohtalosta, jonka alaiseksi samojedit ja ostjakit ovat joutuneet näillä pohjoisilla maanäärillä, voidaan tuskin kyllin vaikuttavin sanoin kertoa. Venäläiset anastavat heidän kalliit nahkatavaransa pilkkahinnasta. He juottavat ostjakkiparat humalaan ja tekevät kaupat heidän kanssaan silloin, kun heidän harkintakykynsä on kokonaan poissa. Täten hankkimillaan nahkatavaroilla venäläiset ansaitsevat moninkertaisesti ja elävät näillä voitoillaan. Röyhkeydessään ovat venäläiset menneet niin pitkälle, että ovat jakaneet eri ostjakkiperheet kuin orjat keskenään, joista jokaisella kauppiaalla on omat oikeutensa alaisiinsa. Saattamalla alaisensa ostjakit lisäksi hyvin ovelasti velallisikseen venäläiset ovat saaneet heidät täydelliseen valtaansa.

RYSSÄNPAPPI.

Tymskojen kylän sielunpaimen luuli — niin kertoo Donner — Suomen olevan Englannissa, ja tämän käsityksensä mukaisesti hän sanoi Donneria engelsmanniksi. Eivät siis ainakaan maantieteen tuntemuksessa papin tiedot olleet kovin laajat. Ennen maailmansotaa ja Svinhufvudin saapumista Tymskojeen esiintyi pappi myötäänsä juovuksissa. Eräänä päivänä hän oli mitä sameimmassa humalassa toikkaroinut Donnerin työhuoneeseen, tupertunut kumoon ja nukahtanut autuaalliseen uneen. On hyvin selitettävissä, millä tavalla tällainen esiintyminen vaikutti sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin ihmisiin. Maailmansodan sytyttyä tapahtui papin esiintymisessä muutos parempaan, sillä viinojen saanti muuttui hyvin vaikeaksi. Mutta siitä huolimatta katsoi pappi velvollisuudekseen ainakin silloin tällöin katsella maailman menoa pullon lasien lävitse. Ja kun valtion viinat loppuivat, ryhtyi pappi itse valmistamaan puolukkamehusta ja sokerista hyvää likööriä.

Tymskojen papilla oli sentään muitakin harrastuksia kuin viina. Paitsi papillisten tehtäviensä suorittamista, kirkkoslavonian popottamista ja kuvien kumartelemista oli hän oppinut soittamaan sitraa ja esiintyi hän juhlissa usein soittimineen.

* * * * *

Tymskojen papista Svinhufvud kertoo:

— Pappi pani puolukkamehuun sokeria ja käytti sitä. Kun olimme papin luona ensimmäisen kerran vieraissa, niin hän tarjosi sitä ja selitti, että se on seisonut vain kymmenen päivää. Mutta kyllä siinä kuitenkin oli jo vähän alkoholia. Sitä pappi sitten aina ryyppäsi, niinkuin piti tarpeellisena ja kohtuullisena. Hän oli alkuaikoina sangen siivo mies. Vasta pääsiäisenä näimme hänet oikein päissään. Silloin oli ukko-parka hyvin rähjäisessä kunnossa. Hän kävi talosta taloon siunaamassa pyhäinkuvia ja ruokaa, ja joka paikassa tarjottiin viiniä ja muuta hyvää. Kun tuli viimeisen talon vuoro, ruokalan, jossa juuri olimme päivällisellä, ei hän enää pysynyt oikein pystyssä. Tässä kunnossa ollessaan hän pyysi meidät päivällisillekin, mutta eihän siitä tietysti tullut mitään, kun ukko oli aivan humalassa. Lukkari sitävastoin oli raitis mies ja hoiti pappia tämän kulkiessa ympäri kylää pyhällä toimituksellaan.

* * * * *

Venäjän papeista yleensä kuuli Svinhufvud Siperiassa pari hauskaa juttua. Niistä hän kertoo:

— Siihen aikaan kuin venäläiset summakaupalla kastoivat virolaisia kreikkalaiskatoliseen uskoon, joutui kerran eräs talonpoika todistajana korkean oikeuden eteen. Kun talonpojalta vannottamisen takia kysyttiin hänen uskontoaan, syntyi oikeuden ja hänen välillään seuraavanlainen keskustelu:

»Mitä uskontoa olette!»

»En tiedä!»

»Kuinka se on mahdollista!»

»Kas, asia on vähän erikoinen!»

Ja niin kertoi talonpoika, että hän oli päässyt jo kasvamaan pientareita pinkovaksi pojannaskaliksi, kun ryssänpappi tuli kylän asukkaita kastamaan. Kun tämä toimitus tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä, piiloutui hän isoon leivinuuniin. Papin tullessa taloon ei poikaa saatu mitenkään uunista ulos. Silloin tarttui äiti poikansa housuihin ja koetti vetää, mutta housut jäivät käteen ja poika uuniin. Nyt tuli ryssänpappikin uunin luo ja tuumi vain yksinkertaisesti:

»Vsjorovnoo» — »yhdentekevää!»

Ja niin otti pappi vettä ja pirautti sitä pojan takalistolle äidin pitäessä jalasta kiinni. Pappi luki määräaikansa ja sillä oli kastaminen selvä.

Kerrottuaan tämän sanoi talonpoika:

»Korkea oikeus saa nyt itse ratkaista, mihin uskontoon minä kuulun!»

* * * * *

Svinhufvud kertoo edelleen:

— Kerran, Siperian-aikani myöhemmässä vaiheessa, tutustuin erään venäläisen perheen luona hyvin vapaamieliseen pappiin. Oli paastoaika ja olimme parhaillaan syömässä mainitun perheen luona makkaraa ja muuta kiellettyä ruokaa, kun pappi rouvineen ja kälyineen näkyi astelevan ovelle. Hyvin pian vaihdettiin tietysti paastoruoat tilalle. Päivällisen päätyttyä lähtivät papin naiset pois, mutta pappi itse jäi vielä istumaan. Naisten lähdettyä sanoi pappi ensimmäiseksi:

»Nyt makkarat pöytään!»

»Mutta nythän on paastoaika!»

»En minä semmoista — ja nje takoi durak!»

Ja niin tuotiin kielletyt ruoat jälleen pöydälle ja Pappi söi hyvällä ruokahalulla.

POSTI.

Kevät tuli jälleen valoisine päivineen. Ulkona pilkisti aurinko yhä heleämmin lumikinoksiin, ja sisällä alkoi ikkunajää ohentua. Kun keskipäivällä käveli kylänraittia, niin valo aivan häikäisi silmiä. Setripuut seisoivat niin kumman vihreinä valkeassa lumessa, niinkuin olisivat odottaneet sen alta esiin pyrkiviä nurmikkoja. Mutta niitä ei vielä näkynyt, sillä paksut kinokset olivat niiden päällä. Aurinko ei ollut kohonnut vielä niin korkealle, että se olisi jaksanut lunta sulatella. Mutta turkinkauluksissa tuntui jo auringon lämpö, ja se ennusti paahtavaa kesää. Iltateen aikana oli huoneessa keväinen hämärä, ja näki jo istua pöydän ympärillä ilman lamppuakin. Pilvet purjehtivat tuulessa kuin kilpaa itää kohden aukoen tietä siniselle taivaalle. Silloinkin, kun ne unohtuivat paikoilleen, olivat ne ylhäisissä ilmoissa. Kevättähän se oli sellainen ilma, vaikka pakkanen olisi kuinkakin puhuttanut talvea.

Huomenna tulee posti. Saadaan taas uutisia Suomesta. Tuntui niin iloiselta, kun vain ajattelikin sen tuloa. Postihan ei ollut, niinkuin ennen, vain joukko kuivia sanomalehtiä, joista luettiin hätäisesti ainoastaan otsakkeet, vaan se oli hartain mielin odotettu viesti Suomesta.

Mutta noissa sanomalehdissä kerrottiin vain surusta Suomessa. Sortotoimenpiteet yhä kiristyivät, ja tuntui kuin hirteen vedetyn kansan viimeiset voimat olisivat alkaneet pettää. Venäläinen sotaväki oli kuin heinäsirkkaparvi pimittänyt Suomen pellot tehden koko maasta vihollissotaleirin.

Rivien välistä kuulsi sanomalehtien sotauutisista kuitenkin vilahduksia Saksan aseiden voitoista. Mutta vielä enemmän saattoi kirjeitten kaksimielisistä lauseista tehdä johtopäätöksiä sodan kulusta.

* * * * *

Postin saapumisesta ja kirjeenvaihdostaan Svinhufvud kertoo:

— Kerran viikossa tuli posti. Saimme kotoa sanomalehdet, jotka olivat noin kahden viikon vanhoja, ja niitä tuli aina seitsemän kerrallaan, Helsingin Sanomat vapaakappaleena. Kun tuli isompi pinkka lehtiä, oli siinä sitten lukemista pitemmäksi aikaa. Ei tietänyt oikein, aloittiko viimeisestä lehdestä vai lukiko ne päinvastaisessa järjestyksessä. Sotauutiset luettiin erityisen tarkasti. Kyläläiset hommasivat tavallisesti itse postin ja kävivät vuorotellen hakemassa sen Narymista. He kävivät siellä kaupankin takia, ja niin pysyi yhteys muun maailman kanssa jotenkin säännöllisenä.

Kirjeetkin tulivat yleensä perille, mutta olivat useimmiten sensuroituja. Kotoa kirjoitettiin hyvin varovaisesti, ja me kirjoitimme samoin. Kirjeitä saimme muutoin varsin runsaasti. Omaiset kirjoittivat tietysti säännöllisesti, mutta tuttavat myös ahkerasti: Lundson, Tekla Hultin, Mäklinit, Schybergson j.n.e. Kelirikon jälkeen tuli paljon kirjeitä yht'aikaa, kun toista kuukautta oli ollut pysähdys kulku vuoroissa.

Viimeinen uutinen ennen kelirikkoa, jonka luimme, oli että venäläiset olivat valloittaneet Przemyslin. Kyläläiset kertoivat siitä mielissään, mutta meille se oli vähemmän mieluinen uutinen. Jäittenlähdön jälkeen saatiin jälleen uutisia sodasta, mutta kaikki oli ennallaan.

* * * * *

Vain muutamien satojen kilometrien päässä Tymskojesta oli talvipakkasessa hajallaan olevia kyliä, joiden ikkunoista pilkoittava lampunvalo tuntui varsin kotoiselta. Ne olivat suomalaisten kyliä, ja niissä puhuttiin suomenkieltä. Monet niiden asukkaista oli koko elinajaksi karkoitettu Siperiaan, monet olivat myös tulleet vapaaehtoisesti hakemaan elämänrauhaa kaukaisesta erämaasta. Vapaaehtoisina tulleet olivat useimmat Inkeristä, josta hädissään ja maaorjuutta välttääkseen jo lähes vuosisata sitten olivat paenneet vierasta sortoa.

Sodan sytyttyä vietiin suomalaistenkin kylien miehet aseisiin, ja he saivat taistella Riian rintamalla, juuri niillä seuduilla, missä suomalainen jääkäripataljoona puolusti Saksanmaata. Aavistamatta kohtalonsa synkkyyttä latasivat monet heistä kiväärinsä ja suuntasivat ne omia veljiään kohden.

Kun Ivar Hasselblatt eräänä keväisenä päivänä vuonna 1915 saapui Eugenen kaukaiseen suomalaiseen kylään, joka oli lähes seitsemän penikulman päässä hänen omasta karkoituspaikastaan, Tarasta, tuli hänen luokseen suomalainen mies, vanha suutari, nimeltäänkin Suutari-Kalle, yksi Venäjän uhreja, joka nyt toimi oman kylänsä kirkonkellojen soittajana. Tältä maanmieheltään Ivar Hasselblatt sai kuulla, että Tymskojen kylä, jossa Suutari-Kalle kerran nuorena miehenä oli käynyt, oli Siperian kaikkein synkimpiä kyliä. Silloin Ivar Hasselblatt päätti kirjoittaa Svinhufvudille, ja niin joutui Lappeen tuomiokunnan tuomari kirjeenvaihtoon hänenkin kanssaan.

NARYMIN-MATKA.

Kun matkareki hurahti Obin jäälle, kimaltelivat lumet hopeisina tien molemmin puolin, mutta kun aurinko kallistui joen toisen rantaäyrään taa, hävisivät lumiristitkin ja kaikki lumet ympärillä näyttivät yhtä harmailta kuin pilviin peittyvä taivaskin. Mutta siellä missä reki solahti setripuumetsän sisään, oli yhtä aavemaista kuin olisi ajanut talviyönä salotietä pitkin. Metsän kannotkin törröttivät siellä täällä, niinkuin karhu olisi ne kääntänyt kupeelleen ja tahtonut näyttää, kuinka monihaaraiset juuret metsän jättiläisillä on.

* * * * *

Narymin-matkastaan Svinhufvud kertoo:

— Ennen jäitten lähtöä, maaliskuun lopulla, tuli minulle, ihme kyllä, sellainen määräys, että pitää muuttaa asumaan toiseen karkoituspaikkaan, Kolyvanin kaupunkiin. Mistä sellainen määräys oli tullut, ja kuka sen oli saanut aikaan, siitä ei minulla ollut tietoa. Sen olivat ehkä ententen diplomaatit puuhanneet, tai oli se järjestetty kotimaasta käsin, sillä äitini nimessäkin oli asiasta tehty pyyntö. Muutoin piti sen olla jonkinlaisena helpotuksena minulle. Tymskojelaiset asiasta kuultuaan rupesivat peloittelemaan, että mitäs te Kolyvaniin menette, siellä on huono olla ja siellä on paljon rosvoja ja varkaitakin. He olisivat tahtoneet meitä jäämään. Me kiitimme ja sanoimme, että kyllä täällä on ollut hyvä olla, mutta kun on määrätty muuanne, niin kyllä kai sinne on mentävä.

Eräänä päivänä huhtikuun alussa saapui Narymista Petroff-niminen sotilasvartija. Hänellä oli kirje, jossa sanottiin, että minun pitää lähteä Narymin poliisipäällikön, Walterin puheille juuri Kolyvaniin-siirron johdosta. Otin siis turkin ylleni, ja niin noustiin rekeen. Oli koko päivän ajo ja vähän päällekin, muistaakseni 12 penikulmaa. Vaikka hevoset juoksivat puhtaasti koko matkan, tulimme, oltuamme Iljinassa yötä, vasta toisena iltana Narymiin. Silloin rupesi jo hiukan tuntumaan keväältä, eikä niin hiukankaan, sillä kun ajettiin Kargasokin kylän läpi, niin kottaraiset olivat jo puissa; läheni jo se aika, jolloin jäät rupeavat pettämään. Kargasok muuten merkitsee alkuasukkaitten kielellä samaa kuin karhunpesä, selittivät venäläiset. Tultiin sitten Narymiin. En oikein muista, missä olimme yötä, mutta seuraavana päivänä vietiin minut Walterin puheille. Hän otti minut varsin ystävällisesti vastaan. Selitin hänelle, niinkuin olikin, ettei nyt voinut lähteä Kolyvaniin, sillä jäitten lähdön aika oli jo ovella. Sovimme Walterin kanssa, ettei minun tarvitse lähteä vielä nyt, vaan vasta kun laivaliikenne alkaa. Se oli hyvä asia, se. Narymissa kävin tapaamassa Semeshkoa ja Välisalmea; muutamia muitakin karkoitettuja näin, m.m. paroni von Korffin, joka oli kotoisin Riiasta. Saatuani asiat suoritetuiksi palasin heti takaisin Tymskojeen.

* * * * *

Narymin kaupunkia kuvaa tohtori Kai Donner hyvin sattuvasti:

— Jo kaukaa kohosivat kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset olivat laukanneet korkean mäen harjalle, sivuutimme esikaupungin, jota sattuvasti sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimeä käytetään monen muunkin siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee saarella keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä taloa, joiden vinot rivit muistuttivat jonkun vanhuksen hoitamatonta hammastarhaa. Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita ja niiden kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo hämärillä muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan vähäpätöinen, meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei vaikuta pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi, eikä senkään takia, että se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka vesi vähitellen huuhtoo pois — vanha kirkko on jo vaipumaisillaan jokeen —, vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan vuosikausia, näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka he pakosta ovat jättäneet.

SYNKKIÄ VIIKKOJA.

On huhtikuun yö Tymskojen kylässä. Ulkona nukkuvat lumet liikkumattomina, ja Ob on vaiti jäitten alla.

Jo iltapuoleen oli pakkanen alkanut kiristyä. Ja yöllä oli kuun sirppikin huurteessa. Mutta huoneessa oli vielä kauan suloinen lämpö. Vasta kun kuu oli kehrännyt pakkasharson ympärilleen, oli kylmä hiipinyt huoneeseenkin. Se oli ensin tarttunut poskiin ja kuunnellut siinä aikansa hengityksen tasaista tahtia, mutta sitten se oli tunkenut tiensä peitteen läpi, käynyt kiinni rintaan jäisillä kourillaan ja istunut sydämen lyöntejä kuuntelemaan. Ne kuuluivat ensin tasaisina, mutta kuta kauemmin pakkanen niitä kuunteli, sitä epätasaisemmiksi ne kävivät. Ohimoille alkoi nousta tuskan väreitä, ja omituinen kuumotus tuntui silmissä. Sydän yltyi jyskyttämään yhä vinhemmin, ja hengityksen tahti kiivastui. Silloin heräsi unestaan Siperian vanki ja tunsi itsensä sairaaksi.

* * * * *

Kokonaisen viikon on Svinhufvud virunut jo vuoteellaan. Kuumeen poltto on käynyt yhä tulisemmaksi ja pistosten kipu yhä tuskaisemmaksi. Ellen-rouva on valvonut yöt läpeensä vuoteen vierellä, vaihtanut kääreitä ja rukoillut.

Mutta eräänä yönä, kun sairaan tila oli käynyt kaikkein synkimmäksi, kuului ulkoa valtavaa jäitten ryskettä. Auringon valta oli nyt voittanut talven. Se ei ollut turhaan viikkoja helottanut keväisille hangille. Jättiläisvirta oli herännyt unestaan ja kalisteli nyt kahleitaan sellaisella voimalla, että koko Tymskojen kylä tärähteli kevätyössä. Isot jäälautat murtuivat ja kerääntyivät korkeihin röykkiöihin. Siperian jättiläinen oli nyt lähtenyt liikkeelle aina tuhansien virstojen pituudelta ja tuhansien sylien leveydeltä. Aamulla uivat vain yksinäiset jäälautat vapaassa virrassa.

Samana yönä, jolloin jäät murtuivat Ob-joesta, lähti kuumekin sairaan rinnasta.

* * * * *

Sairauttaan Svinhufvud muistelee seuraavasti: