Part 7

Keskellä päivää kyläläiset ajoivat hevosensa ja lehmänsä juomaan avannosta, jota erityinen mies piti auki läpi talven. Karjatalous oli ihmeellinen siinä, että navetat ja tallit olivat kylmät. Lampaat, siat ja vasikat säilytettiin kuitenkin tavallisesti lämpöisessä, pienessä kopissa. Tallit ja navetat olivat hyvin hatarasti tehtyjä ja kokonaan ilman ikkunoita, joten valoa tuli vain ovesta ja seinien raoista. Ylhäällä olivat orret, jonne heinävarasto tuotiin sisään niin pian kuin lunta tuli.

Heinämailta sai heiniä niin paljon kuin viitsi ottaa, sillä Obin rantamaat kasvoivat runsaasti heinää, vaikka se kyllä oli karkeata saraheinää. Sääntönä oli, että ahkera keräsi enemmän heiniä ja piti useampia hevosia, ja se, joka oli laiska ja jolla oli vähemmän hevosia, keräsi vähemmän.

Puoteja oli 4—5 kappaletta. Keväällä, kun Ob-joki nousi, latasivat niin kauppiaat kuin muutkin kyläläiset venheensä täyteen tavaraa ja lähtivät sitten perhekunnittain pitkin Obia ja sen sivujokia ylös tekemään kauppaa alkuasukkaitten kanssa. Kylässä oli vain yksi kirkko, samoin yksi pappi.

Asuntomme omistaja Flegent, jonka vaimon nimi oli Tatjana ja joka oli entinen kauppias, eleli nyt koroillansa ja oli tunnettu laiskanpuoleiseksi mieheksi. Hänellä oli yhdessä serkkunsa Afrikant Savadovskin kanssa kylän suurin puurakennus, jossa hänen serkullaan toisessa päässä oli puotikin. Talo oli rakennettu venäläiseen malliin kaksikerroksiseksi. Meidän hallussamme oli yläkerrassa kaksi huonetta, iso sali, jossa oli 6 ikkunaa, ja vähän pienempi »sänkykamari», jossa oli 3 ikkunaa. Asunnosta otettiin vuokraa 12 ruplaa kuukaudessa, jota kyläläiset pitivät suorastaan kiskomisena, vaikka se meistä oli huokea hinta. Ei kummassakaan huoneessamme ollut uunia, mutta sensijaan molemmissa uuninselkä. Kun seinän takana lämmitettiin uunia, niin lämpeni meidän puolellamme uuninselkäkin. Salin ikkunat olivat aina jäässä, ja pohjoisten ikkunain lautoja vaimoni käytti ruokasäiliöinä. Salista vei ovi sänkykamariin. Sinne oli hankittu rautapeltinen pieni kamiina, jonka savutorvi oli muurattu kiinni uuninselkään tehtyyn aukkoon. Uunia lämmitettiin haloilla, mutta kamiinaan tarvittiin pilkkopuita, jotka Flegent jouti kyllä tekemään. Talosta saimme päivällistä, ja vaimoni laittoi ruokaa aamuin ja illoin. Maito oli niin hyvää, ettei sellaista saa täältäkään, ja voitakin sai, vaikka se oli vähän rasvanmakuista. Lihaa ei paljoa saanut, vaan syötiin parhaastaan kalaa. Puolukat olivat niin isoja, että luulin niitä ensin karpaloiksi.

Siellä laitettiin muuten erästä ruokaa, jota sanottiin pelemeeneiksi. Ne olivat pieniä piirakoita, vehnätaikinaan käärittyä, hienonnettua, raakaa lihaa, ja niitä laitettiin monta sataa ja vietiin sitten raakana aittaan, jossa ne säilyivät jäätyneinä. Kun tuli vieraita, otettiin piiraat sisään ja keitettiin. Muistan hyvin, kun emäntä ensikerran tarjosi meille pelemeenejä. Hän tuli aivan viereemme ja katseli meidän ilmeitämme, ikäänkuin tutkien, mitä me niistä pidimme. Ei niitä ensin oikein ymmärtänyt syödä, mutta kyllä niihin vähitellen totuttiin. Jos ne keitettiin lihaliemeen ja syötiin sen kanssa, maistuivat ne oikein hyviltä.

Talvitalous oli siitä mukavaa, että jäätyneessä tilassa ruoat säilyivät hyvin. Säiliöhuoneeseen, »tshulaaniin», voi viedä kaikki, kalat, lihat ja marjat. Vehnäsetkin vietiin sinne, ja ne jäätyivät siellä kivikoviksi. Kun niitä vaikka parin viikon kuluttua otti esille ja lämmitti uunissa, olivat ne aivankuin tuoreita. Se oli kovin mukavaa.

Vähitellen pantiin kaikki kuntoon. Ostettiin lautaset ja veitset sekä kaikenlaista mitä tarvittiin taloutta varten. Kylästä tavattiin eräs puuseppäkin, joka laittoi meille pukkisängyt ja hyllyt. Se oli toissilmäinen herrasmies, joka sanoi käyneensä oppia Tomskissa, mutta oli nyt täällä naimisissa ja asui eräässä maanalaisessa talossa, »karamoonassa». Mies teki meille yhtä ja toista muutakin puutyötä, mitä tarvittiin.

Aika kului koko hyvin. Kävelyllä käytiin usein, ainakin kerran päivässä. Tymskojessa, kuten Siperiassa yleensä, ei koskaan ollut suojailmoja. Kun talvi kerran tuli lokakuun lopussa tai marraskuun alussa, niin riitti yhtä pakkasta huhtikuuhun saakka. Jälkiosa joulukuuta ja koko tammikuu oli kylmin aika. Silloin oli pakkanen usein aina 40—50 astetta. Kun turkki yllä käveltiin ja viima tuli vastaan, pantiin harvasilmäinen kaulaliina vielä kasvojenkin suojaksi. Kuljettiin kylän ympäristössä ja sen takanakin milloin missäkin teitä pitkin, sillä niitä oli runsaasti eri suuntiin. Oli hauskaa nähdä, kuinka metsäkanat eli riekot olivat aivan kesyjä. Ne kulkivat pitkin teitä eivätkä pelänneet ihmisiä. Olisi melkein voinut lyödä niitä kepillä. Ne istuivat puissakin, mikä oli minusta hyvin outoa, sillä meillä eivät metsäkanat mene puihin. Siellä ne noppivat pajukoissa ja haavoissa ja söivät niiden urpuja ja nuppuja.

Päiväjärjestys oli tavallisesti sellainen, että kahdeksan korvissa kömmittiin hiljakseen ylös. Ensinnä sytytettiin tuli kamiinaan. Piti panna turkki ylle ja huopatossut jalkaan, kun nousi sängystä valkeata virittämään, sillä yöllä oli huone ehtinyt jäähtyä. Sitten syötiin aamiaista. Päivällisen laittoi talon emäntä, mutta kun ruoka rupesi huononemaan, muutettiin kylälle syömään. Illallinen syötiin seitsemän tai kahdeksan aikaan.

Siperiassa olivat samat linnut kuin täällä; närhi oli vain vähän värikkäämpi. Harakoita ja korppeja oli, mutta variksia ei talvisaikaan näkynyt. Pakkasaikana, kun oli kylmempää, sattui, että lintuja kuoli ja tippui puista alas.

Jänis oli siellä vähän isompi kuin meillä sekä talvella paljon pitkäkarvaisempi. Susia ei ollut, sillä lumi oli metsissä niin pehmeätä, etteivät ne olisi päässeet liikkumaan. Koirakaan ei päässyt kulkemaan, vaan upposi lumeen kuin jauholaariin. Missä maa oli aukeampaa, siellä olivat tuuli ja pakkanen purreet lumen pinnan vähän kovemmaksi, mutta metsissä se oli aivan pehmoista. Muistan hyvin, kun kerran olimme kävelemässä ja tukkikuorma tuli vastaan. Siinä oli pari miestä ja koira seurassa. Seistiin siinä tienvieressä, jotta kuorma pääsisi ohitse. Läheisen pensaan ympärillä käveli riekkoja, eikä koira malttanut olla, vaan otti aimo hyppäyksen niiden kimppuun. Hyppy meni hukkaan, sillä linnut lensivät tiehensä, mutta koira ei millään ollut päästä sieltä takaisin, kovalle tielle. Näki, etteivät sudet olisi tässä maakunnassa päässeet liikkumaan mihinkään. Karhuja oli siellä kyllä, mutta ne makasivat talviunessaan.

Sieltä olisi voinut ostaa kärpän ja oravan samoinkuin ilveksen, ahman, hillerin ja saukon nahkoja, mutta emme me ruvenneet niistä kauppoja hieromaan.

Kolonok (Putorius sibericus) oli uusi eläin, jota ei ole Euroopassa. Se oli pieni, punertavankeltainen ja heleänvärinen vesikon tapainen ja kokoinen eläin. Senkin nahkoja myytiin paljon.

Maaliskuun alkupäivinä alkoi kylässä nuotanveto. Silloin oli kova pakkanen ja niin kova tuuli, että naukui nurkissa. Mutta päivä paistoi kauneimmillaan, eikä yhtään pilvenhattaraa näkynyt. Aamulla noin kello 9:n aikaan, kun katsoin ulos, oli pakkasta 40°C, ja tuuli aivan vikisi. Arvelin, ettei nuotanvedosta nyt tule mitään. Mutta sinne kaikki kuitenkin menivät. Avannot oli hakattu siihen kohtaan Ob-jokea, mihin pieni sivujoki laski, sillä sen suussa piti olla kaloja. Apaja oli pieni ja nuotta huono. Jäihin oli hakattu reikiä, ja nuotta kuljetettiin jäiden alitse vetopaikkaan aivankuin meilläkin. Apajasta tuli aimo saalis, kolme kuormaa kiiskiä ja kaksi kuormaa haukia. Kiisket olivat isoja ja lihavia ja hauet komeita. Joukossa oli vähän muutakin kalaa, kuten ahvenia, särkiä, säynäviä, sekä jokin njelma ja sterlettikin. Hyvän saaliin ja kalojen kokoontumisen syyksi selitettiin, että Obissa rupeaa kevätpuoleen vesi huononemaan. Sentakia kerääntyvät kalat semmoisiin paikkoihin, missä sivujoki yhtyy isoon jokeen, sillä siellä on vielä vesi ilmapitoisempaa. Saalis jaettiin sitten kyläläisten kesken ruokakunnittain ja vietiin, kun kaloja karttui enemmän, Tomskiin. Viikon, kahden sisään vedettiin samasta paikasta vielä kaksi kertaa nuottaa ja saatiin jokseenkin samanlainen saalis. Sitten talvinuotanveto loppui, ainakin kylän lähettyviltä. Kiisket muuten eivät suinkaan olleet halveksittua kalaa. Ne joutuivat Venäjän hienoimpiin ravintoloihin, joissa niitten lihaa tarjottiin voileipien päälle leikattuna.

Kansakoulunopettaja Afanasjeff, nuori, siisti ja raitis mies, kävi jotensakin ahkerasti luonamme opettamassa minulle venättä. Vaimonikin oli hankkinut itselleen aapiskirjan, sellaisen kuin lapsille ostetaan, jossa on paljon kuvia. Pääasia olikin, että hän oppi venäläiset kirjaimet ja pääsi vähän perille, mitä se ja se sana merkitsi. Opettajan rouvakin kulki meillä sangen usein. Hän osasi soittaa hyvin balalaikkaa ja opetti sitä taitoa vaimollenikin. Kun lähdimme Tymskojesta, lahjoitti vaimoni ostamansa balalaikan opettajan rouvalle. Nyt on sen soittotaito unohdettu.

KYLÄN ASUKKAITA.

Tymskojen tuttavistaan ja seurustelusta heidän kanssaan Svinhufvud kertoo:

— Elämä rupesi siellä luistamaan koko lailla. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä meitä kohtaan. Jossakin Tomskin lehdessä oli ollut uutinen — saimme nähdä sen palasen —, että Tymskojeen oli karkoitettu joku korkea herra. Kyläläiset olivat hyvin ihmeissään ja uteliaat näkemään kuka se oli ja kohtelivat tulokasta aivankuin herraa: minä olin »baarin» ja vaimoni »baarinja».

Venäjän jouluna oli meidät jo kutsuttu kansakoululasten joulujuhlaan. Se oli koko lailla »stimmungsvoll» ilta; se pidettiin kansakoululla, vanhassa puurakennuksessa, jossa asui opettaja Afanasjeff rouvineen. Pappi, joka oli soitannollinen, oli järjestänyt sinne orkesterin; itse hän soitti sitrantapaista, Afanasjeffin rouva balalaikkaa ja pari mennoniittia viulua. Lapset lausuivat ulkoa joitakin kappaleita ja lauloivat. Lopuksi tanssittiin. Kaikilla oli tavallista juhlallisempi puku, mutta jaloissa huopatossut, kun oli talvinen aika. Toisessa huoneessa sen ohella tarjottiin teetä ja voileipiä.

Mennoniitit olivat mielenkiintoinen tuttavuus. Ensikerran tapasimme pari miestä Afrikant Savadovskin puodissa. Kun huomasimme, että he puhuivat saksaa, joka vivahti »plattdeutschiin», virisi pian keskustelu. Saimme tietää, että he olivat saksalaista, ehkä hollantilaista alkujuurta ja että heidän esi-isänsä olivat muuttaneet Siperiaan, jossa heille suotiin uskonnonvapaus, ja että heidän uskontonsa kielsi heitä suorittamasta sotapalvelusta. He asuivat Tomskin läänin eteläosassa »suola-aroilla». Ulkonäöltään he olivat toisennäköisiä kuin venäläiset, keskikasvuisia ja verraten vankkatekoisia. Nyt oli heitä komennettu tänne Tymskojen piiriin parikymmentä miestä sotapalveluksen asemesta tekemään metsätöitä. Työpaikalle oli Tymskojesta matkaa parikymmentä kilometriä. Olisin mielelläni käynyt siellä katsomassa heitä ja noita metsätöitä, mutta en tahtonut kysyä vartiomiehiltä lupaa. Niin, näitä mennoniitteja oli koululasten joulujuhlassa kuusi kappaletta. He soittivat hyvin ja tanssivat aika ahkerasti.

Muissakin kutsuissa olimme, niinpä alkuaikoina »stanokin» isännän luona hänen tyttärensä häissä. Siellä vieraat syötettiin aika hyvin, ja vahvasti tanssittiin. Juotavaksi tarjottiin olutta ja tietysti teetä. Viinaksia ei niissä ollut, sillä sodan ajaksi olivat viranomaiset panneet viinat kokonaan lukon taakse. Mutta niitä kaivattiin kovasti. Muistan, kuinka häätalon isäntä kysyi minulta, enkö osannut keittää viinaa. Selitin, että olin hyvin tyhmä siinä taidossa. Hänkin pahoitteli, ettei osannut itse keittää. Kun kruunun viina oli ollut niin halpaa, oli viinankeittotaito jäänyt unohduksiin. Tymskojelaiset auttoivat asiaa siten, että laittoivat väkevää olutta.

Sitten oltiin usein nimipäivillä, »imenineillä», ja muissa pienemmissä perhejuhlissa. Sen ohella käytiin vielä tavallisilla »vieraisilla», milloin papin tai kansakoulunopettajan, lukkarin tai jonkun muun kylän asukkaan luona. Tuttavuuksiimme kuului myös kylän »grande old dame» Natalia Jakovlevna, jota Kai Donner on niin mainiosti kuvannut. Hänellä oli erittäin hyvää olutta tarjottavana ja sitten hänellä oli 3- tai 4-lokeroinen »samovaari», jossa yhtaikaa voi keittää teevettä, kaalisoppaa, pelemeeniä j.n.e.

Eräänä päivänä oli Tymskojeen tullut Vasjuganin pappi rouvineen. Vasjugan oli naapuriseurakunta, jonne sanottiin olevan 30 penikulmaa. Mies oli oikein komean näköinen eikä ollut edes kovin partainenkaan niinkuin muut papit. Hän tuntuikin tavallista sivistyneemmältä. Kävi selville, että hän oli ollut Pietarissa polyteekissä jonkin vuoden, mutta sitten päätynyt papiksi ja Vasjuganiin saakka. Mistä syystä hän oli näille raukoille rajoille joutunut, ei hän kertonut enkä minäkään ruvennut sitä utelemaan. Tapasimme hänet ensikerran oman papin luona ja toisen kerran kirkonisännöitsijän, Jefimoffin luona, joka oli Tymskojen rikkaimpia miehiä. Jefimoff pani tämän vieraan papin kunniaksi toimeen aika kemut, joihin oli pyydetty koko kylän hienosto. Siellä olivat pappi, lukkari eli »psalomshtshik», kansakoulunopettaja ja äveriäimmät kauppiaat ja tietysti me. Pidot olivat koko lailla hienot. Siellä syötettiin ja juotettiin. Kalapiiraita oli tehty useammanlaisiakin. Niihin oli tehty vehnätaikinasta alus ja syrjät ja kansi päälle ja sisällä oli njelmaa ja sterlettiä. Piirakoiden kanssa tarjottiin hienoa portviiniä. Pöydällä oli vain muutamia haarukoita, ja niitä käyttäen sai kukin vuorostaan pistää palan suuhunsa. Vastapäätä oli toinen pöytä, jossa oli 12 viinilasia. Papit joivat ensin ja sitten toiset herrat. Kun herrat olivat juoneet, kaadettiin rouville samoihin laseihin. He joivat yhtä mielellään, ja heistä viini oli yhtä hyvää kuin herroistakin. Sitten syötiin piirakkaa uudelleen ja juotiin taas päälle. Kyllä näki pappien juodessa, että viini meni hyvin luistavasti alas niin toisen kuin toisenkin papin kurkusta. Se oli varsin hyvää, ja runsaasti sitä oli myöskin. Jefimoffilla näkyi olleen vanhoja säästöjä. Siellä juotiin 7—8 lasia mieheen niinkuin ei mitään. Eikä siinä auttanut vitkasteleminen, vaan piti juoda kerrassaan pohjaan saakka, ja tunnelma oli aika hyvä. Vasjuganin pappi kertoi yhtä ja toista seurakuntansa oloista. Siellä asui ostjakkeja, jotka pyytelivät turkiseläimiä, ja siellä oli luonnonrikkauksia, kuten keltamultaa y.m. Puutteellisen kielitaidon takia en kuitenkaan voinut päästä asioista kunnolleen selville.

Maaliskuun alussa kerrottiin meille, että kylään oli tullut muuan suomalainen. Afrikant Savadovskin puodissa hänet sitten tavattiinkin, ja suomalainen hän oli: talollinen ja rakennusmestari Adolf Resch, kotoisin Uudeltakirkolta ja iältään noin 30-vuotias. Hän oli ollut urakoitsijana mukana rakentamassa eräitä linnakkeita Suomenlahden rannalla. Päällikkönä oli ollut joku venäläinen eversti, joka myi piirustukset saksalaisille ja karkasi. Siitä tuli kova tutkinto, ja vaikka Resch ei ollut urakassa mukana muuta kuin sen verran, että oli rakentanut makasiinin linnakkeeseen, epäilivät venäläiset, että hän oli osallisena samassa juonessa. Hänet otettiin kiinni, ja vaikka hän oli aivan syytön, vietiin hänet Kronstadtiin, jossa hän sai istua pitkät ajat syksyllä 1914, kunnes hänet lopulta lähetettiin Siperiaan. Sillä sääntönä oli, että syylliset ammuttiin, mutta syyttömät lähetettiin Siperiaan. Eikä siinä kyllin. Myöhemmin joutuivat hänen veljensä ja isänsä samaan Narymin piiriin, vaikka Kurjan kylään, joka oli Ket-joen varrella ja todellakin kurja paikka, kuten isä Reschille kirjoitti. Resch oli hauska tuttavuus. Me saimme puhua suomea hänen kanssaan ja pääsimme vähän tekemisiin kotimaalaisten kanssa.

Kerran mekin pidimme vähän suuremmat pidot, joihin pyysimme venäläiset tuttavamme ja Reschin, sillä piti pitää vastapidot. Resch, joka puhui hyvin venättä, pantiin tulkitsemaan ja kertomaan. Mukana olivat pappi, lukkari, kansakoulunopettaja ja kauppiaat, samat, joiden luona olimme itsekin olleet kutsuissa, ja meidän »strashnikat» Filatoff ja Bogdanoff. Parhaan mukaan heitä kestittiin njelma-kalapiirakoilla, pelemeeneillä ynnä muulla. Flegentin gramofoni sai ahkerasti soida, sillä sellainenkin oli talossa. Vieraat kyselivät Suomen oloja, ja Resch selitteli.

Parisen kuukautta olimme koko kylässä ainoat karkoitetut, mutta sitten niitä rupesi tulemaan niin paljon Venäjältä, että paikat ahtautuivat täyteen. Ensin tuli joitakin sosialisteja, juutalaisia mitä lienevät olleet, ja sitten tuli myöskin muita, nimittäin lättiläisiä, puolalaisia ja pari saksalaista. Toinen saksalaisista oli Freydenreich, lyhyt mies, jolla oli ollut jokin virka Amerikan lähetystössä Pietarissa, toinen oli nimeltään Bischler, rikas tilanomistaja Jekaterinslavin kuvernementista, verraten nuori ja pulska mies. Hänellä oli 600,000 ruplan arvoinen maatila kotonaan. En tiedä, mistä syyssä häntä oli ruvettu epäilemään, vaikka hän oli aikoinaan palvellut Venäjän sotaväessäkin. Oli hauskaa, kun sai puhua saksaa näiden herrojen kanssa. Resch, joka puhui sujuvasti myös saksaa, asui yhdessä näiden kahden kanssa.

Puolalaisten joukossa oli muutamia sivistyneitä; niinpä nuori pappi Zander, joka oli suorittanut tutkintonsa Tartossa ja ollut saksankielen opettajana Kielcin kaupungissa ja nähtävästi liian puolalaismielisenä ja saksankielentaitoisena karkoitettu; sitten pankinjohtaja Veselovski, joka oli muistaakseni Odessasta ja oli »epäluotettavana» lähetetty tänne, hauska mies, jonka sitten kerran pikimmältään tapasin Kolyvanissa; sitten nuori ylioppilas Shapiro, joka oli ollut Varsovassa erään voimistelu- tai urheiluseuran puheenjohtajana ja joutunut siinä ominaisuudessa viranomaisten epäilyksien alaiseksi. Neljäs sivistynyt puolalainen oli liikemies Aulich Lodzista, ja keväämmällä tuli vielä lisää eräs apteekkari Lublinistä.

Muita puolalaisia oli varsin lukuisasti, joukossa eräs kokki, joka hyvän lauluäänensä vuoksi samalla oli ollut statistina jossakin oopperassa Puolassa, sekä eräs puutarhuri. Puolalaiset sivistyneet asuivat yhdessä eivätkä mielellään seurustelleet muitten, venäläisten ja saksalaisten kanssa, mutta meillä he kyllä kävivät, toisinaan kokkikin mukana, joka silloin sai laulaa »aarioita» ja muita oopperaosia. Freydenreichin »puulaaki» kävi meillä samoin varsin usein. Nämä seurusteluillat olivat sangen hupaisia ainakin meille ja toivottavasti myös vieraillemme. Vaimoni piti hyvää huolta kestitsemisestä tarjoten, paitsi Tymskojen herkkuja, myös jäätelöä, joka oli uutuus siellä, vaikka tietysti helposti valmistettavissa, kun sokeria, kermaa ja jäätä oli yllinkyllin.

Kun kylään oli tullut näin paljon herrasväkeä, laittoi eräs Tymskojen venäläinen sinne ruokalan, jossa huokeasta maksusta saatiin aika kelvollista ruokaa. Siellä kävimme maaliskuusta alkaen syömässä päivällistä; samoin tekivät myös saksalainen ja puolalainen »puulaaki». Yhteisillä päivällisillä aika kului rattoisasti, vaikkakin saksalaiset ja puolalaiset toisinaan kinastelivat, kun molemmat, ja varsinkin puolalaiset, olivat sangen ylpeät kansallisuudestaan.

Tymskojen karkoitetut olivat, eri kansallisuuksistaan huolimatta, kaikki Venäjän kansalaisia. Vasta huhtikuun alussa tuli kylään muutamia itävaltalaisia, niiden joukossa eräs Adlerberg, joka oli ollut muistaakseni Czernowiczin kaupungin kuvernöörin apulainen tai joku muu korkeampi hallinnollinen virkamies. Venäläiset vangitsivat hänet, kun valtasivat kaupungin, jossa hän oli virantoimittajana, sekä lähettivät Narymin piiriin. Tymskojessa hän ei kuitenkaan kauan saanut olla, vaan siirrettiin hänet muutamien päivien perästä Kalgujakon kyläpahaseen, noin 12 virstaa pohjoiseen päin Ob-joen varrelle. Tuossa kylässä en koskaan käynyt, mutta kerrottiin, että se oli aivan pieni, joitakin taloja käsittävä ja aivan köyhä. Kuinka Adlerbergin siellä sitten kävi, sitä en tiedä, kun pian sen jälkeen jouduin pois Tymskojesta.

Politiikasta ei Tymskojessa meidän piireissämme puhuttu. Sodan kulkua kyllä tarkasti seurattiin, mutta karkoitettujen kesken ei myötätunto ollut Venäjän armeijan puolella. Kyläläiset sitävastoin tuntuivat olevan jonkin verran »patriootteja».

Kerran eräs venäläisistä karkoitetuista, kansallisuudeltaan juutalainen ja nimeltään minulle tuntematon, yritti lähennellä kysyen, enkö minäkin ollut vallankumouksellinen, ja selittäen, että venäläisillä ja suomalaisilla »revolutsionääreillä» oli sama päämäärä. Vastasin, että meillä Suomessa oli aivan eri politiikkamme ja että me emme tahtoneet olla missään tekemisissä venäläisten kanssa. Siihen keskustelu katkesi.

SEMESHKO.

Narymissa asui kevättalvella 1915 karkoitettuna vähävenäläinen sanomalehtimies Grigorij Filipovitsh Semeshko. Eräänä talvipäivänä päätti hän lähteä vierailulle 120 virstan päässä olevaan Tymskojen kylään, päämääränään saada tervehtiä siellä asuvaa Svinhufvudia. Tästä käynnistään Tymskojessa, jonne hän pyysi mukaansa samassa kylässä olevan suomalaisen karkoitetun, toimittaja Heikki Välisalmen, hän on kirjoittanut kuvauksia sanomalehtiin.

Välisalmi antaa siitä kirjassaan »Siperiaan karkoitettuna» seuraavan, hauskan kuvan:

»Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäladoille, jotka veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla. Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista. Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö, hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän se paremman puutteessa.»

Perillä-olostaan kertoo Välisalmi m.m. seuraavaa:

»Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut, ja sangen tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville venäjänsä, vaikk'ei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.»

* * * * *

Semeshkon ja Välisalmen käynnistä Tymskojessa Svinhufvud kertoo:

— Maaliskuussa astui huoneeseeni eräs herrasmies, joka esitteli itsensä Semeshkoksi, ja eräs toinen, joka selitti olevansa toimittaja Heikki Välisalmi. Semeshko oli vähävenäläinen, kasakkain ylpeätä heimoa, sanomalehtimies ja vanha poliitikko, joka oli karkoitettu Narymiin. Hän oli ollut paljon mukana valtiollisissa kiihoituksissa ja oli jo aikaisemminkin ollut pariin, kolmeen kertaan karkoitettuna. Hän ja Välisalmi, joka pari kuukautta aikaisemmin oli joutunut karkoitetuksi Narymiin, tulivat yhdessä minua tervehtimään, ja kävi selville, että Semeshko oli utelias näkemään minut. He olivat siellä yhden illan, joivat teetä, juttelivat ja kertoivat yhtä ja toista. Välisalmi ja Resch, jotka osasivat venättä jonkin verran, olivat tulkkeina.