Part 6

Majewski ja vaimoni olivat hankkineet meille kaikille komeat turkit ja lakit, joissa oli karvat kahden puolen, niin että niissä tarkeni. Huopatossut minulla oli ennestään. Mitä vaimoni jaloissa oli, sitä en muista. Majewski ja vaimoni ostivat muutakin, mitä matkan varrella tarvittiin. Meille nimittäin selitettiin, että siellä Tymskojessa tuskin oli oikeita ihmisiäkään. Se oli kaiken maailman ääressä, jossa asui vain ostjakkeja ja samojedeja. Aamulla sitten noustiin jalkeille, ja poliisikamarin pihalta lähdettiin matkalle.

TALVITIELLÄ.

Vielä muutama kuukausi sitten oli Ob virrannut väyläänsä pohjoiseen. Sen vedet olivat tulleet tuhansien kilometrien takaa ja jatkaneet matkaansa vielä kauemmas suureen, jäiseen mereen. Mutta lokakuussa olivat aallot alkaneet tyyntyä ja virran vaellus hiljetä. Eräänä varhaisena pakkasaamuna oli veden pintaan kutoutunut lasinen verkko, mikä marraskuussa oli sitten ruvennut kasvamaan paksuksi kuoreksi. Jäälle ilmestyivät kohta ensimmäiset matkareet, jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, ja pian niitten jälkeen syntyi viittatie. Joskus lumikinokset hävittivät reenjäljet, mutta jokiviitat neuvoivat silloin tien suunnan virran oikkujen mukaan. Mutta kun joki yltyi myötäänsä mutkittelemaan, suuttui viittatie ja oikaisi suoraan yli äyräiden.

Joulun alla, juuri silloin kun talvi oli pimeimmillään, ajoi Tomin ja Obin viittatietä Lappeen tuomiokunnan tuomari. Reessä hänen vierellään istui ison turkin sisässä hänen vaimonsa. Kokkapenkillä huuteli kyytipoika kolmelle hevoselleen, jotka toinen toisensa edessä kilpaa kiitivät jäistä tietä pitkin. Ilmassa viuhahti pitkä piiska, joskus varoitukseksi, mutta useimmiten sihahtaen kipeästi hevosraukkojen väsyneisiin selkiin.

Päivällä aurinko paistoi muutaman tunnin turkkien väliin, lämmitti hetken kylmettynyttä nenää ja hävisi taas. Auringon noustessa näytti rantakoivujen huurre hopeiselta, mutta sen laskiessa tuntui kuin kulta olisi kimallellut niiden latvoissa. Pajut olivat vieläkin paksummassa huurteessa. Niiden oksat raapivat alati reen laitaa ikäänkuin huomauttaen matkamiehille, että oltiin taasen jokiäyräällä.

Ei ainoatakaan virstapylvästä tullut vastaan, mutta penikulmat jäivät kuitenkin jälkeen. Vain kylien kohdalla voi mitata matkojen väliä, mutta erämaissa tie tuntui loputtomalta. Päivästä päivään ajettiin vain pohjoiseen. Yöt nukuttiin kievareissa, »stanokeissa», ja aamulla jatkettiin jo matkaa. Tuntui niin oudolta, kun nuo harmaat kylät toisensa jälkeen vilisivät silmien ohi. Ne pienenivätkin kuta pohjoisemmaksi tultiin, mutta joen äyräät pysyivät aina jyrkkinä.

Usein näkyi taivas rannattomana ulappana, varsinkin silloin, kun noustiin jokirinteitä ylös. Mutta kun noita samoja jyrkänteitä laskettiin alas, sumeni talvi silmissä. Hevoset kiitivät hurjinta vauhtiaan, ruoska vinkui, ja reki melkein lensi ilmassa. Tuntui kuin hevoset olisivat pelänneet reen hyppäävän hännilleen ja siksi ponnistaneet viimeiset voimansa alta päästäkseen.

Lunta, huurretta ja sinistä taivasta oli loppumattomiin sillä viittatiellä, joka johti kaukaiseen Tymskojen kylään pohjoisessa Siperiassa.

* * * * *

Rekimatkastaan Tymskojeen Svinhufvud kertoo: — Kolmella hevoskolmikolla lähdettiin, ja niin alkoi yhden viikon rekiretki. Oli järjestetty siten, että minä ja vaimoni istuimme toisessa ja Majewski ja saattomiehet toisessa reessä. Tavarat olivat erikseen kolmannessa. Ensimmäinen hevoskolmikko oli muistaakseni ilmaiseksi, mutta kahdesta muusta saatiin maksaa kyytiraha. Siperiassa ei saa kievarista kyytiä, ellei ole viranomaisten lupakirjaa siihen. Meille oli määrätty vain yksi maksettava kyyti, mutta me tarvitsimme kaksi. Kievarien isännät olivat toisinaan äkäisiä siitä, mutta saattomiehet komensivat heitä, ja niin saatiin aina kolme kyytiä.

Saattomiehet, jotka meitä seurasivat, olivat nimeltään Bogdanoff ja Karnaljuk. Edellinen oli tavallinen solttu Tobolskin kuvernementista, kiltti mies muuten, ja toinen, jolla oli nauha olassaan, oli joko valkovenäläinen tai vähävenäläinen. Karnaljuk tuli vain Narymiin saakka, jossa vaihtui uusi mies, Filatoff. Hän oli arvoltaan vääpeli, mutta en muista mistä hän oli kotoisin. Filatoff ja Bogdanoff olivat sitten meidän vartijamme Tymskojessa.

Reet olivat hyvin mukavia, vaikka verraten yksinkertaisia. Ne olivat kuin meidän liisterekemme, johon on pantu kahdet suuret siivet ympäri, jotteivät ne kaatuisi, sekä niinimatolla verhotut puiset reunukset sivulle ja taakse. Ne olivat hyvin tilavia, ja kun niihin pani heiniä, voi niissä istua kuin nojatuolissa. Jalakset nousivat korkealle eteenpäin, ja niihin oli rakennettu pieni kokkapenkki, jossa kyytimies istui. Hevosia oli jokaisen reen edessä kolme perätysten, sillä tiet olivat niin kapeat, etteivät ne mahtuneet vieretysten. Merkillepantava oli ajomiehen piiska. Se oli niin pitkä, että tapasi ensimmäiseenkin hevoseen. Piiskan puuvarsi oli verraten paksu, arsinan pituinen, ja itse piiskassa oli kolme osaa, jotka päähän käyden ohenivat. Sillä kun hujautti, niin kyllä sen tiesi. Tavallisella »siivettömällä» reellä ei olisi päässyt mihinkään, sillä tiet olivat hyvin kuoppaisia ja hyppyräisiä ja lisäksi ihan vinoon ajettuja.

Tie kulki ensin Tom-joen ja sitten Ob-joen vartta alas. Joessa oli monta haarautumaa, ja tie vei monin paikoin saarien yli. Talvella oli vesi niin alhaalla, että joen äyräät viettivät jyrkästi alas. Kuljettiin aina kestikievarista toiseen. Niitten väliä oli tavallisesti 30—40 virstaa, ja sellaisia taipaleita tehtiin pari kolme päivässä. Koko matkaa oli vähän päälle 600 virstaa, muistaakseni 613. Kartalla ei väli näytä niin pitkältä, mutta tie mutkitteli koko lailla.

Kievarissa juotiin teetä. Omituisena piirteenä voi kertoa, että tyttönen, joka toi lasit pöytään, säännöllisesti piti sormensa sisäpuolella, niin että laseissa näkyivät sormenjäljet. Se oli ensimmäinen huomio, ja se jatkui pitkin matkaa. Tee oli neliskulmaisiin kappaleisiin puristettua »tiiliteetä», ja siinä oli vähän kaneelia joukossa, minkä takia se oli hyvää kylmää vastaan.

Ob-joen toinen ranta oli lakeampi ja toinen metsäistä. Maisema oli yleensä jonkin verran vaihtelevampaa. Mäkiä ei kuitenkaan ollut, sillä ajettiin jokia myöten, mutta jokien äyräät olivat kyllä mäkien veroisia, niin jyrkkiä ja korkeita ne olivat. Ja sangen usein niitä mentiin ylös ja alas. Toisena iltana yövyttiin erääseen kylään, jonka nimi oli Moltshanovo. Se näytti koko lailla siistiltä, ja siellä oli sairashuone, jonka peltikattoiset rakennukset muistuttivat länsimaita. Kun Majewski rupesi puhuttelemaan »stanokin» isäntäväkeä, kävi selville, että se oli puolalaista. Isäntä oli nuorena 16-vuotiaana poikasena karkoitettu Siperiaan Puolan kapinan johdosta. Hän oli siellä nainut venakon, ja lapset olivat jotakuinkin venäläistyneitä.

Seuraavana päivänä tultiin varsin isoon kylään, jonka nimi oli Kalpashevo. Siellä oli jo muita karkotettuja, ja he tulivat tervehtimään meitä. He olivat venäläisiä ja poliittisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettuja ja tahtoivat tietää, oltiinko sosialisteja ja mistä syystä oli karkoitettu Siperiaan. Majewski sai olla tulkkina ja selittää, ettei meillä ollut mitään tekemistä venäläisten kanssa. Kalpashevo oli eteläisimpiä kyliä Narymin piirissä eli »Narymskij krajssa». Tämä »kraj» oli jo kauan aikaa ollut yksi Venäjän valtakunnan varsinaisia karkoituspaikkoja ja soveltuikin siihen varsin hyvin. Se oli laaja, noin 40 peninkulmaa poikittain ja 60 peninkulmaa pitkittäin eli siis pinta-alaltaan kuin puoli Suomea, mutta maan laatu oli enimmäkseen mahtavia ja veteliä soita. Asutusta oli vain Obin ja sen sivujokien varsilla, ja sitäkin harvaan, noin 18,000 henkeä koko »krajssa». Eteläosassa harjoitettiin vielä vähän maanviljelystä, mutta pohjoisempana eli väestö kalastuksesta ja turkiskaupasta. Tällaisessa maassa ei ollut suurta vaaraa vallankumouksellisten aatteiden levittämisestä. Ajattelipa sen maan väestö sitä tai tätä, ei valtakunnan rauha siitä häiriintynyt.

Kievareissa olivat yöt yleensä hyvin hankalat, kun ei ollut tilaisuutta mennä vuoteeseen. Ainoassa paikassa, missä sitä tarjottiin, oli vuoteessa tulirokkoinen lapsi, joka ajettiin pois, jotta vieraat saisivat mennä tilalle. Ei ollut aivan houkuttelevaa mennä sellaiseen sänkyyn. Niillä ei muuten ollut tupaa, niinkuin meillä, vaan iso sali, jossa lattialla oli kirjavia mattoja ja jonka takana oli pari kamaria. Isomman huoneen lattialla siellä maattiin. Minä makasin keskellä, Majewski toisella ja vaimoni toisella puolella. Turkit olivat alla ja peitteet päällä. Yöt kovalla lattialla maaten eivät olleet vaimolleni kovin mieluisia, mutta tultiin sitä sentään toimeen.

Eräässä kievarissa Kalpashevosta pohjoiseen oli isäntänä Danilo-niminen mies, joka sanoi olevansa ostjakki, vaikk'en tiedä, oliko hän ostjakki vai samojedi. Minä rupesin kyselemään häneltä sanoja, saadakseni tietää minkälaista miehen kieli oli. Kaksi sanaa oli minusta suomenkaltaista; puu oli pooja, reki oli kalk eli meidän kelkka. Muuta yhteyttä en tavannut. Danilo sanoi muuten, että ryssät ovat suuria löntyksiä. Jos ne olisivat niin vikkeliä ja taitavia kuin ostjakit, kääntyisi sota kohta toiselle tolalle. Sellainen ajatus hänellä oli sodasta.

Matkan varrella sattui useammankin kerran, että tavattiin jonkinlaisia karavaaneja, jolloin väliin toista sataakin hevosta tuli vastaan. Se ei ollut hauskaa, sillä piti ajaa aina tien syrjään ja laskea koko karavaani ohitse. Tavallisesti oli yhdellä ajomiehellä perässään 7 hevosta rekineen. Ne kuljettivat pääasiallisesti jäätynyttä kalaa, jota veivät Tomskiin, mistä tavara sitten kulkeutui Venäjälle ja aina Pietariin saakka. Kun Majewski ne näki, sanoi hän, että nyt hän tietää, mistä jäätyneet kalat Pietariin tulevat. Toisissa reissä oli setripuun pähkinöitä ja toisissa myös lintuja. Reet kulkivat kyllä hyvin, mutta tien ne viilasivat niin armottoman hyppyräiseksi, että kyllä siinä siivet tarvittiin, ettei kaaduttu.

Talot olivat tavallisesti yksissä ryhmissä. Vain jokin harva oli yksinään. Niissä olivat ikkunat aivan samoin kuin Muolaan venäläiskylässä Kyyrölässä.

Yhden ainoan kerran me kaaduimme. Ei koskenut yhtään, sillä lunta oli hyvin paljon; oli vain vaikea päästä ylös.

Vihdoin tulimme Narymin kaupunkiin, josta oli vielä 12 penikulmaa Tymskojeen. Narym oli pieni kaupunki, jossa asui noin 1,000 henkeä. Siellä tavattiin taas poliisiviranomainen eli »pristavi», jonka nimi oli Walter. Minulle lueteltiin uudestaan, mitä ei saanut tehdä, ja Majewski oli tulkkina. Sitten kysyttiin:

»Onko tällä herralla halu karata?»

»Ei», selitti Majewski, »kyllä hän tulee jäämään paikoilleen!»

»Jaha, jaha», myhähti »pristavi».

Perästäpäin selitti Majewski, että se oli vain sellainen pieni alkutunnustelu. »Pristavi» tahtoi tiedustella kautta rantain, oliko halu karata, ja ilmoittaa, ettei se aivan mahdotonta ollut. Sain kuulla, että karkaaminen olisi maksanut 3,000 ruplaa. Jos olisin sen lyönyt pöytään, niin olisin päässyt pois. Mutta minne minä olisin mennyt? Jos olisin osannut hyvin venäjänkieltä, olisin kyllä onnistunut, mutta kun en sitä osannut, niin olisi kielentaitamattomuus kohta herättänyt epäilyksiä. Saksalaiset upseerit, jotka lähtivät karkumatkalle, olivat järjestäneet asiansa siten, että ottivat mukaansa venäjänkieltä taitavan naisen, joka oli olevinaan heidän rouvansa. Tämä puhui tietysti venättä ja hoiti koko matkan. He menivät Kiinaan päin ja sen kautta pois. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että Tomskissa väärät passit maksoivat 25 ruplaa, mutta sodan aikana ne alenivat 15 ruplaan. Kauppa kuin kauppa!

Narymissa levättiin puoli päivää. Sieltä ostettiin mukaan nikkelinen teekeitin ja kaikenlaista muuta tavaraa. Sitten lähdettiin ajamaan viimeistä taivalta. Iljinan kylässä oltiin vielä yksi yö ja seitsemäntenä iltana saavuttiin sitten Tymskojeen.

* * * * *

Reen pohjalta näkyivät taivaalla Siperian tähdet. Ne tuikkivat joka ilta ja yö, vieläpä aamupimeälläkin, kun kestikievarien pihoilta lähdettiin. Taivaan sini oli käynyt tummemmaksi kuin Suomessa, mutta tähdet olivat samat. Tuntui kuin ei Pohjantähti olisi liikahtanutkaan paikaltaan, vaikka sitä kohden vaellettiin päiväkausia. Se kimmelsi aina samalla paikalla ja näytti aina tietä samaan suuntaan. Otavakin oli ylhäällä, vanha tuttu, mutta se näkyi väliin lännestä ja väliin idästä, aina sen mukaan kuin joen uoma kierteli ja reki käänteli.

Tuhannet kilometrit olivat nyt Suomen ja Siperian välillä. Ob-joelta tuntui matka Kivijärvelle suunnattoman pitkältä. Mutta vaikka sadat penikulmat erottivat, olivat taivaalla miljoonat tähdet yhdistämässä.

JOULUAATTO.

Tymskojen ja Kolyvanin asema Suomeen nähden. Karttaan on merkitty myös tärkeimmät muut tekstissä mainitut paikat.

Alun kolmatta viikkoa oli matkustettu yhtämittaa. Siperian juna oli luikerrellut kuin käärme metsien halki. Ja Obin lumisella tiellä, jota pitkin reki oli kiemurrellut yhä autiompiin maihin, oli vallinnut sanaton rauha. Tuntui niin turvalliselta nyt, kun ei reki enää humahdellut alas jyrkkiä rantaäyräitä eikä sydän hyppinyt kurkkuun vaaraa vartioimaan, mutta sittenkin valtasi mielen outo tunne, joka syntyi lähenevästä joulusta.

* * * * *

Saavuttuaan Tymskojen kylään joulukuun 22 p:nä vietti Lappeen tuomiokunnan tuomari yönsä majatalossa yhdessä vaimonsa, Majewskin ja vartiomiestensä, Bogdanoffin ja Filatoffin kanssa. Seuraavana päivänä karkoitetut muuttivat asumaan Flegent Savadovskin luo. Hän oli ammatiltaan entinen kauppias ja asui yhdessä vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa talon alakerrassa, jossa ikkunat olivat maan tasalla. Mutta talon yläkerrasta saivat karkoitetut haltuunsa kaksi huonetta, joista oli tuleva pitkiksi ajoiksi eteenpäin heidän uusi kotinsa. Vartiomiehet asettuivat asumaan talon yläkerran toiseen sivustaan, ison, ovettoman väliseinän taakse.

* * * * *

Rekimatka ja kylmä, talvinen viima olivat vieneet Ellen Svinhufvudin väsyneenä sairasvuoteelle. Ääretön mielenjännitys oli pitänyt hänen voimiaan yllä vielä viimeiset päivät, mutta kun jännitys oli lauennut, oli tauti hiipinyt tilalle. Kuume poltti kasvoja ja omituinen kipu käänteli vatsaa. Korvissa suhisi, ja puhe tuntui tulevan jostakin kaukaa, toisista huoneista. Pöytälampun valo tuli silmiin niin kummallisen sameana, kuin olisi edessä ollut harso, ja askelten kaiku tärähteli korviin kipeästi.

Sairas näki edessään pienen ikkunan syvällä seinän sisässä. Paksu jää oli kasvanut kiinni sen lasiin, niin paksu, etteivät auringonsäteetkään päässeet päivällä sen lävitse. Se oli kaikissa ikkunoissa, tuo jäinen huurre, ja paljon paksumpana kuin itse ohut lasi. Mutta syvällä pimeässä nurkassa oli pyhänkuva, jonka lasissa kimalteli kultaa.

* * * * *

Tymskojen kylässä oli sinä iltana, jolloin Suomessa vietettiin jouluaattoa, kuolemanhiljaista. Ei missään näkynyt pienintäkään merkkiä joulusta. Eikä sitä ollutkaan. Mutta siitä huolimatta Lappeen tuomiokunnan tuomari ja hänen matkatulkkinsa etsivät kylästä joulukuusta, kylästä, jonka laidassa kasvoi vain setripuita. Niiden öiset varjot olivat niin synkkiä, että ne erottuivat kuin aaveet pimeintäkin yötä vastaan, mutta ainoatakaan niistä ei voinut ottaa kotiin, sillä ne olivat isoja kuin jättiläiset. Silloin menivät kuusenhakijat ison setripuun juurelle ja taittoivat siitä kaksi oksaa kotiinsa jouluaatoksi.

Sen joulun aattona, jonka Svinhufvud vietti Tymskojen kylässä, kaukaisessa Siperiassa, kaivattiin siellä joulurauhaa enemmän kuin ehkä koskaan muulloin. Tuolin selustalla oli tosin kaksi setripuun oksaa, rauhan oksaa, mutta ne eivät kertoneet joulusta, vaan niistä jouluista, jotka kerran olivat olleet. Ne olivat siinä ilman kynttilöitä ja toivat mieleen eletyt onnenpäivät Kotkaniemessä. Avoimen oven ohitse näki Eilen Svinhufvudkin nuo setripuun oksat, mutta ne näyttivät yhtä mustilta ja synkiltä kuin se huonekin, jonka lattialla hän sairasvuoteellaan virui.

YKSIN.

Yhtä synkkänä kuin jouluaatto vaikenivat joulupäivätkin. Ensimmäisenä aamuna olivat huurteiset ikkunat henkineet huoneen koleaksi. Nurkassa värjyi pyhimyksen kuvakin. Mutta lattialla vanhojen patjojen päällä ja peitteiden alla oli vielä lämmintä. Siinä lepäsivät Siperian vangit. Koko huone tuntui vieraalta ja kylmältä harvoine puutuoleineen ja yksine pöytineen. Vuoteelta näkyi kamiina nurkassa, mutta sekin oli kylmillään. Olisi tehnyt mieli hypätä huopatossuihin ja virittää valkea siihen, mutta ei ollut puitakaan. Aina ennen oli jouluaamuna tuntunut huoneessa joulukynttiläin käryä, mutta nyt tuntui ilmassa siltä, kuin olisi lumi pyrkinyt sisään huoneisiinkin.

Oli kuitenkin onni, että oli saattaja mukana, jonka oma maa oli lähettänyt kuin suojelemaan matkan vaaroilta niitä, joille Venäjänmaa oli outo ja venäjänkieli vieras. Koko pitkän matkan oli järjestävä käsi ohjannut ja tasoittanut tietä. Oli ollut mukana saman kansan mies, jolle voi puheensa lausua julki omalla kielellään. Tuntui niin turvalliselta, kun tiesi, että hän voi kääntää jokaisen sanan sille kielelle, jota ei Suomessa osattu eikä tahdottu oppiakaan.

Kun aamuhämärä oli saanut tungetuksi muutamia valonsäikeitä huoneeseen läpi paksujen, huurteisten lasien, nousivat Svinhufvud ja Majewski vuoteeltaan, pukeutuivat ja laittoivat huopatossut jalkaansa. Mutta Ellen Svinhufvud jäi sairaana, kuumeenpoltto ohimoissaan nukkumaan lattialle. Majewski toi puita kamiinaan, joka hetken kuluttua hehkui suloista lämpöä huoneeseen.

Niin kuluivat joulupäivät, ja tulivat aret, mutta niiden välillä ei ollut mitään muuta eroa, kuin minkä sydän salaa teki.

* * * * *

Tiistaina joulukuun 29 p:nä, uudenvuoden aatonaattona, jolloin pakkanen oli yösydännä kiristynyt kaksinkertaiseksi, oli Flegent Savadovskin talossa kiirettä aamuvarhaisesta alkaen. Oli tullut päivä, jolloin Majewskin täytyi palata kotimaahan. Vain kuusi päivää hän oli ehtinyt olla Tymskojessa, mutta sinä aikana oli karkoitetun elämä saatu järjestetyksi arkiladulleen. Oli vuokrattu asuinhuoneet ja tehty Flegent Savadovskin vaimon kanssa sopimus päivällisen valmistamisesta, Flegentin itsensä pestautuessa puiden ja veden kantajaksi. Ja sairas, joka oli kohta viikon ollut vuoteellaan, alkoi toipua kuumeestaan. Mutta mieltä painoivat raskaat ajatukset. Majewskihan oli ollut kaikki kaikessa. Hänen iloinen hymynsä oli saanut mustat mietteet vaihtumaan hetkeksi muihinkin asioihin. Ja nyt hän oli poislähdössä.

Vuoteeltaan näki sairas miesten askelten liikunnan, ja tuskan hiki kohosi hänen vaalenneelle otsalleen. Hetken päästä seisoi Majewski jo vieressä, ojensi kätensä ja sanoi hyvästi. Silloin pääsivät kyynelet valloilleen oltuaan vankina koko matkan ajan.

Mutta Svinhufvud seisoi portailla turkissaan yhtä vakaana ja rauhallisena kuin ennenkin, katsellen mietteissään hevosten häntien viuhumista. Kun Majewski istui rekeen ja katosi Obin viittatielle, palasi hän takaisin vaimonsa luo, aivankuin ilmoittamaan, että nyt oltiin ypöyksin siinä suuressa Venäjän vankilassa, jonka nimi on Siperia.

* * * * *

Samoihin aikoihin kuin Svinhufvud varustautui kirjoittamaan Kasanskijlle vastausta, pidettiin Helsingissä pohjalaisten ylioppilaiden talolla lokakuun 26 p:nä merkillinen kokous, jossa olivat läsnä Väinö Kokko, Kai Donner, Y.O. Ruuth, P.H. Norrmén ja Kaarlo Kalliala ja jossa neuvoteltiin toimenpiteistä Venäjää vastaan. Ylioppilaiden johtajat suuntasivat nyt katseensa Saksaan, josta Suomi oli saapa aseitten kanssa oikeutensa takaisin. Tämä merkillinen neuvottelu oli tulevien jääkäreitten kokous, ja se oli ensimmäinen merkki häväistyn kansan kostoon nousevasta kädestä.

Kun Svinhufvud istui Viipurin lääninvankilassa joulukuun 5 p:nä odotellen tyttärensä vihkiäisiä, soitettiin Tukholmassa erästä ovikelloa, ja sisään astuivat jääkärien lähetit, Bertel Paulig ja Valter Horn, neuvottelemaan Herman Gummeruksen kanssa mahdollisuuksista tarttua miekkaan. Ja niihin aikoihin oli myös Adolf von Bonsdorff matkustanut Tukholmaan neuvottelemaan samoista asioista.

Kun Svinhufvud uudenvuodenaattona jäi yksin sairaan vaimonsa kanssa Tymskojen kylään, oltiin Berliinissä Fredrik Wetterhoffin johdolla kuumeenkiireisessä työssä aseellisen koulutuksen järjestämiseksi niille Suomen miehille, jotka olivat päättäneet nousta taistelemaan Suomen itsenäisyyden puolesta.

Ellen ja P.E. Svinhufvud eivät silloin tietäneet, että Suomessa varustautuivat kansan nuoret miehet kostamaan heidänkin puolestaan. He eivät aavistaneet, kuinka valtavasti juuri heidän kohtalonsa oli vaikuttanut niihin suomalaisiin sydämiin, jotka olivat päättäneet hankkia maalleen oikeutta asein.

Uudenvuoden aatonaattona, jolloin Majewski lähti ja jolloin Tymskojen kylässä vallitsi suru, sinä samana päivänä oli tullut kuluneeksi 25 vuotta Ellen ja P.E. Svinhufvudin hääpäivästä.

TYMSKOJESSA.

Tymskojen kylä Obin varrella on merkillinen siitä, että kevättulva säännöllisesti joka vuosi tempaa kappaleen sen reunaa mukanaan. Tämän johdosta saavat kylän asukkaat vähän väliä muutella talojaan yhä ulommaksi päälletunkevasta joen rannasta. Kirkkokin on täytynyt jo monia kertoja siirtää.

Kylässä on muutamia parempiakin rakennuksia, mutta useimmat ovat kuitenkin pieniä ja rähjäisiä. Huonoimmin on rakennettu köyhien osa kylää, jossa eräät asumukset ovat kuin luolat maan sisässä saviseinineen ja kattoikkunoineen. Niissä asuu enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja sekä irtainta väestöä. Tohtori. Kai Donner, joka viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa joutui viettämään tutkimusmatkoillaan muutamia kuukausia myös Tymskojen kylässä, kertoo, että sen asukkaat ovat entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden epäilyttävien ainesten sekarotuisia jälkeläisiä. Tästä johtuu, että niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset olivat viinan ikeen alla. Pitkinä pyhinä hoiperteli koko kylä pitkin katuja huutaen ja kirkuen ja kinastellen kuin hulluinhuoneessa. Maailmansodan aikana oli elämä kuitenkin varsin siivoa, kun viinaa ei ollut saatavissa eikä sitä itse osattu keittää.

* * * * *

Tymskojen oloista ja vaikutelmistaan siellä Svinhufvud kertoo:

— Tymskojessa, jonka venäläiset 1800-luvun alussa perustivat samojedien maalle, oli noin 25 taloa ja enintään 200 asukasta; niin meille kerrottiin. Maanviljelystä ei siellä harjoitettu. Siihen oli kai osittain syynä laiskuus, osittain se, että Obin tulva nousi aina juhannukseen saakka ja peitti maat. Ylempänä oli kyllä hiekkamaita, joita arvatenkin olisi voinut viljellä, mutta siihen ei ollut halua.

Kylä sijaitsi korkealla Obin rinteellä. Sen takana oli setrimetsä. joka oli komean näköinen. Se ei tosin ollut suuri, mutta antoi kauniin taustan kylälle. Setrimetsän takana oli aukeita maita ja kauempana suuria metsäseutuja. Kiviä ei ollut yhtään, ei edes nuotan painoksi. Rakennuksien aluksina piti käyttää lehtikuusta, joka on kestävää mätänemistä vastaan.

Tymskojelaiset elivät osaksi kalastuksella, osaksi keräämällä setrinpähkinöitä. Alkuasukkailta ostettiin sitäpaitsi turkistavaroita, ja näillä kaupoilla saatiin hyvät voittorahat. Tavarat vietiin parhaasta päästä talvella Tomskiin, jolloin kala säilyi jäätyneenä. Setrinpähkinöitä vietiin kesällä laivallakin.

Lehmiä ja hevosia siellä oli koko paljon, varsinkin hevosia, sillä talvella oli kuljetus kokonaan niiden varassa. Hevoset olivat huonoa lajia, mutta juoksivat kyllä hyvin. Ne olivat enimmäkseen pieniä ja mustia. Siellä oli tapana ajaa hevosilla aina täyttä laukkaa. Kun tultiin perille, sidottiin hevonen vaahdoksissa kiinni ja turpa vähän ylös, niin ettei se saanut syödä lunta eikä heiniä. Näin pidettiin sitä pari tuntia, tavallisesti vielä tuulessa; sitten vasta annettiin ruokaa ja juomaa. Väitettiin, että jos hevoselle heti ajon perästä annetaan ruokaa, menevät jalat piloille. Näin siellä hoidettiin hevosia. Tuskinpa tavalliset hevoset olisivat sellaista komentoa kestäneetkään. Lehmätkin olivat siellä huonoa lajia ja lypsivät vähän, mutta maito oli erittäin hyvää ja rasvapitoista.