Part 5

Ilmoitettuani puhelinnumeroni sanoi hän lyhyesti:

»Soitan teille klo 11 illalla ja ilmoitan kenraalin päätöksen.»

Tämän sanottuaan hän lähti. Seuratessani häntä portaita alas ennätin vain nähdä hänen kiiruhtavan suureen umpinaiseen autoon, jossa oli jo ennestään useampia santarmiupseereja, ja katoavan kaupungin vilinään.

Kiiruhdin heti kotiini ja koetin sieltä käsin saada puhelimitse selvää Svinhufvudista. Kun en siinä onnistunut, lähdin vaimoni kanssa professori Julius Iversénin luo, jonka luona rouva Svinhufvud ja rouva Hasselblatt asuivat, mutta sielläkään ei tiedetty Svinhufvudista mitään. Ajoin silloin kuvernöörin talolle ja sain päivystävältä vartijalta tietää, että Svinhufvud oli viety siirtovankilaan.

Kello kymmenen aikaan olin jälleen kotona, ja hermojännitykseni oli aivan tavaton. Junan lähtöön ei ollut enää pitkää aikaa. Kun kello oli neljännestä vailla yksitoista, en voinut enää hillitä mieltäni, vaan tartuin puhelinluetteloon, hain Senko-Popovitshin puhelimen ja soitin. Hän vastasi itse, ja tuskin olin ehtinyt sanoa ensimmäiset sanani, kun hän huusi kiivaasti ja paiskaten puhelimen kiinni:

»Sanoinhan, että soitan teille kello yksitoista, mitä te häiritsette minua!»

Kellon ollessa tasan yksitoista soi puhelin. Senko-Popovitsh ilmoitti lyhyesti:

»Kenraali on sallinut Svinhufvudin matkustaa omalla kustannuksellaan. Asiasta on annettu tieto kuvernöörinvirastolle ja sisäasiainministeriölle. Kääntykää huomenna kuvernöörin puoleen! Hyvästi!»

Puhelin paiskattiin jälleen kiinni, ennenkuin ehdin kiittää luvasta. Soitin heti professori Iversénille ja pyysin häntä saattamaan uutisen rouva Svinhufvudin tietoon.

Samana yönä soitin suomalaiselle, mutta puolalaissukuiselle insinööri Harald Majewskille, jonka tunsin hyvin ja joka palveli O.Y. Granitin konttorissa Pietarissa, ja pyysin häntä lähtemään Siperiaan matkustavien matkatulkiksi. Hän suostui heti pyyntööni ja lupasi tulla varhain seuraavana aamuna neuvottelemaan lähemmin asiasta.

Oli jo ohi puoliyön, ennenkuin pääsin nukkumaan. Päivä oli kulunut tulisessa kiireessä ja hirveässä jännityksessä, mutta olihan myös saavutettu tulos, jonka merkitys ei varmaankaan ollut vähäinen.

* * * * *

Kun Svinhufvud seuraavana päivänä istui vankilassa ja odotteli lähtömääräystä, suorittivat Ellen-rouva ja Antti Hackzell lähtövalmistuksia. Yhdessä kävivät he kuvernöörin luona, joka nyt suhtautui aivan toisin asiaan. Santarmihallituksesta saamansa määräyksen mukaisesti suostui hän järjestämään matkan heti ja pyysi puhelimitse vankilaylihallitusta antamaan luvan rouva Svinhufvudille ja herra Majewskille seurata mukana. Kun Hackzell kävi mainitussa virastossa, sai hän heti lupapaperit. Vieläpä asianomainen virkamies, joka oli suomalaissyntyinen, koetti järjestää parhaat mahdolliset saattomiehetkin mukaan.

Hackzellilla oli niin paljon asioita suoritettavinaan, ettei hän ehtinyt käydä ilmoittamassa karkoitetulle, että matkalle lähdetään samana iltana. Tämä istuikin odotellen koko päivän, mutta mitään ei kuulunut. Illalla vasta ilmestyi vankilaan poliisiupseeri ja ilmoitti, että matkalle lähdetään heti.

* * * * *

Pietarissa-olostaan Svinhufvud kertoo:

— Pietariin minä siis tulin, ja tietysti ajurilla vietiin johonkin virastoon; kyllä kai se oli kuvernöörinvirasto. Hackzell oli vastassa asemalla valvoakseen, etteivät veisi minua sellaiseen paikkaan, josta ei enää löydettäisi, kuten oli käynyt Ivar Hasselblattille. Kun olin ollut virastossa vähän aikaa, tuli Hackzell sinne. Hän selitti ja kyseli yhtä ja toista ja sai seuraavana päivänä asiat järjestetyksi siten, että vaimoni sai seurata minua ja että pääsimme omalla kustannuksellamme matkustamaan. Lisäksi piti meidän kustantaa vartiomiesten matkat sekä sinne että myös takaisin. Hackzell toimi pontevasti, ja ilman häntä ei tätä olisi saatu aikaan.

Kuvernöörinvirastossa ollessani toimitettiin minulle sinne ruokaa: voita, leipää, makkaraa, juustoa ja maitoa. Joku poliisi kävi ne minulle ostamassa, sillä ne eivät uskaltaneet laskea minua kaupungille syömään. Istuin siellä koko illan, kunnes hyvin myöhään tulivat hakemaan ja veivät minut Peresilnaja-vankilaan. Koko yön ajan paloi siellä kaasuliekki ja pisti silmiini, ja se vaivasi tuntuvasti, vaikkakin panin lakin silmilleni.

Käytävissä ja eteishuoneissa oli paljon vankeja, mutta minä sain olla yksinäisessä kopissa. Sitten päivällä sain kävellä ulkona niinkuin muutkin vangit. Katselin tarkkaan, mutta en nähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Kyllä kai minäkin olin yhtä tuntematon toisille. Nyt ei ollut enää pelkoa omista kundeista. Sitten pääsin sisään ja sain ruokaa, joka pistettiin koppiini luukusta; se oli jotakin puuroa ja teetä. Jos olisi pitemmän aikaa pitänyt siellä olla, niin kyllä olisi laihtunut.

Illalla tultiin sanomaan, että nyt pitää lähteä matkalle. Edeltäpäin ei tietysti ilmoitettu mitään. Sinne tuli eräs herrasmies, joka osoittautui olevan poliisiupseeri Felsengart. Hän selitti tulevansa minua saattamaan. Otettiin tavarat ulos ja ajettiin asemalle. Siellä liittyi meihin toinen mies, joka osoittautui olevan kersantti Mashkaljoff ja joka puhui vähävenäjän murretta.

Felsengartilla oli rahaa pilettien ostoon. Minä neuvoin ostamaan piletit toiseen luokkaan, sillä ei sitä viitsi kolmannessa ajaa. Felsengart tuli kuitenkin pian takaisin tuoden tiedon, että toisen luokan piletit ovat loppuneet. No, sitten ostetaan ensimmäiseen luokkaan. Se miellytti häntä kovasti, ja hän osti kolme ensimmäisen luokan pilettiä. Ne maksoivat kappaleelta vain 45 ruplaa, johon tuli lisäksi sotaveroa 9 ruplaa, siis yhteensä 54 ruplaa 5 à 6 päivän junamatkasta. Se oli mielestäni hyvin huokeata.

* * * * *

Tiistai-iltana, joulukuun 8 p:nä seisoivat Pietarin Nikolain asematalon isossa salissa Ellen Svinhufvud ja Alma Hasselblatt odottamassa. Heidän seurassaan olivat Majewski ja Hackzell, toinen valmiina seuraamaan heidän mukanaan pitkälle matkalle, toinen valvomassa, että kaikki tapahtui sopimuksen mukaisesti. Mukana olivat asemalla myös professori Julius Iversén rouvineen ja Mary ja Olof Alfthan.

Mutta yhdellä monista asemalaitureista odotti Siperian juna.

Seurue seisoi siinä vaiti, mutta jokaisen katse tarkasti tiukasti viereisiä ovia, joista ihmisiä virtasi sisään matkatavaroineen. Erityisesti jokaista virkapukuista miestä katseltiin pitkään. Vihdoin tulivat odotetut. Sisään astui Svinhufvud kahden vartiomiehen saattamana. Hänet vietiin suoraan asemalaiturilla odottavaan junaan. Mutta hänen askeliaan seurattiin. Ja tuskin hän oli ehtinyt astua vaunuun, kun Ellen-rouva, Alma Hasselblatt ja Majewskikin olivat siellä. Muutaman hetken sai Svinhufvud keskustella saattajiensa kanssa. Kun asemakello oli lyönyt yhdeksän, vierähti juna liikkeelle. Samean ikkunan läpi näkyi selvästi, kuinka Svinhufvud reippaasti nyökytti päätään saattajilleen.

Ellen Svinhufvudin kasvoilla oli ahdistava, rauhaton aavistus vaihtunut iloon. Oltiin jälleen yhdessä. Vaikkakin karkoitettuina ja matkalla Siperiaan, mutta sittenkin yhdessä.

Pietarin valot näkyivät hetken ja katosivat pimeään. Sieltä täältä vilkkui kuitenkin vastaan toisia valoja. Ne olivat Inkerin kylien tulia, aivankuin viimeisiä jäähyväisiä siltä kansalta, joka vielä puhui suomenkieltä.

SIPERIAAN.

Junan ikkunoiden vieritse juoksevat ohi Venäjänmaan suuret metsät, jotka ovat lumettomia ja syksynharmaita. Siellä täällä näkyy metsien keskellä kyläryhmiä, mutta niiden talot ovat yhteenpainautuneita ja näyttävät aivankuin hakevan turvaa toisiltaan suuressa ahdistuksessaan. Talotkin ovat matalia ja maahan vaipuneita. On kuin ohut sade tihkuisi niiden harmaiden turvekattojen läpi.

Silloin juna pujahtaa uudelleen suureen metsään. Siellä ovat puitten rungot miehen varren vahvuisia ja niiden latvat niin korkealla, ettei voi niitä erottaa. Ne voisivat ehkä näkyä, jos metsä olisi kauempana, mutta nyt ovat männyt tulleet niin lähelle veturia, että kädellä voisi melkein ulottua runkoihin. Kun metsästä ei tule loppua, vaikka juna jo monta tuntia on kiiruhtanut yhtä mittaa itää kohden, alkavat viimeisetkin valonsäikeet, jotka sen läpi ovat tunkeneet tiensä vaunuihin, vähitellen himmetä. Mutta ennenkuin iltahämärä on ehtinyt vaihtua pilkkopimeään, syttyvät kaasulamput junan kattoihin. Silloin on junan ikkunasta vaikeata erottaa, ollaanko metsän vai kylän kohdalla, mutta se ei ole tarpeellistakaan. Tiedetään vain, että juna uurtaa tiensä halki pohjoisen Venäjän ja että suuria kaupunkeja, monien satojen kilometrien päässä toisistaan, tulee vastaan.

Kerran ennenkin on Svinhufvud istunut Venäjän junassa ja katsellut noita suuria tasankomaita. Siitä on nyt tasan kymmenen vuotta. Silloin oli matkan suunta ollut toinen. Oli ajettu etelää eikä itää kohden. Ei Siperiaan, vaan Novgorodiin. Vapaana miehenä oli Svinhufvud silloin matkustanut sinne tervehtimään karkotettuja maanmiehiään, Theodor Homénia, Ernst Estlanderia ja Emil Schybergsonia. Ei hän silloin ollut aavistanut, että kerran hän oli itsekin matkustava vankina Venäjälle, Vielä paljon kauemmaksi ja paljon pitemmäksi ajaksi, pitemmäksi ajaksi.

* * * * *

Felsengart ja Mashkaljoff, joiden vartioitavaksi Venäjä oli uskonut Lappeen tuomiokunnan tuomarin, olivat tavallisia ryssänsotilaita. Felsengart oli, kuten nimikin osoitti, saksalaista alkuperää; isä oli saksalainen, ja poikakin osasi jonkin sanan saksaa. Viraltaan Felsengart oli »urjadnik» ja käytökseltään siivo. Mashkaljoff oli luonteeltaan väärentämätön kansanmies, jonka lukutaito oli kohottanut aliupseeriksi. Molemmat ottivat aluksi hyvin virallisen asenteen vankinsa suhteen. Pietarissa annetut varoitukset vaikuttivat, ettei kumpikaan uskaltanut päästää häntä hetkeksikään käsistään. Epäluuloiset katseet seurasivat häntä joka askelella.

Mutta jo Pietarissa, upeaan ensiluokan vaunuun noustaessa, jonka loisto vaikutti niin kutkuttavasti kumpaiseenkin, alkoi vartiomiesten kasvoilta virallinen katse häipyä. Kun Majewski seuraavana päivänä antoi miesten kouraan runsaat juomarahat, vaihtui katse jo ystävälliseen hymyyn. Kolmantena päivänä, Vjatkan asemalla, tapahtui vartiomiehissä vihdoin täydellinen mielenmuutos. He saivat nyt aterioidakin ensiluokan ravintolassa, ja karkoitetun kustannuksella maistuivat piiraat ja sterletit erinomaisilta. Ja karkoitetusta ja hänen vaimostaan oli tullut nyt arvoisa herra ja arvoisa rouva ja heistä itsestään nöyriä palvelijoita. Siitä hetkestä lähtien he kantoivat karkoitetun tavaratkin, jottei hänen itsensä tarvitsisi vaivautua. Ja pienemmillä asemilla juoksivat entiset mahtavat vanginvartijat kilpaa hakemaan teevettä isännälleen ja herralleen aavistaen, että kuta kohteliaampia he ymmärtäisivät olla, sitä runsaammat juomarahat olisivat heille tiedossa.

* * * * *

Vjatkassa tuli vastaan Venäjän talvi. Junan ikkunoihin kasvoi ohut huurre. Mutta paksumpi ja valkeampi huurre peitti pajupensaikot ja isot kyläkoivut. Itse kylät aivankuin hukkuivat suuriin lumikinoksiin, jotka kävivät sitä paksummiksi, kuta kauemmaksi tultiin. Nyt avautui eteen lumikenttiä rannattomiin joka suunnalle. Ja lumen peittämien metsien halki vaelsi Siperian juna vain yötä päivää itää kohden.

Neljäntenä päivänä alkoi kaukana taivaanrannalla häämöttää valkeita lumimäkiä. Siellä näkyivät Uralvuoret Euroopan ja Aasian rajaviivalla. Ne eivät kohonneet taivaalle yhtä mahtavina ja jyrkkinä kuin kartalta katsoen olisi odottanut, sillä talven lumi oli niitä tasoittanut ja juna oli valinnut tiensä tietysti sieltä, missä vuoren selkä kulki matalimpana. Kun juna alkoi kiivetä, kaartaen ja kierrellen, ylös Uralin rinnettä, tuntui kuin kylmä väristys olisi käynyt läpi ruumiin. Ellen-rouva, jonka kasvot olivat joka yö käyneet yhä kalpeammaksi, katseli vapisevin sydämin kylmiä lumituntureita, tietoisena siitä, että Uralvuoret olivat ikäänkuin elämän ja kuoleman rajaviiva.

* * * * *

Junamatkastaan Siperiaan Svinhufvud kertoo:

— Matkaliput ostettuamme menimme erääseen vaunuun, ja sinne tulivat vaimoni ja rouva Hasselblattkin. Alkumatkalla oli vaunussa kovin ahdasta. Kaikilla oli tavaroita tavattoman paljon. Kyllähän meilläkin niitä oli, mutta toisilla oli sänkyvaatteitakin. Muutamat matkustajat ihmettelivät, kuinka oli mahdollista, että meillä oli saattomiehet, »strashnikat», mukana. Mutta siihen selitettiin, että he ovat maksaneet pilettinsä niinkuin toisetkin. Toisena päivänä vartijat siirtyivät seuraavaan vaununosastoon. Majewski pisti heille juomarahat käteen ja sanoi, ettei se herra mihinkään karkaa, olkaa huoleti vain.

Kuta pitemmälle matka sitten kului, sitä luottavaisemmiksi ja iloisemmiksi saattomiehet tulivat. Kyllä sen arvaa, että he nauttivat semmoisesta matkasta.

Ensimmäisenä yönä ei kukaan voinut nukkua. Istuttiin kaikki kuin ladotut sillit. Seuraava yö oli aivan toisenlainen. Silloin me jo saimme olla pitkällämmekin saattomiesten kanssa omassa osastossamme. Mutta kuta pitemmälle päästiin, sitä enemmän tuli tilaa.

Kun lähdettiin marraskuussa Luumäeltä, oli Suomessa satanut lunta. Se suli kuitenkin kokonaan pois jo Viipurissa ollessani. Olin utelias näkemään, millä kohtaa talvi tulisi vastaan. Ensimmäinen päivä oli aivan lumeton, muistaakseni Vologdaan saakka. Toisen yön jälkeen tultiin Vjatkaan, ja siellä oli jo täysi talvi. Siellä saattomiehet saivat syödä sterlettejä ja kaikkea muuta hyvää. Ihmiset vain toisinaan ihmettelivät meitä, kun me niitten saattomiesten kanssa aina kuljimme.

Venäjän rautateillä oli hyvä matkustaa. Niillä oli ylipäänsä isommat, korkeammat ja leveämmät vaunut kuin meillä. Ja mukavaa oli se, että voi aina asemilla ostaa ruokaa ja tuoda sisään ja syödä matkalla. Sai kuumaa vettä teetä varten ja melkein mitä vain halusi. Jos tuli suurempi ruoka-asema, niin voi mennä istumaan tunniksi, pariksi ruokasaliin. Pienemmillä asemilla ei viitsinyt syödä mitään. Osti mitä osti ja vei vaunuun. Siellä sai katsella maisemaa, eikä matkan pituutta huomannut, vaikka painuttiinkin yhä enemmän maapallon nurjalle puolelle.

Matka Jekaterinburgiin, joka jo on Ural-vuorten toisella puolella, meni hyvin. Juteltiin myös vähän ihmisten kanssa. Matkan varrella tavattiin eräs kultaseppä Imshenetski juuri Jekaterinburgista. Sen muistan, että Imshenetski kyseli Suomen oloja. Hänen mielestään Venäjän politiikka oli suuri tyhmyys Suomea kohtaan, koska se on vienyt niin huonoihin tuloksiin, ettei Suomesta saatu yhtään sotamiestäkään sotaan. Minä katselin Jekaterinburgia ikkunasta, mutta Felsengart meni kaupunkiin kultasepän luo ja osti oikean pienen kokoelman jalokiviä. Jalokivet olivat siellä hyvin huokeita, ja saattomiehet veivät niitä Pietariin ja tekivät hyvät kaupat. Ellen osti kultasepältä sormuksen itselleen.

Sitten jatkettiin matkaa, ja tuli jo Omsk, jonka kohdalla Siperian aro oli kuin aava, lakea meri. Siellä rouva Hasselblatt sanoi hyvästit meille. Hänet vei eräs suomalainen pappi, Granö, asemalta, joka oli kaukana kaupungista. Sieltä oli sitten Hasselblatt lähettänyt isäntänsä, erään tataarin, hevosella hakemaan rouvaansa. Me jatkoimme matkaa vielä ainakin toista päivää rautateitse. Sen muistan, että kun ajoimme Novonikolajevskin rautatiesiltaa pitkin Obin yli, niin verhot vedettiin ikkunoiden eteen ja matkustajien piti siirtyä seisomaan keskelle vaunua. Ryssät pelkäsivät saksalaisia vakoilijoita, ja estääkseen heitä tahi muita vihollismielisiä heittämästä vaunusta pommeja sillan räjähdyttämiseksi, he keksivät tuollaisen varokeinon.

Kun sitten oli 6 päivää matkustettu, tultiin pienelle asemalle, jonka nimi oli Taiga, mikä on sama kuin erämaa. Sieltä lähti sivurata Tomskin kaupunkiin. Aamulla olimme Taigassa, jossa saimme odottaa jonkin aikaa muutaman tunnin kestävää matkaa pohjoiseen. Muistan, että kun tultiin Tomskiin, ottivat toiset pari ajurihevosta, mutta minä ja saattomiehet saimme turvautua kuorma-ajurin liisterekeen, sillä ajurihevosia ei ollut useampia saatavissa.

Siperiassa kerrottiin aivan yleisesti, että kun Siperian rataa rakennettiin, vaativat insinöörit jotakuinkin runsaat juomarahat viedäkseen rautatien kaupungin läpi. Jos lahjuksia ei annettu, niin rata vietiin kaupungin sivu. Mitä Tomskiin tulee, niin insinöörit ilmoittivat kaupunkilaisille, että se maksaa niin ja niin paljon, 100,000 ruplaa, se rautatie, mutta saivat kaupungin porvareilta ynseän vastauksen:

»Kuulkaa, hyvät herrat! Keisari kulki tästä ohi, kun rataa suunniteltiin ja lupasi sen tänne! Herrat saavat nyt mennä tyhjin käsin, sillä me emme maksa kopekkaakaan!»

Tulos oli selvä. Rata vietiin 8—10 penikulmaa etelään Tomskista. Tästä on ollut seurauksena, että Tomskin kehitys on jokseenkin pysähtynyt. Uusi keskuspaikka on syntynyt verraten lähelle eli siihen paikkaan, missä rautatie menee Ob-joen yli. Siellä on Novonikolajevskin kaupunki. Ennenkuin rautatie rakennettiin, oli se viheliäinen kylä, jossa ei ollut montakaan asukasta. Nyt se kilpailee jo Tomskin kanssa ja kaikesta päättäen sivuuttaakin sen.

Tomskin asukasluku on nykyisin noin 100,000.

* * * * *

Jossakin hyvin kaukana on järvien ja saarten maa, jonka rantoja kiertävät suuret merenlahdet. Suunnattomat metsät ympäröivät kyliä, jotka seisovat liikkumattomina yhtä hiljaa kuin jäätyneiden järvien ulapat. Mutta vaiti ovat tähdetkin taivaalla. Suomen kansa nukkuu talviyön hiljaista unta.

TOMSKISSA.

Obin keskijuoksun ympärillä on yksi noita äärettömiä Siperian läänejä eli kuvernementteja, joiden pinta-ala on yhtä laaja kuin Länsi-Euroopan suurimpien valtioiden, mutta joiden asukasluku on pieni. Se on pohjoisilta alueiltaan ikuisten soiden maata, mutta etelässä on viljelystä ja valtavaa vuoristoakin. Kuvernementin halki kulkee Siperian suurin joki, Ob, valtavine vesineen ja levittää elämää ympärilleen. Obin ja sen sivujokien varsille on syntynyt muutamia kaupunkeja, joista Tom-joen rannalla on läänin pääkaupunki Tomsk. Se on suuresta Siperian radasta syrjään jäänyt erämaankeskus, jonka lyhyt rautatiesilmukka yhdistää muuhun maailmaan. Ja se on melkein kaikkien pohjoiseen johtavien teiden päätekohtana. Ainoat tiet siitä pohjoiseen ovat Tom ja Ob, jotka talvisin avaavat jääkuorensa viittatieksi ja kesäisin virtansa laivatieksi.

Tomsk on monien satojen talojen ja monien kymmenien tuhansien ihmisten kaupunki. Kirkonristien ja niiden keltaisten kupolien väikkeessä saattaa Tomsk kesäisenä sunnuntaina näyttää hetken viihtyisältä kaupungilta, mutta syksyn saapuessa se muuttuu harmaaksi, suureksi kyläksi.

* * * * *

Joulukuun 14 p:nä Svinhufvud saapui Tomskin kaupunkiin, johon kenraalikuvernööri, Viipurin poliisimestarin ilmoituksen mukaan, oli hänet karkoittanut. Lähes kuusi vuorokautta kestänyt yhtämittainen junamatka oli vihdoinkin päättynyt. Kun veturi oli pysähtynyt Tomskin asemalle, rupesivat kaduilla lyhdynvalot syttymään. Felsengart ja Mashkaljoff arvelivat kuvernöörin jo lopettaneen päivätyönsä ja siirsivät ilmoittautumisensa seuraavaan päivään. Näin suotiin karkoitetulle tilaisuus viettää ilta hotellissa.

Erään pöydän ympärille mukavaan hotellihuoneeseen ryhmittyi viisihenkinen seurue, jonka jäsenet yhteisen pitkän junamatkan aikana olivat käyneet toisilleen varsin tutuiksi. Siinä istuivat hyvässä sovussa poliisiupseeri Felsengart, kersantti Mashkaljoff, insinööri Majewski sekä Ellen ja P.E. Svinhufvud. Teekeittiö porisi pöydän vierellä, ja laseista kohosi ylös kuumia höyryjä. Felsengart ja Mashkaljoff hymyilivät leppeintä ryssänhymyään. Matka oli onnellisesti suoritettu, karkoitettu saatettu Tomskiin ja virkavelvollisuus kunnialla täytetty. Mutta he tiesivät myös, että oltiin yhdessä viimeistä iltaa ja että nyt oli se hetki tuleva, jolloin heidän monet palveluksensa saatettaville mitattaisiin puhtaassa rahassa. Otettiinkin paperit ja rahat esille ja laskettiin ja luettiin. Kun toimitus oli päättynyt, loistivat ryssien silmät kuin Moskovan kirkkojen kultaiset kupolit.

Kun Svinhufvud seuraavana päivänä oli kierrellyt virastosta toiseen saattomiestensä kohteliaasti vartioimana, oli hänelle viimeisessä vihdoin ilmoitettu todellinen karkoituspaikka, joka ei suinkaan ollut Tomskin kaupunki, vaan koko läänin pohjoisin kylä. Tomskin läänin kuvernööri, joka oli tunnettu häijyydestään ja joka oli saanut asiassa erityisiä ohjeita, oli nähnyt hyväksi karkoittaa Svinhufvudin Tymskojen kylään, joka oli 613 virstaa kaupungista pohjoiseen ja johon ei tähän saakka edes kaikkein pahimpia rikollisiakaan oltu lähetetty. Pitkä matka ei siis vielä ollutkaan päättynyt.

* * * * *

Tomskissa-olostaan Svinhufvud kertoo:

— Hotelliin tultuamme otettiin huone, tilattiin päivällinen ja vietettiin iltaa yhdessä. Saattomiehet sanoivat, että ollaan täällä rauhassa; kuvernöörin luo mennään vasta toisena päivänä. Ei sopinut mennä hotellin isoon saliin muitten kanssa syömään. Senvuoksi tilattiin ruoka yksityiseen huoneeseemme. Siellä tehtiin saatto miesten kanssa tilit ja annettiin heille paluumatka- ja ruokarahat. Felsengart oli niin tyytyväinen, että pyysi meitä suosittelemaan häntä toisillekin tällaisia matkoja varten. Ihmeissämme ja naurusuin lupasimme kyllä täyttää hänen pyyntönsä, jos vain meidän suosituksemme auttaisivat niissä paikoissa, missä karkoitusasioita ratkaistiin!

Saattomiehet olivat hyvin tyytyväisiä, kun saivat toisen luokan piletin hinnan taskuunsa, vaikka menivät tietysti kolmannessa luokassa. Mutta he tienasivat silläkin lailla, että ostivat Tomskista kaikenlaista turkistavaraa, joka siellä oli huokeata, ja myivät sitten hyvästä hinnasta Pietarissa.

Aamulla mentiin kuvernöörin luo. Hänen nimensä oli Dudinski, ja hän oli huonossa huudossa siitä, että oli aika satraappi. Minä jäin porstuaan odottamaan, kun saattomiehet menivät sisään, enkä nähnyt kuvernööriä. Mutta pian meidät toimitettiin pois, sillä asia ei muka kuulunut kuvernöörille. Sitten saattomiehet tarjosivat minua kaupungin poliisiviranomaisille, ja sinne kyllä aluksi kelpasin. Kaupungin poliisikamarin säilytyshuoneessa eli »putkassa» tapasin nuorenpuoleisen herrasmiehen. Katselimme toisiamme vähän aikaa, enkä muista kumpi ensin kysyi: »Sprechen Sie deutsch?» Olimme hyvin tyytyväisiä kumpikin, kun huomasimme, että se luisti. Hän kertoi olevansa saksalainen ja odottavansa lopullista karkoitusmääräystään.

Pari tuntia olin kaupungin poliisikamarissa, mutta sitten tuotiin sana, etten sinnekään kelvannut, sillä ei sekään ollut oikea paikka.

Vihdoin mentiin kolmanteen paikkaan, Tomskin läänin »ispravnikan» eli maalaispoliisipäällikön luo, jonka nimeä en muista. Hänen virastossaan sain odottaa; en tiedä, mikä asiaani viivästytti. Tällä välin tuli jo nälkä, ja sain yhden sotamiehen saattamana mennä kaupungille ostamaan leipää, voita y.m. Ruokatavarat kerättiin koriin ja vietiin poliisikamariin, ja siellä minä söin.

Vasta iltapuoleen minut kutsuttiin »ispravnikan» luo, ja muistan, kuinka hän ivallisesti selitti, että tuonne noin herra karkoitetaan, näyttäen kartalla viimeistä kylää Tomskin läänissä. Sen pitemmälle ei enää voinut karkoittaa, kun Tomskin läänissä piti olla. Sitten minulle luettiin kaikenlaisia asetuksia ja määräyksiä siitä, mikä karkotetulta oli kielletty: ei saanut kirjoittaa sanomalehtiin, ei saanut pitää puheita y.m.s., jota minä en viitsinyt panna sen enempää mieleen.

Sain jäädä »ispravnikan» virastoon ja olin yötä huoneessa, missä »piisarit» eli kirjurit olivat kirjoittaneet. Siinä oli paperossinpätkiä ja muuta roskaa lattialla. Sain luudan käsiini ja lakaisin nurkan puhtaaksi. Turkki vain alle, ja siinä sitä nukuin. Lämmin oli, ja sehän oli pääasia.