Part 3

— Sinä otat siis yksityistunteja? kysyi kandidaatti Lange kädessään Sven Hankatuulen kotilaskut, neljä yhtälöä, joiden kunkin kohdalla oli sinisellä värikynällä tehty oikein-merkki ja viimeisen alla kymmenen.

— Otan, vastasi Sven Hankatuuli katse maahan luotuna.

— Keneltä?

— Kan — kandidaatti Wintheriltä.

— Sepä hyvä. Niin, anna hänen edelleenkin käydä läpi kotitehtävät kanssasi.

— Kyllä.

Uudesta arvostelukirjasta ei ollut mitään haittaa uudelle elämälle. Vanhan arvostelukirjan hävittyä oli kaikki siitä johtuva paha mennyt ohi. Hän oli valehdellut vain yhden kerran ja sillä hyvä. Sitä paitsi vain Svenningsenille!

Mutta "yksityisopetus" matematiikassa oli aivan toista, paljon pahempi juttu. Hän ei koskaan päässyt siitä irti. Siitä lähtien kun hän oli polttanut rehtorin kirjeen, hän tunsi olevansa kahlittu pahaan, joka vain kasvoi. Yksi paha toi mukanaan toisen, valhe ja alituinen pelko uuden valheen, suuremman ja moninkertaisen tuskan! Hän juuttui siihen yhä lujemmin, joutui yhä syvemmälle umpikujaan.

Matematiikan lukeminen itsekseen ei hyödyttänyt. Jokaisella yrityksellä se kävi yhä mahdottomammaksi ymmärtää. Ja yhtä kaikki täytyi hänen edistyä ja osata Langelle yhä paremmin ja paremmin. Hänhän sai yksityisopetusta!

Joka päivä saattoivat isä ja rehtori tavata toisensa ja johtua puhumaan kirjeestä. Se tosin oli jo ikään kuin kaukaisempi vaara. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos Lange sattuisi juttelemaan Wintherin kanssa! Kysyisi vain vaikkapa kuinka hän edistyy. Se saattaisi helposti tapahtua. Eräänä päivänä hän oli nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla. Puolikuoliaaksi säikähtäneenä hän oli livahtanut lähimpään porttikäytävään, jotteivät he olisi nähneet häntä. Silloinhan puhe olisi tietenkin heti johtunut hänen yksityisopetukseensa. Sen jälkeen hän tunsi vapisuttavaa pelkoa joka kadunkulmassa...

Ja kaikki johtui siitä, että hän oli polttanut kirjeen. Niin mainiosti hän olisi voinut jättää sen tekemättä!

Mutta sen oli aiheuttanut silloinen säikähdys. Hänhän ei tiennyt, mitä kirje sisälsi!

Kaikkein pahinta oli, että kotitehtävien _täytyi_ olla oikein joka kerta. Kandidaatti Wintherinhän oli määrä käydä ne läpi! Koululaskujen ja läksyjen suhteen ei tarvinnut olla niin huolissaan.

Matematiikan kotitehtävät annettiin opettajalle perjantain viimeisellä tunnilla. Kandidaatti Langen vakiintuneena tapana oli jättää kaikki vihkot katederin kaappiin ja ottaa ne esille vasta seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, jolloin hänellä oli vapaatunti. Tällä tunnilla hän korjasi laskut opettajainhuoneessa. Sillä tavoin hän pääsi kantamasta paksua vihkopinkkaa kotiinsa joka perjantai.

Sven Hankatuuli tuli kouluun joka lauantai kahtakymmentä vailla kahdeksan. Hänellä oli mukanaan pieni pullo kotimustetta. Katederin kaappi ei ollut koskaan lukossa. Hän otti sieltä Anton Bechin vihon ja kopioi Antonin suorittamat laskut tulisella kiireellä omaan vihkoonsa. Kahdeksaan mennessä hän oli valmis, ja molemmat vihkot olivat taas Langen kasassa.

Näin hän siis suoriutui kotitehtävistä. Mutta se oli hermostuttavaa työtä. Jokainen lauantaiaamu kului pelossa, että joku tulisi.

Häntä hävetti kertoa tätä Anton Bechille. Mutta eräänä lauantaiaamuna tuli Anton kouluun niin aikaisin, että hän näki oman vihkonsa Sven Hankatuulen edessä.

— Minä luulin, että Winther selitti sinulle kaikki.

— Kyllä, mutta en koskaan kumminkaan ymmärrä kokonaan.

— No, minun vihkoani saat kyllä kernaasti käyttää!

Oikeastaan hän olisi tahtonut kertoa kaiken Antonille. Hänellä oli sitä paitsi aavistus, että Anton voisi auttaa häntä pääsemään tästä ummehtuneesta tilanteesta. Jo pelkkä kertominen olisi tuntunut helpotukselta.

Mutta hän ei saanut kerrotuksi. Anton Bechin olemuksessa oli jotain niin suoraa ja vilpitöntä, että hävetti kertoa hänelle kirjeen polttamisesta, valheista ja muusta surkeudesta.

Niinpä hän kantoi salaisuutensa yksin. Erikoisen kiusallista oli, että isäkin kotona oli tavallaan sekoitettu hänen asioihinsa, hänenhän oli pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta isän ja äidin palatessa kävelyltään ennen illallista tunsi Sven levottomuutta ja vilkuili isän kasvoja nähdäkseen, oliko hän ehkä tavannut rehtorin ja oliko kirje tullut puheeksi.

Joka aamu ja joka tunnilla koulussa ahdisti häntä ainainen tuska. Jos rehtori tuli luokkaan kesken tunnin, hätkähti Sven Hankatuuli ja tunsi kylmiä väreitä tai kuumaa poltetta. — Jos se nyt koskee häntä — kirjettä, kandidaatti Wintheriä, Anton Bechin vihkoa...

Toisaalta hän ahersi ahkerasti läksyjen kimpussa. Enimmän kannusti häntä tunne, että hänen kaikin mokomin täytyi saada opettajat suosiollisiksi itselleen — sen päivän varalta, jolloin myrsky puhkeaisi.

— Minusta Sven tuntuu laihtuvan ja käyvän kalpeammaksi, äiti, sanoi isä kerran päivällispöydässä.

— Hän ahertaa nykyään niin paljon läksyjensä parissa, sanoi äiti. — Varsinkin matematiikka ottaa kovalle, vai mitä, Sven.

— Kyllä, vastasi Sven. — Varsinkin matematiikka.

— No, no, poikaseni, sanoi isä, — aherra sinä vain, kunnes pääset perille. Sitten se käy helposti.

Isä nyökkäsi hänelle. He olivat yleensä niin herttaisia ja hyviä viime aikoina, ja niin iloisia hänen vuokseen.

Sven Hankatuulen silmiä kirvelsi äkkiä. Näiden viikkojen hätä ja koko surkeus tulvahti hänen mieleensä. Oi, jos hän voisi saada sanotuksi isälle kaiken, kaiken sekä kirjeestä että muusta!

— Mutta poika kulta! Älä itke, älähän toki!

— E-en!

* * * * *

Tällä tavoin oli kulunut neljä viikkoa. Kun Anton Bech ja Sven Hankatuuli kulkivat yhdessä koulusta kotiin, mikä oli tullut tavaksi viime aikoina, sanoi Anton:

— Jos sinun huomenna tarvitsisi kirjoittaa laskut minun vihostani, niin huomaa että siinä ovat vain itse kysymykset. Ratkaisut ovat irtonaisella lehdellä, jonka panin vihkon sisään. Olen vapaa laulutunnilta huomenna kello 10, ja silloin kirjoitan ne vihkoon. Minulla ei ollut aikaa eilen. Varmuuden vuoksi tahdoin kuitenkin panna paperin sinne, jotta jos Lange sattuisi vilkaisemaan vihkoon, hän näkisi, että olen laskenut. Mutta muista sitten katsoa, ettet hukkaa sitä lappua!

— Kyllä, tietysti.

Seuraavana aamuna istui Sven Hankatuuli yksin luokassa ja kopioi Antonin paperia. Se kävi pian, sillä oli vain kaksi laskua.

Tultuaan valmiiksi hän pani vihkonsa kiinni ja sijoitti sen paikoilleen Langen kasaan kaapissa. Kun hänen sitten piti pistää irtain lehti takaisin Antonin vihkoon, tuli hän kaataneeksi mustesäiliönsä, ja vielä niin onnettomasti että muste osui juuri paperille ja tahrasi sen aivan mahdottomaksi lukea. Se oli lisäksi kirjoitettu lyijykynällä...

Hän seisoi hetken neuvottomana. Hän oli tärvellyt Anton Bechin paperin, jota tämä juuri oli varoittanut hukkaamasta.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antonin vihkoon tärveltyneen sijalle. Hän sai käsiinsä irtaimen paperin ja lyijykynän ja kaivoi kaapista laskuvihkoansa.

Alkaessaan kopioida hän huomasi, että hänen käteensä olikin sattunut Simon Selmerin laskuvihko. No, sehän oli tietysti samantekevää. Ja oli kiire, hänellä ei ollut aikaa ruveta enää penkomaan kasaa.

Hän kirjoitti tulisella kiireellä, ja ennen kello kahdeksaa hän oli valmis, uusi paperi oli Antonin vihkon välissä ja sekä Antonin että Simon Selmerin vihkot paikoillaan kaapissa.

Kello kymmeneltä oli laulutunti. Sven Hankatuuli näki Anton Bechin ottavan laskuvihkonsa kaapista. Kello yhdeltätoista he olivat taas yksissä norjan tunnilla. Sven Hankatuuli oli hiukan jännittynyt. Mutta Anton Bech ei sanonut mitään. Nähtävästi hän ei ollut edes huomannut, ettei konsepti ollut hänen omansa.

* * * * *

Oli keskiviikko, kello yhdeksän. Yhdeksästä kymmeneen oli matematiikkaa ja kandidaatti Lange saapui luokkaan.

Tunnin alussa annettiin kotilaskut takaisin. Sven Hankatuuli tunsi aina helpotusta, kun se oli ohi.

Kandidaatti Lange oli tänään tavattoman vakava. Pojat pitivät hänestä. Hän oli pulska, nuori, ystävällinen ja suorasukainen. Mutta tänään hän oli, kuten sanottu, harvinaisen yksitotinen.

Hän seisoi hetken paksu pinkka laskuvihkoja edessään katederilla.

— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.

Sören Manddraber nousi ylös peräpenkiltä.

— Minä olin.

— Tule tänne, Sören.

Sören tuli vapisten. Oli totuttu siihen, että Sören Manddraberin asioissa oli aina jotain nurin.

— Kuule, Sören, onko joku käynyt kopeloimassa laskuvihkoja kaapissa viime lauantaina?

Tämä herätti huomiota. Useimmilla pojilla oli jotain tunnollaan laskuvihkojen vuoksi, jotka olivat lauantaisin niin mukavasti lukitsemattomassa kaapissa.

Luokan keskeltä kuului ähkäys, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Sven Hankatuuli oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja painoi äkisti päänsä alas.

— Vastaa nyt, Sören!

— E-ei, mikäli minä tiedän, änkytti Sören Manddraber.

— Sinä ymmärrät, Sören, minun kysyvän sen vuoksi, että tahdon tietää. Kysyn myös sen vuoksi, että sinä järjestäjänä olet vastuunalainen.

Näin sanoessaan kandidaatti Lange katsoi tarkasti ja kauan Anton Bechiin.

Sören Manddraber seisoi katse maahan luotuna vastaamatta. Sitten hän hitaasti käänsi päätään ja katsoi — hänkin — Anton Bechiä salavihkaa.

Äkkiä nousi Anton Bech ripeästi seisomaan. Tapansa mukaan hän nytkäytti päätään, puoliksi uhmaten:

— Minä olin kaapilla, herra kandidaatti, lauantaina kello kymmeneltä.

Kandidaatti Lange puraisi huultaan.

— Minä arvelin sitä, Anton Bech, sanoi hän. — Voit mennä paikallesi, Sören.

Sören Manddraber tallusteli luokan perälle, kukaan ei enää katsonut häntä. Kaikki tuijottivat Anton Bechiä.

— Mitä sinulla oli siellä tekemistä?

— Minä en perjantaina joutanut kirjoittamaan vihkoon muuta kuin tehtävät. Ratkaisut olin pannut väliin irtonaisena konseptina. Kirjoitin ne vihkoon laulutunnilla, josta olin vapaa kipeän kurkkuni takia.

Kandidaatti Lange seisoi ja katsoi pitkän tovin Anton Bechiä melkein synkeästi. Sitten hän sanoi:

— Koska yleensä olet ollut niin ahkera ja tunnollinen, Anton Bech, voisin antaa sinulle anteeksi sen, että olet kerran hairahtunut yrittämään petosta. Mutta olen pitänyt sinua siksi rehellisenä, etten olisi luullut sinun yrittävän pelastautua siitä valehtelemalla.

— Siinä ei ole petosta! sanoi Anton Bech ja nytkäytti pulpettiansa.

Kandidaatti Lange katsoi häneen halveksuvasti ja samalla miltei surumielisenä. Hän otti esiin kaksi laskuvihkoa.

— Tässä minulla on kuitenkin kaksi laskusuoritusta. Toinen on Simon Selmerin, toinen Anton Bechin. Simon Selmer on merkinnyt toisen tehtävän vihkoonsa väärin. Piti olla 5x, mutta hänellä on 3x. Lasku on oikein suoritettu, mutta tulos on väärä, koska esimerkissä on 5x eikä 3x. Saman tehtävän olet sinä, Anton Bech, merkinnyt _oikein_. Mutta sinun laskusuorituksesi ja tuloksesi on aivan sama kuin Simon Selmerin. Vaikka tehtävään olet merkinnyt aivan oikein _5x_, olet koko laskun ajan käyttänyt 3x:ää. Miten se on ymmärrettävissä?

Anton Bech ei vastannut. Pojat istuivat hänen takanaan niin hiljaa, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. He näkivät Anton Bechin niskan punastuvan.

Kandidaatti Lange jatkoi:

— Sanot itse, että olet kirjoittanut laskun vihkoon lauantaina täällä sen jälkeen, kun vihkot oli jätetty minulle perjantaina. Olet puijannut. Olet kopioinut laskun Simon Selmerin vihkosta. Siitä et pääse valehtelemalla. Parempi olisi ollut, jos et olisi sitä yrittänyt. Ole hyvä, tässä on vihkosi. Olen antanut sinulle petoksen tähden neljä. Mitä muuta tehdään, siitä puhun rehtorin kanssa. Ellet olisi yrittänyt vielä valhetta lisäksi, olisin antanut sinun päästä asiasta nelosella.

Kandidaatti Lange ojensi vihkon katederin yli. Anton Bech ei ottanut sitä vastaan.

— Minä en huoli teidän nelosestanne. En ole pettänyt. Minä — minun on epähuomiossa täytynyt käyttää laskussa 3x:ää.

— Lörpöttelyä, poika! sanoi Lange ja heitti vihkon hänen pulpetilleen, — istu.

— Minä en valehtele! huusi Anton Bech. Hänen laskuvihkonsa putosi lattialle.

Kandidaatti Lange otti vihkopinkan ja astui levollisesti alas katederilta. Hän pysähtyi Anton Bechin eteen ja sanoi vakavasti:

— En pitkään aikaan ollut uskoa silmiäni. Mieleni oli apea, Anton Bech, nähdessäni sinun luntanneen Simon Selmerin vihkosta, mutta paljon, paljon apeampi olen siitä, että sinä nyt valehtelet. Istu, poikaseni!

Sen jälkeen kulki Lange pitkin luokkaa jakelemassa vihkoja pojille. Kullekin hän osoitti virheet ja selitti ne. Hän ei enää katsahtanut Anton Bechiin, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istahti tarkastamaan laskuansa.

Kandidaatti Langen ääni kuului kaikkialta rauhallisena hänen kulkiessaan selittämässä. Mutta pojat olivat kuin lumoissa, ja tuon tuostakin Lange sai huomauttaa:

— Mutta seuraa toki mukana, poika!

Luokan keskikohdalla sanoi Lange:

— No niin, Sven-poika, sinun koti- ja koululaskujesi välillä on toistaiseksi vielä suuri ero. Nämä ovat jälleen oikein. Niin — no, no, ei sinun silti tarvitse näyttää noin — noin nolostuneelta! Olenhan itse sanonut, että pyytäisit kandidaatti Wintheriä käymään läpi kotilaskusi. Tarkoitan vain, että sinun pitää koettaa muistaa paremmin, kun lasket täällä koulussa. Laskuthan ovat täällä enimmäkseen samanlaisia.

Sven Hankatuuli ei katsahtanut ylös. Hän otti vastaan vihkonsa vapisevin käsin. Hänen ohimoitansa kuumotti.

— Ei, poika, ei se niin vaarallista ole! Kyllä se siitä asettuu, näetkös! Sinun pitää olla vain ahkera ja tarkkaavainen myös herra Wintherin luona. Voit muuten kertoa herra Wintherille sellaiset terveiset minulta, että erikoisen tärkeätä olisi kerrata sinun kanssasi ihan ensimmäiset alkeet. Niissä sinä olet kovin horjuva. No tilaisuuden sattuessa voin itsekin sanoa sen Wintherille! — Niin, olen siis tälläkin kertaa antanut sinulle kymmenen. Edellytän näet, että olet itsekin todella työskennellyt.

Kandidaatti Lange jatkoi kulkuaan.

Sven Hankatuuli istui paikallaan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat, sangen kalpeat. Hän tuijotti ensimmäiseen penkkiin, jossa Anton Bech istui kumartaneena vihkonsa yli.

Saatuaan vihkot jaetuksi kandidaatti Lange alkoi kuulustella. Ensimmäinen oli Simon Selmer.

Kaikki huomasivat, että Simon Selmerin äänessä ja koko olemuksessa oli omituinen riemun sävy. Seistessään taulun luona hän välillä vilkaisi Anton Bechiin ivallisen näköisenä. Tämä istui yhä eteenpäin kumartuneena. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.

Luokan keskellä istui Sven Hankatuuli ja tuijotti herkeämättä Anton Bechin selkään. Tunti kului kaameassa kuolonhiljaisuudessa.

Vielä kellon soituakin menivät pojat ulos aivan äänettömästi. Anton Bech kulki heidän keskellään, mutta he ikään kuin tekivät tilaa hänelle. Pihamaalla kävi samoin. Hän koetti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, jaaritteli ja nauroi. Mutta toiset vetäytyivät pois.

Heidän tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut millään tavoin osoittaa hänelle halveksumista tai muuta sellaista. Ei — koko asia oli vain niin kerrassaan käsittämätön, niin outo uskoa. He olivat siitä ymmällä eivätkä keksineet sanoja. Ja Anton Bech jäi yksin.

Sitä enemmän kertyi poikia Simon Selmerin ympärille, joka pysytteli pihan toisessa päässä. Hän puheli hyvin vilkkaasti. Pojat seisoivat hänen ympärillään ja kuuntelivat.

Luokalla oli jo vanhastaan kaksi puoluetta, Anton Bechin ja Simon Selmerin. Kummallakin oli oma ryhmänsä, vaikka oli tietysti monta sellaistakin, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan.

Antonin ryhmä oli pienempi. Hän oli näet pohjaltaan koppava, tai ainakin hyvin vaikeasti saatavissa mukaan lunttaukseen ja sensemmoiseen.

Vaikka Simon Selmeristä, lukuhevosesta, "Zelootista", ei pidetty läheskään niin paljon kuin Antonista, oli hänen "puolueensa" kuitenkin suurempi. Hän auttoi paljon sekä lunttilapuilla että neuvoilla ainekirjoituksessa ja muissa kokeissa, mutta otti niistä aina maksun. Sören Manddraber, jonka isä oli siirtomaatavarain kauppias, esimerkiksi piti Selmeriä luumuissa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä puutarhasta ja toi kouluun. Latinankirjoituksesta hän maksoi Simon Selmerille kaksi suurta omenaa, jne. Kerrottiinpa semmoistakin, että Vilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simon Selmerille kymmenen äyriä kotilaskujen suorittamisesta.

Lisäksi olivat Anton Bech ja Simon Selmer vuoroittain ensimmäisiä luokalla. Useimmiten se asema oli Simonilla. Näin vallitsi heidän välillään vihollisuutta monin tavoin.

Niinpä Simon Selmer seisoi nyt joukkonsa keskellä puhellen laajasti siitä, että Anton Bech oli luntannut hänen vihkostaan.

Anton Bech silmäili ympärilleen koulupihalla. Kaukana voimistelusalin luona hän äkkäsi vihdoin Sven Hankatuulen, joka niinikään seisoi ypöyksinään. Hän meni tämän luokse.

— Kuule, Sven!

— No?

— Älä näytä niin pelästyneeltä! Tottahan sinä tiedät, etten minä ole luntannut Zelootin vihkosta.

— Ei, _sitähän_ ei kukaan usko.

— Oh, _uskoo_ kyllä. Mutta nyt aion puhua rehtorin kanssa. Niin, sitähän minun piti kysyä sinulta: käytitkö sinä minun konseptiani lauantaina?

— En.

— No, se on hyvä tietää.

Seuraava tunti oli yliopettaja Sömmen norjantunti. Sitten oli yliopettaja Buggen latinan tunti. Sekä Sömme että Bugge olivat kummallisen juhlallisia. Kumpikaan ei tehnyt kysymyksiä Anton Bechille, mutta he katsahtivat häneen usein.

Tämä levitti koko luokkaan kiusallista juhlallisuutta. Oli kuin olisi ollut kytemässä jotain, joka vain tarvitsi rehtorin saapumista puhjetakseen ja tullakseen johonkin loppuratkaisuun.

Kolmas tunti oli Svenningsenin saksan tunti.

Hän istahti katederille ja katsoi heti halveksivasti Anton Bechiin. Sitten hän tarkasteli päiväkirjaa.

— Kandidaatti Lange on kuulemma antanut sinulle neljä petoksesta tänään, Anton Bech. Sitä ei ole tähän merkitty.

— Eikä merkitäkään, vastasi Anton Bech levollisesti.

— Vai niin?

— Sillä minä en ole tehnyt petosta.

— Minä huomautan, että olet rohkea, rakas Anton Bech. Väität siis, että kandidaatti Lange olisi valehdellut?

— Väitän, että on tapahtunut jokin erehdys.

— Ah, niinkö? Pieni erehdys! Sinun oma puijauksesi on siis vain "erehdys", mukamas. No niin, rakkaalla lapsella on monta nimeä! Semmoisia erehdyksiä arvostellaan täällä henkilöön katsomatta nelosella.

Opettaja Svenningsen alkoi kuulustella Simon Selmeriltä käännöstä. Hän oli erikoisen suopea Simon Selmerille.

Kesken hiljaisuutta koputettiin ovelle äkkiä lyhyesti ja rehtori tuli sisään. Hän oli miettiväisen ja vielä vakavamman näköinen kuin tavallisesti. Svenningsen teki hänelle tilaa kateederilla, jolle hän astui hitaasti. Kuiskattuaan ensin pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi innokkaasti ja niin ikään kuiskaten, he vilkaisivat kumpikin Anton Bechiin.

— Anton Bech! sanoi rehtori ääneen.

Anton nousi.

— Kandidaatti Lange on toivonut, että minä ilmoittaisin toveriesi kuullen sinulle hänen päätöksensä, joka on myös minun. Olet tehnyt petoksen. Laulutuntia, jonka olit vapaana viime lauantaina, olet röyhkeästi käyttänyt hyväksesi ottaaksesi katederin kaapista erään toverisi laskuvihkon. Säästääksesi itseltäsi vaivaa olet kopioinut hänen laskunsa. Tästä puijauksesta olet saanut hyvin ansaitsemasi nelosen, kuten jokainen muukin poika olisi saanut samasta rikoksesta. Vaikka sinä sen jälkeen koetit päästä rangaistuksesta jaarittelemalla kaikenlaista konseptista ja sensemmoisesta, olemme kuitenkin sopineet kandidaatti Langen kanssa siitä, ettei sinulle siitä anneta eri rangaistusta. Kaikkiin sinun opettajiisi samoin kuin minuun on tämän tapauksen kuuleminen tehnyt kiusallisen vaikutuksen. Olet poika, jota me kaikki olemme pitäneet suuressa arvossa ja suosiossa. Luulen huomanneeni, että myös tovereillasi on sinusta sama käsitys. Olemme sen vuoksi ymmärtäneet, että sinun on ehkä ollut vaikeampaa kuin monen muun tunnustaa sellaista rikkomusta kuin halpamielinen puijaus on. Yrittäessäsi silloin valehdella erehdyt luulossasi, että valhe auttaisi sinua paremmin kuin suora avoin tunnustus. Olemme päättäneet antaa anteeksi tämän hairahduksen ja toivomme, että ymmärrät antaa tälle arvoa.

Anton Bech kävi sisäistä kamppailua rehtorin tyynen puheen aikana. Sen päätyttyä hän nielaisi itkunsa ja sanoi:

— Mutta minä _en ole_ tehnyt petosta.

Rehtorin tutkiva silmä katsoi häntä:

— Etkö ole tunnustanut ottaneesi vihkon tästä kaapista lauantaina ja kirjoittaneesi laskut siihen laulutunnin aikana?

— Olen, mutta...

— Joutavia! sanoi rehtori, kumarsi lyhyesti Svenningsenille ja lähti.

Anton Bech melkein retkahti istumaan penkillensä.

Svenningsen seisoi selkä luokkaan päin ja katsoi ulos ikkunasta. Pari kertaa hän kääntyi Antonia kohti, joka itki. Pojat istuivat hiljaa.

Vihdoin sanoi Svenningsen:

— Jos et voi hillitä itseäsi, Anton Bech, niin mene ulos siksi aikaa.

Anton Bech nousi ja lähti.

Kesti vielä hetken, ennen kuin Svenningsen alkoi jatkaa opetusta.

Anton Bech ei tullut takaisin sillä tunnilla. Seuraavaltakin hän oli poissa. Hän oli mennyt kotiin.

* * * * *

Sven Hankatuuli oli menossa kotiin. Näytti kuin eivät hänen koipensa olisi oikein kannattaneet. Hänen polvensa lupsahtelivat.

Päivällispöydässä hän vastasi saaneensa kympin matematiikan kotilaskuissa. Ruoka oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän nieleksi ja nieleksi.

Päivällisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi vatsalleen vuoteelle painaen kasvonsa syvälle tyynyyn. Häntä itketti, mutta hän ei saanut itketyksi. Rinnan alla tuntui ahdistusta — outoa, onttoa tuskaa.

Näin hän makasi liikkumattomana toista tuntia. Vihdoin hän nousi hitaasti. Hän katsoi ympärilleen huoneessa istuen vuoteensa laidalla jalat riipuksissa. Taas kului pitkä, pitkä aika.

Sitten hän nousi, astui hitaasti portaita alas ja otti lakkinsa käytävästä. Hän seisahtui konttorin ovelle ja kuunteli. Isä oli siellä. Hän tarttui ovenripaan — pysähtyi, ei aukaissutkaan ovea, vaan meni ulos kadulle.

Hitaasti hän kulki katuja pitkin. Ajopelit kolisivat ja ratisivat, ihmiset kulkivat hänen ohitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut kosteassa jääpuvussa.

Hän meni suoraan koulun ovelle. Hän seisahtui sen edessä ja kuivasi otsaansa nenäliinalla. Se tuli aivan märäksi kylmästä hiestä.

Tarttuessaan raskaan oven ripaan hän pysähtyi taas ja alkoi epäröidä, mutta sitten hän riuhtaisi oven auki. Hän kulki autioiden käytävien läpi kunnes tuli rehtorinhuoneen ovelle. Hän koputti heikosti.

Ei kukaan vastannut.

Sitten hän koputti lujasti. Ei kukaan vastannut vieläkään.

Rehtorinhuoneen vieressä oli rehtorin yksityisasunnon ovi. Hän tarttui ovikellon kahvaan. Mutta nyt hän epäröi sangen kauan.

Silloin kuului askelia sisältä ja hän tempasi äkkiä kellonauhaa.

Rehtorin rouva aukaisi.

— Saisinko vähän puhua rehtorin kanssa.

— Kyllä, heti.

Rehtorin rouva saattoi hänet eteisen kautta rehtorin huoneeseen.

— Istu, hän tulee pian.

Rouva siirsi korkeaselkäisen tuolin hänen viereensä ja lähti.

Sven Hankatuuli istuutui kovalle tuolille.

Rehtorin huone oli pitkä ja kapea ja sen ikkuna oli päätyseinässä. Seinillä oli vain hyllyjä, tai paremmin sanoen seinien sijasta oli hyllyjä lattiasta kattoon kirjoja täynnä.

Sven Hankatuuli istui ja tuijotti kirjoja, ja vähitellen näyttivät hänestä kapean huoneen seinät alkavan lähestyä toisiaan yhä likemmäksi ja likemmäksi ikään kuin uhkaisivat puristaa hänet väliinsä, painaa kovat, kankeat kirjojen selkämykset hänen sisäänsä...

Hän lipui alas tuolilta pysyen pelosta tuskin seisomassa, hiipi ulko-ovelle ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Ja toinen ovi vei eteiseen!

Samassa hän huudahti, kun ovi aukeni ja rehtori astui sisään. Hänellä oli yllään sama kotinuttu, jonka Sven Hankatuuli oli nähnyt jälki-istunnossa.

— No, Sven, sinä tahdoit puhua kanssani.

— Niin.

Rehtori seisoi hänen edessään, katsoi ja odotti.

Mutta ei tullut enempää kuin se "niin". Sven Hankatuuli seisoi silmät pyöreinä tuijottaen rehtoria. Tuijotti, tuijotti, eikä sanonut mitään.

Vihdoin rehtori sanoi:

— No, mitä se oli? — Hän meni ikkunan luona olevan suuren työpöytänsä ääreen, istui siihen ja viittasi Sven Hankatuulta istumaan vastapäiselle tuolille.

— Se oli — se on — että minä se olen tehnyt vilppiä.

— Oletko sinä tehnyt vilppiä, Sven?

— Olen. Minä, eikä Anton Bech.

— Selitä minulle, poikaseni.