Part 4
Sven kertoi lauantaiaamusta. Laskukonsepti oli ollut irtaimena Anton Bechin vihkon välissä, häneltä oli kaatunut mustetta sen päälle ja silloin hän oli kopioinut Simon Selmerin laskun, jonka hän luuli olevan oikein kuten tavallisesti.
— Anton Bech oli siis suorittanut laskut?
— Oli, konseptiin. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa niitä puhtaaksi. Hän oli kirjoittanut vihkoon vain itse kysymykset.
Rehtori Holst istui ja katsoi ulos ikkunasta kauan aikaa. Vihdoin hän sanoi:
— Eikö hän sitten huomannut, että konsepti, jonka hän kirjoitti puhtaaksi, oli toinen kuin hänen omansa?
— Ei. Minä koetin tehdä sen niin samanlaiseksi kuin osasin.
Rehtori oli vaiti kauan aikaa ja katsoi ulos. Sitten hän kääntyi Sven Hankatuulen puoleen:
— Sinäkö siis teit vilppiä?
— Niin.
— Mutta, mutta, rakas Sven, sinullahan on kandidaatti Winther...
Sven Hankatuuli katsoi vielä kauhistuneempana rehtori Holstia ja pudisti päätään.
— Eikö hän auta sinua, kun otat tunteja häneltä?
— En minä ota tunteja Wintheriltä.
— Kuka sinua sitten opettaa? Sinä sanoit, muistaakseni...
— Minä en ota tunteja keneltäkään.
— Mutta minähän kirjoitin isällesi...
— Minä en antanut isälle kirjettä.
— Et antanut isällesi minun kirjettäni!
Sven Hankatuuli istui yhä silmät kankeina ja pudisti päätään. Rehtori Holst katsoi häneen tutkivasti, sitten taas ulos ikkunasta. Vihdoin hän taas kääntyi Svenin puoleen:
— Mutta kuinka sitten saatoit kertoa saavasi yksityisopetusta matematiikassa, kuten minä olin kirjoittanut?
Sven Hankatuulen huulet liikkuivat alkaen väristä yhä enemmän ja silmät kävivät yhä kosteammiksi. Hän veti henkeä, ja vihdoin tuli hänen suustaan:
— Minä aukaisin kirjeen ja luin sen.
Rehtori Holst nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitä jatkui kauan. Sitten hän seisahtui Sven Hankatuulen eteen, katsoi häntä tarkkaan tutkivasti ja sanoi:
— Vai sellainenko sinä olet?
— E-ei, oi ei! En minä — en minä ole sellainen, huusi Sven Hankatuuli, ja samassa purskahti aamupäivästä asti patoutunut itku valloilleen.
Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun nyyhkytys vihdoin vaimeni, hän kysyi:
— Sano minulle, Sven, tietääkö Anton Bech tämän?
— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle — hänelle sen nyt.
— No niin. On parasta, että teet sen kohta.
Sven Hankatuuli otti lakkinsa ja lähti. Kun hän oli jo miltei ulkona ovesta, kääntyi hän, tuli takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli sen unohtanut.
Sitten hän lähti kulkemaan tuomari Bechin taloa kohti.
Kun vain saisi sanotuksi Anton Bechille kaiken, niin sitten saisi olla koko surkeus. Tietenkin hänet erotetaan koulusta. Ja kotona tulee kysymys konepajasta tai kauppaan tai merille menosta.
Mutta olkoon se nyt ajattelematta, siihen on kyllä aikaa sitten kun hän ensin on ollut Anton Bechin luona. Hän kiiruhti. Matka kävi kodin ohi. Hän hiipi ikkunain alitse...
Puoli tuntia myöhemmin oli kaikki sanottu ja tehty Anton Bechin huoneessa. Sven Hankatuuli istui Antonin sängyn laidalla ja katsoi maahan. Anton Bech istui pöydällä ja heilutteli jalkojaan katsellen kattoon.
— Ja kaiken tämänkö sinä sanoit rehtorille?
— Niin tein. Tuntui paremmalta saada sanotuksi kaikki yhdellä kertaa.
— Kuule Sven, sinä saat huomenna rottinkia.
— Mitäpä siitä, jos sillä pääsisi...
Seurasi pitkä vaitiolo. Vihdoin Sven Hankatuuli sanoi katsettaan nostamatta:
— Oletko kovin vihainen minulle, Anton?
— Mokomastakin! vastasi Anton Bech.
Sven Hankatuuli alkoi heilutella ruumistaan edestakaisin sängynlaidalla istuessaan.
— Niin, näetkös, jos vain sinä et ole vihainen...
— Minusta sinä olet ollut suurenmoisen reilu —. Menithän suoraan rehtorin luokse...
— Niin, no sitten on hyvä ollakseni yhtä kaikki. Käyköön muuten miten tahansa, kunhan vain sinä et ajattele pahaa minusta — kun olen poissa.
— Menetkö sinä pois?
— Eihän minulla nyt ole muuta keinoa, näetkö. Minun täytyy karata.
— Ka... karata?
— Niin, minä karkaan kotoa. Ajattelin tehdä sen ensi yönä.
— Oletko hullu!
— En jaksa tätä kaikkea. Jos minut erotetaan koulusta, tulevat sekä isä että äiti onnettomiksi häpeästä. Ja heidän täytyy kuitenkin ryhtyä ajattelemaan, mihin panna minut. Heidän on lähetettävä minut jonnekin pois, ja siksi on yhtä hyvä, että lähden itse, jo ennakolta. Sillä minä en jaksa tätä enempää.
— Mutta — miten sitten aiot karata, poika?
— Mitä vaikeuksia siinä on? Ainahan pääsee jonnekin, jossa voi piileksiä, kunnes unohtavat. Menen niin pitkälle, että tulen johonkin eteläiseen kaupunkiin, josta lähtee laivoja Amerikkaan.
— Sinä joudut vain kiinni!
— En, jos pysyttelen ylämaassa. Kuljen talosta taloon, kunnes olen perillä.
— Entäs rahat?
— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.
— Niillä et pitkälle potki, poikaseni! Tulet vain näkemään nälkää.
— Ehkäpä niinkin. No, jos kuolen nälkään tuntureilla, niin sittenhän olen ainakin poissa tästä kaikesta.
Sven Hankatuulen ääni alkoi värähdellä itkua ja hän nousi ylös.
— Jos minä huomenna olen poissa, niin sinä et tietenkään tiedä mitään!
— En tietysti, mutta...
— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle, jos saan lähetetyksi sinulle osoitteeni. Sinä — sinä olet ainoa ystävä, joka minulla on, Anton. No, no hyvästi sitten!
Anton Bech hypähti alas pöydältä.
— Oikeinko sinä vakavasti — toden teolla — aiot karata?
— Ymmärräthän, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta. Minulla, joka on erotettava koulusta...!
— Ei, sitä minä en saa päähäni! sanoi Anton Bech. — Ei sen puolesta, ettei karkaaminen tietysti olisi helkkarin komeaa. Mutta entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu?
— Minä — minä en saata! Ei — en minä voi!
Sven Hankatuulen ääni petti. Hän puri hampaitaan yhteen ja koetti vastustaa.
— Hei vain! hän sanoi ja lähti kiireesti ovesta.
Hän käveli kotiin päin.
Karkaamisen ajatus oli jo kauan sitten väikkynyt hänen mielessään yhtenä mahdollisuutena, mutta vasta nyt Anton Bechin kanssa keskustellessa se oli muuttunut äkkiä varmaksi ja lujaksi...
Entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu!
Niin, kunpa vain olisi rohkeutta!
Hänellä oli sentään ollut uskallusta mennä rehtorin luokse, mutta isä...
Ei, hän tunsi, ettei hän kykenisi enää toista kertaa kertomaan, ja kaikkein vähimmin isälle. Ja äiti tulisi siihen, sisaret saisivat tietää!
Nyt hän oli kotikadulla ja näki talon. Hän pysähtyi äkkiä.
Edessään hän huomasi levollisesti, omituisesti nytkähtelevin polvin kulkevan miehen: rehtori Holst! Selästä saattoi ikään kuin aavistaa tummien kasvojen vakavuuden.
Sven Hankatuuli seisoi kuin katuun naulattuna tuskallisen pelon vallassa.
— Niin — niin totisesti! Herra Jumala! Rehtori meni heille kotiin! Hän meni ilmoittamaan sitä isälle!
— Oh, oh! Sven Hankatuuli ähkyi vaistomaisesti puoliääneen. Hän kääntyi ja lähti kulkemaan toiseen suuntaan pitkin katuja.
Hän kulki ja kulki. Suonet tykyttivät päässä, koko ruumis hoippui.
Hän tuli maantielle ja käveli sitä pitkin niin pitkälle kuin jaksoi. Sitten hän istuutui tienviereen.
Istuminen helpotti vähän, mutta vain hetkeksi. Pian alkoi kauhea tuska ja epätoivo taas ahdistaa häntä. Hän istui ja tuijotti eteensä ajatellen vain yhtä asiaa:
Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.
Sven Hankatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.
Mutta Jumala ei varmaankaan välittänyt siitä, että häntä rukoiltiin vasta nyt! Mikä silloin on rukoillessa, kun hätä ja surkeus ovat käsissä! Hänen olisi pitänyt ajatella Jumalaa rehtorin kirjettä polttaessaan. Sillä vain pelko pani hänet nyt rukoilemaan, ja Jumala pitäisi häntä katalana ja tuhmana, jos hän luulisi, ettei Jumala sitä huomaa.
Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista. Hän oli sangen kaukana.
Hän oli nyt siis vaeltamassa. Hän _oli_ siis nyt karannut! Hän kulkisi yhä edelleen, eikä palaisi koskaan takaisin.
Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Ei kahtakymmentä kruunuansa laatikosta eikä voileipiä, jotka nyt olivat kotona hänen huoneessaan ja jotka hän oli aikonut ottaa mukaansa eväiksi. Hän tulisi näkemään nälkää ja tuntemaan hätää!
Mutta se oli aivan oikein. Hänen tuli kärsiä puutetta. Ei hyödyttänyt vain ilman muuta ruveta rukoilemaan Jumalaa. Ei, täytyi kokea ensin jotain todellista, nälkää, hätää ja rahattomuutta. Hänen kärsittyään niitä pitkän ajan, ainakin muutamia päiviä, voisi Jumala kenties antaa hänelle _hiukan_ armoa...!
Niin, hän kävelee vain eteenpäin! Ensi yön hän piileksii metsässä. Piilottautuminen on helppoa, he eivät löydä häntä. Tultuaan ensimmäiseen kaupunkiin hän kirjoittaa isälle ja sanoo, ettei häntä pitänyt ruveta etsimään, vaan hänen tuli antaa mennä itsekseen. Hän vain _tahtoi_ kärsiä ja kamppailla. Hän tulisi kotiin vasta silloin, kun hän mielestään olisi sovittanut syyllisyytensä ja omin voimin tullut joksikin. Hän kirjoittaa niin vakavasti ja päättävästi, että isä ymmärtää häntä ja antaa hänen noudattaa omaa tahtoansa.
Sitten muutaman vuoden kuluttua hän palaa takaisin isän, äidin, Johannan ja Drean luo kunnioitettuna miehenä.
Niin, hän lähtee heti eteenpäin!
Hän katsoi taivaalle, joka oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä tunturia. Tehtyään nyt päätöksensä hän tunsi tulleensa ikään kuin paremmaksi ihmiseksi. Hän ajatteli taas Jumalaa. Hän ei tahtonut pyytää Jumalalta mitään apua, sillä se olisi vain halpamaista. Mutta Isämeidän hän sentään rukoilee. Siitä Jumala kyllä ymmärtää hänen tarkoituksensa.
Sven Hankatuuli luki ääneen Isämeidän. Sitten hän nousi ja taivalsi edelleen.
* * * * *
Kello puoli yhdeksän illalla tuli Sven Hankatuulen isä tuomari Bechin luo.
— Onko Sven tänään käynyt täällä?
— On. Iltapäivällä viiden aikana hän oli täällä noin puoli tuntia. Sen jälkeen emme ole nähneet häntä. Eikö hän ole tullut kotiin?
— Ei, poika on ollut poissa kotoa koko päivän.
Sven Hankatuulen isä lähti. Hänen kuljettuaan katua vähän matkaa juoksi joku hänen peräänsä:
— Anteeksi, herra maaherra!
— Sinäkö, Anton?
— Niin — minä — minä tahdoin vain, minusta tuntui, että minun pitäisi sanoa teille että — että Sven oli minun luonani tänään...
— Niin, poikaseni, minä tiedän sen ja tiedän syynkin. Rehtori Holst on ollut luonani ja kertonut koko asian.
— Niin, mutta Sven — hän sanoi — että hän pelkää niin...
— Pelkäsi, niinkö?
— Niin, niin kamalasti. Sitten hän sanoi, ettei hän uskaltanut mennä kotiin. Tai oikeammin sanoen, että hän aikoi — aikoi...
— Mitä hän aikoi? Herran nimessä...
— Karata kotoa.
Tuntui kuin Sven Hankatuulen isä olisi odottanut jotain pahempaa, sillä hän näytti melkein keventyneeltä. Mutta sitä kesti vain hetken. Hän kysyi:
— Tiedätkö minne? Sinähän ymmärrät, rakas Anton, että minun täytyy saada se tietää.
— En. Hän sanoi vain kulkevansa, kunnes tulee johonkin etelänpuolen kaupunkiin. Sieltä hän lähtee laivalla Amerikkaan. Hän sanoi kävelevänsä talosta taloon.
Oli valoisa toukokuun ilta. Sven Hankatuulen isä seisoi hetken ja mietti.
— Kuule, rakas Anton, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?
— Mielelläni.
— Juokse ajuri Olen luo ja tilaa minulle mahdollisimman pian kaksi hyvää hevosta rattaineen. Pyydä että hän tulee heti taloni edustalle!
— Kyllä.
Anton Bech juoksi. Sven Hankatuulen isä palasi kotiin.
Vähän myöhemmin seisoivat kahdet rattaat maaherran oven edessä. Toisiin istuutui hän itse, toisiin hänen ensimmäinen apulaisensa.
— Niin, Molstad, sanoi Sven Hankatuulen isä apulaiselleen, — ajakaa te siis pohjoiseen päin puoliyöhön saakka ja kyselkää poikaa kaikista taloista ja kaikilta kohtaamiltanne ihmisiltä. Ellette siihen mennessä ole saaneet mitään tietoa, käännytte takaisin.
Molstad lähti. Sitten sanoi Sven Hankatuulen isä hyvästi vaimolleen ja molemmille tyttösilleen, jotka seisoivat ovella itkien.
Sitten hän lähti ajamaan sillan yli.
Ajettuaan noin tunnin maantietä etelään hän tapasi vihdoin jonkun, joka "luuli" nähneensä sellaisen pojan maantiellä. Myöhemmin hän kohtasi erään vaimon, joka oli tavannut pojan vähän aikaa sitten.
Rattaat ajoivat edelleen.
Viimein tuli vastaan eräs heinäkuorma. Ajomies asteli sivulla.
— Et suinkaan sinä ole sattunut näkemään erästä kaupunkilaispoikaa täällä maantiellä?
— Kyllä, herra maaherra! Tässä se makaa heinäkuorman päällä. Se nukkui niin koreasti. Minä otin hänet tuolta tiepuolesta, se istui siinä surkean näköisenä ja sanoi olevansa väsynyt. Onko se ehkä hänen poikansa?
— On, niin on.
— Se kun vain sanoi, ettei hänellä ole kotia eikä kontua, raukalla.
Heinäkuorman päällä nukkui Sven Hankatuuli sikeästi.
— Pyysikö hän saada ajaa sinun mukanasi?
— Ei, ei se siltä tuntunut. Hän sanoi aikovansa kulkea eteenpäin. Se vain pyysi saada istua heinissä ja levähtää sillä välin, kun minä kävin siellä Smedstadin talossa. Se tarjoutui sillä välin katsomaan hevosta, vastapalvelukseksi, kuten hän sanoi. Kun tulin takaisin nukkui se tuossa, kuten hän itse näkee. Ja minä annoin sen nukkua!
* * * * *
Seuraavana päivänä tuli rehtori luokkaan matematiikan tunnilla. Kandidaatti Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili vastaan ja astui katederiin.
— Minun on sanottava sinulle, Anton Bech, että me teimme eilen sinulle vääryyttä. Sinun toveriesi tulee tietää, että sinä et ollut harjoittanut petosta kuten luulimme. Lisään, että olen erittäin iloinen saadessani tällä tavoin takaisin entisen varman uskoni, ettet sinä antaudu mokomiin halpoihin kepposiin. Ole hyvä ja astu esiin, Anton Bech!
Anton Bech seisoi katederin edessä.
— Pyydän sinulta anteeksi, että olen tehnyt sinulle vääryyttä. Anna kätesi merkiksi siitä, että saan.
Anton ojensi kätensä. Rehtori tarttui siihen ja taputti häntä toisella kädellään päälaelle.
— Jaa, jaa pojat, sanoi rehtori, kun Anton Bech taas oli paikallaan, — seuratkaa te kaikki Anton Bechin esimerkkiä ja pitäkää kilpenne kirkkaina.
Lähtiessään sanoi rehtori ovella:
— Sven, tulisitko vähän tänne!
Sven Hankatuuli nousi ja seurasi rehtoria käytäviä pitkin rehtorinhuoneeseen.
— No Sven! sanoi rehtori, — olet kai jokseenkin joka lauantai kopioinut matematiikan tehtävät?
— Niin, joka lauantai.
— Minä arvasin sen. Olen nyt pyytänyt kandidaatti Langea antamaan sinulle kaksi yksityistuntia matematiikassa viikoittain. Koeta nyt käyttää niitä hyvin. Tutkinto on jo kuukauden perästä.
— Koetan.
— Ja sovitaanko sitten, Sven, ettei tästedes harjoiteta minkäänlaatuista puijausta?
— Sovitaan.
— Silloin ei sinun koskaan enää tarvitse kokea sellaista päivää kuin eilinen. Sitä ei olisi hauska uudelleen kokea, eikö totta?
— Ei.
— Olen puhunut isäsi kanssa, poikaseni. Me uskomme molemmat, että sinusta kyllä tulee hyvä mies! Hyvästi, Sven.
Rehtori nousi, tuli ovelle, jossa Sven seisoi ja silitti hänen päätään.
Sven Hankatuuli nyyhki. Rehtori odotti että hän lähtisi, mutta pojalla oli jotain, jota hän koetti saada nyyhkytyksiltään sanotuksi. Vihdoin hän kumarsi hyvin syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi:
— Pa-paljon kii-kiitoksia!
Kotona päivällispöydässä oli punaista häränpaistia ja kastiketta, perunoita ja puolukkahilloa, vaikka oli torstai, joka tavallisesti oli kalapäivä.
TAPPELU
— Minä en sano mitään, minä. Kysyn vain, mitenkä sait vihkoosi juuri minun laskuni, jos et ole sitä kopioinut?
Simon Selmer kysyi näin ulkona koulunpihalla. Anton Bech seisoi uhkaavana hänen edessään.
— Se asia ei kuulu sinulle, Simon.
— Ei kyllä. Voin arvata, että se on kai parasta.
— Minä kysyn sinulta, mitä tarkoitat sillä? Että se muka on "parasta"! Sitä juuri kysyn sinulta, ymmärrätkö.
Simon Selmer katsoi omituisesti hymyillen poikajoukkoon. Koko luokka seisoi taajana piirinä heidän ympärillään.
— Vastaan, että on varmaankin parasta, ettei asiaa tutkita sen enempää.
— Rehtori on sen tutkinut.
— Niin, huomaan sen.
— Miten huomaat?
— Rehtori on niin erilainen, näetkö.
— Mitenkä erilainen?
— Hm — jos ei olisi ollut kysymyksessä hänen lellipoikansa vaan joku meistä, niin arvelen, että siitä olisi seurannut muuta.
— Mitä muuta?
— Kysyt kovin paljon minun mielestäni.
Anton Bech seisoi nyrkit housuntaskuissa aivan levollisena ympärilleen vilkuilematta. Hän katsoi vain Simon Selmeriä suoraan naamaan ja vastasi:
— Niin minä kysyn niin kauan, että vastaat. Sillä sinun on pakko vastata.
— Pakko — oho!
— Niin, pakko. Mitä tarkoitat sillä, että siitä olisi tullut _muuta?_
— Tarkoitan mitä tarkoitan.
Anton Bech astui nyt aivan hänen nenänsä eteen.
— No, se voi olla samantekevää. Mutta kysyn sinulta, että luuletko sinä minun tehneen vilppiä?
— Minä en luule mitään. Minä vain _tiedän_, että sinun vihkossasi oli minun laskuni.
— Mutta minä sanon — ja rehtori sanoo, että se on sattuma.
— Ja siihen sanon minä, että se on merkillinen sattuma.
— Mitenkä merkillinen?
— Sangen merkillinen.
Koko poikajoukko nauroi ääneen. Anton Bech tempasi toisen nyrkin taskustaan.
— Nyt sinä sanot ajatuksesi ihan suoraan.
— Kylläpä sinua kiinnostavat minun ajatukseni.
— Minä vain en salli, että sinä kuljeksit täällä kuiskuttelemassa minun laskuistani. Ellet ole saanut riittävää selitystä rehtorilta, et saa enempää minultakaan. Mutta tämän jutun tulee nyt päättyä tähän. Ja jotta siitä tulisi loppu, on sinun nyt sanottava ajatuksesi suoraan julki.
— Oho, haastatko sinä tappelua?
— Haastan. Otan koko luokan todistajaksi siitä, että tavataan Nagelin rannassa iltapäivällä kello neljä, ellet selvästi tunnusta hyväksyväsi täydellisesti rehtorin selitystä.
— Minä en pelkää tulla.
— _All right!_
Näin sanoen pyörähti Anton Bech ympäri ja meni poikaparven läpi ovea kohti. Kello olikin juuri soinut.
— Tappelu, pojat!
— Ja oikein sääntöjen mukainen kaiken lisäksi, katsos!
— Siis kello neljä Nagelin rannassa.
— Mutta ainoastaan luokka, ei ketään muita.
— Tietysti.
Luokka nousi innokkaana joukkona portaita ylös.
— Minä ennustan, että Zelootti saa rökkiinsä. 73
— Oho, ei se ole niinkään varmaa.
— No hyvää sille ainakin selkäsauna tekisi, Simonille nimittäin. Mitä sekaantumista hänellä enää on koko asiaan!
— Mutta aika merkillistä se sentään on.
— Luuletko sinä, jumaliste, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos hän todella _olisi_ puijannut!
— E-e-en...
Svenningsen oli raivoissaan, kun pojat tulivat niin myöhään. Eikä hän tunnin aikanakaan päässyt lauhtumaan poikien tarkkaamattomuuden vuoksi. Kirjelappuja vilisi luokassa...
* * * * *
Jo kerran aikaisemmin, edellisenä talvena oli ollut "sääntöjen mukainen" tappelu Anton Bechin ja Simon Selmerin välillä. Se oli syntynyt Makkara-Nikun vuoksi. Simon Selmer oli saanut sillä kertaa selkäänsä. Niin kävisi kai nytkin. Simon oli tosin paksu ja raskas sekä jokseenkin vahva, mutta Anton Bech oli sittenkin luokan väkevin poika. Kuitenkin oli Simon Selmer mestari kepposissa!
Makkara-Nikun juttu oli ollut seuraava:
Nikken Olsen eli Makkara-Niku oli Anton Bechin vihollinen. Kukaan ei tiennyt minkä vuoksi, mutta niin vain _oli_. Anton Bech ei olisi itsekään voinut vastata kysymykseen, mistä se johtui. Tosiasia vain oli, että hänen aina piti taistella Makkara-Nikun kanssa kun he tapasivat toisensa kaupungin pohjoisosassa. Tavallisesti kuitenkin hän tai Niku oli silloin jonkun muun seurassa. Jos he olivat yksin, heitettiin vain pari haukkumasanaa ohimennen, kuten:
— Odotas, mokoma! tai:
— Viimekertaista selkäsaunaako sinä vielä märehdit?
Jos sitä vastoin jommallakummalla oli seuraa mukanaan, oli asia selvä. Toiset pojat asettuivat ympärille, ja tappelu oli valmis.
Kun Anton ja luokan pojat olivat kuljeksimassa kaupungin pohjoisosassa, tapahtui joskus, että nähtiin kaukaa Makkara-Nikun kiireesti piiloutuvan johonkin porttikäytävään tai katoavan jostain kadunkulmasta. Niku sai näet säännöllisesti selkäänsä. Anton Bechillä oli silloin tapana pahoitella toisille pojille, että tilaisuus Makkara-Nikun pehmittämiseen oli mennyt hukkaan.
Mutta pohjimmaltaan hän oli siitä hyvillään. Ensinnäkin sen vuoksi, että tappelussa oli sentään aina oma jännityksensä. Eihän voinut tietää, minkä uuden tempun Makkara-Niku oli saattanut oppia viime kerran jälkeen, tai mitä apua hän saattoi saada kansakoulukumppaneiltaan. Toiseksi... no niin, Makkara-Nikuir kasvot olivat niin kummallisen kalpeat joka kerta, kun oli pakko tapella, ja hänen noustessaan ylös selkäsaunan jälkeen oli hänen silmissään omituinen ikään kuin kysyvä kummastelu. Se toi Anton Bechin mieleen erään runon metsästäjästä, joka oli haavoittanut pahoin kaurista ja aikoi leikata sen kaulan poikki, mutta ei tahtonut saada sitä tehdyksi eläimen silmien katseen vuoksi.
Joka tapauksessa Makkara-Niku oli ja pysyi vihollisena kenenkään tietämättä syytä siihen. Se oli vain selviö poikien kesken sekä Antonin luokalla että kansakoulussa. Se oli kaikkien sääntöjen mukainen kyläviha, eikä sitä kannattanut sen enempää penkoa.
* * * * *
Tuli sitten jouluaatto ja rouva Bech kertoi päivällispöydässä, että matami Olsen oli ollut keittiössä ja valittanut surkeasti puutetta ja köyhyyttä, sillä mies oli tänä jouluna työtön. Rouva Bech oli antanut hänelle Antonin arkihousut, jotka muuten olivat vielä ehjät ja hyvät. Pahin puute oli ollut pojan, Nikkenin vaatteista. Hän saattoi tuskin enää ryysyisten vaatteidensa takia näyttäytyä koulussa.
Kolmas joulupäivä oli vihdoin arki.
Luokan pojat kokoontuivat. Anton Bechillä oli yllään uudet vaatteensa ja liivintaskussa 25 äyrin raha, jonka hän oli saanut Fredrik-enolta. Tänään sillä ostettaisiin torttuja.
Mutta sitten tuli Otar Ingebrigtsen tuoden sen huolestuttavan sanoman, että kansakoululaisten lumilinna Pitkänsillan luona oli suurempi kuin luokan lumilinna Bechin rannassa.
Koko luokka lähti kaupungin pohjoisosaan. Ja kansakoululaisten linna Pitkänsillan luona oli todellakin sikamaisen korkea. Se oli vuorattu tuohilla ja jäädytetty niljakkaan liukkaaksi ja näytti tosiaan mahdottomalta valloittaa. Kansakoulupoikia vilisi sen ympärillä.
Luokka lähestyi hitaasti, kunnes se seisoi puoliympyrässä aivan linnoituksen äärellä. Pari väkevintä poikaa kummaltakin puolelta alkoi nalkutella pilkkasanoja ja ärsyttelyjä. Anton Bech seisoi hiljaa ja kuunteli, kunnes äkkiä Simon Selmer ja pari muuta alkoi kyhniä häntä kylkeen:
— Anton, tuolla on Makkara-Niku! Etkö näe häntä! Käy kimppuun!
Mutta Anton ei liikahtanut. Silloin alkoivat toiset huutaa:
— Kuule, Nikken, etkö lämmitä kenellekään joulusaunaa? Tuolla seisoo Bechin Anton. Hän pelkää sinua!
— Pelkää! huusi Anton, — käy päälle vain, Makkara!
Niku vain paikkaili linnanmuuria nuoskalumella eikä nähtävästi halunnut tapella, vaikka hänen kumppaninsa ärsyttelivät ja yllyttivät ja Anton tuli yhä lähemmäksi. Silloin sanoi Anton äkkiä:
— Makkara-Niku pelkää hienoja housujaan!
Kaikki pojat nauroivat, sillä he tunsivat, että Makkara-Nikulla oli Anton Bechin vanhat housut. Mutta samassa oli Makkara-Niku kuin salama Antonin kimpussa iskien nyrkillään nenään, niin että Anton kellahti selälleen ja veri purskui nenästä. Makkara-Niku antoi uusien iskujen sataa salamannopeasti ja niin raivokkaasti, että Anton oli aivan pökerryksissä ja Makkara-Niku makasi hajareisin hänen päällään mukiloiden häntä yhä naamaan, minkä kerkesi.
Jokainen tietää, että keskellä tappelua saattaa syntyä seisaus, hiljaisuus, josta eivät tiedä muut kuin molemmat asianomaiset. Niku läähätti kuumasti aivan Antonin verisen nenän vieressä ja lakkasi lyömästä.
Tällä sekunnilla tunsi Anton, että hän voisi helposti vääntää Makkara-Nikun päältään, päästä itse päällepäin ja maksaa saamansa iskut takaisin korkojen kanssa. Hän nimittäin näki, että Niku itki raivosta ja oli melkein pyörällä päästään. Mutta hän jäi makaamaan alalleen. Hän irrotti vain toisen kätensä ja sai sen pistetyksi liivintaskuunsa ottaakseen sieltä 25-äyrisen.
— Hellitä, senkin mokoma!