Part 2
— Sven ja Anton Bech, te jäätte tänne. Muut saavat mennä.
Nyt se siis tuli! Sven Hankatuulen vatsaa kouristi rinnan alta. Luokka tyhjeni. Rehtori seisoi katederilta, yhä vain itseään huojutellen.
— Astukaa tähän eteen, te molemmat.
Anton Bech ja Sven Hankatuuli asettuivat katederin eteen. Anton katsoi uhmaavan synkeänä katederin seinää, Sven Hankatuuli tuskallisen odottavana rehtorin vakavia kasvoja.
— Opettaja Svenningsen valittaa minulle sinusta, Sven. Hän on löytänyt tämän runon sinun kirjasi välistä — rehtori otti paperin taskustaan. — Sen sijaan että hän olisi rangaissut sinua semmoisten sivutoimien harjoittamisesta tunnilla, hän mieltyy sinun runoosi, lukee sen ääneen tovereillesi ja haluaa pitää sen muistonaan. Siitä pitäisi sinun sekä herra Svenningsenin oppilaana että runontekijänä olla hänelle hyvin kiitollinen. Mutta kaikkea muuta, sinä kimmastut julmasti herra Svenningseniin. Siitä olet saanut ansaitun rangaistuksen, ystäväni. Ja tässä saat runosi takaisin. Herra Svenningsen ei sittenkään halua sitä säilyttää. Ole hyvä!
Rehtori ojensi paperin, ja Sven Hankatuuli otti sen tulipunaisena kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken ääneti huojutellen itseään ja katsoen yhä Sven Hankatuulta. Hänen suupielissään näkyi hieno hyväntahtoisen hymyn väre.
Vihdoin hän kääntyi Anton Bechin puoleen.
— No, Anton, onko sinulla mitään sanottavaa?
Anton Bech katsahti ylös kysyvästi.
— Sain kuulla, että olet esiintynyt omatekoisena korkeimman oikeuden tuomarina luokalla. Mutta ehkäpä olet armollisimman tyytyväinen äskeisiin huomautuksiini Svenille? No, sittenhän minulla ainakin on parempi onni kuin hra Svenningsenillä, joka sai passiinsa merkin sinulta. Minä saan siis vain sanoa kiitoksia!100 13
Rehtori ojensi kätensä. Anton Bech loi silmänsä alas ja seisoi liikkumatta.
— Anna kätesi tänne, poika! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella äänellä, melkein sydämellisesti ja leikkisästi.
Nolostuneena Anton ojensi kätensä. Rehtori kosketti sitä keveästi:
— No, nyt voitte mennä, molemmat.
Sven Hankatuuli ja Anton Bech saapastivat yhdessä ulos. He kulkivat portaita alas rinnakkain. Niiden puolivälissä pysähtyi Anton:
— Minusta se runo oli helkkarin hyvä!
He astuivat alemmas ja tulivat ovelle. Koulunpihalla kävi tavanomainen melu, huuto ja kirkuna. Taas pysähtyi Anton Bech:
— Kuule, Hankatuuli, hän sanoi, — ei sanota sanaakaan muille siitä, mitä rehtori sanoi.
— Ei tietysti, vastasi Hankatuuli.
— Niin, näetkös, sanoi Anton, — ne naudat eivät kuitenkaan ymmärtäisi, että rehtori oikeastaan oli sikamaisen hyvä meitä kohtaan.
— Eivät, sanoi Sven. Hän seisoi mietteissään ja sanoi sitten: — Sillä hän oli hävyttömän hyvä, eikö ollutkin? Minähän sain vielä runonikin takaisin!
— Niin, ei meitä ainakaan potkittu pois koulusta, nauroi Anton, ja niin he lähtivät koulunpihalle.
Sen päivän ja seuraavan Sven Hankatuuli kulki mietteissään. Hänellä oli perusteellista mietittävää.
Kolmantena päivänä oli taas rehtorin historian tunti, ja koko tunnin istui Sven Hankatuuli pää vinossa katsoen oikealla silmällään herkeämättä rehtoriin ja vasemmalla omaa nenänvarttaan. Rehtori Holst seisoi tavallisessa asennossaan, mutta Sven oli selvästi huomaavinaan hänessä jotain erikoista sinä päivänä.
Tunnin päätyttyä Sven Hankatuuli oli järjestäjänä yksin luokassa, avasi ikkunat, pesi taulun, varasi liitua matematiikan tuntia varten, kasteli sienen ja etsi esille raskaan puuharpin. Tehtyään kaiken valmiiksi hän seisoi hetken ja katseli katederia. Sitten hän nyökkäsi itsekseen ikään kuin olisi tullut varmaan päätökseen:
Rehtori _oli_ pohjaltaan hieno mies!
Mutta siitä alkaen oli Sven Hankatuulen mielestä koulussa jokin muuttunut. Se ei ollut suurta eikä erikoisen merkillistä. Joka tapauksessa hän oli ennen istunut koulussa henkilönä, jolla ei ollut muuta tekemistä sen kanssa kuin pujahdella läpi kuusi tuntia ja sitten rientää kotiin päivälliselle. Mutta nyt hän oli saanut siteen, tai oikeammin kaksi sidettä, itsensä ja koulun välille.
Toinen oli rehtori Holst.
Joka ainoan historian tunnin Sven Hankatuuli tirkisteli tuota mustaa miestä, joka hänen mielestään oli äkkiä muuttunut koko koulun ja opettajavihollisleirin komentajasta ja mestarista ihmiseksi, joka aina ja ystävällisesti tahtoi ymmärtää, puhua ja tuomita kuin tavallinen ihminen — ulkopuolella koulun.
Mitä enemmän hän näin istui, tarkasti ja teki havaintoja, sitä enemmän hyvää ja rauhoittavaa hän keksi rehtorin kasvoista, äänestä ja olennosta. Korkea, selkeä otsa sysimustan, taaksepäin harjatun tukan alla näytti hänestä niin viisaalta ja puhtaalta. Vakavissa silmissä hän tuon tuostakin äkkäsi hymyn ja ystävällisyyden merkkejä. Ääni ja hiljainen, säännöllinen heilunta edestakaisin olivat tyyntä ja arvokasta. Milloinkaan ei rehtori tulistunut, koskaan hän ei lyönyt tai haukkunut. "Joutavia!" tai "Oletko sinä semmoinen?" vaikutti kymmenen kertaa enemmän kuin Svenningsenin iva ja sukkeluudet tai yliopettaja Buggen pitkät rangaistussaarnat. Ja lisäksi eräs sangen suuri asia: rehtorin edessä olivat kaikki samanarvoisia. Ensi penkin pojat eivät saaneet sen suurempaa suosiota ja ylimääräistä ystävyyttä kuin viimeisenkään. "Joutavia!" kajahti yhtä ankarana Simon Selmerille kuin pienelle Sören Manddraberille, luokan suurimmalle pöllöpäälle, joka aina istui viimeisenä.
Ennen rehtori oli Sven Hankatuulen mielestä muistuttanut Alban herttuan synkkää kuvaa kotona olevassa Daaen ja Drolsumin kuvitetussa maailmanhistoriassa. Katsellessaan nyt rehtoria, varsinkin tämän tyynesti ja järkähtämättömän selvästi selittäessä heille historian suuria ajanjaksoja, haihtui Alba, ja rehtori alkoi yhä enemmän muistuttaa, varsinkin otsan ja silmien kohdalta, suurta Napoleonia.
Pohjimmalta Sven Hankatuulen sielussa uinui epämääräinen, kaamea aavistus, että ukkospilven hänen vaivaisen päänsä päällä täytyi kerran revetä. Ajatellessaan kouluelämäänsä hän havaitsi alusta alkaen laiminlyöntejä kaikkialla. Mitään hän ei osannut kunnolla, kaikesta hän oli päässyt läpi vain keinottelemalla ja arvaamalla. Näin hän oli mennä nilkuttanut kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen. Mutta todellisuudessa hän kieppui kuilun partaalla. Kerran täytyy tilinteon hetken tulla. Ja se on oleva kaamea.
Näitä ajatuksia hän koetti alati työntää luotansa. Ne saattoivat äkkiä tulla mieleen sekä koulussa että sen ulkopuolella — niin kuin puistatus. Mutta se oli liian hirvittävää, liian pelottavaa! Sitä ei millään voinut enää auttaa.
Nyt, kun hän niin sanoakseni oli "keksinyt" rehtori Holstin, sai hän tästä jonkinlaisen hätäankkurin. Häntä lohdutti toive, että kun ukkonen kerran puhkeaa ja koulu panee hänet tekemään tiliä, kun isä noudetaan ja hänelle ilmoitetaan kaikki, ei rehtori Holst kenties kuitenkaan häntä kokonaan hylkää. Pilkkaa ja piiskaa kyllä tulee ryöppynä, mutta ehkei — ihan tapeta! Ei eroteta koulusta, ei hylätä, lähetetä merille, tai ylimalkaan käsitellä niin kuin semmoista, joka _ei koskaan_ voi parantua.
Samalla kun Sven oli löytänyt tämän lohdutuksen, tuli ajatus tuosta kauheasta tilinteon päivästä hänessä eloisammaksi, useammin toistuvaksi. Ainakin joka historian tunnilla se oli hänen mielessään ilmielävänä, niin että hän saattoi istua ja hikoilla pulpetissa kuvitellessaan, miten hänen saattoi käydä. Niin hän istui katsellen rehtoria sivulta ja tuntien, että tämä sittenkin saattaisi tulla avuksi...
Hän alkoi vakavasti lukea historian läksyjä, ja rehtori Holst oli tyytyväinen Sven Hankatuuleen — lainkaan aavistamatta, mitä ajatuksia tuon nuoren miehen päässä liikkui, ja tietämättä, että tuo pää kallellaan istuva poika todellisuudessa jumaloi häntä ja tuskallisissa ajatuksissaan turvasi häneen.
Toinen Sven Hankatuulta kouluun kiinnittävä side oli Anton Bech.
Tuosta runojutun päivästä alkaen oli Anton Bechin ja Sven Hankatuulen välillä syntynyt ystävyys. Aluksi varsin harvasanainen ja huomaamaton, sittemmin yhä lämpimämpi ja ilmeisempi.
PETOS
9.4. Sven on "unohtanut" laskea tämänpäiväiset matematiikan tehtävät.
Lange.
16.4. Tänäänkään ei Sven ole tuonut matematiikan kotitehtäviä.
Lange.
23.4. Svenin mat. suoritukset osoittavat tänään suurta epäjärjestystä ja laiminlyöntiä.
L.
30.4. Sven jää tänään 2-3 jälki-istuntoon laskemaan uudelleen mat. tehtävänsä.
L.
Sven Hankatuulen arvostelukirjan leveä reunus oli viime kuussa tällä tavoin kirjailtu. Hänen oli täytynyt näyttää se kotona, ja joka kerta siellä oli ollut yhtä kurjempaa. Viimeksi oli tarkkaavaisuudessakin 4!
Hän istui nyt tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla käytävässä. Se kaikui masentavan kumeasti autiossa, haudanhiljaisessa koulurakennuksessa, jossa Sven Hankatuuli oli ainoa elävä olento.
Hän istui taas.
Hän laski ja laski. Kandidaatti Lange oli käynyt hänen kanssaan läpi kaikki kolme esimerkkiä kohta kohdalta selittäen tarkalleen kaikki, sekä potenssit että juuret. Svenistä oli kyllä tuntunut, että hän ne muistaisikin. Mutta...
Äkkiä kuului askelia tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst tuli sisään.
Hän tuli rakennuksen toisella sivustalla olevasta rehtorinasunnosta yllään kotinuttu, jossa Sven ei vielä ennen ollut häntä nähnyt. Se oli tahrainen ja kulunut. Muutoin esiintyi rehtori aina koulussa erikoisen huolellisesti ja siististi pukeutuneena.
Rehtori oli nähtävästi syönyt päivällistä ja kaivoi hampaitaan.
— No, Sven, alkavatko laskusi olla valmiit?
— Eivät.
— Etkö sinä ole päässyt tämän pitemmälle? Puolivälissä ensimmäistä laskua! Ethän vain istu ja torku täällä?
— En. sanoi Sven Hankatuuli ja kumartui paperiensa yli. — Olen laskenut koko ajan.
— Etkä ole päässyt sen pitemmälle!
— E-en.
— Etkö sinä sitten ymmärrä tehtävää?
— En! vastasi Sven Hankatuuli ja katsahti avuttomana rehtoriin.
— No, ala seuraava sitten!
— Minä en ymmärrä sitäkään! sanoi Sven ja hänen silmänsä olivat surkean näköiset.
— No, käy sitten käsiksi kolmanteen, poika!
Sven Hankatuuli ei voinut vastata.
— Ehkäpä et ymmärrä sitäkään?
— E-en, änkytti Sven Hankatuuli.
Rehtori käveli hiukan edestakaisin.
— Mutta tämähän on paha juttu, mutisi hän itsekseen. Hän seisoi hetken ja katsoi Sven Hankatuulta.
— Niin, koeta kuitenkin hetki vielä!
Sitten rehtori lähti.
Sven Hankatuuli niisti nenänsä. Hän tuijotti papereihinsa ja niiden lukemattomiin numeroihin, kaikkiin pitkiin ja mahdottomiin laskuihin, jotka hän oli saanut kokoon ja jotka kaikki olivat päin seiniä. Kun hän oli saanut tuloksen, oli se aivan toisennäköinen kuin se, minkä kandidaatti Lange oli laskenut taululle.
Hän katseli ympärilleen. Permannolla ammottivat kaikki tyhjät pulpetit, seinät olivat niin ihmeen kylmät ja alastomat, ja katederiseinällä riippui luokantaulu koukussaan. Se oli huonosti pyyhitty ja siinä näkyi vielä viivoja ja jälkiä kandidaatti Langen laskuista.
Mutta se _oli_ pyyhitty.
Apua ei ollut löydettävissä mistään, minne hän katsoikin. Ei luokasta eikä ulkopuolelta.
Ulkopuolella — siellä olivat kotona isä ja äiti, joille taas oli "näytettävä". Nyt he kaikki söivät mukavasti päivällistä. Vaikka — kovin nautinnollistahan se ei nyt mahtanut olla, koska he ymmärsivät, että hän oli taas istumassa!
Niin, nämä kirjalliset kokeet ne jotain olivat. Niissä ei auttanut arvaaminen eikä puolustelu. Niistä tulisi vielä kerran hänen koulunkäyntinsä tilinteko, ja ensi sijassa juuri matematiikassa. Saksan ja latinan kirjoituksista voi aina sentään jollakin keinolla suoriutua. Niissähän voi käyttää sanakirjaa ja kielioppia, ja olihan niissä ainakin inhimillisiä _sanoja!_
Mutta matematiikka oli aivan uppo-outoa. Se riippui ilmassa itsekseen vailla yhteyttä mihinkään muuhun maailmassa.
(a+b)² = a²+2ab+b² (a-b)² = a²-2ab+b²
Jos ajattelee, mitä on a ja b ja a² ja b² — niin eihän se ole mitään. Vain jotain olematonta, jolla ei ole mitään vastinetta!
Alussa se oli ollut niin tavattoman helppoa, suorastaan lapsellista, mutta vähitellen se oli kasvanut ikään kuin salakähmäisesti. Hän ei ollut huomannut sitä, ei ollut lukenut läksyjä, ei kuunnellut tunneilla — ja nyt se seisoi hänen edessään kivikovana, luoksepääsemättömänä vihollisena, hänelle aivan tuntemattomana maailmana.
Niinpä niin. Siinä oli kaikessa hiljaisuudessa vähitellen suuri vihollisvoima kasvanut hänelle ylivoimaiseksi: matematiikasta se kerran puhkeaa!
Ehkäpä piankin! Ehkä juuri nyt tästä jälki-istunnosta, joka on ilmoitettava kotona. Nyt he alkoivat ehkä pelätä ja nuuskia, miten ylimalkaan oli koko koulunkäynnin laita...
Hän havahtui. Rehtori Holst tuli taas sisään.
— Kas tässä, Sven, vie tämä kirje kotiin isällesi. Kuuletko kellon tänne?
— Kuulen.
— No, sen lyödessä kolme voit lähteä.
Sven Hankatuuli istui jälleen yksin. Mutta hän oli saanut kamalan seuralaisen tuosta edessään olevasta sileästä, valkoisesta kirjeestä, jonka kuoressa oli isän osoite ja joka oli kirjoitettu rehtorin hienolla, säännöllisellä käsialalla.
Sven Hankatuuli istui yhtä kalpeana kuin kirjekuoren valkoinen paperi. Se _oli_ siis tullut: tilinteon hetki.
Tuossa kirjeessä oli tietenkin esitetty isälle kaikki selkeästi ja säälittömästi — että hän kulki täällä koulussa päivästä päivään ikään kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä koko koulun kanssa, että hän koetti päästä vain arvailemalla ja keinottelemalla toisten poikien lukiessa ja ahkeroidessa ja että isän joka kuukausi suorittamat koulumaksut olivat vain rahojen heittämistä kaivoon. Eikä syy ollut lahjojen puutteessa, kuten Sören Manddraber-raukalla, vaan pelkässä laiskuudessa. Kurjaa, surkeaa...
Hän istui pää käsien varassa, ja hänen vatsassaan tuntui ilkeältä. Ehkä siinä sanottiin vielä että hän kirjoitteli runoja tunnilla sen sijaan, että seuraisi ja kuuntelisi opetusta!
Isä saisi tietää tämän kaiken. Hän tulisi kouluun ja puhuisi rehtorin kanssa ja saisi tietää vielä enemmän! Sven Hankatuuli näki edessään isänsä kasvot syvästi surullisina.
— Mihin me ryhdymme sinun suhteesi, Sven? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi äidin kanssa, arvatenkin illalla kun he olivat menneet makuulle. Ja seuraavana päivänä tulisi päätös.
— Meidän täytyy ottaa sinut pois koulusta, Sven. Täytyy yrittää toista tietä!
Ja Sven Hankatuulen mielessä vilahteli mahdollisuuksia: merille, tai ehkä konepajaan, tai puusepänoppiin, tai myymälään oppimaan kauppiaaksi...
Mitä sisälsi rehtorin kirje?
Hän katseli sitä valoa vasten, mutta kuori ei läpäissyt. Hän pani kirjeen pulpetille ja koetti kuorta silittämällä — vielä mahdottomampaa! Hän kurkisteli kuoren avoimista ylänurkista. Reiät olivat liian pienet. Sisällä oli kirje sisäänpäin taitettuna.
Kenties liima ei ollut tarttunut — jos hän saisi kirjeen auki liimareunaa pitkin, voisi hän sulkea sen uudelleen.
Hän koetti varovasti kynäveitsellä avata kuorta siltä kohtaa. Mutta liima oli lujasti ja hyvin kuivunut, kuori vain repeäisi...
Se _oli_ jo hiukan revennyt!
Pahalta näytti. Kuoren nurkkaus oli koholla; sitä paitsi kynäveitsi oli likainen, paperi oli tahriintunut. Ja lisäksi repeämä, eikä niinkään pieni! Sen isä epäilemättä heti huomaisi!
Yks — kaks — kolme, siinä meni koko kuori! Kuumeisesti hän otti kirjeen ulos, avasi sen —
"Jotta Sven voisi seurata mukana matematiikassa, jossa hän on paljon jäljessä, pitäisi hänen välttämättä saada muutama tunti yksityisopetusta koulun ulkopuolella."
Niin siinä luki rehtori Holstin pienellä käsialalla. Ensi hetkessä Sven Hankatuuli huoahti helpotuksesta. Sen pahempaa se siis ei ollut — tällä kertaa!
Mutta sitten hän jähmettyi: hänhän oli murtanut rehtorin kirjeen, joka piti viedä isälle! Ei kannattanut panna sitä takaisin rikottuun kuoreen. Hän ajatteli mennä paperikauppaan ja ostaa uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —?
Kylmä hiki otsalla Sven Hankatuuli meni uunin luo. Tuhkan alla oli vielä hehkua. Hän pisti sileän, kankean paperin siihen, kieritteli sitä — vihdoin se syttyi ja paloi hetken kirkkaasti leimuten. Sitten oli rehtorin kirje tuhkana.
Samassa löi kello käytävässä kolme kertaa. Sven Hankatuuli kokosi kirjansa ja lähti ulos.
Hitaasti hän kulki kotiin päin ajatellen ja aprikoiden. Olihan tämäkin eräs tapa — päästä asiasta eroon polttamalla asiakirjat!
Nyt hänen pitäisi siis näyttää muistutukset. Toissa päivänä hän oli saanut nelosen norjan suullisessa, mikä oli häpeä. Eilen oli merkitty kaksi arvosanaa latinankirjoituksessa: koti- ja koulukirjoituksessa. Ne olivat 5 ja 4.
Kaikki tämä muistutuksen ja jälki-istunnon lisäksi —!
Mutta arvostelukirjan katoaminen oli miltei pahinta, mitä koulussa saattoi ilmoittaa! _Arvostelukirja!_ — Sehän oli kaikista kirjoista pyhin.
Sven Hankatuuli teki laskelmiaan. Nyt oli kuukauden viimeinen päivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan, se alkaisi toukokuun ensimmäisenä. Siihen ei tietenkään merkittäisi edellistä kuukautta. Se olisi suorastaan poispyyhitty kuin sitä ei olisi olemassakaan. Seuraukset arvostelukirjan hukkaamisesta merkitsisivät vähän verrattuna siihen suunnattomaan etuun, minkä siitä pääseminen tuottaisi juuri nyt.
Päästä koko tästä raskaasta huolesta — päästä näyttämästä isälle...! Vain pistämällä tuo ohut, inhottava vihkonen uuniin.
Sven Hankatuuli saapui kotiin ja astui portaita ylös. Talossa oli hiljaista. Keittiöstä kuului astiainpesun kalinaa. — Päivällinenhän oli jo aikoja ohi.
Eteisessä tuli Johanna-sisko vastaan — hän oli nuorempi kuin Sven Hankatuuli — ja loi häneen murhaavan halveksivan silmäyksen.
— Sinä olet taas saanut istua! Etkö häpeä!
— Ei se sinulle kuulu. Joko on syöty?
— Aikoja sitten.
— Missä isä on?
— Nukkuu päivällisunta.
— Entä äiti?
— Äiti tietysti myös! Maltahan, kyllä saat isältä.
— Ruokaa minä tahdon!
— Sinä, jälki-istuja! Isä sanoi, ettei sinulle anneta ruokaa!
Sven Hankatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartansa. Valehteliko hän, vai?
— Hiljaa — hss!
Vanhempi sisar Andrea tuli salista.
— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat. Ja sinä, Sven!
— Jaa, minä! Mikä asia se nyt on. Koko luokka sai istumista, kun päätimme olla laskematta Langen esimerkkejä — kerrassaan mahdottomia tehtäviä! Ei suinkaan _minun_ sopinut ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat yksimielisiä! Heh!
— Hirveän sopimatonta — koko luokka! sanoi Andrea ankarasti, mutta ilmeisesti keventyneenä.
— Kuule Drea, onko isä kovin vihainen?
— Hän luuli kai, että olit yksin istumassa.
— Onko totta, etten saa ruokaa?
— Eikö mitä, olen pannut syrjään sinua varten. Tule.
Sven Hankatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä murisi palvelijatar Jaana:
— Mokomakin pojannulikka, jota tässä vielä pitää erikseen passata.
— Hyssh! äänsi Drea ja avasi paistinuunin, jossa kannelliset astiat olivat.
— Se on kai vain kalaa? kysyi Sven Hankatuuli ja katsoi mustaan uuniin. Hän olisi voinut syödä sekä vadit että kannet, niin nälkäinen hän oli.
Drea-sisko ei vastannut, vaan otti astiat ja meni niiden kanssa ruokasaliin. Sven perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — sivumennen sanoen aika somasti. Sitten Drea otti kannen suuremmasta vadista.
— Lihapullia! — Pojan himoruokaa.
Seuraavana aamuna kulki Sven Hankatuuli kouluun kirjat kainalossa, mutta niistä puuttui yksi: arvostelukirja. Vaikka se oli ohuin kaikista, tuntui sinä aamuna kuin kirjapino ei olisi painanut mitään!
Hän oli valvonut viime yönä kokonaisen tunnin ja miettinyt. Oli keksittävä jotain erikoista. Jotain, josta yksinkertaisesti ei voisi puhua.
Ja lopulta hän oli keksinyt sen.
Mutta kulkiessaan pitkin katua hän kihosi kylmää hikeä, ja ääni värisi hänen puoliääneen mutistessaan, mitä oli päättänyt sanoa.
Onneksi matematiikkaa oli vasta ylihuomenna, joten Lange ei päässyt tekemään mitään kysymyksiä.
Tärkeintä oli saada luokan esimies, Svenningsen, käsiinsä jo ennakolta ja kahden kesken, jottei syntyisi kuulusteluja muiden puolelta eikä asian toistamista moneen kertaan.
Koulun käytävässähän tutki suurta lukujärjestystä ja huomasi, että Svenningsenillä oli ensimmäinen tunti kolmannella luokalla.
Poikia saapui joukoittain ja yksitellen. Sven Hankatuuli oli asettunut vahtiin alaluokille johtavan käytävän nurkkaukseen. Isoja ja pieniä poikia kulki hänen ohitseen, toiset nousivat edelleen portaita ylös, toiset kääntyivät alaluokkien käytävään, toiset taas vastapäiseen käytävään, ja kukin katosi ovensa taa. Sven Hankatuulen mieleen muistui viime kesä, jolloin he olivat maalla — samalla tavoin tuli karja iltaisin kotiin, vietiin navettaan, jossa kukin lehmä löysi itse oman pilttuunsa.
Joku kysyi, miksi hän seisoi siinä. Hän vastasi milloin mitäkin. Luokkahuoneet täyttyivät, melu ovien takana suureni, joka luokalla oli melu erilaatuista.
Sven Hankatuuli alkoi väsyä odottamiseen, ja ajatellessaan, mitä hänen oli ilmoitettava Svenningsenille, hän punastui ja kalpeni vuorotellen, mutta rohkaisi taas mielensä.
Vihdoin soi kello, ja Svenningsen tuli opettajainhuoneesta. Hän kulki yhdessä yliopettaja Sömmen kanssa. Käytävien kulmauksessa he pysähtyivät vielä jutellen. Sitä kesti hetken. Sven Hankatuuli seisoi vieressä ja tunsi kamalaa jännitystä.
Viimein herrat erkanivat naurahtaen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta luokkaa kohti.
— Anteeksi, herra Svenningsen...
— No, herra Sven, mitä nyt näin aamupuhteella?
— Minä tahtoisin vain — vain ilmoittaa, että minulta vahin — vahingossa — hukkui arvostelukirja.
— Hukkui arvostelukirja? Mitä lörpötystä se on. Hae, kunnes löydät!
— Niin-n, kyllähän sen löytäisikin — mutta...
— Missä sinä sen hukkasit? Täällä vai kotona?
— Se oli kyllä kotona, mutta...
— Niinpä etsi sitten kotoa! sanoi Svenningsen ja aikoi lähteä.
— Ei — se ei mitenkään käy laatuun...
— Minne sinä sitten olet sen hukannut?
— Sitä on niin nolo kertoa...
— Mitä sinä lörpötät! Minne hukkasit arvostelukirjan?
— Se — tuli semmoinen vahinko, että se putosi anteeksi — makin alle.
— Ma...
Sven Hankatuuli seisoi katse maahan luotuna, Svenningsen alkoi nauraa:
— No, sitten olet oikeassa — sitä tuskin kannattaa ruveta hakemaan. Saat ostaa uuden.
— Niin, saisinko mennä kirjakauppaan nyt heti?
— Miksi heti? Odota välituntia.
— On vain — niin kiusallista, jos täytyy kertoa se luokalla.
— No, mene sitten!
Sven Hankatuuli juoksi. Ja kadulla tuntui kuin maailma olisi ollut valoisampi, ilma kevyempää, hurraa! Se oli onnistunut.
Puhdas, uusi arvostelukirja kädessään riensi hän takaisin. Painostava maailma oli hänen takanaan ja hiljaisessa mielessään hän päätti uuden arvostelukirjan mukana aloittaa uuden elämän koulussa. Eihän siihen tarvittu kummia: rupesi vain lukemaan.
Eräällä välitunnilla pysäytti rehtori Holst hänet:
— No, Sven, mitä isäsi sanoi minun kirjeeni johdosta?
Sven Hankatuuli punastui.
— Minä rupean ottamaan yksityistunteja matematiikassa.
— Hyvä. Näytä nyt, että opit sen perusteellisesti.
Aamuinen päivänpaisteinen mieliala meni äkkiä pilveen. Rehtori taputti häntä olkapäälle mennessään. Entäpä, jos hän olisi tiennyt, että kirje oli poltettu ja ettei isä ollut sitä saanut.
Ja hän saisi sen tietää!
Jos hän vain esimerkiksi kohtaisi isän kadulla, ja kirje tulisi puheeksi.
Mahdotonta!
Oli siis vain yritettävä lujasti ja päntättävä matematiikkaa, jotta he luulisivat hänen saavan yksityisopetusta.
Tai menisikö hän isän luo ja sanoisi, että rehtori oli sanonut —? Ei, se ei ollut viisasta. Isän päähän voisi pälkähtää mennä puhumaan asiasta rehtorin kanssa, ja silloin asia tietenkin tulisi ilmi.
Ei, täytyi vain painaa päälle ja ahertaa!
Sven Hankatuulen mieli kirkastui taas hiukan. Tunsipa hän suolastaan jonkinlaiseksi kohtalon sallimukseksi, että hänen tällä tavoin oli pakko opiskella matematiikkaa. Sellaista päivänpaistetta kuin aamulla ei siitä kuitenkaan tullut. Hän tunsi rehtorin käden olkapäällään koko päivän. Rehtori oli taputtanut häntä niin ystävällisesti.
Ja hän oli juuri valehdellut!
* * * * *
— Sinä osaat kun vain tahdot, Sven.
Näin kaikui äkkiä joka taholta, sekä koulussa opettajien suusta että kotona päivällisellä hänen kertoessaan kympeistä, joita hän oli saanut historiassa ja maantiedossa, vieläpä saksassa, latinassa ja uskonnossa.
Tämä oli sitä uutta elämää uuden arvostelukirjan mukana.