Part 8

Kuten lintuparvi metsästäjän huudon kuultuaan olivat naiset pelmahtaneet pystyyn, ja kuten ajettu lammaskatras pakenivat he kaupunkia kohden.

Pormestarin emäntä oli heistä pyylevin, ja hänen oli mahdoton seurata toisia, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan hänen avunhuutojaan, pelko oli vallannut kaikkien mielet, eikä kenenkään kunnioitus riitä niin pitkälle, että hän antaa henkensä pelastaakseen toisen elämän. Kaikki toiset olivat jo ehtineet kaupunkiin; koko seura oli kuin puhallettu pois, ei näkynyt edes pitkän hoilakkaa palvelijatartakaan. Pormestarin emäntä oli yksin, väliin hän käveli, väliin juoksi. Hän puhkui kuin palje, itki ja sadatteli sekaisin.

Rannalta kuului huutelua ja hälinää. Muuan laiva laski maihin. Pelästys antoi pormestarin emännälle siivet, mutta hädin tuskin päästyään kaupunkiin vaipui hän tajutonna muutaman pienen, matalan talon portille. Ovi avautui, muuan pitkä nainen astui kadulle ja koetti nostaa kaatunutta ylös.

"Raskas kuin jauhosäkki!" jupisi hän, mutta kietaisi samassa käsivartensa mummon ympärille, avasi oven ja kantoi taakkansa sisälle. Hän tuli kohta ulos jälleen, sulki oven huolellisesti jälkeensä ja suuntasi matkansa satamaan.

Nyt rämisivät rummut ja torvet, kirkoissa soivat kellot. Asestettua väkeä riensi vihollista vastaan, käsityöläisiä varustettuina kirvein ja seipäin, kauppamiehiä, maalaisia, kaikilla lyömäaseita mukanaan, kun taasen naiset ja lapset, ukot ja vaivaiset, kullakin kuormanaan niin paljon kuin jaksoivat kantaa, riensivät kaupungista metsiin.

Pormestari johti itse omia ja raadin asemiehiä. Hän koetti estää maihinnousua, mutta vaikka hän siinä menestyikin etumaiseen laivaan nähden, hyökkäsi hänen selkäänsä suuri joukko, joka oli laskenut maihin kaupungin ulkopuolella ja nyt hurjin huudoin syöksyi toverinsa apuun. Se ei ollut enää taistelua, vaan teurastusta. Otto Rud käski, ettei ketään saanut päästää hengissä, ja hänen käskynsä täytettiin täsmälleen.

Murhaaminen jatkui koko päivän. Yhytettiin monia, jotka olivat kätkeytyneet kellareihin ja vajoihin, nämä vedettiin esiin ja hakattiin kappaleiksi, ja vielä värisevät jäsenet heitettiin kadulle.

Avattiin olut- ja simatynnyreitä, merimiehet joivat itsensä päihdyksiin, ja ryhdyttiin vielä pahempiin julmuuksiin. Asuinhuoneet sytytettiin palamaan, naisia ja lapsia heitettiin tuleen, ja sotamiehet rääkyivät matkien heidän epätoivon-huutojaan. Oli kuin helvetin esiriput olisivat avatut.

Otto Rud sanoi miehilleen jättävänsä kaupungin neljäksi päiväksi heidän valtaansa, he saivat menetellä kuten hyväksi näkivät. Itse piti hän silmällä, että ryöstäminen suoritettiin asianomaisella tarkkuudella. Miehet saivat pienen osan, hän itse sitä suuremman. Kaikki tyyni vietiin alas laivoihin, ja mitä ei voitu viedä mukana, se hävitettiin.

Nainen, joka oli teljennyt pormestarin emännän pieneen tilapäiseen asuntoonsa, suuntasi sillävälin kulkunsa piispantaloon. Se oli suljettu, mutta hyvin tuntien tiet meni hän eräille salaportaille, jotka monien mutkittelujen jälkeen lopulta veivät piispan makuukamariin.

Hän avasi oven hiljaa ja pysähtyi kynnykselle nähdessään vanhan miehen polvillaan ristiinnaulitun kuvan edessä ja vaipuneena rukoukseen. Kun hän oli lopettanut, sanoi hän lempeästi ja kääntämättä päätään: "Mitä tahdot, Andreas?"

"En ole Andreas!"

Piispa nousi nopeasti: "Kuinka tulette sitä tietä?" kysyi hän.

Piispa heitti häneen uteliaan katseen. "Tunnenko teidät?" kysyi hän.

"Luulen niin!"

"Nimenne?"

"Valmyra."

"Valmyra, elätkö vielä?"

"Olen ollut suuri syntinen", sanoi hän langeten piispan jalkoihin. "Nyt tulen anomaan anteeksiantoa ja synninpäästöä."

"Valmyra parka, sinua on kovin koeteltu."

"Olen tehnyt paljon syntiäkin."

"On kai jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun näimme toisemme. Kuinka olet elänyt koko tämän ajan?"

"Metsissä mustalaisten joukossa."

"Sinä, kristitty, pakanain seassa?"

"He uskovat myös Jumalaan ja elämään tämän jälkeen."

Molemmat vaikenivat. "Tahdotko ripittäytyä?" kysyi piispa vihdoin.

"Tahdon, teidän armonne!"

"Tee se sitten! Olen valmis kuulemaan sinua heti, huomenna on se kenties liian myöhäistä."

"Tänä yönä, kun tulee pimeä, vien teidän armonne vahingoittumatonna täältä."

"Sinäkö, Valmyra?"

"Se on oleva viimeinen tehtäväni tässä maailmassa!"

"Huomaan, että olet oppinut ennustamaan mustalaisten joukossa. Etkö tiedä, että se on kielletty Jumalan sanassa?"

"Tiedän, ettei voi elää vuorilla ja metsissä, Jumalan avoimen taivaan alla, näkemättä Hänen ihmeitään ja innostumatta niistä."

"Se on eri asia!"

"Ei, teidän armonne! Luonnon vapaudessa selkenee sisäinen näkömme, ja meille ilmestyvät salaiset asiat."

"Nyt tahdot vain pettää itsesi ja minut!" sanoi piispa lempeästi.

"Uskotteko minua paremmin, herra, kun sanon teille, että minuutin kuluttua kumahtelevat rajut iskut portillenne. Vihollinen tahtoo päästä sisälle."

"Siihen olen valmistunut!"

Mutta kun samassa mahtavat rautaovet rakoilivat niistä rajuista iskuista, joita suunnattiin niitä vastaan, kalpeni piispa silminnähtävästi.

"He menevät heti eivätkä palaa ennenkuin huomenna", sanoi Valmyra.

Särkeminen oli tosiaankin tapahtunut vain ohitse kulkiessa, ja rähisevä joukko meni edelleen, säästäen piispantalon toiseksi päiväksi.

"Kerro edelleen, Valmyra."

"Te tiedätte, että mustalaiset vaeltavat ympärinsä harjoittaen povaamista. Mutta he ovat kuin nuo, jotka seisovat talon ulkopuolella eivätkä tiedä mitä sisällä tapahtuu. Kaikki ovat kutsutut, mutta ainoastaan harvat valitut."

"Sinä käytät raamatun sanoja, Valmyra."

"Herran voimalla minä puhunkin. Ilmestyksen kirja ei ole avoinna ihmisten edessä, sillä he riippuvat niin kiinni maassa, että he joko käyttäisivät sitä maallisiin tarkoituksiinsa tai antaisivat sen sitoa vapaan tahtonsa. Ainoastaan se, joka on tehnyt tilinsä maailman kanssa, on valmis, kun kutsu kuuluu, ja minä tiedän, että ennen auringon nousua on kutsu tullut minulle!"

"Mistä sen tiedät?"

"Näettehän tämän sormuksen. Niin kauan kuin kannan sitä, ei minulle ole mikään salattua, mutta kuolema on lähellä."

"Eikö kukaan toinen ole kantanut sitä?"

"Sen varasti minulta kerran kavala pappi. Hänellä oli se kuolinhetkenään, mutta hänelle näytti se helvetin."

Piispa teki torjuvan eleen. "Hävitä se, Valmyra!" sanoi hän.

"Minun täytyy kantaa sitä viimeiseen hetkeeni, mutta rukoukseni on, että teidän armonne ottaisi sen sormestani ja heittäisi tuleen."

"Onko niin varmaa, että olen läsnä?"

"On. Teidän armonne pitelee minua kädestä, ja sormusta koskettaessanne valtaa teidät niin kiihkeä halu lukea salattuja asioita, että teette minulle ihmeellisen kysymyksen, josta en tiedä muuta kuin että vastaus on oleva viimeinen näkemykseni tulevaisuuteen."

Piispa taivutti päänsä. "Ei ole ensi kerta elämässä, kun kohtaan sellaista, jota en voi selittää."

"Kunnianarvoisa isä, tahdotteko antaa minulle synninpäästön?"

"Tahdon kyllä!" Ja hän pani kätensä hänen päähänsä. "Valmyra, paljon vääryyttä on sinulle tapahtunut maailmassa. Jo ensimäisessä nuoruudessasi petti sinut se, jonka olisi pitänyt näyttää sinulle oikea tie. Elämäsi vaiheet sen jälkeen näyttävät minusta pimeiltä, mutta minulla ei ole mitään oikeutta tuomita mitä en ymmärrä, ja itsepähän tiennet, ovatko tekosi sellaiset, että tarvitset hävetä kaikkinäkevän edessä."

"Olen kerran menetellyt mielettömästi kavalan papin viettelemänä. Herra Erik Turenpoika minut silloin opasti oikeaan. Ennenkin, mutta vielä enemmän jälkeenpäin, olen tuntenut pakkoa palvella ja auttaa kaikkia niitä, joita hän piti rakkaana."

"Mistä sellainen kiintymys johtuu?"

"Hän on osoittanut minulle mikä oli oikein, ja hän on kasvattanut tyttärenpoikani."

"Se on siis kiitollisuutta?"

"Niin, kunnianarvoisa isä!"

"Tiedän varmasti, tyttäreni, että olet oikealla tiellä, ja kaikkivaltiaan, kaikkein armollisimman Jumalan nimessä annan anteeksi kaikki syntisi ja rukoilen Jumalan siunausta sinulle!"

"Kiitos, kunnianarvoisa isä!" sanoi Valmyra ja suuteli kunnioittavasti piispan ojennettua kättä. Sen jälkeen nousi hän nopeasti ja lisäsi: "Nyt ei minulla ole oikeutta enää ajatella itseäni. -- Saanko laittaa aterianne, kunnianarvoisa isä? Teillä on tänä yönä pitkä tie taivallettavana."

"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei Andreasta kuulu!"

"Kenties jokin tärkeä este", vastasi Valmyra kummallisella äänensävyllä. "Muut palvelijanne ovat paenneet kaupungista."

"Tee kuten tahdot, Valmyra!"

"Poissa ollessani voisitte kerätä kokoon mikä on kallisarvoisinta. Vihollinen ei jätä kiveä kiven päälle."

"Sen teen! Kirkon kalleudet samoin kuin omanikin säilytetään sakaristossa, ja toivon, etteivät rosvot ulota sinne saaliinhimoaan."

"Toivokaamme niin", vastasi Valmyra.

Valmyra meni valmistamaan ateriaa, ja vanha piispa tarttui raamattuun, avasi sen ja unhotti pian aiotun paon, Valmyran ja kaiken muun maailmassa.

Puolen tunnin kuluttua palasi Valmyra mukanaan keitettyjä munia ja höyryävä liemivati.

Piispa katsoi häneen kummissaan. "Ahaa!" sanoi hän hymyillen. "Nyt muistan..."

Äänetönnä nautti hän yksinkertaisen ateriansa, mutta ennenkuin se vielä oli lopussa, pani hän äkkiä lusikan pois, katsoi Valmyraan avuttomana kuin lapsi ja naisen hellällä huolella. Ääni vapisi liikutuksesta, kun hän kysyi:

"Onko Andreas kuollut?"

"-- -- On, herra!"

Papin pää painui riipuksiin. Kirkkaat kyynelet vierivät pitkin hänen ryppyisiä poskiaan, kun hän virkkoi:

"Hän oli uskollinen palvelija ja ansaitsi hyvin päästä Herransa iloon."

Nainen seisoi äänetönnä hänen edessään.

"Näitkö hänen kuolevan, Valmyra?"

"Näin, herra, hän kaatui ensimäisten joukossa."

"Kärsikö hän kauan?"

"Hän kuoli heti."

"Etkö saanut puhutella häntä?"

"En."

"Luulin hänen pyytäneen sinua tänne."

"Sitä ei tarvittu. Tiesin teidän olevan yksin."

"Asemieheni..."

"He menivät ase kädessä vihollista vastaan ja ovat varmaan kaikki hakatut maahan."

"Sinä tiesit sen!"

"Arvasin sen!"

"Vähän tai en oikeastaan mitään ole voinut tehdä hyväksesi, Valmyra..."

"Erik herran jälkeen olette ollut ainoa, joka on osoittanut minulle osanottoa ja armeliaisuutta."

"Sanotaan, ettei maa kanna mitään raskaampaa kuin kiittämättömyys. Sentähden ei Jumalan enkeleille voi olla mitään kauniimpaa näkyä kuin niin kiitollinen, nöyrä ihminen kuin sinä."

Syntyi pitkä äänettömyys.

"Nyt on aika lähteä, herra!"

Piispa nousi.

"Oletteko ottanut mitä tahdotte viedä mukananne?"

"En tarvitse mitään!"

"Mutta kalleutenne?"

"Raamattuni on ainoa!"

"Antakaa se minun kannettavakseni."

"Mihin menemme?"

"Tulliportin luona on pieni tupa. Sieltä menee maanalainen käytävä birgittalaisluostariin. Eihän sieltä ole pitkä matka Naantaliin."

"Saisinpa vain lähetetyksi viestin Erik herralle!"

"Minä vien sen."

"Ja jätät minut?"

"Ennen tännelähtöäni pelastin erään naisen hengen. Hän on nyt tuvassa ja saa lähteä teidän armonne mukaan."

"Etkö voisi lähettää häntä?"

"Hän näytti rikkaalta porvarinvaimolta, niin paksu ja lihava hän oli. Sellaisista ei ole paljon mihinkään."

"Tee sitten miten parhaaksi näet!"

Valmyra otti suuren kaavun ja tahtoi kääriä sen piispan ympärille.

"Ei", sanoi tämä torjuen. "Tiedätkös, Valmyra, johtuupa jotakin mieleeni."

"Mitä sitten, herra?"

"Sinun on saatettava minut tuomiokirkkoon..."

"Sen ympärillä raivoaa väkijoukko pahimmin."

"Tahdon pukeutua piispalliseen virkapukuuni ja ottaa vihollisen vastaan alttarin edessä."

"He ampuisivat teidät häikäilemättä kuoliaaksi."

"Kaatuisin silloin paikallani."

"Herra, me emme voi päästä sinne."

"Silloin täytyy meidän tehdä kuten olet sanonut."

Ja nyt hän salli kääriä kaavun ympärilleen. Mutta ennenkuin hän lähti huoneesta, katseli hän surumielisesti ympärilleen. "Täällä olen elänyt", sanoi hän, "täällä tahtoisin myös kuolla."

"Oletteko varma, että työnne on jo päättynyt?"

"Koska Herra on lähettänyt sinut tänne, Valmyra, on hänellä kenties minulle vielä jotakin tehtävää. Seuraan sentähden sinua vastaväitteittä."

Valmyra vei hänet salaportaista alas, ja he olivat pian ulkona kadulla.

Oli pimeä elokuun yö. Taivas oli pilvien peitossa, ja raskaita sadepisaroita putoili; kuumuus oli siitä huolimatta tukehduttava. Mutta ilma oli täynnä savua. Useilta tahoilta kohosivat pala vain talojen liekit ja punasivat synkkien pilvien palteet tulipunaisiksi.

Kuului hurjaa huutoa ja rääkynää, mihin ikinä kääntyikin. Oli kuin hornan henget olisivat päässeet valloilleen. Kekäleet sinkoilivat, katot romahtelivat alas, ne, jotka eivät palaneet liekkeihin, tukehtuivat savuun. Voimalla, jonka kuolemanpelko antaa, vetivät ahdistetut vainoojiaan mukanaan, ja tuli, joka ei pitänyt lukua henkilöistä, nuoleksi palavin kielin niin ystävää kuin vihollistakin.

Kiertoteitä vei Valmyra piispan mainittuun tupaan. Kun ovi avattiin, kuului sisältä hätähuuto. Sen jälkeen oli kaikki hiljaista. Valmyra iski tulta, mutta ketään ei näkynyt.

"Minusta se kuului takasta päin", sanoi piispa. Takalla olevia lehväksiä pengottiin, ja pormestarin emäntä löytyi niiden alta.

Piispan nähdessään tuli hän esiin valittaen, miten hirveästi peloissaan hän oli ollut, ja kysyi, miten oli laita pormestarin talossa.

"Se on tuhkaläjänä", sanoi Valmyra.

"Tuhkaläjänä?" Hän tuijotti häneen.

"Sen he sytyttivät ensiksi."

"Ja minun... minun..."

"Teidän tavaranne ja kultanne ovat menneet samaa tietä kuin kaikki muukin!" puuskahti Valmyra nopeasti.

"Ei, mieheni -- pormestari!"

"Hänet vietiin vangittuna laivaan."

"Minä tiesin, etteivät he uskaltaisi tehdä hänelle mitään pahaa."

"Jos heille on suurempi etu siitä, että antavat hänen elää."

"Kuka on tämä nainen?" kysyi Leena Strivert kääntyen piispaan.

"Hän on pelastanut henkeni", vastasi piispa, "ja luullakseni teidänkin."

Pormestarin emäntä oli aivan vaiti, joko hämmästyksestä tai muusta syystä. Sillävälin oli Valmyra avannut luukun lattiasta ja laskenut alas tikapuut.

"Kaikki on kunnossa", sanoi hän.

"Mihin menemme?" kysyi Leena.

"Maanalaista käytävää birgittalaisluostariin."

"Minä en tule mukaan!"

"Tehkää kuten tahdotte! Tulkaa, kunnianarvoisa isä!"

"Tulethan sinä kanssani, Valmyra?"

"Niin pitkälle kuin se on minulle suotu."

Samassa kuului meteliä ulkoa.

"Aiotteko jättää minut tänne yksin?" huusi pelästynyt Leena.

"Saatte tulla mukaan, jos tahdotte."

Piispa oli alkanut laskeutua alas. Nyt kuului kovia iskuja ovelle. Pormestarin emäntä päästi huudon.

"Te ilmaisette hänet!" kuiskasi Valmyra ja pani kätensä hänen suulleen.

"Lyökää pian ovi sisään! Sytyttäkää hökkeli tuleen!" huudettiin ulkona.

"Pelastakaa minut!" änkytti pelästynyt nainen.

"Ette ansaitse sitä, minkä teen hyväksenne!" jupisi Valmyra. "Pian alas!"

"Hei, hei, nähkääs, kuinka se palaa!" huusivat useat äänet.

"Portaat ovat niin pystyt, minä en uskalla..."

"Piispa uskalsi, hän. Pian, tai heitän teidät alas, huikentelevainen nainen."

"Vielä kirveenisku ja ovi on auki!" -- "Tahdomme nähdä linnut ennenkuin heidät paistetaan." -- "Täytyyhän ne kyniäkin!"

Yhä tuimemmiksi kävivät ryntäykset, yhä navakammiksi iskut. Ratkaiseva hetki oli tullut.

Romahdus! Ovesta oli kappale poissa.

"He menevät kellariin. Ampukaa, ampukaa!"

Laukaus pamahti Valmyran juuri koettaessa vetää luukkua kiinni. Hän horjui, mutta ei päästänyt irti otettaan.

Ylhäältä kuului huutoja: "Se oli itse paholaisen emo! Minä näin, että laukaus sattui! Aukon täytyy olla tässä!"

Mutta nyt kuului luhistuvain hirsien romahdus. Kuului siltä kuin katajia olisi heitetty tuleen. Tuli piti itse huolen pakenevain pelastuksesta, ja vihollisen täytyi oman turvallisuutensa tähden väistyä.

"Nyt olette pelastetut", sanoi Valmyra ja tuli horjuvin askelin alas.

Piispa oli katsellut äänetönnä. Hän ei pelännyt kuolemaa, ja aina piispantalosta lähdettyään oli hänestä tuntunut, ikäänkuin enkeli kulkisi hänen rinnallaan riiputtaen soihtua kädessään. Kun laukaus pamahti ja hän näki Valmyran horjuvan, ymmärsi hän, että nyt vanhan vaimon ennustus täyttyi. Luoti oli sattunut olkapään ja rinnan väliin ja siitä pulppusi punainen verivirta. Piispa ei virkkanut mitään, mutta hän taivutti vaimon paneutumaan maahan.

"Antakaa minun sitoa haavanne", virkkoi pormestarin emäntä pelästyksestä vavisten. Hän oli arvelematta reväissyt kappaleen hameestaan ja laittanut siteen.

"Se ei auta mitään."

"Eikö mikään pelastus ole mahdollinen?" kysyi piispa.

"Ei mikään, kunnianarvoisa isä! Tunnen, kuinka voimat vähenevät. Elämä häipyy pois."

"Odotatko kuolemaa pelottomasti?"

"Vapisevin toivein."

"Eikö sinulla ole minulle antaa mitään tehtävää?"

"Tässä on sormus. Ottakaa se, isä!"

Vanha piispa oli langennut polvilleen ja kannatti hänen päätänsä. Kun hän nyt tarttui hänen käteensä vetääkseen pois sormuksen, tunsi hän ihmeellisen halun kohottaa tulevaisuuden huntua, ja melkein tietämättään puuskahti hän: "Jos voit nähdä tulevaisuuteen, Valmyra, niin sano minulle, milloin on tuleva loppu tästä levottomasta maailmasta?"

Valmyra kohotti katseensa häneen. Kuolon kalpeus levisi hänen poskilleen, ja hän vastasi:

"Kun laivat kyntävät merta ilman purjeita ja airoja, kun vaunut ja rattaat vierivät maata ilman vetojuhtia, kun ihmisten puhe kiitää lankoja myöten läpi ilman, kun kultaa antavat puut, jotka eivät kanna hedelmää, silloin on maailma ollut aikansa ja viimeiset päivät tulleet."

Syvä huokaus, ja Valmyra oli päivänsä päättänyt.

"Niin, totisesti, jos tämä kerran tapahtuu, täytyy lopun olla käsissä!" sanoi piispa painaen Valmyran silmät umpeen ja lukien rukouksen. Sitten otti hän sormuksen ja piti sitä kynttilän liekissä.

Oli kuin siitä leimahtaisi pieniä sinisiä liekkejä, mutta piispan kättä ne eivät polttaneet... Hän tunsi kovaa halua pitää sen, mutta annettu lupaus oli pyhä.

"Jos teidän armonne tahtoo panna sen tänne maahan, luulen, että sen saa palamaan."

"Se ei varmaan onnistu..."

"Pankaahan maahan!"

"Kas noin!"

"Nyt revin tämän siteen palasiksi ja panen ne sytykkeiksi."

"Mutta se on verinen..."

"Ei tee mitään. Se palaa kuitenkin."

Leena rouva teki kuten oli sanonut, ja kun hän oli muodostanut tilkuista pienen kasan pani hän sormuksen päälle. "Tahtooko teidän armonne nyt itse sytyttää?"

Piispa vei kynttilän siihen kiinni, mutta se ei ottanut tulta. "Näette nyt!"

"Sepäs merkillistä!" Leena heitti tilkut syrjään ja vei sitten kynttilän kiinni sormukseen. Silloin se otti tulen, mutta tuli paloi laimeasti.

"Onko se aivan välttämätöntä?" kysyi hän levotonna. Kuolleen läheisyys peloitti häntä.

"Olen luvannut..."

Pormestarin emäntä oli käytännöllinen nainen. "Tämä on ylen kummallista", sanoi hän. "Minä tiedän kyllä, milloin kinkkujani on käännettävä..." Ja hän kyyristyi maahan ja alkoi kaikin voimin puhaltaa tuleen.

Se auttoi. Sormus leimahti ilmituleen. Mutta Leena rouva oli puhaltanut mainiosti; palavia kappaleita lenteli ympäri, ja muutamia putoili kuolleen päällekin.

Molemmat olivat niin kiintyneet tarkastamaan sormuksen palamista, etteivät huomanneet sitä, ennenkuin liekit tuossa tuokiossa ympäröivät Valmyran.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, tulkaa, teidän armonne!" Ja hän veti piispaa mukanaan.

Kaikeksi onneksi oli tällä kynttilä vielä kädessään. Leena otti sen häneltä, ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin minkä ehtivät päästäkseen tukehduttavasta savusta.

Melkein puolikuoliaina väsymyksestä olivat he aamun koitossa ehtineet luostariin, missä saivat mitä vierasvaraisimman vastaanoton.

Mutta piispa ei voinut unhoittaa Valmyraa. Hän puhui tämän ihmeellisestä ennustuksesta, hänen kuolemastaan ja lopuksi palamisestaan tulessa, joka oli aiottu sormusta varten.

"Varmaankin oli jokin salaperäinen yhteys heidän välillään", sanoi hän. "En tosin ymmärrä, kuinka sellainen on mahdollinen ikuisen ja ajallisen välillä, mutta Herran ihmeet ovat suuret, ja kuinka vähän me ihmiset niitä käsitämmekään!"

Luostarista lähetettiin viestejä sisämaahan päin, ja herra Åke Juhananpoika lupasi heti tulla 60 asemiehen kera vihollista vastaan.

Suurella levottomuudella odotettiin tietoja Turusta. Niitä saapui vihdoin, ja olivat ne jos mahdollista pahempia kuin oli odotettu. Kaupunki oli ryöstetty melkein typösen tyhjäksi; ei edes tuomiokirkkoakaan ollut säästetty. Piispan hopeasauva, hänen helmin koristeltu piispanhiippansa ja kallisarvoinen juhlapukunsa oli viety; sitä paitsi pyhimyskuvia, kalkkeja ja muita kirkkoastioita, sanalla sanoen kaikki, millä oli jotakin arvoa. Sitä paitsi oli joukko rikkaimpia porvareita viety pois panttivankeina.

Piispa kirjoitti heti valtionhoitajalle ja kertoi mitä oli tapahtunut. Kun hän kuuli, että vihollinen oli purjehtinut pois Turusta, tahtoi hän heti palata. "Nyt tarvitsevat he minua", sanoi hän. "Minä en ole tullut ottamaan osaa heidän jumalanpalveluksiinsa, vaan lohduttamaan heitä katkerissa koetuksissa."

Kun Åke Tott tuli Turkuun, oli vihollisen laivasto jo poissa. Se rehenteli mahtavana Hangon edustalla, mutta Otto Rud oli lähtiessään sanonut, että hän toiste tekee vielä suurempaa tuhoa Turulle ja maalle, jollei kaupunki pikimiten maksa hänelle 12,000 markan paloveroa, ja yhtä paljon oli piispan maksettava kepistään ja hatustaan.

Viikkoa myöhemmin palasi Johannes Olavinpoika kirkkoonsa ja seurakuntaansa. On järkähtämätön totuus se, että vasta vastoinkäymisissä me opimme tuntemaan ystävämme. Ja suru tuo oman siunauksensa mukanaan. Se on kuin sade helteisen päivän jälkeen, se vilvoittaa unisen raukeuden ja herättää uusia voimia eloon. Samoin kuin sade ajaa ulkona vaeltavat katon alle, niin vetävät surut ihmisiä yhteen. He katsovat toistensa silmiin ja havaitsevat kummakseen, että eroavaisuudet heidän välillään ovat hyvin vähäiset, että he kaikki ovat saman isän lapsia.

Yksinpä Leena Strivertiinkin teki tapahtunut onnettomuus hyvän vaikutuksen. Kun pormestari vihdoin pääsi vankeudesta ja sai palata, olivat kestetyt vastukset murtaneet hänen terveytensä. Hänen paikkansa oli täytetty, ja Leenan täytyi tehdä työtä molempien puolesta. Hän teki sen tarmolla ja vakavuudella, ja ne taidot, joilla hän ennen oli kerskunut, olivat nyt hänen tulolähteenään. Ei ole uskomatonta, että häneltä simanteon taito levisi kautta Suomen. Me nautimme hyviä hedelmiä, mutta kyselemme vähät, mistä ne ovat alkuisin.

Kaupunki oli suurimmaksi osaksi hävitetty, perheet saatetut taloudelliseen perikatoon; missä ennen oli hyvinvointi vallinnut, sinne muutti köyhyys majailemaan. Se oli koetusten aikaa, ja vihollisen palaamisen pelko lamautti kaiken kaupan ja toiminnan. Asunnot, joita rakennettiin, olivat tarkoitetut ainoastaan katoksi pään päälle; tänään ei tiedetty mitä huomenna oli tuleva.

3.

STEN POIKASEN ENSIMÄINEN SOTARETKI.

Kun levisi tieto siitä, mitä oli tapahtunut, kuului kauhun huuto niin kautta Suomen kuin Ruotsinkin. Ei koskaan, koskaan tulla Hannu kuningasta valitsemaan näiden maiden kuninkaaksi, mieluummin taistellaan viimeiseen mieheen.

Kun Otto herra oli päättänyt verisen työnsä Suomessa, ryhtyi hän kahdeksan lyypekkiläisen laivan ajometsästykseen. Yksi näistä upotettiin pohjaan, seitsemän muuta tulivat pahoin runneltuina Lyypekin satamaan.

Täällä oli suuttumus ja katkeruus rajaton, ja Ruotsiin lähti lähettiläitä satamakaupungista tekemään Ruotsin kanssa lujaa liittoa Tanskaa vastaan.

Valtionhoitaja oli Åke Hannunpojassa menettänyt lujan ja luotettavan ystävän, mutta hänen täytyi jatkaa kerran aloittamaansa tietä. Kaatuipa hänen ympärillään useita tai harvoja, sai hän tuskin kääntää päätänsä ja sekunniksikaan päästää maalia näkyvistään.

Lyypekin kanssa tehdyn liiton vahvistukseksi pidettiin välttämätönnä, että sinne lähti ruotsalainen lähetystö. Hemming piispa tahtoi, että Sten junkeri tulisi mukaan. "Lyypekkiläiset on saatava pontevasti sotaa jatkamaan", sanoi tohtori, "eikä siihen ole kukaan soveliaampi kuin hän."

Matkasta päätettiin. Paitsi Sten junkeria ja Hemming piispaa seurasi mukana useita korkeita herroja ja suuri seurue asemiehiä ja palvelijoita. Pieneen ruotsalaiseen laivastoon kuului ainoastaan neljä laivaa, mutta sitä seurasi kolme lyypekkiläistä. Muiden viidentoista oli määrä tulla viikkoa myöhemmin.

Lähtöä tervehdittiin riemuhuudoin ja matkaa suosi hyvä sää ja tuuli. Kun oli päästy Tukholman saaristosta, kiitivät laivat melkein lentäen eteenpäin. Ne laskettivat Gotlannin lähitse.