Part 7

"Tämä velka on nyt pyyhitty pois..."

"Ei, isoäiti, ainoastaan avoin tunnustus vie sovitukseen, ei uusi vilppi..."

"Pitäisikö minun jättää nimeni vedettäväksi lokaan!"

"Asia on liian vanha herättääkseen huomiota."

"Ei koskaan, sanon minä! Menemällä naimisiin Elina Ribbingin kanssa on hän päässyt täysiin oikeuksiinsa. Minun velkani on pyyhitty pois ja tyttären sovitettu."

"Ja Elina, uhrinne?"

"Hän on suostunut!"

"Kuuliaisuudesta?"

"Miksei hän rakastaisi häntä? Eikö Antero ole paljon nuorempi kuin sinä?"

"Kenties olette oikeassa!... Meidän on kysyttävä häneltä."

"Ei, ei, sitä minä en salli!"

"Mutta ettekö sitten käsitä, että on synti eroittaa kaksi sydäntä, jotka rakastavat toisiaan?"

"Olen luvannut hänen kätensä toiselle."

"Ajatelkaa tarkoin! Minusta tuntuu, kuin seisoisin elämäni käännekohdassa. Tiedätte, että olen rakastanut kaksi kertaa ennen, ja molemmilla kerroilla on kuolema riistänyt morsiameni. Elina on minulle kuin yhdistys näistä molemmista, näen heidät jälleen hänessä, ja niin on hän elänyt ajatuksissani näinä kuluneina vuosina. Taistelussa on hän ollut valkyriani, ja kun soturi on kadottanut hänet näkyvistään, silloin on hänen uransa noussut pystyyn."

"Se on ainoastaan kuvittelua; sinun on valittava itsellesi morsian jostakin ylhäisestä perheestä."

"Kun Örebrossa kuulin kerrottavan, että Antero Erikinpoika on vangittu sentähden, hän että oli nostanut jutun kunnianarvoisaa säätyä vastaan, kirjoitin tuomiokapitulille ja kehoitin heitä itsensä tähden päästämään hänet vapaaksi. Kohta sen jälkeen lähetin luotettavan lähettilään viemään valtionhoitajalle kirjettä, missä pyysin häntä suomaan nuorelle Antero Erikinpojalle tuomarinviran Vartoftan kihlakunnassa ja lupasin kaikin voimin korvata sen palveluksen. Tahdon tehdä vielä enemmänkin hänen hyväkseen."

"Sinun läheisenä ystävänäsi voinee hän jotakin odottaakin, eikä hän lyöne laimin kiittää sinua siitä. Mutta nyt asetan minäkin erään vaatimuksen. Jos tahdot, että minä siunaan sinua kuolinhetkenäni, jos tahdot valmistaa minulle rauhaa ja tyyneyttä jälellä oleviksi elinpäivikseni... jos suot minulle rauhan haudassa ja autuaan heräämisen, niin rukoilen sinua edistämään, jos voit, eikä estämään sitä, mikä nyt lähes kaksikymmentä vuotta on ollut elämäni hartaimpana pyrkimyksenä."

Vanha rouva aikoi langeta ritarin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet pystyyn ja asetti hellävaroen jälleen lepotuoliin.

"Teidän tahtonne on oleva minulle pyhä!" sanoi hän.

Vanhus ei huomannut ritarin kalpeutta, ei voinut nähdä tämän haavoitettuun sydämeen. Hän ajatteli ainoastaan, että nyt olivat kaikki hänen toivomuksensa täyttyneet.

"Odotahan vain", sanoi hän. "Hankin sinulle morsiamen, joka on kymmenen kertaa ehompi Elinaa."

"Etsikää mieluummin minulle aihe päästä täältä", sanoi ritari.

"Mitä, aiotko lähteä ennen häitä?"

"Jo tänään, jos se on mahdollista!"

"Se ei saa tapahtua, rakas tyttärenpoikani! Se antaisi aihetta lörpöttelyyn."

"En tahdo nähdä Elinaa!"

"Mutta silloin hän uskoo..."

"... että rakastan häntä? Se selviäisi hänelle vielä paremmin, jos hän näkisi minut."

"Näytä hänelle silloin vääräksi se usko!"

"Sitä en voi."

"Sinä et tahdo pitää lupaustasi muuta kuin puoleksi!" huudahti vanhus.

"Minä jään tänne!" sanoi ritari. Ja hän ei ainoastaan nähnyt jälleen Elinaa, hän pystyi niin hillitsemään itseään, että Elina luuli ritarin unhottaneen hänet, ja itki sen johdosta yksin kamarissaan.

Erikinpoika seurasi heitä mustasukkaisin katsein. Åke oli tunnustanut sukulaisuuden ja puhutellut häntä veljekseen. He osoittivat toisilleen ystävyyttä molemmin puolin, mutta toinen tunsi vaistomaisesti katsovansa alas ja toinen nöyryytyksellä katsovansa ylös. Myöskin ulkonaisessa suhteessa olivat molemmat serkukset toisistaan suuresti eroavat. Åkella oli ylpeä ja miehekäs ryhti. Hänen reipas, ujostelematon esiintymisensä viittasi pelottomaan soturiin, samalla kuin syvä katse valloitti sydämen. Antero Erikinpoika oli nuori, sorjavartaloinen, kaunis mies, jonka ulkonäkö miellytti. Oleskellessaan ulkomailla oli hän oppinut hyvän ryhdin; mutta se riippuvainen asema, jossa hän oli tähän asti elänyt, oli tehnyt vaikutuksen, josta hän ei pystynyt vapautumaan.

Elina istui äänetönnä työnsä ääressä ja vastaili yksikantaan niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Åke taisteli kuin mies. Hän hurmaantui Elinan nähdessään, hän rakasti tätä impeä yhtä suuresti kuin ennenkin, mutta ei yhtä itsekkäästi, sillä nyt tahtoi hän kieltäytyä omasta onnestaan valmistaakseen onnea rakastetulleen. Sentähden kietoi hän Erikinpojan sellaisiin keskusteluihin, joissa tämä sai tilaisuuden ilmaista tietojaan. Hän oli olevinaan vastakkaista mieltä, jotta toinen saisi tilaisuuden kumota hänen väitteensä, ja kaikki tämä vain siksi, että Elina oppisi ymmärtämään tulevan herransa ansioita.

Mutta kun Ermegård rouva ei enää katsonut tarvitsevansa pelätä Åkea, ylisteli hän tätä myöhään ja varhain. Ritarin täytyi kertoa sodasta ja sen yksityistapauksista.

Hääpäivän edellinen ilta oli tullut. He olivat kuten tavallisesti kokoontuneet Ermegårdin huoneeseen. Åke teki kaiken voitavansa pitääkseen tunnelmaa yllä, ja Elina istui tapansa mukaan jakkaralla mummonsa jalkojen juuressa. Antero Erikinpoika saattoi asettua minne tahansa, mutta Åken ollessa läsnä ei hän koskaan istuutunut Elinan rinnalle.

Oli puhuttu, kuinka Ingri oli kehittynyt edukseen, mitä reippautta hän oli osoittanut ja kuinka varmaksi hän oli tullut esiintymisessään.

"Muistan sangen hyvin, kuinka epänaiselliselta hän näytti minusta", sanoi Åke, "enkä ymmärtänytkään häntä ennenkuin näin hänen sydämensä rakastetun."

"Minun piharenkini!" huomautti Ermegård rouva.

"Silloin käsitin", jatkoi ritari, "että totinen rakkaus voi olla yhtä ylevä, missä ikinä se syttyneekin. Ambjörn on siitä todistuksena. Hän on valmistunut siihen, ettei Ingri koskaan voi tulla hänen omakseen, mutta kuitenkin on hän varma siitä, että mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät ihmiset voi eroittaa, ja jolleivät he voi yhdistyä tässä elämässä, yhdistyvät he toisessa..."

Åken katseet lennähtelivät Elinaan, ja se, mitä hän vilahdukselta luki tämän silmistä, täytti hänen mielensä ilolla ja tuskalla.

Antero Erikinpoika hymyili ivallisesti. Hän ei ollut onneksi huomannut mitään, mutta hän puri huultaan, voidakseen olla muistuttamatta ritarille tämän molemmista manalle menneistä morsiamista.

Ermegård rouva täydensi kertomuksen mainitsemalla Ingrin sanoneen hänelle, että hän päättää joko Erik Jönssinpojan tai omat päivänsä.

"Mikäli mahdollista, tahdon estää miehen koskaan palaamasta takaisin", sanoi Åke. "Toivoisin, että luoti sattuisi häneen."

"Ettäkö rakastavaiset vihdoin saisivat toisensa?" kysyi Antero Erikinpoika nauraen.

Linnanvartia astui sisään ja jätti Åkelle suuren kirjeen.

"Valtionhoitajalta!" huudahti tämä iloissaan. "Odottaako tuoja?"

"Odottaa, herra ritari!"

Åke avasi ja luki kirjeen.

"Toivon, ettei ole kysymys uusista taisteluista", virkkoi Ermegård rouva.

"On, rakkahin isoäiti, niin läheisestä, että minun pitäisi heti lähteä."

"Sitä en salli; olet luvannut..."

"Viipyä yli häiden. Niin teenkin. Lähden vasta huomisiltana."

Mutta Åken oli kirjoitettava vastaus. Oli jo myöhäinen, ja hän toivotti hyvää yötä.

Ermegård rouva oli sangen tyytymätön. Hän odotti lukuisia vieraita ja niiden joukossa kauniita neitsyitä ylhäisistä suvuista. Hän oli iloinnut siitä, että sai sanoa heille: "Tyttärenpoikani, jalo ritari Åke Hannunpoika, etsii itselleen morsianta..."

Mutta Antero Erikinpoika sitä vastoin ei suinkaan ollut tyytymätön. Loistelias sukulainen asetti hänet itsensä varjoon, ei ainoastaan kalpean Elinan, vaan myös odotettujen vieraiden silmissä. Hän oli hämillään ajatellessaan esittelyä, joka tuli tapahtumaan, mutta hän tunsi, että se olisi kaksin verroin vaikeaa, jos ritari olisi läsnä.

"Huomispäivä tulee olemaan väsyttävä, tahdon mennä aikaisin levolle", sanoi vanha rouva.

Elina oli heti valmis häntä seuraamaan.

"Odotan sinua sitten tänne", kuiskasi sulhanen hänelle.

Se ujous, jota Elina oli viime päivinä osoittanut, oli syvästi loukannut häntä, mutta hän pelkäsi niin menettävänsä hänet, ettei uskaltanut lausua ainoatakaan nuhdetta. Nyt pelätty kilpakosija lähtee tiehensä, nyt oli tyttö hänen; ja kun hän kutsui, oli tämä velvollinen tulemaan.

Kauan sai hän odottaa. Kärsimättömästi kuulosteli hän jokaista ääntä. Vihdoinkin kuului keveitä askeleita. Ingri sieltä tuli sanomaan, ettei Ermegård rouva sallinut neitsyen lähteä luotaan.

"Huomenna täytynee hänen siihen kumminkin mukautua", jupisi sulhanen itsekseen palaten huoneeseensa, epätietoisena, oliko vastauksen tosiaankin Ermegård rouva lähettänyt.

Varhain seuraavana aamuna oli linnassa kaikkialla vilkasta liikettä. Kappeli koristeltiin lehdeksillä ja kukilla. Oli elokuu, niin että näitä oli saatavana runsaasti. Keittiössä olivat monet kädet liikkeessä, ja linnanvartian valvonnan alaisena otettiin esille suuret kullatusta hopeasta tehdyt juomakannut ja suuret paljoudet juomasarvia ja maljoja. Kellarista noudettiin viinejä, joita oli säilytetty vuosikymmeniä, ja oluttynnyreitä vieritettiin seurasalin ovelle, niin ettei oluesta tulisi puutetta. Mutta Ermegård rouva itse otti esille suuret pöytäliinat, jotka tosin olivat hieman kellastuneet vanhuuttaan, mutta hienot ja loistavat kuin silkkiset ikään.

Vanhan tavan mukaan ei sulhanen saanut nähdä morsiantaan ennen vihkimistä, ja Antero Erikinpoika pysyi sentähden huoneessaan.

Åke herralla oli ollut monta kirjettä kirjoitettavana; ei ainoastaan valtionhoitajan lähettilästä, vaan Lassi Juuttikin oli lähetettävä niitä viemään. Viimeksi mainitun kanssa hän sopi siitä, missä heidän piti yhtyä. Hän ikävöi päästä pois, ja kun kutsuttujen vieraiden joukossa oli monia vanhoja ystäviä, päätti hän ratsastaa heitä vastaan; se estäisi häntä hautomasta omia ajatuksiaan.

Kulkiessaan portaita alaspäin kuuli hän säveliä. Elina se soitteli harpullaan. Satoja kertoja oli sellainen pyyntö pyörinyt Åke ritarin huulilla, mutta hän ei ollut rohennut lausua sitä, ja nyt viimeisenä päivänä tahtoi Elina suoda hänelle jäähyväistervehdyksen -- sillä että tämä puhui hänelle, sen tiesi, sen tunsi hän.

Harppu oli kannettu naisparvelle, ja sinne suuntasi ritari askeleensa. Luultavasti oli Ermegård rouva siellä sisällä; tälle hän päätti antaa merkin, ettei ilmaisisi hänen läsnäoloaan...

Hän meni varovasti lähemmäksi. Elina oli sisemmässä huoneessa. Hän lauloi hiljaisella äänellä, mutta jokainen sana tunkeutui ritarin korvaan. Hän lauloi eron katkeruudesta, uskollisesta, hamaan kuolemaan kestävästä rakkaudesta ja yhtymisestä toisessa maailmassa, suurimman autuuden saavuttamisesta... Taasen siirtyi hän virrensävelmään... Nyt seurasi rukous madonnalle; hän oli taistellut rakkauttaan vastaan, mutta se oli aina ollut voittamaton. Oli synti rakastaa toista ja antaa kätensä toiselle, hän rukoili yhä palavammin ja hätääntyneemmin...

Se oli särkyneen sydämen valitus, mutta niin nöyrä, niin alistuvainen. Åke ritarin täytyi nähdä laulaja!

Hiljaa hän avasi oven. Elina seisoi selin häneen, jo pukeutuneena valkoiseen morsiuspukuun. Paljaat käsivarret kiertyivät harpun ympärille ja kyyneltynyt katse oli kääntynyt taivasta kohden.

Ajatus, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, sai ritarin valtoihinsa.

"Elina!" huudahti hän.

Elina teki kauhun liikkeen.

Mutta Åke sulki hänet syliinsä, ja hän itki ritarin rinnalla kuin olisi sydämensä pakahtumaisillaan.

"Saanko katsoa sinuun -- viimeisen kerran?" sanoi Åke taivuttaen hänen päätänsä taaksepäin.

He lukivat hellintä rakkautta toistensa silmistä. "Sano, että rakastat minua!" sanoi Åke.

"En ole koskaan rakastanut ketään muuta", vastasi Elina.

"Sinua on pakoitettu?"

"Niin, niin!"

"Ja nyt täytyy meidän erota!"

"Ainoastaan tämän elämän iäksi!"

"Mutta minun sinä olet!"

"Sinun yksin!"

"Hyvästi, kunnes ensi kerran kohdataan."

Åke painoi huulensa hänen huuliaan vasten pitkään suudelmaan. Silloin hän tunsi, kuinka Elina ikäänkuin solui pois hänen syleilystään.

Hän katsoi häneen; kasvot olivat valkeat kuin lumi, ja hän luuli hänen pyörtyneen.

Hän laski hänet hellävaroen matolle. Täältä hänet kyllä pian tavataan, ja ritari tahtoi säästää sekä itsensä että hänet uusista erojaisista.

"Nuku suloisesti, valkea ruusuni!" kuiskasi hän. "Olisin valmis toivomaan, ettet koskaan heräisi!..."

Nopein askelin poistui hän huoneesta.

Palattuaan huoneeseensa kirjoitti ritari Ermegård rouvalle, että hänen tärkeistä syistä oli heti lähdettävä. Hän jätti kirjeen eräälle palvelijalle ja riensi talliin, jossa itse satuloi ratsunsa, ja lasketti täyttä laukkaa tiehensä.

Mutta hän ei ollut kauas ehtinyt ennenkuin kuuli kellonläppäyksen linnasta. Mitähän se merkitsi?... Silloin hän muisti, että tornikellojen liikkeet olivat riippuvaiset tuulesta. "Sangen kaameaa hääpäivänä", jupisi hän.

Joutuisiko suloinen neitsyt tosiaankin toisen puolisoksi? Eikö olisi ollut armeliaampaa surmata hänet tai nostaa hänet hevosen lautasille ja kiitää pois? Mitä hurjimmat tuumat risteilivät hänen päässään, ja yhä kipakammin kannusti hän ratsuaan.

Markarydissa, Sunnerbron kihlakunnassa, oli hänen uskollistensa yhtymäpaikka. Siellä tapasi hän jo valmiina seitsemänsataa ratsumiestä; sitä paitsi oli siellä kaksi vanhaa, tuttua vapaaehtoista Skarasta, sepänpoika Brynte Byrelinpoika ja Marquard kultaseppä, jotka molemmat pyysivät palvella hänen johdossaan. Ritaria näytti ilahuttavan nähdä heitä jälleen, mutta heistä hän oli suuresti muuttunut. Hänen olennossaan oli silmiinpistävää levottomuutta ja kiihkoa. Hän puhui ainoastaan mitä kuului kunkin palvelustehtäviin, muuten oli hän vaiti.

Helsingborgin linnassa isännöi herra Tyge Krabbe, mahtava, ylpeä ja pöyhkeä vouti, joka kohteli epäinhimillisesti kansaa, emäntäänsä ja palvelijoitaan. Åke herra oli ajatellut yrittää hänen kanssaan otteluun. Nyt oli se tapahtuva. Koskaan ei hän ollut tuntenut niin suurta halua esiintyä heikkojen ja sorrettujen puolustajana.

Lähtö tapahtui elokuun 27 päivänä 1510. Samana päivänä ilmoitti muuan asemiehistä hänelle, että Thor oli karannut.

"Se ilahuttaa minua", vastasi hän. "Jos tapaan hänet vihollisten riveistä, on hän nähnyt viimeisen päivänsä."

Pieni parvi lähti liikkeelle alaspäin Fagerhultia ja Örkelljungaa kohden. Åke herra piti kaikkea tarkoin silmällä, kuten hänen tapansa oli. Hän varoi aina kavaloita salahankkeita heti jouduttuaan vihollisen maahan ja tahtoi mieluummin itse yllättää kuin joutua yllätetyksi.

Örkelljungan edustalla oli syvä metsäinen laakso; sen läpi kulki puro, jonka äyräät olivat rimpeä ja rämeikköä. Paikkaa nimettiin Fantehåleksi, ja tuulen taittamat oksat ja murrokset vaikeuttivat kulkua sen lävitse.

Viereiselle mäelle oli Tyge herra sijoittanut suuren sotajoukon. Thor oli kertonut hänelle ritarin aikomasta retkestä Helsingborgiin, ja vouti kokosi väkensä ja riensi Åke herraa vastaan.

Tämä ei aavistanutkaan väijytystä; kun hän saapui metsään, näki hän, kuinka kukkulat ympärinsä vilisivät aseellista väkeä.

"Ajatelkaa tarkoin, ritari!" kuiskasi Lassi Juutti,

Mutta Åke loi häneen ankaran katseen; hänen silmänsä salamoi ja paloi taistelunhalusta.

"Eteenpäin, urhoni!" huusi hän korkealla äänellä. "Seuratkaa jälestäni, vien teidät voittoon!"

"Tai kuolemaan", lisäsi Juutti.

Mutta ritari kannusti hevostaan ja riensi läpi laakson ja yli puron.

Vihollinen ei ollut ainoastaan ylivoimainen luvultaan, vaan sillä oli myös etu taistella kukkulalta jalan. Åkesta näytti olevan samantekevää, kuinka suuri luku hänellä oli vastassaan, hän kävi rajusti kimppuun, ja jokainen isku kaatoi miehen. Hänen rinnallaan taistelivat Brynte Byrelinpoika ja Marquard kultaseppä urhoollisuudella, joka herätti yleistä ihailua. Viholliset väistyivät hämmästyksissään.

Mutta ritari keksi Thorin heidän joukossaan. Hän kohotti miekkansa häntä kohden ja huutaen: "Kavaltaja!" kaasi hänet kuolleena maahan.

Silloin ohjasi tanskalainen Lauri Frost ratsunsa suoraan ritaria kohden, ja ennenkuin tämä ehti asettua vastarintaan, oli muukalainen asemies syössyt keihäänsä hänen lävitsensä.

Syntyi yleinen hämmennys. Tieto ritarin kuolemasta levisi kuin kulovalkea. Tanskalaiset hyökkäsivät tulisemmin kuin ennen, ruotsalaiset saatettiin pian täydelliseen epäjärjestykseen ja he koettivat pelastua pakenemalla. Monet heistä otettiin vangeiksi, ja päälippu joutui monien muiden lippujen keralla vihollisten käsiin.

Mutta ritarin ruumis korjattiin taistotantereelta ja vietiin Helsingborgiin, missä Tyge Krabben emäntä Anna juhlallisesti hautautti sen.

Ja niin sanotaan kansanlaulussa:

Hänen ruumiinsa on juhlien haudattu kirkkohon levätäksensä päivähän tuomion.

Kun Ingri löysi neitsyen makaamasta matolta, nosti hän hänet varovasti ja koetti kaikkia keinoja, mitä tiesi, palauttaakseen hänet eloon. Kun se ei onnistunut, riensi hän ilmoittamaan Ermegård rouvalle.

Tämä arveli, että Elina kyllä pian toipuu. Kuitenkin meni hän itse häntä katsomaan, mutta kun Elina ei totellut hänen kehoitustaan ja herännyt eloon, lähetti hän noutamaan kappalaista, joka oli yrtintuntija.

Tämä pelästyi ja sanoi, että neitsyt oli heti vietävä vuoteeseen. Siitä ei Ermegård rouva tahtonut kuulla puhuttavankaan. Pihaan ajoivat vaunut toisensa jälkeen, ulkoa kuului hilpeää naurua ja iloisia ääniä. Talossa oli häät, ei silloin käynyt laatuun olla sairas, ja kaikista vähimmin sopi se morsiamelle.

"Sanon teille, Ermegård rouva, hänet täytyy viedä vuoteeseen", toisti kappalainen; "minä en vastaa hänen hengestään".

Ankara linnanrouva väitti, että pappi vaati sitä ainoastaan häntä suututtaakseen, ja hän poistui vihoissaan huoneesta sanoen, että pappi sai tehdä mitä tahtoi.

Kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, ilmaisivat vieraat mitä hellintä osanottoa, ja sulhaseen näytti tapaus syvästi koskeneen.

Vieraat tosin kerääntyivät täysien pöytien ympärille, mutta he joko olivat vaiti tai puhelivat kuiskaillen keskenään; aiotut häät muistuttivat pikemmin hautajaisia.

"Missä on Åke?" huudahti Ermegård rouva äkkiä.

Kukaan ei voinut vastata kysymykseen.

Sitten tuli kirje ilmoille. Isoäiti ja tyttärenpoika vaihtoivat katseen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.

Kun päivällinen oli päättynyt, olivat vieraat iloiset saadessaan lähteä kotiin. He puhuivat, kuinka levottomia he muka olivat, ennenkuin saisivat tietää morsiamen toipuneen, ja Ermegård rouva sanoi toivovansa, etteivät he kieltäytyisi, kun hän ensi tilassa lähettää heille uudet hääkutsut.

Mutta tyytyväinen hän oli, kun viimeiset vaunut poistuivat. Sydämessään oli hän katkeroitunut Elinaa kohtaan. Tämä ei ollut koskaan ennen ollut sairaana, miksi piti hänen nyt sairastua? Niskoittelun täytyi olla syynä... Ja viime hetkessä... itsenään hääpäivänä!... Mutta odotas, kyllä saat, tyttö, maksaa sen!

Ingriltä kuuli hän, että Elina oli palannut tajuunsa, ja hän kuvitteli mielessään sitä levottomuutta, jolla "pahantapainen lapsi" odotti hänen saapumistaan.

Hän päätti antaa hänen odottaa, tytölle oli hyödyllistä olla hetken tuskissaan. Ja niin meni hän sisälle omaan huoneeseensa, istuutui lepotuoliin ja -- nukkui.

Erikinpoika hänet tuli siitä herättämään.

"Ettekö tahdo nähdä häntä vielä hengissä?" kysyi tämä.

"Hengissä?" Ermegård rouva tuijotti häneen.

"Åke on syypää!" sanoi Erikinpoika rutistaen kirjeen.

Mutta Ermegård rouva ei vastannut; hän riensi heti Elinan luo.

Tämä makasi aivan hiljaa, katse lujasti kiinnitettynä harppuun. Ermegård rouva puhui hänelle, mutta ei saanut mitään vastausta.

"Ottakaa pois harppu! Mitä hän siihen tuijottaa?"

Käsky täytettiin. Mutta sairas näytti silloin niin hätääntyneeltä, että harppu täytyi asettaa jälleen näkyviin. Sitten hän tyyntyi jälleen, mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan.

Ja niin istuivat Ermegård rouva ja Erikinpoika yötä päivää hänen luonansa. Kappalainen sanoi, että hän mahdollisesti saattaa herätä vielä kerran, ja sitä he odottivat.

Samalla he puhelivat keskenään. Kaikki oli ollut niin hyvin! Jos hän nyt kuolee, kuinka silloin käy? Mikä osa Åkella oli tässä?... Oliko hän kenties jutellut hänen kanssaan?

Viikossa vanheni Ermegård rouva vähintään kymmenen vuotta. Kenties se tuli siitä, että hän alituiseen piti silmänsä kiinnitettyinä Elinaan. "Jospa käsittäisin, mitä varten hän tuijottaa tuohon harppuun!"

Kerran aamupäivällä, kun he istuivat vuoteen ääressä kuten tavallisesti, kuului harpusta kova särähdys. Kaikki kielet olivat katkenneet, ja samana hetkenä sammui Elinan elämä kuin kynttilä, mutta kalpeille huulille levisi hymy.

* * * * *

Ermegård rouva ei elänyt kauan hänen jälkeensä. Tieto Åken kuolemasta koitui hänenkin kuolinsanomakseen.

* * * * *

Mutta sen jälkeen sanottiin Ettakissa yhä useammin kummittelevan. Talonväki näki usein vanhan rouvan vaeltavan nuoren naisen seuraamana pitkin linnankäytäviä. Kummitustornista kuului valittavia ääniä, kellot läppäsivät, ja vanha kappalainen lankesi joka päivä polvilleen alttarin ääreen ja rukoili palavasti: "Jumala olkoon heidän sieluilleen armollinen!"

2.

KÄYNTI SUOMESSA JA SEN SEURAUKSET.

Yhdysliike hansakaupunkien ja Ruotsin välillä oli Hannu kuninkaan silmätikkuna. Hän selitti kirjelmässä Lyypekille, että jollei yhteyttä Ruotsin kanssa katkaista, pitää hän hansakaupunkeja vihollisinaan ja lähettää koko laivastonsa ajelemaan heidän aluksiaan ja samoin hävittämään ja polttamaan Saksan rannikoita. Lyypekkiläiset suostuivat vastahakoisesti, mutta lähettivät samalla Saksan keisarin luo lähettilään, joka vei suuria lahjoja ja sai hänet lakkauttamaan valtiokirouksen. Sen jälkeen purjehtivat saksalaiset alukset vielä suuremmin joukoin kuin ennen niin Tukholmaan kuin muihinkin ruotsalaisiin rantakaupunkeihin.

Hannu kuningas raivosi, mutta vannoi kostavansa. Lyypekkiläisten alusten pyydystys oli jatkuva kuten ennenkin. Laivasto varustettiin ja päälliköiksi asetettiin Otto Rud ja Severin Norrby. Molemmat olivat hurjia merisissejä, vaikkei jälkimäinen ollut yhtä julma kuin edellinen. He alkoivat kuten tavallisesti hävittämällä ja polttamalla rannikoita, ryöstämällä kauppalaivoja ja estämällä kauppaa Ruotsin ja Tallinnan välillä. Sitten purjehtivat he syvemmälle Suomenlahdelle.

Oli elokuu 1509.

Leuto suvituuli hengähteli pienen Turun kaupungin ylitse. Oli sunnuntai ja kansa vaelsi suurin joukoin kirkkoon. Messun toimitti hurskas piispa Johannes Olavinpoika, joka yksinkertaisella esiintymisellään ja suurella hyväntekeväisyydellään saavutti yleisen rakkauden, ja kirkko oli hänen messutessaan täynnä tungokseen saakka.

Jumalanpalveluksen jälkeen palasi kukin kotiaan, jossa odotti katettu päivällispöytä, mutta iltapäivällä menivät sekä nuoret että vanhat ulos kaupungista nauttimaan kesäistä ilmaa ympäröivissä metsissä. Silloin leikittiin ja karkeloitiin, soittaen milloin kannelta, milloin huuliharppua. Vanhat istuivat katsellen, edessään kipponen kirsijuomaa tai pikari simaa. Perheenäidit kilpailivat keskenään tämän juoman valmistamisessa, ja se, joka onnistui parhaiten, nautti koko lailla kadehdittua arvoa.

Tällä kertaa sai pormestarin rouva palkinnon. Hänen miehensä tähden olisi se suotu hänelle mielellään; kaikki pitivät pormestarista. Mutta Leena Strivert oli syntyään saksalainen, hän puhui alinomaa, että sellaista leipää kuin oli Hampurissa, sellaisia sikoja ja sellaista simaa ei saanut mistään muualta kuin hänen talostaan.

Seurue oli sijoittunut eräälle kukkulalle, josta oli avoin näköala merelle. Alhaalla rannalla karkeloi nuoriso. Nyt oli parhaallaan menossa Engelbrektin polska, ja iloinen laulu helähteli laajalle ympäri.

"Isä, isä! Tuolta tulee monta laivaa!" huusi pieni poikaressu, joka juoksi rinnettä ylös ja ponnistuksesta punoittaen riensi pormestarin luo.

"Mistä?" kysyi tämä.

"Tuolta puiden takaa. Nyt ne näkyvät!"

Kaikki hypähtivät pystyyn.

"Herra Erik Turenpoika luultavasti."

Yhä useampia laivoja tuli näkyviin. Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Karkelo oli tauonnut.

"Tanskan lippu!" huusivat useat.

"Se on vihollinen!"

"Aseihin joka kynsi!" virkkoi pormestari tyynesti. "Alhaalla satamassa tavataan."