Part 6

"Hieman toinnuttuani lähetin noutamaan kappalaista. Puhuin Kurtista, ja hänen välttelevistä vastauksistaan ymmärsin, että tämä oli uskonut hänelle salaisuuden -- 'Tiedän sen jo!' keskeytin kärsimättömästi. 'Hän rakastaa!' -- 'Niin, kovaksi onneksi!' -- 'Ei, sillä minä rakastan myös häntä!' Ja nyt kerroin hänelle, kuinka tämä rakkaus oli kasvanut kasvamistaan, kuinka olin koettanut sitä vastustaa, mutta viimeinen kohtauksemme oli minulle osoittanut sen mahdottomaksi. -- 'Mikä on tarkoituksenne?' kysyi pappi. -- 'Mennä hänen kanssansa naimisiin heti suruvuoden loputtua.' -- 'Mutta ajatelkaa nimeänne, sukulaisianne!' -- 'Minä en välitä mistään muusta kuin rakkaudestani!'-- Mitä Kurt ajatteli, en tiedä, mutta kun hän painoi minut rintaansa vasten, tuntui minusta, kuin olisin löytänyt sataman, josta eivät mitkään surut minua saavuttaisi.

"Kymmenen kuukautta suruvuodesta oli kulunut. Päätettiin, että Kurt matkustaisi vieraihin maihin jälellä oleviksi kahdeksi kuukaudeksi, ja kun hän tulisi takaisin, vihittäisiin meidät suurimmassa salaisuudessa linnan kappelissa. Kukaan ei saanut tietää meidän yhdistyksestämme, Kurt itse ehdotti sitä, ja minä suostuin... Kuinka minä surin hänen ollessaan poissa! Pelkäsin, että hän kuolisi enkä minä saisi nähdä häntä enää koskaan. Kappalainen ehdotti, että minä matkustaisin häntä vastaan ja meidät vihittäisiin pienessä maakirkossa, jossa hänen veljensä oli pappina. Minä suostuin ilolla ja kirjoitin Kurtille. Kaikki kävi laskujen mukaan; minusta tuli hänen vaimonsa! Kuinka onnelliset olimme!... Ja kun tulimme tänne, oli ihmeellinen nautinto hiipiä kohtaamaan toisiamme. Useimmiten tapahtui se kappalaisen luona. Hän oli hellä isä, joka iloitsi lastensa onnesta. Muutamia kertoja otti hän puheeksi, että meidän pitäisi julaista yhdistyksemme, mutta kun Kurt näki, etten ollut siihen halukas, hylkäsi hän ehdotuksen.

"Vuoden kuluttua sai Kurt kovan yskän, se kiihtyi nopeasti, ja kymmenen kuukauden avioliiton jälkeen olin minä leski toisen kerran. En tiedä, mitä nyt tapahtui ympärilläni. Kappalainen piti huolta kaikesta. Kun seitsemän viikon kuluttua heräsin jälleen tajuntaan, sanottiin minulle, että olin saanut vielä yhden tyttären, jonka kappalainen oli antanut salaa eräälle talonpoikaisvaimolle hoidettavaksi. Hän ei tiennyt, tahdoinko tunnustaa sen omaksi lapsekseni. Kaikki, kaikki oli minusta samantekevää, tahdoin ainoastaan kuolla, mutta sitä ei minulle ollut suotu. Kun nousin jälleen jalkeille, näin, kuinka palvelijani katselivat minua ivallisesti hymyillen. He arvasivat osaksi asian, mutta heidän ei johtunut mieleensäkään, että olin mennyt naimisiin niin halpasäätyisen miehen kanssa, ja vielä vähemmän, että tunnustaisin lapseni omakseni... Sitä en tehnytkään, mutta otin hänet kotiini, kun hän oli vasta kolmivuotias, ja minä rakastin häntä rajattomasti, sillä hänellä oli isänsä kasvonpiirteet, mutta äitinsä ylpeä, ylväs mieli... Minä sanoin häntä palvelijattarekseni, mutta vaadin, että kaikkien toisten oli toteltava häntä kuin olisi hän tyttäreni... Ja kun he eivät tehneet sitä mielellään, kävi mieleni katkeraksi ja kovaksi. Ankarampaa komentoa ei pitänyt herra Ficke Bülowkaan; sanottiin, että hänen leskensä oli heistä molemmista pahempi. Kaksi tytärtäni kasvoivat ja varttuivat. Vanhempaa heistä näin harvoin, nuorempi sitä vastoin teki mitä tahtoi, eikä minulla ollut voimaa sanoa häntä vastaan, niin painavana tunsin syyllisyyteni.

"Kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään palasi Hedvig isänkotiinsa. Hän toi mukanaan hyvän ystävänsä Anna Flemingin. Tuntui kuin päiväpaiste olisi langennut synkkään kotiin, ja minä iloitsin heitä nähdessäni. Mutta minä näin nuoremman lapseni, hylätyn Edela parkani hiipivän vakoillen ympärinsä. Äskentulleet olivat vallanneet hänen paikkansa, hänelle ei ollut enää tilaa. Paha omatunto kalvoi minua, ja minä sanoin heille, että hän oli ollut lohdutuksenani yksinäisyydessäni, että olin pitänyt häntä aivan kuin tyttärenäni ja toivoin, että he tahtoisivat kohdella häntä vertaisenaan. Niin he tekivätkin, eikä kukaan voinut olla suloisempi ja rakastettavampi kuin hän. Hedvig kysyi minulta kerran, tunsinko Edela Kurtintyttären vanhempia. Kenties oli juoruilu saapunut hänen korviinsa. Minä vastasin, että he olivat yhtä hyvää sukua kuin hänenkin vanhempansa, ja sen jälkeen ei hän enää kysellyt.

"Monia ylhäisiä herroja ja ritareita vieraili siihen aikaan Ettakissa. Niiden joukossa oli pari Ribbingiä, molemmat kotoisin Suomesta, oli myös ritari Juhana Maununpoika. Hän oli jalo herra, mutta ylen vakava. Kun hän pyysi minulta Hedvigin kättä, pelkäsin minä, että tämä vastaisi kieltävästi, mutta ilokseni ja kummakseni hän suostuikin. Kun sanoin hänelle, etten ollut sitä odottanut, tunnusti hän mieltyneensä toiseen mieheen, mutta ei koskaan tahtonut siitä puhua, koska tämä mies oli aateliton. Minä ylistin hänen lujuuttaan; hän ei suinkaan ensi kertaa saattanut minua häpeämään. Vanhempi Ribbingeistä kosi Anna Flemingiä, ja minä näin, että ainoastaan syntyperä esti nuoremman pyytämästä Edelan kättä. Hän tunnustikin tunteen tälle, mutta sanoi ensin tahtovansa pyytää sukulaistensa suostumusta. Hedvig meni naimisiin ja muutti Göksholmaan. Anna matkusti Turkuun häitä varten. Edela ja minä olimme jälleen kahden. Nyt vasta uskoi hän minulle, että hän oli tehnyt salaisen liiton nuoremman Ribbingin kanssa; tämä oli sanonut, että hänen olisi kärsivällisesti odotettava neljä vuotta...

"Suuri suru odotti minua. Hiljainen Hedvigini kuoli antaessaan elämän pojalle. Minä otin Åken kotiin luokseni; lapsenlapseni ainakin tahdoin itse kasvattaa. Mutta Edela ei voinut ensinkään poikaa sietää. 'Näin hyvin, että hän tulee asettumaan tielleni', sanoi hän... Kului neljä vuotta, mutta Ribbing ei palannut. Edela oli poissa suunniltaan; hänelle tekivät kauppamiehet ja muut aatelittomat monia hyviä tarjouksia, mutta ilokseni hän hylkäsi ne. Eräänä päivänä tölmähti hän luokseni ja sanoi, että nuori Ribbing oli täällä, mutta salaa. Tämä tahtoi häntä heti seuraamaan. He vihityttäisivät itsensä muutamassa läheisessä kirkossa; sen jälkeen veisi hän vaimonsa kotiinsa. Ribbing oli sanonut, että se oli ainoa keino, jolla he voivat saada toisensa; hänen sukulaisensa eivät luultavasti koskaan antaisi mielisuosiolla suostumustaan. Minun ainoa ja korkein toivoni oli hyvittää Edelalle, mitä olin rikkonut häntä vastaan. En voinut aavistaakaan, että oli kysymys petoksesta; ja niin annoin suostumukseni."

Ermegård rouva oli tehnyt tunnustuksensa välillä vain harvoin pysähdellen. Oli kuin koko hänen entinen elämänsä olisi vaeltanut hänen ohitsensa ja hän ainoastaan kertonut mitä näki ja kuuli. Nyt viittasi hän Elinaa antamaan hänelle virvoitusjuoman, joka oli pöydällä. Tämä teki sen: "Rakas mummo, antakaa sen nyt jo riittää täksi päiväksi!" pyysi hän.

"Teette yhtäkkiä lopun kaikista voimistanne", lisäsi kappalainen.

"Ei, ei, olen vapautunut raskaasta taakasta. Kuulkaa nyt edelleen! Onneton lapseni matkusti, mutta hän palasi takaisin kahdeksan kuukauden kuluttua, kurja, kadotettu olento."

Ermegård rouvan katseet harhailivat ympäri huonetta; mutta kun Elina tahtoi osoittaa hänelle huolenpitoaan, sysäsi hän tämän luotaan ja jatkoi käheällä vapisevalla äänellä:

"Hän tahtoi antaa minulle anteeksi, mitä olin rikkonut, ehdolla, että hänen lapsensa tunnustettaisiin tyttärenlapsekseni ja saisi ne edut, jotka oli häneltä kielletty. Minä sanoin hänelle, että tahdoin tehdä mitä muuta tahansa; lapsi voisi saada taloja ja tiloja, mutta tunnustaa tyttärenlapsekseni en häntä voinut. Silloin oli hän aivan kuin kadonnut... Minä luulin ymmärrykseni pettävän. Lopulta sain tietää, mihin hän oli ottanut tyyssijansa, mutta hän kieltäytyi tulemasta minun näkyviini... Emme tavanneet enää toisiamme."

Ääni takertui kurkkuun, kesti useita minuutteja ennenkuin vanhus voi jatkaa.

"Edela tuli joka yö luokseni", aloitti hän.

"Unessa?" kysyi kappalainen.

"Olin täysin valveilla!"

"Tuleeko hän vieläkin?"

"Ei niin usein, mutta aina samoin vaatimuksin, samoin julmin vaatimuksin."

"Ja te kieltäydyitte yhä?"

"Minä mietiskelin yötä ja päivää, kuinka täyttäisin hänen toivomuksensa paljastamatta itseäni. Vihdoin löysin keinon. Jos ottaisin talooni muutaman Anna Flemingin lapsista ja naittaisin hänet Edelan pojalle, saisi hän silloin nimen, joka oikeuden mukaan hänelle kuului. Seuraavana yönä näyttäytyi Edela uudelleen minulle. 'En tiedä, onko teidän aikeenne kaikkinäkevälle otollinen', sanoi hän, 'mutta tuokaa lapsi Ettakiin, antakaa hänen asua tornikamarissa, minä valvon ja suojelen häntä. Mutta muistakaa, että tytön on vapaasta tahdostaan mentävä hänelle; jollei hän sitä tee, pidän kiinni vaatimuksestani. Teidän täytyy antaa hänelle nimenne, äiti, ja jollette sitä tee, on teidän hautanne oleva yhtä rauhaton kuin minunkin!'"

Elina oli vaipunut polvilleen ja painanut kätensä ristiin. "Hänen äitinsä se siis on aina käynyt luonani", sanoi hän. "Nyt ymmärrän harhailevan hengen levottoman hellyyden. Miksi ette ole sanonut sitä minulle ennen, olisin silloin epäröimättä laskenut käteni hänen käteensä!"

"Sanot nyt niin, kun tiedät, että hän on kuollut!"

"Ei hän ole kuollut, mummo! Sydämeni sanoo, että hän on palaava. Silloin tahdon heti yhdistää kohtaloni hänen kohtaloonsa, jotta sinä ja vainaja saisitte rauhan sieluillenne."

Ermegård rouva viittasi kappalaista tulemaan lähemmäksi. "Jos hän on kuollut", sanoi hän, "tai jos minä kuolen ennenkuin hän palaa, eikö silloin tämä tunnustus, jonka olen tehnyt, ole kylliksi?"

"Jotta teidän tyttärenpoikanne voi astua laillisiin oikeuksiinsa, on teidän vihkitodistuksenne näytettävä. On niin ja näin, riittääkö tämäkään, kun hän itse ei ole aviolapsi."

"Sukusiteet poistetaan avioliitolla Elinan kanssa."

"Siltä näyttää, mutta meidän Herramme ei salline narrata itseään, ja pelkään, että viisautenne on joutuva häpeään."

"Ei mitään vaaraa!" sanoi Ermegård rouva. "Laupeudessaan ei hän tee niin tarkkaa tiliä kanssamme; ennen kaikkea sallii hän meidän säilyttää hyvän ja kunniallisen nimemme."

"Ajatelkaa tarkoin mitä teette, neitsyt", sanoi kappalainen Elinalle; "on kysymys elämänne onnesta!"

"Tahdotteko häntä kiellellä?" huusi Ermegård rouva.

"Ainoastaan varoittaa, erittäinkin, jos teidän sydämenne ei olisi vapaa."

"Se on vapaa!" vastasi neitsyt väristen.

"Älkää pettäkö itseänne!"

"Elina!" huudahti Ermegård rouva. "Älä kuuntele häntä, hän tahtoo vetää sinut pois minusta."

"Sitä ei tee mikään maailmassa!"

"Minä olen tehnyt ainoastaan velvollisuuteni", vastasi kappalainen.

Ermegård rouva oli oikeassa, kun hän sanoi heittäneensä raskaan kuorman hartioiltaan. Hän sai uusia voimia, uutta nuorteutta, ja hän sanoi nyt samoin kuin Elinakin:

"Hän ei ole kuollut!"

Tähän aikaan teki Åke Hannunpoika maankuulun retken Anholtin saarelle Kattegattiin, mistä ritari palasi tuoden runsaan saaliin porvarien sinne viemiä kalleuksia. Ermegård rouvalle saapui kirjeitä sekä valtionhoitajalta että Trotte Maununpojalta. He onnittelivat häntä siitä, että hänellä oli niin urhoollinen sukulainen, jonka tähden hänen omakin nimensä tuli säilymään jälkimaailmalle, ja molemmat sanoivat, ettei maassa ollut suurempaa sankaria ja jalompaa ritaria.

Nämä iloiset viestit, jotka niin imartelivat hänen ylpeää mieltään, ja varmuus siitä, ettei Elina pettäisi lupauksiaan, näyttivät vanhan rouvan palauttavan terveyteensä ja voimiinsa. Sama sitkeä joustavuus, joka säilyi hänen tahdossaan, oli levinnyt hänen ulkonaiseenkin ihmiseensä.

Ermegård rouva paisui ylpeydestä. Hän sanoi, että Åke oli häneen, ja mietiskeli mielessään, kenen ylen ylhäisen neitsyen kanssa naittaisi hänet. Tuskin kukaan näytti ansaitsevan sitä arvoa. Alistuvasti kuunteli Elina puhetta siitä, mutta se kirveli sydäntä.

"Örebron linnan läänitys antaa hänelle oikeuden kohottaa katseensa korkealle", sanoi Ermegård rouva, "ja jollei Svante Niilonpoika olisi jo naittanut pois kaunista tytärpuoltaan, olisi Åke saanut kosia häntä".

"Mutta hän oli hyvin nuori."

"Entä sitten, kukaan ei ole kyllin nuori ja kaunis niin uljaalle ritarille kuin minun Åkelleni."

"Te sanoitte kuitenkin minulle..."

"Mitä niin?"

"Että ikäeroitus hänen ja minun välillä..."

"Ahaa, kadutko jo?"

"En, mummo, mutta..."

"Sitä paitsi ei Åke ole koskaan ajatellut sinua, ja sinä olet luvannut uskollisuutta toiselle."

"Niin olen!"

Niin pian kuin Elina pääsi kuulemasta Åkesta puhuttavan, saattoi hän pitää kurissa ajatuksensa ja tunteensa: silloin oli velvollisuudentunto peräsimessä ja päivä meni kuin pieni pursi tyynessä vedessä. Mutta kun ajattelematon vanhus tuli ja alkoi pitää ylistyspuheitaan Åke herrasta tai kun kansan kesken puhuttiin hänen erinomaisesta rohkeudestaan, silloin alkoivat hyrskyt heitellä pientä purtta, peräsin viippui sinne ja tänne, ja hyvät päätökset olivat tiessään.

Ermegård rouva oli useita kertoja kirjoittanut Skaraan tiedustellen Erikinpoikaa, mutta ei ollut kuullut hänestä mitään. Ingristäkään ei hän voinut saada mitään tietoa, molemmat olivat kadonneet jäljettömiin.

Kolmisen viikkoa myöhemmin, varhain aamulla, nähtiin suurten, kömpelöiden vaunujen ajavan pihaan, ja Skaran tuomiorovasti pyysi puhutella jaloa Ermegård rouvaa.

Tämä avautti äskettäin sisustetut huoneet ja meni heti ottamaan häntä vastaan.

Monien molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen tulivat he tuomiorovastin käynnin tarkoitukseen.

"Tiedätte kai, jalo rouva", sanoi rovasti, "sen häväistyksen, jota teidän väkenne on minulle hankinnut?"

"Ei, minä en tiedä mitään!"

"Eräs lailliseen muotoon laadittu testamentti on kiihoittanut muutaman ahnaan talonpojan hyödynjanoa, niin että hän katsoo enemmän omia etujaan kuin lapsensa ikuista autuutta."

"Onko sellainen mahdollista!"

"Saattaisin hyvin luulla teidät kaikesta tietämättömäksi. Mutta mies, jonka teitä on kiittäminen kaikesta, tahtoo heittää varjon minun ja koko tuomiokapitulin ylle, mutta se on tehty tyhjäksi Herran ihmeellisestä armosta ja rikollinen on pantu varmaan talteen... Nyt on kuitenkin laita niin, että me kirkon miehet annamme mielellämme armon käydä oikeuden edellä, ja minä olen tullut tänne kysymään teiltä, jalo rouva, toivotteko erityisemmin, että syntinen armahdetaan."

"Otaksun, että teidän armonne puhuu Antero Erikinpojasta."

"Muistaakseni hän nimittää siten itseään."

"En tiedä mitä hän on rikkonut, mutta suuresti hänet on täytynyt viedä harhaan, sillä kenelläkään ei ole niin vilpitöntä tahtoa tehdä oikein kuin hänellä. Olen sangen kiitollinen teidän armonne hyvästä lupauksesta päästää hänet vapaaksi. Muuten olisi minun ollut pakko pyytää tyttärenpoikaani, Örebron linnan päällikköä, jaloa ritaria, herra Åke Hannunpoikaa toimittamaan hänet vapaaksi, ja hän olisi kyllä tehnyt sen, vaikkapa siihen olisi tarvittu asevoimaakin."

Tuomiorovasti oli joutunut sangen hämilleen, jalo rouva oli menetellyt liian rutosti. Mihin hän oli aikonut monien mutkien jälkeen suostua, sen oli rouva vanhus heti pitänyt ratkaistuna asiana ja heittänyt hänen jalomielisyytensä sisimmän perusteen hänelle vasten kasvoja kuin minkäkin hansikkaan.

Nyrkkioikeuden ajat eivät olleet vielä menneet. Yksityisiä riitoja ratkaistiin miekalla, eivätkä hyökkäykset luostareihin ja kirkkoihin kuuluneet tavattomuuksiin. Jos Åke herra olisi tehnyt jutun Antero Erikinpojan katoamisesta, olisi tuomiokapituli joutunut suuriin ikävyyksiin. Kunnianarvoisa isä ei kuitenkaan tahtonut heti antaa myöten, se olisi näyttänyt tappiolta. Sentähden sanoi hän hymyillen:

"Siunatulla kirkollamme on, paitsi Jumalan ja pyhän isän suojelusta, monta puolustajaa maassa. Olin luullut, että jalo ritari hänkin kuuluisi niihin."

"Ei, jos on kysymys vääristä teoista!"

"Eikö äidin pidä ottaa veitsi lapsen kädestä, jos tämä tahtoo haavoittaa häntä sillä?"

"Kyllä, mutta..."

"Niin tässä on tapahtunutkin. Kirkko antaa rakastavaisesti anteeksi, mutta pitää silmällä sitä, joka on rikkonut..."

"Mitä teidän armonne tarkoittaa?"

"Että jos kirkko onkin antanut anteeksi ensimäisen harha-askeleen, rankaisee se toisen sitä ankarammin."

"Ymmärrän."

"Ja kirkolla on pitkät käsivarret."

"Sanon sen kyllä hänelle."

"Mitään muuta en tahdokaan", sanoi hurskas pappisvaltias nousten.

"Ei suinkaan teidän armonne aio vielä lähteä? Ettak ei ole niin vieraanvaraton kuin se kenties loitolta katsoen näyttää."

"Jos niin on, viivähdän mielelläni!"

Ja hän antoi uudelleen painavan ruumiinsa vaipua niihin pehmeihin tyynyihin, joilla tuoli oli peitetty, ja virkkoi syvästi huoaten: "Me kirkon miehet olemme olemassa ainoastaan muita palvellaksemme."

Hurskas isä ei ollut suinkaan kylmäkiskoinen pöydän nautinnoille. Hän noudatti halulla kutsua, tervehti alentuvasti kappalaista ja piteli kauan Elinan kättä omassaan, jupisten jotakin siitä ilosta, jota hän tunsi nähdessään niin hurskaan neitsyen.

Pöytä notkui hopeavatien alla, ja ruokalajien paljous vakuutti pappisvaltiaalle, että hän vieraili rikkaassa talossa. Mutta niinpä hän osoittikin, että hän oli siihen tottunut.

Ateriaa höystettiin vilkkaalla keskustelulla, jolloin pääasiallisesti puhui vieras. Kuten tavallista oli, alotti hän ylistämällä ruokaa ja perhe-elämän onnea, jonka näkeminen aina ilahutti pappia, vaikkei hänelle itselleen sitä suotukaan... Kuta enemmän viiniä ja olutta hän sitten nautti, sitä korkeammalle kohosi tunnelma, ja aterian lopulla leijaili rovasti ylhäällä pilvissä ja ojensi sieltä siunaten kätensä langenneen ihmiskunnan ylitse.

Mutta tällä kertaa kova onni potkaisi tuomiorovastin suinpäin alas toisten syntisten ihmisten joukkoon.

Ovi aukeni äkkiä ja Erikinpoika astui sisään.

Ilo, hämmästys, suuttumus, toiveiden pettymys olivat ne vaihtelevat tunteet, joita hänen näkemisensä herätti. Ermegård rouva meni malttinsa säilyttäen häntä vastaan, ja vaikkei vanhus tuomiorovastin tähden voinutkaan avata syliään, näki nuori mies ilosta säteilevistä silmistä, kuinka tervetullut hän oli. Hänen silmänsä etsivät Elinaa. Tosin tämä hieman kalpeni, mutta puristi lämpimästi hänen ojennettua kättään.

Kappalaisen tulotervehdys oli mitä vilpittömin. Hän sulki hänet syliinsä ja kiitti Jumalaa.

Tuomiorovasti oli seissyt mykkänä katselijana. Viini ja voimakas aamiainen olivat jossain määrin häntä herpaisseet; hän ei ollut oikein varma, eikö Erikinpoika kenties ollut saanut vapauttaan hänen suostumuksestaan.

Tämä poisti häneltä pian kaikki epäilykset.

"Tällä kertaa voititte te, voititte viekkaudella ja petoksella!" huudahti Erikinpoika kääntyen tuomiorovastiin. "Seuraavalla kerralla voitan minä!"

Kiukku melkein vääristi tuomiorovastin kasvot, ja se hymyilevä ilme, jota hän koetti näytellä, ei suinkaan häntä kaunistanut.

"Näen surulla, etten ole onnistunut parhaissa tarkoituksissani", sanoi hän ottaen Ermegård rouvalta jäähyväiset.

Nyt ei enää koetettukaan häntä pidättää, ja pian nähtiin vanhojen vaunuromujen lähtevän jälleen tiehensä.

Kohtaus tuomiorovastin kanssa antoi Ermegård rouvalle ajattelemista moniksi päiviksi. Hän ei ollut koskaan ollut papeille oikein suosiollinen, mutta nyt hän oli vielä vähemmän kuin ennen.

Erikinpoika oli odottanut, että häät heti vietettäisiin, mutta hän oli liian ylpeä muistuttaakseen saamastaan lupauksesta. Elina oli ystävällinen ja osanottavainen, kuunteli melkein hartaudella, kun hän puhui, ja koetti sovittaa vastauksensa parhaimmiten hänen mielikseen. Jos hän pyysi laulamaan ja soittamaan, teki Elina sen heti, mutta jos hän katsoi häneen rakkaudesta uhkuvin katsein, silloin loi Elina punastuen katseensa maahan.

Eräänä päivänä pani Ermegård rouva heidän eteensä asiakirjan, jonka oli saanut Turun raadilta. Se oikeutti Antero Erikinpojan, mentyään avioliittoon Elina Ribbingin kanssa, ottamaan hänen sukunimensä; siten tuli uusi sukuhaara alkamaan hänen kauttansa.

"Ja nyt, rakas lapseni", sanoi vanha rouva, "nyt vietämme häänne upeudella ja ilolla!"

"Ja minä, kiittämätön, kun olen valittanut kohtaloani!" huudahti nuori mies. "Olihan se minulle lahjoittanut paljon suuremman onnen kuin olen odottanutkaan!"

Elina koetti hänkin olla iloinen, ja vaikkei hän ajatellutkaan tulevaa liittoa myrskyisellä ilolla, kuten Erikinpoika, niin ei hän sitä ainakaan pelännyt. -- Ermegård rouva lähetti kutsukirjeitä laajalle ympärinsä, ja muuan sellainen lähetettiin myös Åke herralle Örebrohon. Se kohtasi hänet kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän satuloitsi heti hevosensa, ja ainoastaan uskollisen Lassi Juuttinsa seuraamana lähti hän matkalle.

Viisi päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui hän Ettakiin. Ermegård rouva, Elina ja Erikinpoika olivat kaikki nähneet hänen laskettavan pihaan. Hän oli hypännyt ratsultaan ja muitta mutkitta juossut sisälle linnaan. He näkivät, kuinka asemies otti haltuunsa molemmat läähättävät ja vaahtoiset orhit, mutta turhaan odottivat he ritarin tulevan sisään. Heidät valtasi outo pelko ja levottomuus. Mikä saattoi viivyttää häntä, mihin oli hän mennyt?

Linnanvartia kutsuttiin saapuville, ja hän ilmoitti, että ritari oli heti mennyt kappalaisen luo.

Kaikki ymmärsivät, että hän oli mennyt ottamaan selkoa asioista. Ylpeä Ermegård rouva tunsi, että hän oli loukannut ritarin oikeutta, ei ainoastaan perintöön nähden, joka taisi olla Åkelle samantekevää, vaan lisäksi, mikä oli pahempaa, ryöstämällä häneltä neitsyen, jota hän rakasti.

Elina istui ompeluksensa ääressä, mutta hänen kalpeat poskensa ja vapisevat kätensä ilmaisivat hänen mielentilansa. Antero Erikinpoika käveli huoneessa edestakaisin. Hän puhui milloin yhtä, milloin toista, mutta kukaan ei kuullut häntä, ja hän tiesi tuskin itsekään, mitä hän sanoi. Ritari oli tullut, ja odotus kävi pitkäksi.

Vihdoin saapui linnanvartia esittäen ritarin pyynnön, että Ermegård rouva soisi hänelle keskustelun kahdenkesken.

"Pyytäkää ritaria tulemaan tänne!" vastasi hän viitaten Elinaa ja Erikinpoikaa poistumaan huoneesta. Edellinen pujahti omaan huoneeseensa. Jälkimäinen riensi Ermegård rouvan luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan.

"Jos sallitte hänen eroittaa Elinan minusta, en voi elää enää kauemmin!" kuiskasi hän.

"Luuletko sinä, että hänen tai kenenkään tähden luovun siitä, mitä olen niin monia vuosia tavoitellut! Sinä olet minua yhtä lähellä kuin hän, tällä hetkellä lähempänäkin."

"Hän sanoo, että on kysymys hänen onnestaan."

"Ja vaikka hän sanoisi sen maksavan hänen henkensä, vastaisin minä kuitenkin ei!"

"Isoäiti, Jumala on siunaava teitä!"

"Maksan vain velkani äidillesi. Mene nyt!"

Kun Åke Hannunpoika astui sisään, pelästytti Ermegård rouvaa se syvä vakavuus, joka oli levinnyt yli ritarin olennon. Hän oli aikonut antaa nuhteita siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa. Mutta ritarin näkeminen herätti ainoastaan hänen harmiaan. Kuinka uskalsi tämä yrittää repiä alas, mitä hän nerokkaasti ja vaivalloisesti oli rakentanut turvatakseen omaatuntoaan? Eikö ollut maassa neitosia yllinkyllin, muitakin kuin Elina Ribbing?

"Sydämellisesti tervetullut, rakas tyttärenpoikani!" sanoi hän ojentaen kätensä, jota ritari kunnioittavasti suuteli. "Vanhalle Ettakille on kunniaksi, kun saa ottaa vastaan niin mainehikkaan vieraan. Olkaa varma siitä, että maineenne on kulkenut edeltä."

"Soturin toimet päättyvät, kun hän lähtee taistelutantereelta", vastasi Åke. "Sydän vaatii oikeutensa, kun hän palaa kotiin."

"Siellä voi olla muita, joilla on yhtä hyvät vaatimukset."

"Antakaa sitten ratkaista sen, jota kysymys koskee!"

"Sinä olet puhutellut kappalaista?"

"Niin, isoäiti!"

"Hän on sanonut sinulle?..."

"Teidän käskystänne, mitä olette uskonut hänelle."

Ermegård rouva veti syvään henkeään. "Silloin täytyy sinun käsittää..." sanoi hän.

"Että Antero Erikinpoika on teidän tyttärenpoikanne samoinkuin minäkin; että hänen äitiään on kohdeltu julmasti ja väärin ja että te olette velvollinen antamaan hänen pojalleen kaiken sen hyvityksen, minkä voitte antaa. Kaikkeen tähän yhdyn täydestä vakaumuksesta. Mutta kun hänen isänsä ei ole tunnustanut häntä, ei hänen kannettavakseen kuulu isän nimi, vaan teidän..."

"Minun! Mutta etkö sitten käsitä..."

"Teidän ylpeyttänne loukkaa viimeisen avioliittonne tunnustaminen ja vielä enemmän se, että onneton tyttärenne päätti..."