Part 5

Sillävälin oli Elina sytyttänyt lamppunsa ja yhtä rohkeasti kuin entispäivinäkin alkanut taivalluksen kautta linnan pimeäin käytäväin. Tällöin oli hänellä aina ollut sellainen tunne, että joku kulki hänen rinnallaan. Viime kerralla se oli inhimillinen olento, nimittäin Åke, jonka hän toi takaisin mukanaan. Nyt oli hän kuulevinaan kannusten kilinää, mutta vaikka se veikin hänen ajatuksensa jälleen Åken luo, pysyi hän tyynenä ja arveli äänen tulevan asesalista. Vanhat varustukset olivat siellä varmaankin riippuneet satoja vuosia ympäri seiniä ja seinätoukat olivat varmaankin nakertaneet irti joitakin kappaleita, jotka romahtelivat maahan ja häiritsivät kaameaa hiljaisuutta... Tosin ihmetteli hän, tulivatko entiset omistajat muistuttamaan häntä muinaisista ajoista, mutta hän ei ollut koskaan heitä häirinnyt, sentähden eivät he hänestä välittäisikään.

Kun hän pani avaimen tornikamarin lukkoon, oli hän näkevinään valoa sisältä, mutta kun hän avasi oven, oli pieni kamari aivan pimeä, ainoastaan himmeä valo lankesi sisään ikkunasta. Hän katsoi ulos siitä, katsoi alas puutarhaan, jossa muutamat varjot liikkuivat. Olipa hän kuulevinaan ääniäkin. Mitä ne puhuivat? Hänestä kenties?

Hänet valtasi tunne kaiken turhuudesta, hän näki sydämensä pakahtuvan suuren surun alla, mutta se kävi hänelle rakkaammaksi kuin mikään muu maailmassa, ja kun hän piti siitä kiinni, tuntui kuin se kohottaisi hänet taivaaseen... Tummat varjot puutarhassa katosivat. Ne menevät levolle, ajatteli hän, minäkin tahdon tehdä niin.

Kun hän kääntyi ikkunasta poispäin, näki hän mukanaan tuomansa pienen lampun palavan sangen himmeällä valolla. Silloin hän muisti, että oli unohtanut täyttää sen öljyllä. Muulloin oli hänelle tapana jättää se palamaan koko yöksi, mutta nyt oli hänen varattava valkeaa paluumatkaksi, ja sentähden oli tarpeellista sammuttaa lamppu. Tulukset hänellä oli pöydän nurkalla; hän nosti lampun kiireesti ikkunankomeroon ja puhalsi sen sammuksiin.

Sitten lankesi hän polvilleen Mariankuvan eteen. Nyt kuten aina luki hän ensin iltarukouksensa. Sitten rukoili hän puhdasta mieltä, joka tiesi tiensä. Sen jälkeen laskeutui hän olille ja nukkui muutamain minuuttien kuluttua.

Valvoivatko hyvät enkelit hänen vuoteensa ääressä. Polvistuiko vaikeroiva, levoton sielu, joka tarvitsi hänen apuaan?

Kun Elina heräsi, oli täysi päivä. Mutta hän nousi ja hänen täytyi puristaa käsillään päätänsä päästäkseen oikein omaksi itsekseen... Mitä hän oli uneksinut?... Vei aikaa, ennenkuin sai sen palautetuksi muistoonsa.

Eikö hän ollut ollut Ermegård rouvan huoneessa? Eikö tämä maannut vuoteessa kuolemaisillaan, ja eikö hänen ympärillään liikkunut taulussa kuvattu vieras rouva? Kumpikaan heistä ei voinut nähdä Elinaa, mutta hän kuuli Ermegård rouvan valittavan ja vaikeroivan, toisen siitä olematta huolissaan.

"Joutukaa, pian on aikanne lopussa!" huusi vieras.

"Enkö ole hankkinut apua!"

"Tyttö ei tahdo!"

"Hänen täytyy!"

Silloin oli Elina näkevinään nuoren miehen lähestyvän vuodetta. Vieras nainen heittäytyi hänen syliinsä, ja he menivät käsi kädessä sairaan luo.

"Ermegård!" sanoi nuori mies.

Sairas katsoi häneen mitä suurimman kauhun ilmeellä.

"Täytyykö minun tunnustaa?"

"Itsestäsi on sinun se tehtävä."

"Silloin tiedän muitakin keinoja!"

Nuori mies kääntyi hänestä ja oli poissa.

Vanhus huusi ja kirkui, mutta nuori mies ei tullut takaisin.

"Minä jään tänne viimeiseen saakka!" sanoi vieras nainen.

"Minua kiusataksesi?"

"Saadakseni totuuden ilmi."

"Ei koskaan!"

"Minä en saa mitään rauhaa haudassani. Miksi minun täytyy aina olla läheisyydessänne? Niin, siksi, että te olette ainoa, joka voitte puhua."

"Minä kuolen sitä tekemättä."

"Voi silloin teitä ja minua!"

"Jätä minut rauhaan, onhan minulla aikaa!..."

Sana sanalta toisti Elina tämän ihmeellisen keskustelun.

Hän tiesi, että juuri häntä tahdottiin pakoittaa; mutta Ermegård rouvaa ajatellessaan täytti hänen sielunsa sääli, ja jos hänen sydämensä oli välinpitämätön, niin mitä hänelle merkitsi, kenelle antoi kätensä!

Hän meni ikkunan luo ja silmäili ulos. Alhaalla seisoi Erikinpoika ja katsoi ylös. Elina vetäytyi nopeasti takaisin... Ei koskaan, koskaan suostu hän menemään tuon miehen vaimoksi! Ja hän heittäytyi alas olkivuoteelle ja suli kyyneliin.

Silloin oli kuin käsi koskettaisi hänen päätänsä ja ääni kuiskaisi hänen korvaansa: "Ole vahva, ja sinä olet saava kunnian kruunun! Ainoastaan sinun uhrautuvaisuudessasi on meidän pelastuksemme!"

"Niin, minä tahdon olla luja", sanoi hän nousten ja kuivaten kyyneleensä. "Tahdon voittaa tämän kummallisen vastahakoisuuden, ja vaikka en käsitäkään syytä, teen minä kuten toiset toivovat."

Tämä ajatus vahvisti häntä, hän järjesti pikimmiten tukkansa ja sytytti lampun. Paluumatkalla ei tapahtunut mitään häiritsevää. Ermegård rouva lepäsi edelleen vuoteessaan. Elina muisti unensa ja haeskeli kauhuissaan silmillään vierasta naista. Ketään ei näkynyt, mutta vanhus ojensi käsivartensa häntä kohden ja sulki hänet syliinsä.

"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty, olen saanut sinut takaisin! Nyt et saa enää jättää minua!"

Vanhus ei kysellyt mitään; hän katseli ainoastaan Elinaa hätäilevän näköisenä, ja taaskin muisti Elina unensa.

"Elina!" kuiskasi sairas.

"Tässä olen!"

"Oletko nähnyt hänet?"

"Olen, mummo!"

"Tiedätkö mistä on kysymys?"

"Niin luulen!"

"Suostutko sinä?"

"Teidän tähtenne!"

"Hän tulee ottamaan sinun nimesi!"

"Minun?"

"Aivan niin! Kutsu hänet tänne!"

Elina nousi, mutta hänen polvensa horjahtelivat, hän ei voinut liikahtaakaan.

Samassa aukeni ovi ja Erikinpoika astui varovasti sisään. Hän meni Elinan luo ja ojensi tälle kätensä. Elina antoi hänelle kätensä, ja hän piti sitä omassaan, viitaten vanhukseen. Sairas näki ja katsoi hymyillen heihin molempiin.

Silloin täytyi Elinan jälleen vapauttaa kätensä; hän tunsi suostuvansa valheeseen.

Erikinpojan muoto muuttui, kun Elina veti kätensä pois, mutta hän sanoi olevansa pakoitettu matkustamaan pois sen jutun tähden, joka hänen oli nostettava tuomiorovastia vastaan. "Voisi tapahtua, että viivyn kauemmin poissa", sanoi hän. "Mutta mitäs siitä, eipähän täällä kukaan minua kaivanne!"

"Odotas!" huusi Ermegård rouva ja nousi kiivaasti. "Ojentakaa molemmat minulle kätenne!"

"Hän ei tahdo!" puuskahti Erikinpoika.

"Elina!" huudahti sairas melkein vaikeroivalla äänellä.

"Ottakaa käteni, mummo!"

Sairas teki niin ja pani sen Erikinpojan käteen. "Niinpä yhdistän teidät Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä!" huudahti hän lujalla äänellä. "Kirous sille, joka rikkoo liiton!"

Elina värisi, ja Erikinpoikakin oli kiusallisesti liikutettu. "Ettekö tahdo siunata meitä?" sanoi hän.

"Kyllä, kyllä, minä teen sen!... Sinun on otettava hänen nimensä!"

"Hänen?"

"Niin, niin, puhumme siitä sitten... Häät pidetään sangen pian."

"Jos neitsyt suostuu?"

Raukka; hän oli vaipunut tuolille ja peitti päänsä käsiinsä.

"Hän on jo suostunut."

"Mutta minulla ei ole mitään!"

"Puolet kaikesta omaisuudestani on sinun!"

"Onko teillä oikeus..."

"Onko-ko minulla!... Enkö voi lahjoittaa sitä sinulle lämpimin käsin! Voi sitä, joka koettaa minua estää!... Vietämme häät palattuasi."

"Se olisi liian suuri onni."

"Enkö ole sanonut, että tahdon valmistaa sen!" Ja vanhus ojensi kätensä suudeltaviksi.

"Elina, saanko puhutella teitä kahdenkesken?" pyysi Erikinpoika sitten.

Elina seurasi häntä äänetönnä.

"Tämä yhdistys on teistä vastenmielinen?"

"Tottelenhan minä!"

"Tiedättekö, että olen Ermegård rouvan tyttärenpoika?"

"Miksi ette sitten kanna hänen nimeään?"

"Tätä juuri pyydän teitä ottamaan selville. Hän kieltäytyy sanomasta sitä minulle."

"Kyllä teen mitä voin."

"Tahdotteko myös koettaa kiintyä minuun?"

"Kyllä, tahdon!"

"Tietäisittepäs, kuinka suuresti teitä rakastan!"

"Tahdon koettaa, että ansaitsisin sen."

"Ojentakaa minulle kätenne!"

Elina ojensi ja toinen suuteli sitä hellästi.

"Pahastutteko, jos en annakaan sitä pois?"

Elina käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.

"Jos pyytäisin, antaisitteko minulle suukkosen?"

"Jos vaaditte", vastasi Elina alistuvasti.

"Ei, Elina, en vaadi mitään, mutta lupaan sitä vastoin viipyä poissa, kunnes olette ehtinyt tottua ajatukseen, että kuulutte miehelle, jota sydämenne ei ole valinnut."

Hän piti sanansa ja lähti seuraavana päivänä.

Ermegård rouva toipui tämän asiain käänteen johdosta nopeasti sairaudestaan. Hänen ainoana ajatuksenaan oli häiden valmistaminen; häitä hommasi hän aivan kuumeisella kiihkolla. Elina ei uskaltanut tehdä vähäisintäkään vastaväitettä. Ermegård rouvasta muuten oli talon ankara järjestys höltynyt hänen sairautensa aikana, mutta nyt otti hän isännyyden ohjat itse käsiinsä, ja niin linnanvartia kuin kaikki palvelijat vapisivat pian hänen vihaansa. Saattoi hyvin sanoa, että hän piti paljasta miekkaa kädessään ja löi, missä vain löysi jotakin muistutettavaa.

Ajan oloon saapui Erikinpojalta kirjeitä, joissa kerrottiin kaikista niistä esteistä, joita oli ilmestynyt hänen tielleen. Oli tahdottu vetää asia hengellisen tuomioistuimen eteen, mutta laki sanoo: "Jollei piispa tahdo talonpojalle oikeutta tehdä, niin olkoon talonpojalla oikeus valittaa kuninkaalle", ja sillä perusteella oli Erikinpoika vihdoinkin onnistunut saamaan asian siirretyksi maallisen tuomioistuimen eteen.

Kirjeet päättyivät moniin tervehdyksiin Ermegårdille ja Elinalle; erikseen viimeksimainitulle ei hän kirjoittanut.

Tähän saakka ei Ermegård rouva ollut sallinut vähimpiäkään muutoksia vanhassa sisustuksessa. Nyt peitätti hän lattiat matoilla ja ripustutti tapetit seinille. Kallisarvoisia verhoja hankittiin useihin huoneihin, ja jokaisen esineen tultua paikalleen oli kuin hän olisi maksanut osan velastaan.

Elina otti osaa työhön kuten muutkin. Hän ajatteli kaikista vähimmin sitä, että hommattiin hänen tähtensä, ja kuitenkin koetti hän kaikin voimin mukautua siihen ajatukseen, että hänestä tulisi Erikinpojan vaimo. Mutta yhtä suurella mielenkiinnolla kuunteli hän kaikkia huhuja sodasta ja kertomuksia, että herra Åke Hannunpoika oli saanut Örebron läänityksekseen.

* * * * *

Oli kulunut useita kuukausia saapumatta mitään tietoja Erikinpojasta, mutta Ermegård rouva arveli, että oikeusjutun voittaminen tuomiorovastia vastaan oli pulmallinen asia, joka vei paljon aikaa.

Mutta häät oli vietettävä Ettakissa kohta hänen palattuaan, ja siellä tehtiin työtä yötä ja päivää, pyhäisin ja arkisin, jotta saataisiin kaikki valmiiksi. Ermegård rouva ei suonut mitään lepoa itselleen eikä muille; oli sellainen kiire, kuin olisi ollut hengen hätä käsissä.

Eräänä aamuna herätti hän palvelijattarensa aikaisemmin kuin tavallista. "Pian, riennä kutsumaan neitsyttä!" sanoi hän.

Elina ei hidastellut kutsua noudattaessaan.

"Tänään hän tulee!" huusi vanhus häntä vastaan. "Näin hänet niin selvään kuin nyt näen sinut!"

Morsian kalpeni huomattavasti.

"Eikö se ilahuta sinua?" kysyi vanhus loukkautuneena.

"Rakas mummo!"

"Sinä et ole kuten minä joka hetki rukoillut madonnaa, että tämä siunattu päivä koittaisi!"

"En, sitä en ole tehnyt."

"Sinä näet minun levottomuuteni ja hätäni, mutta sittenkin sinä voisit rikkoa lupauksesi?"

"En koskaan! Olipa sen pitäminen kuinka raskasta tahansa."

"Mutta se ei saa olla raskasta, sinun täytyy tehdä se omasta vapaasta tahdostasi."

"Niinhän minä teenkin!"

"Mene sitten heti ja pukeudu morsiameksi."

"Nyt? Tänään? Ennenkun hän on tullut?"

"Hän kyllä tulee!... Kuules, kuules! Hän tulee jo! Katsos vain, eikö se ole hän!"

Elina riensi ikkunaan. "Muutamia linnamiehiä!" sanoi hän.

"Enkö sitä jo tiennyt; he tulevat ilmoittamaan edeltäpäin."

"Minä menen heti."

"Ei, antaa heidän tulla tänne sisälle! Tahdon itse ottaa vastaan iloisen viestin."

Kohta sen jälkeen astuivat miehet sisään. He pysähtyivät kaikki oven suuhun, hämillään pyöritellen lakkejaan. Mitään iloa ei heistä juuri voinut eroittaa.

"No!" huusi Ermegård rouva. "Mitä tuotte?"

"Huonoja uutisia."

"Onko juttu hävitty?"

"Siitä ei ole tullut mitään!"

"Kuinka niin?"

"Hän, Antero Erikinpoika, on poissa!"

"Poissa?"

"Hän oli jo kateissa meidän saapuessamme kaupunkiin."

"Muutamat sanovat, että piru on hänet vienyt."

"Toiset taasen, että hänet on heitetty johonkin luostarin komeroon."

"Tai että he ovat ottaneet hänet hengiltä."

"Ainakin leikanneet kielen hänen kurkustaan."

"Tai pistäneet puhki hänen silmänsä."

He olisivat saaneet jatkaa kuinka kauan tahansa, linnanrouva ei olisi heitä keskeyttänyt.

Elina viittasi miehiä menemään.

Ermegård rouva istui pystyssä vuoteellaan. Kädet olivat nyrkissä ja huulet lujasti puristuneet yhteen. Pelästynyt tyttö tahtoi saada hänet laskeutumaan pitkäkseen, mutta hänen jokainen jäsenensä oli kuin jäätynyt, niitä oli mahdoton saada taipumaan.

Hurskas lapsi kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, hyväili ja lämmitteli häntä suudelmillaan. Vihdoin alkoi tajunta palata, ja kalpeilla kasvoilla häivähti tumma puna.

"Minä tahdon ripittäytyä!" sanoi hän nopeasti. "Ja sinä saat olla läsnä. Mutta heti, heti!"

Pater Anselm oli muuan niitä harvinaisia pappeja, jotka yhtä vähän tunkeutuvat ihmisten luottamukseen kuin vaativat rippiä. "Jollei se tapahdu vapaasta tahdosta, ei sillä ole mitään arvoa!" oli hänellä tapana sanoa. Hän näki kyllä, että Ermegård rouvalla oli raskas taakka omallatunnollaan. Sen oli hän kuullut myös edeltäjältään, jonka kuolinvuoteen ääressä hän oli istunut ja joka oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen linnanrouvaa kohtaan.

Kun nyt Elina tuli häntä kutsumaan, kohotti hän kiitollisena kätensä taivasta kohden ja huudahti:

"Herra olkoon kiitetty ja ylistetty!"

Kun he yhdessä astuivat huoneeseen, makasi vanhus ummessasilmin, mutta rinta kohoili verkkaan.

Kappalainen laski hiljaa kätensä hänen kädelleen.

"Niin, minä olen suuri syntinen", sanoi vanhus katsoen pappiin. "Te olette kyllä tiennyt sen jo kauan!"

"Syntisiä olemme kaikki!"

"Olin aikonut viedä salaisuuteni mukanani hautaan, mutta nyt tunnen, että minun täytyy puhua... Minut naitettiin sangen nuorena miehelle, jota en voinut rakastaa... Hän vaivasi minua mustasukkaisuudellaan ja toi minut tänne... Minulla oli niin ikävä, että luulin tulevani hulluksi. Kun synnytin tyttären, nuhteli hän minua nuhtelemistaan siitä, etten ollut antanut hänelle poikaa, ja hän kielsi minua lasta itse imettämästä... Suru sen johdosta oli vähällä minut surmata..."

"Jatka, tyttäreni! Jumala kuulee sinua!" sanoi kappalainen lempeästi.

"Lapsuuteni kodissa olin viime vuosina saanut opetusta kukkashoidossa eräältä samanikäiseltä, mutta aatelittomalta nuorukaiselta, joka oli saanut kasvatuksensa vieraissa maissa. Eräänä päivänä sanoi herrani ja isäntäni minulle, että hän oli ottanut puutarhurin, joka oli luvannut, jos sai repiä maahan vanhan tallirakennuksen linnan edustalla, laittaa sen paikalle puutarhan. 'Siinä on jotakin sinulle', sanoi Ficke herra. 'Erittäinkin kun puutarhuri on nuori ja kaunis mies.' -- Minä en viitsinyt vastata, ja kesti useita viikkoja, ennenkuin menin alas puutarhaan. Mutta ikkunasta näin, kuinka siellä työskenneltiin. Kurt, sen uusi puutarhuri sanoi nimekseen, oli innokkain kaikista... Lopulta maltoin tuskin koskaan poistua ikkunasta. Olin tuntenut hänet entiseksi opettajakseni, ja minä ymmärsin, että hän oli rakkaudesta minuun antautunut niin vaatimattomaan ammattiin... Vierähti vuoden verran ennenkuin olimme tuntevinamme toisiamme. Sitten tuli Ficke herra sairaaksi. Minä olin alituiseen hänen luonansa, ja pikku tyttöni oli mukana... Saadessani pitää lapseni ja samoin tietäessäni, että maailmassa oli ihminen, joka oli luopunut kaikista eduista ainoastaan saadakseen elää läheisyydessäni, olin melkein onnellinen. Ficke herra näki sen ja oli mustasukkainen omalle lapselleen. Heti parannuttuaan vei hän tytön pois. Se oli hemmoiteltu piloille, sanoi hän, eikä sitä sentähden saanut kasvattaa kotona. Surin niin, että luulin menettäväni järkeni... Silloin heräsi mielessäni ajatus, jonka torjuin halveksien, jonka ylpeyteni tuomitsi, mutta joka palasi, palasi yhä uudestaan. Vihjaisinko hänelle, herralleni, että läheisyydessäni oli joku, joka rakasti minua? Tiesin, että sanakin siihen suuntaan saattaisi hänet vimmoihinsa, mutta minä en vaiennut pelosta, minä tahdoin, että hän saisi aiheen luulla minun vastaavan tähän rakkauteen. Niin ei silloin ollut laita... Mutta siitä pitäen oleskelin minä paljon puutarhassa ja otin osaa kasvien hoitoon, ja kun tuli talvi, olin palvelijattarieni kera mukana puhdistamassa siemenlajeja. Kurt kertoi kasveista monia uskomattomia asioita, emmekä me väsyneet koskaan kuulemaan. Ihme kyllä, ei Ficke herran päähän pälkähtänyt koskaan olla mustasukkainen, ja minä lykkäsin tunnustukseni päivästä päivään. Niin kului kaksi vuotta. Epätoivokseni tunsin, että Kurt kävi minulle rakkaammaksi päivä päivältä, ja minä toivoin, että hän unhoittaisi sen kunnioituksen, mihin hän olisi velvollinen minua kohtaan, tunnustaisi rikollisen, syntisen rakkautensa ja antaisi aiheen karkoittaa hänet pois ja ilmoittaa Ficke herralle. Mutta hän vältti minua aivan kuin olisi ymmärtänyt ajatukseni. Minä aloin pelätä, että hänen sydämensä oli kiintynyt toiseen. Oi, kuinka kärsin!"

Ermegård rouva oli puhunut keskeyttämättä, nyt veti hän syvään henkeään.

"Levähtäkää!" sanoi kappalainen. "Rasitatte itseänne aivan yli voimien."

"En", vastasi vanhus. "Nyt täytyy sen tapahtua; huomenna en voi enää..." Ja hän jatkoi:

"Herrallani oli toisinaan tapana käydä metsällä. Eräältä metsästysretkeltään palasi hän kuoliaaksi ammuttuna. Viimeisessä katseessa, jonka hän loi minuun, kuvastui mustasukkaisuus, ainoastaan mustasukkaisuus. Hautauksen jälkeen sulkeuduin minä huoneeseeni... Kolmeen kokonaiseen kuukauteen en nähnyt muita kuin palvelijattareni, mutta joka päivä tuotiin minulle uusia, tuoreita, valkoisia kukkia, ja minä tiesin mistä ne tulivat. Hänen hiljainen rakkautensa lämmitti sydäntäni! Hän oli ennen puhunut kukkaskielestä, ja minä koetin ymmärtää sitä omin päin. Minä ihmettelin, ettei hän koskaan lähettänyt minulle punaisia. Tiesin tosin, että ne merkitsivät rakkautta, mutta jos hän todellakin rakasti, kuinka saattoi hän siitä niin kauan vaieta? Vihdoin eräänä päivänä löysin valkoisten liljojen keskeltä heleänpunaisen ruusunnupun. Silloin suututti minua hänen rohkeutensa, mutta sydämeni sykki ilosta. Seuraavana päivänä olivat kaikki kukat punaisia, ainoastaan punaisia. Niin jatkui kokonaisen viikon... Ylpeys ja rakkaus taistelivat povessani, mutta vielä kerran voitti edellinen. Minä lähetin kukat takaisin ja sanoin, etten tahtonut niitä enää saada. Olin jättänyt synkän suruhuoneen, ystävät ja sukulaiset kävivät luonani... Pikku tyttäreni jäi luokseni muutamiksi viikoiksi, mutta hänen isänsä tahdon mukaan suostuin lähettämään hänet kasvatettavaksi muualle, kunnes hän täyttäisi kaksikymmentä vuottaan -- hän oli nyt ainoastaan nelivuotias. Olin vielä nuori, ainoastaan kuudenkolmatta vuotias. Minua kehoitettiin vaihtamaan tämä yksitoikkoinen elämä iloisempaan, Tukholmassa tai missä muualla tahansa... Minä epäröin. He eivät hellittäneet, ja minä melkein lupasin tulla, sitten kun suruaika oli lopussa. Vielä en ollut häntä nähnyt jälleen, en ollut kertaakaan ollut puutarhassakaan, ja kuitenkin pyöri hän yhä ajatuksissani, ja minä kuuntelin halukkaasti mitä palvelijattareni kertoivat hänestä... Hänellä oli paljon kirjoja, joita hän luki, hän kirjoitteli usein ja ahkeraan, ja välillä oli hän puutarhassa, jossa kaikki kasvoi ja rehoitti niin ihmeellisesti hänen käsissään. Joka päivä oli minulla tuoreita hedelmiä pöydälläni; lähestyi syksy, ja nuoret puut kantoivat ensimäiset hedelmänsä. Olin varma hänen rakkaudestaan, varma siitä, että hän alituiseen ajatteli minua! Minulle oli jotakin uutta siinä, että tiesin minua rakastettavan niin jalosti, niin uhrautuvasti, ja minä tahdoin nauttia siitä niin kauan kuin mahdollista... Sitä paitsi minua peloitti nähdä häntä jälleen... Eikö rohkeus pettäisi?

"Palvelijattareni, Pirkitta, sanoi eräänä päivänä: 'Se Kurt ei sitten ole ollenkaan muihin ihmisiin.' -- 'Kuinka niin?' kysyin minä. -- 'Nuori mies elää aivan kuin erakko, mutta on se painanutkin häneen leimansa!' -- 'Onko hän sairas?' -- 'Sanotaan, että hän suree jotakin.' -- Kuinka minun sydämeni sykki! Minä en uskaltanut kysellä enempää, mutta Pirkitta jatkoi: 'Kappalainen, jonka kanssa hän yksistään seurustelee, on sanonut, että hänen terveytensä tähden täytyy lähteä täältä.' Ja minä olin ajatellut ainoastaan itseäni!... Nyt tunsin, että rakastin häntä yli kaiken muun ettenkä voisi koskaan suostua eroon... Jospa voisin mennä alas puutarhaan! Mutta se olisi minun puoleltani lähentelemistä, joka voisi hänet saada uskomaan, että... Ei... minä en tahtonut, en voinut mennä... Eräänä päivänä tuli Pirkitta luokseni ja sanoi, että Kurt pyysi puhutella minua. Minä hämmennyin niin, että vastasin: 'Ei nyt, jonakin toisena päivänä.' Pirkitta meni, mutta tuli kohta itkien takaisin ja sanoi, että Kurt tuli pyytämään eroaan, hänen täytyi lähteä matkalle muutaman päivän kuluttua. 'Pyydä häntä tulemaan sisään', sanoin minä vavisten.

"He olivat oikeassa, hän oli suuresti muuttunut, mutta vähemmän nöyrä kuin ennen. Hän puhui melkein kuin vertaiselleen, kun hän sanoi minulle, että oli päättänyt muuttaa, mutta hankkinut toisen sijalleen, ja hän toivoi, että olisin tyytyväisempi äskentulleeseen kuin olin ollut entiseen. Hän olisi voinut puhua kuinka kauan tahansa, minä pidin silmällä vain sitä, ettei hän kohottanut kertaakaan silmiään lattiasta. 'Minä en tahdo, että lähdette, Kurt', sanoin ojentaen hänelle käteni. 'Minun täytyy!' vastasi hän tarttumatta käteeni ja kohottamatta katsettaan. -- 'Miksi teidän täytyy?' -- 'Heikon terveyteni tähden!' -- 'Eikö se ole tekosyy?' -- 'Kenties'! -- 'Ettekö tahdo sanoa minulle oikeaa syytä?' -- 'Sitä en voi'. -- Minä näin, kuinka hän kiusautui, mutta minä tahdoin pakoittaa hänet ilmaisemaan itsensä, se antaisi minulle takaisin rohkeuteni, ja sentähden sanoin houkutellen: 'Oletteko vihainen minulle?' -- 'Palvelija ja hallitsijatar!' vastasi hän kumartaen. -- Hän ei siis aikonut esiintyä puuttuvalla kunnioituksella, mutta minulla oli useampiakin kiihoituskeinoja: 'Pelkäsin, että olisitte pannut pahaksenne, kun lähetin teille ne punaiset ruusut takaisin.' -- Hän punastui hieman, se sattui!... 'Ymmärsin sitten, että se oli liian aikaista', sanoi hän. 'Mutta ne olivat kaikki niin tuoreita ja tuoksuavia, ne punaiset ruusut. Minä luulin, että kun aurinko ja lämpö on niitä houkutellut esiin niin suurin joukoin, täytyi niiden teille antaa suurimman ilon... ja teillähän on ollut niin vähän iloa elämässänne.' -- Nyt ymmärsin sen, mistä minulla tähän asti oli ollut ainoastaan himmeä aavistus, ettei häntä ollut tuonut Ettakiin ainoastaan rakkaus, vaan myöskin suuri sääli, -- sääli minua kohtaan! -- 'Sanokaa minulle, mikä mieltänne painaa!' pyysin innokkaasti ja ojensin hänelle jälleen käteni. -- 'Jos kerran tapaamme toisessa maailmassa toisemme, ei se ole teitä loukkaava.' -- 'Eihän se tee sitä nytkään!' huusin minä aivan poissa suunniltani. -- 'Älkää minua kiusatko!' sanoi hän ja nousi. 'Tahdon mielelläni, että muistaisitte minua suopeudella. Hyvästi, Herra teitä suojelkoon!' -- Nyt vasta yhtyivät katseemme; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja minä luin niistä rakkauden vakuutuksen. -- Hän meni, mutta minä en voinut hillitä itseäni!... Tunsin, etten voinut elää ilman häntä... Eikä minulla ollut ketään, kenen kanssa neuvotella.