Part 4

Tanskalaiset ryöstivät ja polttivat Skånessa kaikkialla. Molemmin puolin oltiin liian harvalukuisia ryhtymään kunnon taisteluun, mutta molemmat vastustajat olivat melkein joka päivä pienemmissä kahakoissa. Maalaisväestö sai kokea kovia, ihmiset piiloutuivat tavallisesti palaneiden talojensa läheisyyteen; nälkä ja kylmä teki tuhojaan, ruumiita löydettiin metsistä sadoittain. Hätä oli hirmuinen. Åke Hannunpoika menetteli niin sääliväisesti kuin suinkin, mutta hänen täytyi ensi sijassa ajatella omia miehiään ja sentähden usein ummistaa silmänsä sille hädälle, jonka näki ympärillään.

Kööpenhaminassa pidettiin rauhankokouksia, mutta eivät nekään vieneet mihinkään. Sodan jatkaminen maajalassa ei maksanut vaivojaan, kun valtakunta oli ryöstetty typötyhjäksi, mutta Hannu kuninkaalla oli hyvin miehitetty laivasto, ja se saattoi hävittää ja tuhota Ruotsin rannikoita.

Joulukuussa 1507 koottiin tanskalaista sotaväkeä lähelle Länsi-Göötanmaan rajaa, ja Henrik Krummedik retkeili joulun aikaan Götajokea pitkin aina Nylödöseen saakka. Pieni kaupunki poltettiin ja asujamet pakenivat kodittomina pakkaseen ja pimeään. Mutta Skånesta, Hallannista ja Blekingestä kohosi valitushuuto, joka häiritsi yksin kuninkaankin yölepoa, ja luultavasti hänen iloisen tuulensa palauttamiseksi päätettiin tehdä aselepo, josta sovittiin Kööpenhaminassa; mutta se tuli käsittämään ainoastaan maajoukon liikkeet -- merellä tahtoivat tanskalaiset vapaat kädet.

Vanha ruotsalainen leijona saattoi nyt nuoleksia verta toisesta käpälästään. Jollei haava parantunutkaan, saatiinhan ainakin hengähdyshetkinen.

Sotaväki sai palata kotiin ehdolla, että kukin oli valmiina saapumaan ensi kutsusta. Ainoastaan neljäsosa jäi aseihin ja sijoitettiin pitkin rannikkoa.

Mustasukkainen Erik Jönssinpoika, Ingrin mies, oli pyytänyt ja saanut luvan muuttaa nimeä ja ottaa siksi Thorin. Paeta hän ei yrittänytkään niin kauan kuin kilpakosija Ambjörn, Ettakin rehellinen piharenki, oli vielä joukossa.

Ermegård rouvan kuudestakolmatta miehestä oli kuuden jäätävä paikoilleen. Ritari oli valinnut siihen nuorimmat, mutta hän tahtoi mielellään tehdä poikkeuksen Ambjörniin nähden. Mitä Thoriin tuli, oli hän ulkopuolella laskujen, eikä ollut mitään syytä päästää häntä palaamaan kotiin. Luultavasti oli hän odottanut kotiinlaskemista, sillä hänen entinen synkkä äänettömyytensä oli muuttunut mielisteleväisyydeksi, mikä ilmeni tuhansissa pikkupalveluksissa, joita hän teki niin päällystölle kuin tovereillekin. Lähentelipä hän yksin Ambjörniäkin.

Mutta kun tuli tunnetuksi, että hänen oli jäätävä palvelukseen ja Ambjörn sai palata kotiin, nousi veri hänen päähänsä ja hän hautoi päässään karkaamistuumia.

Lähdön edellisenä päivänä saapui Ambjörn ritarin luo ja pyysi, että saisi jäädä rannikonpuolustukseen jonkun toisen toverin sijasta.

"Miksi sitä tahdot?" kysyi ritari.

"Hänen tähtensä!"

"Hänen?"

"Thor pysyy tyynenä, jos jään tänne, ja silloin ei Ingrillä ole mitään pelättävää."

"Mutta sinä itse?"

"Minä kyllä selviän."

"Sinut tunnetaan kelpo pojaksi; sentähden suostun. Minä lähden kotiin, vienkö hänelle terveisiä sinulta?"

"Eikä tarvitse."

"Etkö pelkää, että hän unhoittaa sinut!"

"En!"

"Etkä ikävöikään?"

"Kyllähän minä! Mutta me olemme päättäneet elää erillämme tässä maailmassa."

Ambjörn sai mennä, mutta hänen jalo uhrautuvaisuutensa säilyi ritarin muistossa.

Ritari oli yli kahden vuoden ollut poissa Ettakista, jälkimäisen vuoden kuluessa oli hän saanut kirjeen Ermegård rouvalta; se sisälsi sangen vähän yleensä kotia koskevaa ja käsitteli etupäässä hänen pelkoaan ja levottomuuttaan rakkaan tyttärenpojan vuoksi.

Åke herra oli velvollinen ensin ottamaan vastaan Örebron läänityksen, jonka hän oli saanut korvaukseksi maalle tekemistään palveluksista. Sen jälkeen aikoi hän mennä Ettakiin nähdäkseen Elinan, joka vielä oli hänelle yhtä rakas. Elina oli nyt täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Oliko tämä nuori sydän pysynyt rakkaudelleen uskollisena? Jatkoiko hän yhä käyntejään ylhäällä tornikamarissa, ja oliko taaskin tuleva esteitä tielle, kun hän tahtoi tunnustaa hänelle rakkautensa?

Lukemattomia kertoja oli hänen muistoonsa palannut, kuinka aina oli joku sattuma vetänyt tytön hänen luotaan. Oliko tämä kohtalon oikku, varoitus? Hän ei tahtonut uskoa sitä.

Tällä kertaa saapuisi hän odottamatta taloon. Hän pyytäisi avoimesti Elinan kättä, ja jos tämä häntä rakasti, ei mikään voisi estää häntä ottamasta hänet puolisokseen.

* * * * *

Tiedämme mitä keinoja Ermegård rouva käytti tukehduttaakseen Elinan nuoressa sielussa heränneen mieltymyksen Åkeen. Neitsyttä hävetti, ja kesti kokonaisen viikon, ennenkuin hän uskalsi palata tornikamariin. Mutta kun hän vihdoin teki sen, hämmästytti häntä se, ettei hän enää tuntenut samaa ahdistavaa pelkoa, ja samoin se, ettei hän nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä uneksinut mistään. Oliko henki suuttunut häneen? Oliko se mennyt, poistunut ikiajoiksi?

Hän ei oikein tiennyt tunsiko hän iloa vai pelkoa; tuntui kuin hän nykyään taasen lähestyisi Åkea, miestä, jota hän -- inhosi.

Lähes kaksi viikkoa ritarin lähdettyä palasi Antero Erikinpoika. Hän oli istunut käräjiä kihlakunnantuomarin sijasta ja tehnyt sen niin suurella puolueettomuudella ja taitavuudella, että talonpojat olivat sanoneet mielellään tahtovansa hänet tuomarinistuimelle entisen sijaan, joka oli vanha ja kivulloinen.

Menestys oli innostanut nuorta miestä, ja hän puhui vilkkaasti niistä jutuista, jotka olivat olleet esillä ja joissa hän erityisesti oli saavuttanut rahvaan suosion.

Ermegård rouva koetti kaikin tavoin valmistaa hänelle tilaisuutta osoittaa tietojaan ja taitoaan. Jos jollakin talonpojalla oli mitä valitettavaa, neuvottiin hänet heti Antero Erikinpojan luo, ja ankaralle rouvalle oli samantekevää, kehen valitus kohdistui. Mutta nyt oli laita niin hullusti, että muutamalla talonpojalla hänen alustalaisistaan oli valitettavaa Skaran tuomiorovastia vastaan, ja hän tahtoi nuorta tuomaria ajamaan asiaansa.

Asianlaita oli tällainen. Talonpojalla oli rikas veljentytär. Tämä oli ollut tuomiorovastin pojan kihlattu, mutta sulhanen kuoli äkkiä, ja kohta sen jälkeen katosi tyttö kotoaan ja hänet huomattiin viedyn erääseen luostariin.

Suurella vaivalla oli talonpoika onnistunut saamaan selon tytöstä, mutta silloin sai hän myös tietoonsa, että tuomiorovasti oli houkutellut tämän testamenttaamaan kaiken omaisuutensa luostarille.

Oli sangen uskaliasta syyttää niin korkeaa herraa, eikä Ermegård rouva sekaantunut juttuun, mutta Antero Erikinpoika arveli, että asia oli selvä etteikä ollut oikeutta jättää sitä sentähden, että kysymys koski pappia. Asiaa oli kuitenkin käsiteltävä suurella varovaisuudella, sillä jos tuli tunnetuksi, että talonpoika aikoi nostaa jutun, toimitettaisiin nunna parka pois tieltä ja koko asia raukeaisi.

Elina otti innokkaasti osaa asiaan ja jutteli siitä myös uskotulleen, Ingrille.

"Hänet täytyy saada pois luostarista", sanoi tämä.

"Mutta kuinka se käy päinsä?"

"Antakaa minun koettaa!"

Ermegård rouva pani vastaan, mutta Anteron ja Elinan rukoukset taivuttivat hänet lopulta; kuitenkin sanoi hän tahtovansa olla kaikesta tietämättä mitään. Jollei Ingri onnistuisi, saisi hän syyttää itseään. Jos hän voisi huomaamatta viedä tytön pois luostarista, saisi hän kätkeä hänet ylös linnan tornikamariin, josta ei kukaan arvaisi häntä etsiä.

Elina suuteli kiitollisena vanhuksen käsiä ja riensi ilmoittamaan asiasta Ingrille.

Ermegård rouva sanoi Antero Erikinpojalle: "Koko tuomiokapituli on suuttuva minuun!"

"Olette tehnyt ainoastaan mikä on oikein."

"Sellainen on vähin vaikeinta kaikesta!" jupisi vanha rouva.

"Olette tehnyt paljon minun hyväkseni", sanoi nuori mies.

"Tahdon tehdä vielä enemmän!"

"Ettekö pelkää, että se voi yllyttää yhä suurempiin toiveihin?"

"Nuori mies saa olla kunnianhimoinen."

"Ei, jos hän on talonpojan poika."

"Olette minun kasvattipoikani!"

"Eikö muuta mitään?"

Ermegård rouva katsoi pelästyneenä häneen ja vapisi silminnähtävästi kysyessään: "Mitä tarkoitatte?"

"Saanko puhua suoraan?"

"Tehkää niin!"

"Te olette kasvattanut minut aivan kuin olisin jalosukuinen, mutta se ei suinkaan ole suurin asia."

"Mitä vielä?"

"Annoitte minun joka päivä olla yksissä nuoren, kauniin neitsyen kanssa, ja vaikka hänen säätynsä asettaakin hänet korkealle yläpuolelleni, on kuitenkin olemassa tunne, joka osoittaa voimansa siitä välittämättä."

"Rakastatteko Elinaa?"

"Koko sielustani!"

"Te olette yhtä korkeasukuinen kuin hänkin."

"Antakaa sitten minulle oikea nimeni, että pääsen oikeaan arvoon hänen edessään."

"Sitä ei tarvita, hän suostuu kaikessa tapauksessa."

"Alentuvasta hyvyydestä, mutta sitä minä en tahdo! Nimeni?... Olette velvollinen sen minulle sanomaan!"

"Minä en voi!"

"Sitten täytyy minun tehdä tiedusteluja! Olette sytyttänyt tulipalon sieluuni. Minun nurinani kohtaloa vastaan on aiheeton, minä en ole niin halpasukuinen kuin luulin. Nyt tahdotte pakoittaa minut esiintymään alhaisena maailman silmissä, mutta minä en alistu moiseen... En suo itselleni lepoa yöllä enkä päivällä, ennenkuin olen keksinyt sen salaisuuden, jota niin kauan olette minulta peitellyt."

"Minä olen vanha, olen puhunut tuulia taivaita! Olen houraillut... Menkää, menkää, olen sairas!"

"Menen niinsanotun isäni luo, hän kyllä opastaa minut jälille!"

"Onneton!..." Ermegård rouva kalpeni. Hän näytti olevan aivan kuolemaisillaan.

Antero valeli hänen otsaansa vedellä, mutta ei tohtinut kutsua ketään avukseen.

Vihdoin rouva tointui.

"Olkaa armollinen!" pyysi Antero innokkaasti ja heittäytyi hänen jalkoihinsa. "Sanokaa minulle isäni nimi!"

"Äitisi ei ollut hänen laillisesti vihitty vaimonsa!"

"Ah! Avioton siis!"

"Oletko nyt tyytyväinen!"

"Miksi kylvätte milloin toiveita, milloin katkerinta epätoivoa sieluuni?"

"Sinä olet itse askel askeleelta pakoittanut minut siihen! Tahdotko nyt kuulla järkevän sanan?"

"Mitä tahdotte?"

"Hyväksyn rakkautesi Elinaan!"

"En tarjoa sitä hänelle koskaan!"

"Mitä?"

"Kunniallisella talonpojan pojalla on siihen suurempi oikeus kuin jalkavaimon pojalla!"

Ermegård rouva päästi huudon. "Tyttäreni!" sammalsi hän kalpeain huultensa välistä.

Hän oli vaipunut tainnoksiin, ja nuori mies pelkäsi, ettei koskaan saisi kuulla salaisuutta, jonka niin hartaasti halusi tietoonsa... Vihdoin vetäisi vanhus syvän huokauksen; elonmerkit palasivat; vielä muutamia minuutteja, ja hän avasi silmänsä. Heidän katseensa yhtyivät, ja vanhus kuiskasi:

"Olet tyttäreni poika, olkoon siinä sinulle kylliksi! Voita Elinan rakkaus ja hänen kätensä!..."

"Saanko sanoa sen hänelle?..."

"Jos se on välttämätöntä. Sitten ilmoitan kaiken! Omatuntonikin käskee tekemään sen; ja synti on jo täällä maan päällä saapa rangaistuksensa!"...

Nämä sanat tunkeutuivat epäselvinä ja kuiskien hänen huuliltaan. Nuori mies puhui hänelle, mutta hän ei vastannut, tarttui hänen käsiinsä, mutta ne olivat kylmät kuin jääkalikat.

"Oi Jumala, älä anna hänen kuolla nyt!" rukoili Antero innokkaasti suuressa sielunhädässään.

Elina kuuli huudettavan itseään mummon huoneesta; hän riensi sinne ja löysi hänet tainnoksista.

"Meidän täytyy heti viedä hänet vuoteeseen", sanoi Erikinpoika.

Hän esti Elinan kutsumasta ketään palvelijattaria ja huolehti itse vanhuksen hyvinvoinnista sellaisella hellyydellä ja osanotolla, että se mitä suurimmassa määrin herätti Elinan ihmettelyä.

"Minä valvon tänä yönä hänen luonansa!" sanoi hän.

"Sitä Ermegård rouva tuskin sallinee", arveli Elina.

"Olen varma, että se ilahuttaa häntä."

Sellaista varmuutta ei Elina ollut koskaan nähnyt hänen olennossaan; vielä enemmän ihmetteli hän, kun näki ne rakkaat katseet, joita sairas loi nuoreen mieheen.

Erikinpoika tunsi itsensä uudeksi ihmiseksi, hän oli saanut pohjaa jalkojensa alle, ja vaikkei tämä pohja vielä ollutkaan luja, oli hän varma, että vanha rouva tiesi siihen neuvon. Ensin täytyi hänen voittaa Elina, oli Ermegård rouva sanonut, eikä hän toivonut mitään enemmän kuin sitä, mutta hän ei tahtonut kerjätä Elinan rakkautta, tämän täytyi antaa se hänelle itsestään ja kaikesta sydämestään. Mikään ei kiirehtinyt, nyt oli Åke poissa, kukapa tiesi, milloin hän palaakaan!

Åke?... Oliko tämä hänen veljensä? Mutta Åken äiti oli kuollut kohta pojan synnyttyä, ja hänhän oli kymmenen vuotta vanhempi!... Tätä arvoitusta koetti hän turhaan selittää yötä ja päivää.

Vanhuksen toipuminen kävi hitaasti. Kun Elina kysyi, eikö hän tahtonut nousta vuoteesta, vastasi hän, että lepo teki hänelle hyvää.

Niin jatkui kokonainen kuukausi. Kesäkuu oli käsissä, ja Ermegård rouva kannatutti itsensä pieneen puutarhaan. Hän antoi itse käskyt, kuinka kaikki oli istutettava ja järjestettävä. Tämä puuha ei ainoastaan vahvistanut hänen voimiaan, se näytti häntä suuresti huvittavankin, ja hän oli niin perehtynyt kasvien nimiin ja hoitoon, että se oli aivan hämmästyttävää. Mutta hän ei ilmeisesti sallinut, että siihen vähintäkään viitattiin.

Erikinpojan täytyi tähän aikaan tehdä monia matkoja, ja Elina jäi silloin vanhuksen kanssa kahden.

Ajatteliko Elina koskaan Åkea?

Useammin kuin olisi halunnut -- erittäinkin joka kerta harppua näppäillessään. Harpulle uskoi hän, että tämä mies, vastoin hänen tahtoaan, oli hänelle sangen rakas. Mutta hän ei menee koskaan tälle miehelle; se, joka siten leikki naissydämillä, ei saa koskaan tietää, että oli saanut hänenkin sydämensä.

Mutta suusta suuhun kiiti maine hänen urhoollisuudestaan, hänen ritarillisesta mielestään ja kuinka hänen käskynalaisensa häntä rakastivat. Kuinka Elinan sydän silloin sykkikään ilosta, kuinka hänen poskensa hehkuivat ilosta; vastoin tahtoaankin muistui hänen mieleensä, kuinka ritarin katseet olivat saaneet hänet luomaan alas silmänsä, ja miksi oli hänen sydämensä kutistunut kokoon, kun tämä tarttui hänen käteensä, miksi oli hän vavissut liikutuksesta?

Se ei tapahtunut rakkaudesta, pikemmin aavistuksellisesta pelosta, että tapahtuisi jotakin pahaa. Ermegård rouva tahtoi, että hän liittyisi nuoreen Erikinpoikaan, ja olihan tämä kuitenkin ainoastaan talonpojan poika?

Olisipa Åke ollut talonpojan poika ja Ermegård rouva tahtonut, että hän antaisi tälle sydämensä? Niin, se olisi ollut eri asia, silloin olisi Åke itse tullut ja kysynyt rakastiko hän häntä, silloin olisi hän ilolla ojentanut hänelle molemmat kätensä... Mutta sitä ei ritari ansainnut, ja jos hän olisi sen tiennyt tätä miestä surettavan, olisi hän epäröimättä antanut kätensä Erikinpojalle.

Tämä ei puhunut rakkaudestaan, mutta Elina aavisti, että tunnustus alituiseen pyöri nuoren miehen kielellä, ja hän osasi mestarillisesti sitä välttää. Jos tämä joskus tarttui hänen käteensä, antoi hän hervotonna siitä pidellä tai katsoi poika parkaan niin kummastuneella ilmeellä, että tämä huoaten päästi käden vapaaksi.

Ja kuitenkin Antero luuli päässeensä eteenpäin tyttöön nähden, nousseensa hänen kunnioituksessaan. Kun hän Ermegård rouvan sairauden aikana jakoi hänen käskyjään tai ehkäisi vallattomuutta hänen nimessään tai muulla tavoin ajoi tahtonsa läpi, oli hän huomaavinaan hyväksyvän hymyn Elinan huulilla. Ah, mitä hän olisikaan sanonut, jos olisi tiennyt, että hän silloin muistutti Åkesta, Åkesta, joka ei koskaan poistunut hänen ajatuksistaan!

Taaskin oli kuukausi kulunut.

Oli kirkas heinäkuun ilta; silloin pilkahti valonsäde torni-ikkunasta.

"Se on aurinko!" sanoi Eerikinpoika.

"Minä en näe mitään!" puuttui vanhus puheeseen.

"Minä olin näkevinäni sieltä valkeaa ja -- kasvot", sanoi Elina.

"Kasvot?"

"Minä katsoin väärin!" Elina nousi nopeasti.

"Aiotko mennä sinne ylös?"

Elina seisoi epäröiden. "Minun pitäisi mennä!"

"Tähän aikaan? Mitä ajattelette, neitsyt?"

"Että valo saattoi merkitä jotakin."

"Mitä sitten, lapsi?" kysyi vanhus hätiköiden.

"Kenties oli se kutsu minulle!"

Vanhus pudisti päätänsä ja kääntyi pois.

Erikinpojan katse oli kääntynyt milloin toiseen, milloin toiseen. "Mitä tämä on?" kysyi hän ylen hämmästyksissään. "Mitä ihmeen viestiä te sieltä odotatte?"

"Siitä on jo kauan enkä luullut sen palaavan koskaan!" sanoi Elina.

"Minkä?"

"Sano hänelle se!" käski Ermegård rouva.

"Hänelle?"

"Jota se koskee lähemmin kuin ketään muuta."

Nuori tyttö katsoi ensin Erikinpoikaan, joka näytti hyvin kiihoittuneelta, sitten ikkunaan. Ilta oli nyt hämärtynyt ja valo näkyi selvemmin. "Siellä ylhäällä on varmaan joku", sanoi hän, "joka ei saa rauhaa haudassaan. Hän on näyttäytynyt minulle."

"Mitä hän tahtoo?"

"Sitä en tiedä!... Hän on ollut vihoissaan minulle jonkun aikaa, ja syyn tiedän."

"Mistä sen tiedät?"

"Siitä pelosta, jota olen tuntenut, kun olen aikonut mennä sinne ylös. Nyt se on poissa."

"Ja nyt aiotte sinne?"

"Ei, sinä et saa mennä!" huudahti Ermegård rouva. "En tahdo sitä; kiellän sen!"

"Rakas mummo!" Elina lankesi polvilleen hänen eteensä.

"Tein väärin, kun sallin sitä konsanaan!" läähätti Ermegård rouva.

"Mutta itsehän te..."

"Sallin sen arkuudesta ja pelosta."

"Ja nyt?"

"En suostu enää siihen."

"Antakaa minun mennä! Mitäpä minulla olisi pelättävää!"

Vanhus painoi päänsä käsiinsä, ja häntä puistattivat rajut nyyhkytykset.

"Mummo, siunatkaa minua!"

Ermegård rouva pani kätensä hänen päänsä päälle. "Pyhä neitsyt ja kaikki hyvät enkelit sinua suojelkoot!"

Elina nousi nopeasti, kyynelet kiilsivät hänen silmissään.

"Saanko minä tulla mukaan?" sanoi Erikinpoika.

"Ei, minun täytyy mennä yksin!" Elina riensi ulos.

Ilta oli jo myöhäinen; yön varjot levittäytyivät, mutta vanhus istui liikkumatonna, eikä tahtonut mennä levolle. Erikinpoika seisoi tuijottaen tornin ikkunaan. Hän kuvitteli, että Elina häilyttäisi valkeaa päästyään ylös. Kuinka hän harmittelikaan, kun ei ollut tullut sitä pyytäneeksi!

Missä suhteessa Elina mahtoi ollakaan rauhattomaan vieraaseen ylhäällä, ja jos tämä oli hänen tähtensä, kuka silloin oli läheisempi kuin hän saamaan ne tiedot, joita vieraalla oli annettavana? Antaisiko hän toisen tehdä sen sijastaan, naisen, avuttoman lapsen! Ei, hänen täytyi mennä hänen luoksensa!

Mutta vanhus pudisti ainoastaan päätänsä, kun hän kysyi, saiko kutsua hänen palvelijattarensa viemään hänet vuoteeseen.

Oli silmiinpistävää, kuinka vanha rouva oli vanhentunut viimeisen sairautensa aikana. Kasvojen kaikki lihakset olivat hervonneet, ja kuitenkin saattoi kiihkeästä hengityksestä ja huulien levottomista liikkeistä nähdä sen salaisen hädän, joka täytti hänen mielensä.

Kuolisiko hän ilmaisematta salaisuutta?

"Jalo rouva, te tarvitsette lepoa", sanoi Antero.

"Sano minua isoäidiksi", kuiskasi sairas.

Oliko nyt hetki käsissä?... Tahtoiko vanhus puhua?

Hän vaipui maahan hänen vierelleen. "Isoäiti, kuinka olette niin pitkäksi aikaa hylännyt minut?"

"Nuhteletko sinäkin minua, eikö minulla jo ole kylliksi huolia ennestään?"

"Anteeksi, anteeksi! Oi, puhukaa vain!" Ja hän suuteli vanhuksen kättä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

Mutta Ermegård rouva ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiotaan. Muinaisuus, joka oli auennut hänen silmiensä eteen, tukehdutti kaiken osanoton nykyisyyteen...

"Niin, sinä olet tyttärenpoikani", jatkoi hän. "Äitisi oli syytön. Minä luotin isäsi rakkauteen... Äitisi ei tahtonut suostua salaiseen vihkimiseen, minä hänet suostutin antamaan ryöstää itsensä... Mies, hylkiö, petti minut!... Vihkimys oli väärä, hän oli naimisissa ennestään... Mitä hänelle merkitsi, vaikka pettikin turvattoman tytön! Kahdeksan kuukautta sen jälkeen tuli äitisi takaisin... Oli synkkä syysilta... Muistan vielä, miten sade pieksi kattoa, kun palvelija tuli sisään ja sanoi, että muuan köyhä nainen pyysi puhutella minua. Minä tunsin, tiesin samana hetkenä, että se oli hän, ja kuitenkin oli hänen ulkonäkönsä niin muuttunut, että tuskin saatoin häntä tuntea. Hän oli paennut viettelijänsä käsistä."

"Kuka hän oli?"

"Ylhäinen herra, mieleltään ylväs ja kopea! Tyttäreni sai sen kokea... Mies ei enää koettanutkaan salata petostaan. 'Yksinkertainen Ermegård rouva ei tahtonut luovuttaa sinua minulle muilla ehdoilla', oli hän sanonut. 'Ja voittaakseni teidät molemmat viekkaudella suostuin minä menemään naimisiin alempisukuisen kanssa'. Se hylkiö! Ja niin tuli hän tänne kerjäläisvaimona", päätti Ermegård rouva rajusti nyyhkyttäen ja puristaen kätensä voimattomalla raivolla yhteen.

"Teidän tyttärenne, Ermegård rouva!"

"Minä vein hänet huoneeseeni... Oma katumukseni ja hänen epätoivonsa sai minut tunnustamaan."

"Se tuli liian myöhään!"

"Niin, se teki hänestä melkein villipedon! Hän sysäsi minut pois luotansa... ja käski minun mennä... Polvillani kerjäsin minä häneltä anteeksi. Hän oli taipumaton... Lopulta täytyi minun jättää hänet... Minä luulin, että yö rauhoittaisi häntä... Mutta aamulla, kun palasin takaisin, oli hän poissa, kadonnut... Minä luulin tulevani mielipuoleksi ja etsin häntä kaikkialta, yöt ja päivät."

"Hirveää!"

"Silloin tuli Erik Boonpoika ja sanoi minulle, että hän oli etsinyt turvaa heidän luotansa, mutta mies petti minua. Hän, tytär parkani, piili ylhäällä tornikamarissa. Minun etsiessäni häntä oleskeli hän läheisyydessäni... Talonpoikaisnainen oli ainoa, jolta hän otti palveluksia vastaan... Minä en saanut häntä enää koskaan nähdä."

Vanhaa naista värisyttivät ankarat vilunväreet; kesti kauan, ennenkuin hän voi jatkaa. "Mutta kirjoittaa minä sain hänelle, ja sen tein joka päivä."

"Hän ei vastannut?"

"Hän vastasi aina samoilla sanoilla. 'En voi antaa koskaan anteeksi sitä pahaa, mitä olette tehnyt minulle.'"

"Äiti raukkani!"

"Sitten hän synnytti lapsensa... Hän antoi sen naiselle ja pyysi häntä kasvattamaan sen omanaan... kaksi päivää sen jälkeen oli hän lakannut elämästä."

"Ilman sovitusta?"

"Kuollutta lastani sain syleillä kuinka paljon tahdoin."

"Ja talonpojat tiesivät salaisuuden!"

"Hän oli liian ylpeä ilmaistakseen sen... Mutta sitten tuli hirveä aika... Vihdoin saatoin jälleen rukoilla, silloin makasin madonnan edessä yötä päivää... Minä rukoilin keinoa miten voisin sovittaa syntini! Ah, minä en tiennyt mihin ryhtyä! Silloin -- silloin näin eräänä yönä unissani lapseni... Hän tuli luokseni anteeksiantavana ja lempeänä ja sanoi: 'Sovittakaa mitä olette rikkonut!'"

Vanhus kohotti päänsä, rinta kohoili hitaasti, hän liikutti huuliaan; katse oli jäykkä ja tuijottava.

"Sovittaa! Sitä en voinut. Se oli mahdotonta, mahdotonta!" Ja pää vaipui alas rinnalle -- hän oli mennyt pyörryksiin.

Nuori mies ei uskaltanut häntä jättää. Hän oli kuin saituri, jolla on rahalipas käsissään, mutta ei kuitenkaan voi sitä avata. Oli _yksi_, joka voi ryöstää häneltä aarteen, se oli kuolema, ja hän pelkäsi joka hetki, että viikatemies kurottaisi luurankokätensä ja jättäisi hänelle -- ainoastaan ruumiin!

Ei hän tuntenut hyvänsuopuutta, ei kiitollisuutta. Kaikki mitä vanha rouva oli tehnyt hänen hyväkseen, näytti hänestä vähäiseltä sitä vastaan, mitä tämä oli riistänyt häneltä. Nimi, jota hän kantoi, nöyryytykset, joita hän oli kärsinyt, eivätkö ne kaikki olleet hänelle koituneet tämän vanhuksen tähden?... Hän ymmärsi äitinsä vihastuksen ja surun -- vieläpä, sen pahempi, hän tunsi itse samoja tunteita...

Ja kuitenkin oli hän riippuvainen vanhasta syntisestä, tämä oli ainoa, jolla oli avaimet hänen elämänsä synkkään arvoitukseen! Oliko hänen äitinsä Ermegård rouvan avioton tytär, ja tätäkö vanhus ei tahtonut tunnustaa?

Ei, mahdotonta, korkeasukuinen täytyi hänen olla ja jaloa syntyä, tätä ei hän voinut eikä tahtonut epäillä, sentähden hyväksyi hän Elinan ujouden. Vaikkapa tämä rakastikin häntä, ei hänen pitänyt olla herkkä juoksemaan aatelittoman syliin... Mutta täytyi hänelle uskoa, mitä Ermegård rouva oli maininnut, ja hänen avullaan oli Ermegård rouva saatava täydelliseen tunnustukseen. Åke ritari pakotettaisiin tunnustamaan hänet veljekseen, ja hän saisi lopulta sen paikan, joka hänelle kuului maan suurmiesten joukossa.

Hänen hautoessaan näitä ylpeitä ajatuksia heräsi Ermegård rouva. Hän katseli kummissaan ympärilleen ja pyysi heti päästä vuoteeseen, mistä Erikinpoika piti huolen.