Part 3

Hän juoksi nopeasti ulos. Siellä riippui pieni lyhty, joka valaisi himmeästi. Hän puhdisti sydäntä, mutta ritari näki, kuinka hänen kätensä vapisi.

"Antakaa minulle lyhty!" sanoi ritari. "Minun tarvitsee tutustua tiehen, sillä minä aion palata tänä iltana."

"Älkää tehkö sitä!" pyysi Elina hätäisesti.

Tie, jota Elina oli mennyt ja jota he nyt palasivat, kulki neliskulmittain tornista torniin. Elina toisti kerta toisensa jälkeen:

"Tämä on itäinen torni, tämä eteläinen, tämä länsi-, tämä pohjoistorni." He olivat kulkeneet milloin muutamia askelia ylöspäin, milloin muutamia alaspäin; siellä eksyi helposti alituiseen juoksemaan nelikulmiossa, mutta nyt oli löydettävä käytävä alas.

Pohjoistornista menivät he hieman alaspäin viettävää käytävää ja sitten taasen ylös ja alas pienemmän neliskulman. He pysähtyivät korkean oven eteen, jossa oli avain. Elina aukaisi sen ja viittasi Åkea seuraamaan. Ummehtunut haju löyhähti heitä vastaan.

He kulkivat pitkää pimeää käytävää, ja ritari ihmetteli mielessään nuoren neitsyen rohkeutta, kun tämä yksin kulki tietä, joka olisi voinut saada monen miehisenkin sydämen pelosta pamppailemaan. Käytävän päässä olivat portaat. Elina viittasi ritaria menemään edeltä ja tuli itse jälestä. He seisoivat uudelleen oven edessä, mutta avain oli Elinalla vyöllään. Hän avasi, ja nyt virtasi kirkas päivänvalo heitä vastaan; he olivat suuressa porstuassa Ermegård rouvan huoneen vastapäätä.

"Minusta näyttää käsittämättömältä", huudahti ritari, "että olen oleskellut täällä kaksitoista ensimäistä ikävuottani enkä kuitenkaan tiennyt mitään näistä salaisista käytävistä!"

"Vainajat eivät tarvinneet teitä."

"Luulette siis, että he ovat osoittaneet teille tien?"

"Kukas muu?"

"Ettekä pelkää lainkaan?"

"Rukoilen alituiseen, ettei ainoakaan paha ajatus pääsisi sieluuni." Sekunnin epäröiminen, ja hän jatkoi:

"Kun kiusaus tulee, kohtaa hän siellä ylhäällä minut uhkaavin katsein, ja minä tunnen, että minun täytyy jatkaa, mitä olen aloittanut, jotta en turmelisi ikuista hyvääni."

"Tahdotteko nyt antaa minulle avaimen, minä palaan sinne ylös tänä iltana."

"Menettekö yksin?"

"Kukapas tulisi mukaani!"

"Minä! Ja palaisin sitten heti", sanoi Elina.

"Ei, neitsyt, ei itsenne eikä minun tähteni! Jollei kelpo miekkani voikaan tulla suurin käytäntöön, antaa se kuitenkin minulle saman turvallisuuden tunteen kuin teille tieto sielunne puhtaudesta."

Elina antoi hänelle avaimet, muistutti hänelle mihin oli jättänyt lyhdyn ja pyysi lopuksi häntä panemaan sen ikkunalle tornikamariin, niin että voisi nähdä hänen päässeen perille.

Elinan määräyksissä oli sellaista osanottoa, sellaista hellää huolenpitoa, että Åken taaskin valtasi sama palava halu sanoa, kuinka hellästi hän rakasti häntä. Jos Elina vastasi tähän tunteeseen, olisi julmaa, jos hän antaisi kätensä toiselle kuin sille, jolle ennen oli antanut sydämensä.

"Rakas, hyvä Elina, kuinka voin kiittää sinua!" sanoi hän ja tarttui taasen pieneen käteen.

"Lähtekäämme nyt mummon luo!" sanoi Elina kainosti ja katsoi hymyillen ylös ritariin.

"Sanoaksemme hänelle, että me rakastamme toisiamme ja meidän täytyy kuulua toisillemme!" oli Åke vähällä huudahtaa. Mutta samassa tuli Ingri nopeasti Ermegård rouvan huoneesta. Hänen kasvoillaan kuvastui kova pelästys.

"Mitä on tapahtunut?" huudahtivat molemmat.

"Ankara ritari, rientäkää sisään!"

"Mitä nyt, Ingri?" kysyi Elina.

"Erik Jönssinpoika on tuolla sisällä... Hän tahtoo väkisin viedä minut täältä..."

Hän vaipui maahan melkein tajutonna.

"Se ei tule tapahtumaan!" lohdutti Elina häntä.

Ärtynyt talonpoika oli lähettänyt linnaan sanantuojan, jonka oli salaa sanottava Ingrille, että jollei tämä mielisuosiolla palaa, lyö hän hänet kuoliaaksi.

"Sitten saa hän tehdä sen!" vastasi Ingri tyynesti. "Mutta minä en palaa koskaan."

Mies odotti vielä vuorokauden, mutta sitten kävi ikävä hänelle sietämättömäksi. Hänen rakkautensa oli muuttunut eräänlaiseksi hulluudeksi; hänen täytyi nähdä Ingrin itkevän ja valittavan, ainoastaan se lievensi niitä tuskia, jotka häntä raatelivat.

Sellaisessa tilassa lähti hän linnaan ja pyysi saada puhutella Ingriä.

Se kiellettiin häneltä. Linnanvartia oli äsken palannut retkeltään, jolle oli lähtenyt ritarin kanssa, ja riensi linnanrouvan luo nöyrimmästi neuvomaan, ettei Erik Jönssinpoikaa otettaisi vastaan siinä tilassa, jossa hän nykyään oli.

"Onko hän juovuksissa?" kysyi Ermegård rouva.

"Ei, mutta..."

"No, mitäs sitten?"

"Hän on surusta ja kiukusta poissa suunniltaan..."

"Kiukusta? Miksi?"

"Siksi, että hänen vaimonsa on jättänyt hänet."

"Eikö hän tiedä, että minä olen pitänyt Ingrin täällä? Tulkoon hän sisään!"

"Mutta, ankara rouva!"

"Heti, sanon minä!" tiuskaisi linnanrouva, ja sanoja seurasi katse, joka sai linnanvartian melkein lentämään.

Erik Jönssinpoika astui sisään. Kasvot olivat melkein veristyneet, ja hän vapisi pidätetystä liikutuksesta.

Linnanvartia tuli mukana.

"Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi linnanrouva jälkimäiseltä tavallistakin ankarammin. "Ei mitään, mutta minä luulin..."

"Menkää!"

Linnanvartia katosi näkyvistä, mutta pysähtyi oven taakse kuulostamaan, jos häntä tarvittaisiin. Ermegård rouva mittaili syntipukkia päästä jalkoihin halveksivin katsein. Sen jälkeen sanoi hän:

"Anna minulle ruoska, joka riippuu tuolla oven pielessä!"

Mies ei näyttänyt haluavan totella. "No!"

Mies otti ruoskan ja lähestyi epäröiden. Linnanrouvan katse ei kääntynyt hänestä hetkeksikään.

Hän ojensi ruoskan.

Mutta samassa sai hän ruoskansiimasta sivalluksen käsivarteensa, niin että hän hätkähti.

"Kuinka uskallat tulla tänne sennäköisenä kuin olet?"

"Kukaan ei voi mitään näölleen."

"Mene, pese naamasi ja tule sitten takaisin!"

"En, nyt täytyy minun se sanoa!" huusi mies. "Antakaa minulle vaimoni takaisin!"

"Sinä olet menetellyt kuin hylkiö häntä kohtaan."

"Onko hän sanonut niin?"

"Valehteleeko hän kenties?"

"Miten milloinkin."

"Etkö pakoittanut häntä tulemaan sinulle?"

"Hän vastasi 'tahdon' morsiustuolissa."

"Eikö hän ollut varoittanut sinua edeltäpäin?"

"Onko hän puhunut siitäkin?"

"Eikö hän ole hoitanut taloasi kuten uskollinen ja tunnontarkka vaimo?"

"Minulla ei ole ollut siihen nähden valittamista."

"Mutta sinä olet lyönyt häntä, sinä olet katkeroittanut hänen elämänsä ja saattanut hänet monta kertaa toivomaan kuolemaa!" Tällöin läimähti ruoskansiima kerta toisensa jälkeen rikolliseen, mutta vaikka hän joka kerta kiemurtautui tuskasta, ei hän välttänyt rangaistusta. Ermegård rouvalla oli harjaantunut käsi, mutta hän ei lyönyt koskaan kasvoihin ja häntä ylistettiin sentähden verrattain armeliaaksi rouvaksi.

Kun hän oli väsynyt pieksämiseen, sanoi hän: "Kas niin, Erik Jönssinpoika, nyt saat mennä matkaasi!"

"Saako Ingri tulla mukaan?"

"Ei, hän jää tänne."

"En voi elää ilman häntä!" huusi mies.

"Ei liikuta minua! Hän jää tänne!"

"Kuinka kauaksi?"

"Aluksi vuodeksi."

Talonpoika kalpeni. "Varmaankin joku korkeista herroista on iskenyt silmänsä häneen!" puuskahti hän vihan tukehduttamalla äänellä.

"Varo itseäsi!"

"Minä voin tuohtua veritöihin!" uhkaili mies.

Samassa astui Åke sisään.

Mies katsoi hurjasti häneen.

"Hän on poissa järjiltään!" sanoi Ermegård rouva. "Mutta linnassa on hyviä vankihuoneita; sinne hänet on vietävä."

"Ettekö ole luvannut asestaa muutamia talonpoikia, isoäiti?" kysyi ritari. "Antakaa minulle tämä!"

"Mielelläni, jos tahdot hänet."

"Ei minusta ole", huudahti mies pelästyneenä. "Antakaa minun jäädä tänne!"

"Sinussa on liian tulista verta; sitä täytyy laskea pois", sanoi Åke. "Sinä tulet takaisin uutena ihmisenä."

"Minä en tule koskaan takaisin!" vaikeroi hän.

Ermegård rouva soitti, ja linnanvartia astui sisään.

"Erik Jönssinpoika saa heti täydet tamineet muiden rekryyttien mukana!"

"Kuinka pian he lähtevät?"

"Tänä iltana!" vastasi ritari.

"Enkö saa edes nähdä Ingriä?"

"Mitä se hyödyttäisi?"

"Olkaa armelias, ankara rouva, ainoastaan kerran!"

Äänessä oli niin sydäntä vihlaisevan surullinen sävy, että Åken kävi sääliksi.

"Rakkahin isoäiti!" sanoi hän.

Ermegård rouvan viittauksesta avasi hän oven viereiseen huoneeseen. Siellä olivat Elina ja Ingri. Molemmat näyttivät ylen kiihtyneiltä; viimeksimainittu saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.

"Minä en tahdo lähteä!" sanoi hän.

"Sinä olet sydämetön nainen!" vastasi Åke. "Mutta nyt olen antanut lupaukseni, ja sentähden sinun täytyy."

Ingri lähti heti, mutta pysähtyi ovelle.

"Ingri!" huusi talonpoika kiihkeästi.

Ingri katsoi maahan, mutta ei liikahtanutkaan.

"Tiedätkö, että minun on lähdettävä sotaan?"

"Olen kuullut sen!"

"Eikö sinulla ole minulle ainoaakaan hyvää sanaa?"

"Ei!"

"Voit ainakin antaa kättä minulle!"

Ingri piiloitti kätensä selkänsä taakse.

"Tämä menee liian pitkälle!" huusi ritari vihastuneena. "Mene heti ja anna kätesi hänelle!"

Ingri lähestyi hitaasti ja ojensi miehelle kätensä. Tämä veti hänet luoksensa, mutta samassa välähti veitsi hänen toisessa kädessään, ja jollei Åke olisi salaman nopeudella tarttunut hänen käsivarteensa, olisi hän iskenyt sen naisen rintaan. Nyt sattui se ainoastaan olkapäähän, joka lievästi haavoittui.

Ritari sai painiskella talonpojan kanssa, ennenkuin onnistui vääntämään veitsen hänen kädestään.

"Ottakaa hänet kiinni!" käski hän sen jälkeen. "Ja pukekaa hänet univormuun, määrään sitten lähemmin."

Erik Jönssinpoika oli hiljaa, mutta hänen katseensa seurasi Ingriä.

Tämä ei ollut edes katsonutkaan mieheensä. Kun Elina tahtoi sitoa hänen haavansa, sanoi hän, ettei se merkinnyt mitään. Hänen käytöksessään oli luonnotonta välinpitämättömyyttä, joka melkein vaikutti kauhistavasti.

Åke katui luottamustaan, mutta oli suuttunut naiseen, jonka kylmyyden hän katsoi olleen syynä hurjaan puuskaukseen.

"Sellaista naista ei teidän olisi pidettävä talossanne, isoäiti", kuiskasi hän.

"Mitä te miehet sellaisesta käsitätte?"... Rouva Ermegård käski Elinaa ottamaan Ingrin huostaansa, ja kun molemmat olivat menneet, lisäsi hän:

"Te tahdotte tehdä naisen oman tahtonne orjaksi."

"Nainen ilman sydäntä on kuvatus!"

"Tiedätkö mitä hänen on täytynyt kokea? Eikö hänellä ollut syytä pelkoon ojentaessaan miehelle kätensä?"

"Mistä hän voi tietää..."

"Kysy häneltä, ja hän varmaan vastaa, että tiesi miehen tahtovan riistää hänen henkensä. Minäkin tiesin sen; näin sen hänen verestävistä silmistään."

"Mutta ette varoittanut!"

"Sinä et olisi uskonut minua. Nyt sait todistuksen."

"Se olisi voinut maksaa hänen henkensä."

"Parempi sekin kuin alituisella pelolla ja vavistuksella odottaa miehen kotiin palaamista."

"Mies ei usko itse sitä."

"Oh, hän palaa kyllä! Kun katkera kalkki on kerran nostettu huulille, täytyy se juoda pohjaan... Minä tiedän sen, minä!"

"Tekö, isoäiti?"

Vanhus oli sangen kiihoittunut, mutta hän tyyntyi pian. "Muista minun sanoneen, mies on hylkiö!"

"Häntä kohdellaan sen mukaan!" vastasi Åke nousten.

"Minulla on enemmänkin sanottavaa", lisäsi Ermegård rouva lempeämmällä äänellä. "Istu!"

"Puhukaa pois, rakkahin isoäiti!"

"Sinä rakastat Elinaa?"

"Niin teen!"

"Ja hän?"

"En luule hänenkään olevan minua kohtaan kylmän."

"Oletko kysynyt häneltä?"

"En vielä!"

"Mutta aiot kysyä?"

"Minä rakastan häntä, isoäiti!"

Vanhus veti syvään henkeään. "Minä voin kieltää sen", sanoi hän. "Voin lähettää Elinan luostariin, kuitenkaan saavuttamatta tarkoitustani."

"Joka on hänen yhdistämisensä Antero Erikinpoikaan?"

"Sentähden otin hänet kasvatettavakseni, mutta hänen täytyy omasta vapaasta taipumuksestaan suostua menemään hänelle! Onko minun valmistaakseni hänelle iloisen elämän mentävä syyllisyyden painamalla omallatunnolla rauhattomaan hautaan?"

Hän sanoi nämä sanat liikutuksesta vavisten ja suurella ponnistuksella. Ne tulivat tahtomatta syvästi haavoitetusta sydämestä.

"Antakaa minulle selitys arvoitukseen!" pyysi Åke ylen hämmästyksissään.

"Antaahan ajan kulua! Kenties vastaisuudessa."

"Tahdotteko, ettei minun ole puhuttava Elinalle?"

"Niin, toistaiseksi."

Muuan ratsumies lasketti pihaan vaahtoavalla hevosella; se oli Lassi Juutti.

"Uskollinen palvelijani!" huudahti ritari. "Hän tuo tärkeitä viestejä."

"Valtionhoitajalta. Mene, rakas poikani, ja ota hänet vastaan!"

Åke herra riensi huoneeseensa, ja kohta sen jälkeen astui asemies sisään.

Hän antoi suuren kirjeen.

Se sisälsi, että valtionhoitaja oli kaikin puolin Åke herran kanssa samaa mieltä ja että herrat olivat päättäneet lähettää avoimen kirjeen likeisimmilleen ja heidän ystävilleen, että he heti ratsastaisivat Sunnerbrohon ja yhtyisivät Åke herraan ja ritariin.

Åke seisoi kotvan mietteissään. "Minun täytyy itseni matkustaa Jönköpinkiin tapaamaan valtionhoitajaa", sanoi hän. "Ilmoita heti väelleni ja rekryyteille! Lähdemme kahden tunnin kuluttua!"

Kaikki lemmenhaaveet olivat kuin puhalletut pois; nyt oli hän ainoastaan soturi.

Pukeutuessaan varustuksiinsa laati hän ajatuksissaan tulevan sotaretken suunnitelmia, jotka täyttivät niin hänen mielensä, ettei häneltä riittänyt Elinalle ainoaakaan ajatusta.

Nytkös syntyi linnassa elämää ja liikettä, asemiehet ja palvelijat juoksivat ristiin rastiin. Ermegård rouva oli varustanut viisikolmatta miestä, nuoria reippaita renkipoikia. Erik Jönssinpojasta tuli kuudeskolmatta, hän oli vanhin, vakinaisesti asuttunut talonpoika, mutta hänellä oli kaikkein huonoimmat varustukset. Ei ehditty enää hankkia mitään uutta, ja hänen saamansa vaatekappaleet eivät olleet ainoastaan vanhat ja lopen kuluneet, ne olivat lisäksi liian ahtaatkin.

Toiset rekryytit eivät säästäneet pilkallisia huomautuksiaan, mutta hän ei ollut niitä kuulevinaan.

Linnanvartia pyyteli ritarilta anteeksi, mutta sai vastaukseksi: "Kyllä välttää!"

Reput täytettiin ja säkkeihin ahdettiin leipää, suolattua silavaa, kuivattua kalaa ja muuta. Jokaisen oli otettava muonaa yhdeksitoista viikoksi, ja se ei ollut mikään vähäinen määrä äkkipäätä haalittavaksi kokoon. Mutta Ermegård rouvalla riitti; hän oli itse mukana aitoissa ja piti silmällä, että jokainen sai täyden määrän, pikemmin yli kuin vaille.

Elina ja Ingri olivat hänen apunaan. Jälkimäinen sanoi, ettei haava häntä vaivannut; hän pyysi nöyrästi päästä auttamaan ja osoitti sellaista reippautta ja ymmärtäväisyyttä, että Ermegård rouva arveli hänestä koituvan hyvän apulaisen.

Ingri se täytti reput ja antoi ne kunkin omistajalleen. Ankara rouva piti häntä silmällä ja näki, kuinka hän vaihtoi salavihkaisia sanoja Ambjörnin, erään nuoren rekryytin kanssa, sekä että tämän mentyä Ingrin kalpeat posket olivat käyneet punaisiksi. Ermegård rouva pani sen hiljaisuudessa merkille, lähemmän selon päätti hän ottaa sittemmin.

Erik Jönssinpoika seisoi viimeisenä ovella odottamassa; Ingri näki hänet ja kiirehti yhä enemmän lopun lähetessä... Vihdoin ei ollut muita jälellä kuin hän.

Hän ei tullut lähemmäksi, vaan seisoi paikoillaan.

"Reppu on valmis!" sanoi Ingri ja laski sen lattialle kääntämättä päätään. Sen jälkeen poistui hän huoneesta.

Nyt vasta Erik liikkui. Hitaasti astui hän esiin ja otti repun. Hän oli jo astumaisillaan aitasta ulos, kun vasta käänsi päänsä ja huudahti:

"Sanokaa vaimolleni, että jollei hän katso kotia ja kontua sillaikaa kuin minä lasken hänen henttunsa sydänveren maalle, niin saa hän pian mennä samaa tietä!"

Näin sanottuaan hän meni ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

Lassi Juutti piti tarkan vaarin, että hevoset olivat suitut ja hyvässä kengässä, että satulat oli oikein kiinnitetty ja vaatekappaleet oikein jaettu. Palvelijat ja poikaset saivat suorittaa tehtävät, hän yksin kantoi vastuun.

Määrättynä aikana oli kaikki reilassa. Rekryytit saivat nousta ratsaille ja ratsastaa kerran pihan ympäri. Pikkupoikien lipakat kielet eivät säästäneet sutkauksiaan, mutta kukaan ei joutunut niiden uhriksi siinä määrin kuin Erik Jönssinpoika. Hän köyristi leveää selkäänsä ikäänkuin osoittaakseen, mitä saattoi sietää, kunnes kerran saisi kääntää kämmenensä heitä vastaan.

Ritari meni sanomaan jäähyväisiä Ermegård rouvalle.

"Jumala ja hänen enkelinsä suojelkoot sinua, poikani!" Vanhus pani kätensä hänen päälaelleen. Hän oli polvistunut. "Olette minun lähin sukulaiseni", sanoi hän. "Äitini tähden, älkää olko minulle vihainen!"

"Kun palaat, uskon sinulle kaiken!" sanoi Ermegård rouva puoliääneen.

"Kiitos!" Ritari suuteli kunnioittavasti vanhuksen kättä ja nousi.

Hänen edessään seisoi Elina, kirkkaat silmät uivat kyynelissään, ja hienot kasvot ilmaisivat syvää surua -- koskaan ei tyttö ollut näyttänyt hänestä niin ihanalta. Rakkauskohan näin kosti puolestaan? Sentähden, ettei hän moneen tuntiin ollut ajatellut Elinaa, täytyi hänen nyt tuhatkertaisesti tuntea, kuinka kalliiksi tyttö oli hänelle käynyt!

"Elina!" huudahti hän.

"Ritari!"

"Lupaatko muistaa minua?"

"Sen kyllä teemme molemmat!" vastasi Ermegård rouva viitaten Elinan luokseen. "Ja rukoilemme joka päivä Jumalaa puolestasi..."

"Niin, sen teemme", kuiskasi Elina.

Mutta ritari meni luo ja kietoi käsivartensa heidän molempain ympärille. "Näin yhdistettyinä kuin olette, sallittakoon minun sanoa teille, kuinka suuresti teitä rakastan!" Sen jälkeen painoi hän suudelman ensin mummon ja sitten Elinan otsalle.

Ja aivan kuin itseään peläten riensi hän huoneesta alas pihalle, hypähti ratsaille ja antoi lähtökäskyn.

Hän vilkui tarkasti linnan ikkunoihin, eikö sieltä vilkkuisi mitään valkoista liinaa jäähyväisiksi. Turha odotus, mitään ei näkynyt... Kyllä, Ingri... Mitä se häntä liikutti? Mutta Elina, miksei hän tullut, hänen sielunsa valittu, hänen morsiamensa?

Ermegård rouva piteli häntä yhä sylissään; hän tunsi, kuinka lapsi parka värisi, ja hän sanoi: "Sinun täytyy tukea minua. Tämä ero koskee minuun niin syvästi. Kenties emme saa häntä nähdä enää koskaan."

"Luuletteko hänen kaatuvan sodassa?" kysyi tyttö.

"Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Me voimme kuolla ennen häntä."

"Nyt he lähtevät liikkeelle; sallikaa minun tervehtää häntä vielä kerran!"

"Ei, se voisi näyttää pahalta enteeltä..."

"Kuinka niin, mummo?"

"Åken ensimäinen morsian..."

"Onko hänellä ollut useampia?"

"Hän on ollut kahteen yhdistymäisillään."

"Kahteen?"

"Ja kuinka hän rakasti heitä! Luonnollisesti enimmän ensimäistä."

"Miksi luonnollisesti?"

"Ensimäinen rakkaus on aina paras. Se on kuin kevät, se lämmittää sydämen ja ilahuttaa mielen; suviaurinko sitä vastoin on polttava."

"Miksi hän ei nainut häntä?"

"Tyttö kuoli hirveän kuoleman!"

"Silloin hän varmaan oli kovin suruissaan?"

"Hän oli aivan epätoivoissaan! En ole koskaan nähnyt niin sydäntäsärkevää surua."

"Mutta kuitenkin..."

"Eräässä juhlassa Sten Sturen luona hän kohtasi viidentoista vuotiaan immen."

"Silloin rakastui hän siihen..."

"Ja tyttö häneen! Olen lukenut tytön kirjeet. Luulen hänen aina kantavan niitä povellaan."

"Kohtasiko tätäkin onnettomuus?"

"Ei, hän sai suurimman onnen."

"He yhdistyivät?"

"Ei, hän sai kuolla!"

"Kuolla?"

"Siinä varmassa uskossa, ettei kuolema eroittaisi sitä liittoa, jonka he olivat solmineet. Eikö se ollut suuri onni?"

"Niin, kyllä, mutta..."

"Åke oli viisitoista vuotta vanhempi kuin hän. Jos he olisivat joutuneet naimisiin, olisivat he pian huomanneet, kuinka vähän he sopivat toisilleen. Nyt pysyy tyttö iätkaiket enkelinä hänen silmissään."

"Kuinka kauan siitä on?"

"Kuusi tai seitsemän vuotta, sinä olit vielä lapsi silloin."

"Ja sitten... Onko hänellä sitten...?"

"Ollut monta mielitiettyä? Monta monituista; mutta näillä nuorilla neitsyillä on ollut viisaat äidit."

Elina tunsi kurkkunsa kuristuvan kokoon; hänen hengitystään ahdisti.

"Poika parkani poloinen! Hänellä on ikänsä kaiken ollut herkästi heltyvä sydän. Enimmän kaikesta huolestuttaa minua kuitenkin tämä viimeinen!" huokasi Ermegård rouva.

"Tämä viimeinen?"

"Niin, näethän kai, kuinka hänen on laitansa?"

Elina ei vastannut mitään, mutta hän painoi hehkuvat kasvonsa vanhuksen helmaan.

Tämä siveli hänen kutrejaan. "Älä häntä soimaa, se menee pian ohitse."

Elina katsoi häneen ymmällä ja kummissaan. "Meneekö se ohitse?" kysyi hän.

"Sellainen rakkaus ei koskaan kestä kauan, se on hetken huvi ja vaihtaa helposti esinettään. Tällä kertaa se on kestänyt kauan."

"Tällä kertaa?"

"Viehättäviä neitsyitä on viljalta. Kenties hän pyytää sinun sydäntäsi ja kättäsi."

Elinan posket paloivat punaisina; hän taivutti päänsä melkein riipuksiin.

"Sinun ei pidä panna sitä pahaksesi eikä myöskään pelätä, että hän panee kovin sydämelleen hylkäävän vastauksesi."

"Mutta, mummo!" puuskahti tyttö.

"Sinä ihmettelet, kun sanon sinulle kaiken tämän! Teen sen siksi, että te molemmat olette minulle rakkaat!"

"Minä en koskaan tule hänen omakseen!"

"Pysy lujana päätöksessäsi! Vakava vastarinta avaa hänen silmänsä ennemmin tai myöhemmin."

"Mitä minun on tehtävä?"

"Annat kätesi ja sydämesi jollekin toiselle."

"Jota en rakasta!"

"Odota aikaa; eihän ole kiirettä!"

"Kuinka te olette hyvä minua kohtaan!... Te voisitte käskeä ja kuitenkin annatte itseni päättää..."

Mutta kun Ermegård rouva jäi yksin, heittäytyi hän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili epätoivon puuskassaan: "Älä lue minulle viaksi, pyhä neitsyt, että käännän hänen sydämensä ritarista pois; mutta sinä, joka näet sydämeeni, tiedät myös, ettei ole muuta tietä päästäkseni siitä pimeydestä, joka minua ympäröi."

Hän nousi ja meni ikkunan luo. Oli kaunis ilta huhtikuun alkupäivinä. Aurinko oli sulattanut pois lumen ja jään monista paikoin; päivistä pilkistivät ruohonkorret esiin, ja petäjät ja kuuset vihoittivat kevätvihreydessään.

Hän tuijotti yli maiseman.

"On jo viisikymmentä vuotta siitä, kun tulin tänne", jupisi hän. "Mitä kaikkea olenkaan kokenut ja kärsinyt..."

Mutta huoneessa alkoi tulla pimeä, ja vanhus soitti tuimasti valoa. Hän sieti yhtä vähän pimeyttä kuin yksinäisyyttäkään. Ingri kantoi lampun sisään, ja kohta sen jälkeen tuli Elina.

Mitään keskustelua ei kuitenkaan saatu käyntiin, ja kun iltarukous oli pidetty, meni kukin omalle taholleen.

Elina löysi molemmat torninavaimet huoneestaan, mutta ensi kerran tunsi hän pelkoa ajatellessaan, että menisi sinne yksin. Hän tunsi olevansa väsynyt ja turtunut mieleltään... Mitä hän oli kuullut ritarista, herätti hänessä häpeän ja vastenmielisyyden tunteen. Sellaisen miehen rakkaus oli loukkaus, ja sitten se luuli, että hän vastaisi siihen... Odotas vain, odotas, hän kyllä tuli näyttämään, kuinka vähän välitti hänestä!

Tapausten kehittyessä Ettakissa jatkoi Åke ritari matkaansa Jönköpinkiin.

Svante Niilonpoika otti hänet avosylin vastaan. "Minulle oli mieluisa yllätys, kun tulitte", sanoi hän. "Täällä on vielä monta valtaneuvoksista, ja me voimme neuvotella keskenämme."

Kuvaavaa sille, kuinka riippuvainen valtionhoitaja oli vapaasäädystä, oli, ettei korkeimmalla päämiehellä ollut edes valtaa antaa määräyksiään alemmille päämiehille. Jokaiselta heistä, joiden väkeä tahdottiin käyttää, oli ensin kysyttävä, vieläpä oli heitä taivuteltava ja houkuteltavakin. Kokouksessa, joka nyt pidettiin, puhui niin Åke herra kuin Svante Niilonpoikakin aiotun sotaretken välttämättömyydestä, ja itse palmusunnuntaina laadittiin avoin kirje Länsi-Göötanmaan vapaasäädylle, että se tästedes kuten tähänkin asti osoittaisi uskollisuuttaan valtakunnan palveluksessa.

Sovittiin pian siitä, että sotaa oli jatkettava, mutta harvat olivat ne, joita halutti olla mukana, ja nämä tekivät pitkät matkat sukulaisten ja ystäväin luo neuvotellakseen heidän kanssaan, olisiko viisasta sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Hannu kuningasta kohtaan.

Mutta samalla tuli puhutuksi paljon muutakin, ja niin päästiin tietämään, että Akseli ritari, Årstan herra, oli nainut Märta rouvan tytärpuolen ja vienyt hänet mukanaan kotiin omaan maahansa ja että toinen morsiamen veljistä oli seurannut; toinen jäi Märta rouvan luo.

Valtionhoitaja oli monien asioiden tähden matkustanut takaisin Tukholmaan, ja Åke Hannunpoika oli asetettu päälliköksi pienelle 2,000-miehiselle sotajoukolle, joka oli onnistuttu saamaan kokoon.