Part 2

"Kaikella on aikansa", sanoi tämä ankarasti. "Köyhät odottavat tuolla ulkona ruokaansa."

"Ja minä kun olen aivan unohtanut heidät!" huudahti Elina säikähtyneenä ja riensi ulos.

"Sydämellinen kiitos, tyttärenpoikani, kallisarvoisesta lahjasta, mutta se on pantava piiloon..."

"Minun tähteni, isoäiti, antakaa hänen joka päivä soittaa sillä!"

"Rukous, anoen menestystä sinun toimillesi!"

"Niin, rukous onneni puolesta!"

"Tahdon ottaa siihen osaa koko talonväkeni kera. Elina saa soittaa laulun säestykseksi."

"Kiitos!" sanoi Åke liikutettuna ja suuteli hänen kättään.

"No, linnanvartia?" kysyi Ermegård rouva.

"Talonpojista oli eilen kaksi päihtyneessä tilassa."

"Lähettäkää heidät ylös linnaan, he saavat rangaistuksensa."

"Olen antanut käskyn siitä, ankara rouva!"

"Keitä he ovat?"

"Toinen on Pentti Pentinpoika Myrasta."

"Nuori mies!... Ettei hän häpeä!... Saa selkäsaunan, kuten tavallisesti."

Linnanvartia kumarsi.

"Ja toinen?"

"Vanha Erik Boonpoika."

"Erik Boonpoika!" huudahti linnanrouva nousten.

"On ollut useampia kertoja hieman..."

"Lähetä hänet luokseni!"

"Eikö häntä ensin rangaista?"

"Ei, se jää riippuvaksi keskustelustamme."

2 -- Svante Niilonpoika Sture. II.

Linnanvartia kumarsi vaieten.

"Onko mitä muuta?"

"Erik Jönssinpoika oli täällä aamulla."

"Se härkäpää! Eikö hän ole saanut mitä on tahtonut?"

"Hän luulee, ettei nainen ole hänelle uskollinen."

"Enkö häntä jo varoittanut? Se ei koskaan pääty hyvin, kun vanha mies nai nuoren tyttöheilakan!"

"Erik Jönssinpoika antoi kaksi lehmää väliä."

"Ja senkötähden oli tyttö sidottava vanhaan mieheen? Sano hänelle, että mitä keittää, sitä saa syödä!"

"Hän pyysi muuten..."

"Mitä?"

"Että te, ankara rouva, tahtoisitte puhua naiselle."

"Sen teen, mutta sano Erik Jönssinpojalle, että jos hän kiduttaa vaimoaan mustasukkaisuudellaan, otan minä sen tänne linnaan."

"Sanon kyllä sen!"

"Kuinka on sairaan naisen laita?"

"Hän kärsii omantunnon tuskia!"

"Omantunnon!" toisti Ermegård rouva kalveten.

"Kappalainen on kehoittanut häntä keventämään omaatuntoaan."

"Ei pidä pakoittaa."

"Mutta se voisi tyynnyttää hänen viime hetkiään."

Linnanvartia sai merkin mennä, ja heti hänen sulettuaan oven jälkeensä, käänsi Ermegård rouva päänsä tyttärenpoikaansa. "Sinä olet ollut tarkkaavainen kuulija", sanoi hän ja katsoi häneen.

"Te pidätte ankaraa hallitusta, isoäiti!"

"Minun täytyy!"

"Mutta ette menettele samoin kaikkia kohtaan!"

"Enkö?"

"Erik Boonpoikaa esimerkiksi..."

"Hän on vanha uskollinen palvelija."

"Ja sitä paitsi kasvattipoikanne isä."

"Ainoastaan nimellisesti!" huudahti, linnanrouva kiihkeästi.

"Mitä?... Eikö hän ole?"

"En minä tiedä!" Ermegård rouva pani kätensä silmiensä eteen salatakseen liikutustaan.

"Mummo, mikä teitä vaivaa?"

"Viivythän täällä vielä muutamia päiviä?"

"Kyllä, kunnes on saapunut vastaus valtionhoitajalta."

"Se ilahuttaa minua!... Kuules! Antero Erikinpoika on mennyt tutkimaan metsävarkaita; sinä saat auttaa minua eräässä asiassa hänen ollessaan poissa."

"Missä niin?"

"Minä tahdon muurauttaa umpeen tien torniin."

"Estääksenne Elinan pääsemästä sinne."

"Ja erään toisen, jolla ei ole siellä mitään tehtävää!"

"Onko Antero Erikinpojallakin tapana mennä sinne, ettekä te aja häntä pois?"

"Kasvattipoikaani?"

"Talonpojan jälkeläistä!"

"Se hän ei ole..."

"Mutta kantaa nimen ja käy sellaisesta!"

"Sentähden onkin tarkoitukseni naittaa hänet..."

"Ei kai Elinan kanssa?"

"Kyllä, juuri hänen!"

"Elina ei rakasta häntä'"

Ermegård rouva kalpeni.

"Heistä täytyy tulla pari!" puuskahti hän. "Minä en voisi kuolla levollisena, jos tästä liitosta ei syystä tai toisesta tulisi totta."

"Tietääkö Elina siitä?"

"Ei vielä!"

"Ja toinen?"

"Hänkään ei tiedä mitään!"

Syntyi pitkä äänettömyys. Åke oli kahden vaiheella, ilmaisisiko isoäidilleen rakkautensa ja salaisen luulonsa, että Elinakin rakasti häntä... Mutta silloin välähti muuan ajatus hänen sielussaan... "Tahdotteko, että minun olisi pidettävä huoli tornin muuraamisesta umpeen?" sanoi hän.

"Niin! Elinan tietämättä!"

"Miksei hän saa mennä sinne?..."

"Minä en tahdo!..."

Linnanvartia palasi ilmoittamaan, että vanha Erik Boonpoika odotti ulkona.

Ermegård rouva antoi merkin Åkelle, että tämä jättäisi hänet yksin, ja kysyi sitten, oliko Pentti Pentinpoika tullut, sillä hän tahtoi puhutella häntäkin.

"Hän on juuri saanut selkäsaunan eikä voi liikkua", vastasi linnanvartija.

"Niinpä olkoon sitten!" vastasi linnanrouva tyytymätönnä... "Erik Boonpoika tulkoon sisään!"

Tämä astui sisään, mutta ei suinkaan samalla nöyrällä ryhdillä, mikä tavallisesti oli herraskartanoiden talonpojille ominainen. Ei hän näyttänyt erittäin katuvaltakaan, vaikka hän hämillään pyöritteli lakkiaan käsissään.

"Teitä vastaan on taaskin valitettu, Erik", sanoi linnanrouva.

"Kateudesta vain, jalo rouva!"

"Kateudesta, teitä kohtaan?"

"Niin, nähkääs, sillä minulla on niin komea poika!"

"Siitä ei teillä ole syytä pöyhistellä!"

"Teenkin sen erään toisen puolesta!"

"Tiedättekö, että Pentti Pentinpoika on saanut kärsiä rangaistuksen epäsäännöllisestä elämästään?"

"Kuulinhan minä, kuinka hän huusi."

"Te ansaitsette saman kurin."

"Antakaa armon käydä oikeuden edellä!"

"Minä en tiedä mitään aihetta siihen!"

"Sukulaisuuden tähden!"

"Kenen kanssa?" kysyi linnanrouva tuimasti.

"Nuoren herrassyötingin, tiemmä."

"No, olkoon tämän kerran, mutta tästälähin saatte saman rangaistuksen kuin kaikki muutkin!"

"Siitä kai ei sentään tule mitään", sanoi mies viekkaasti, vihaisesti hymyillen.

"Takaan, että siitä tulee!" huudahti Ermegård rouva tuimasti.

"Silloin näytän maailmalle erään kirjeen..."

"Keneltä?..."

"Eukkoni sen oli löytänyt, mutta joku toinen sen tietenkin on sepustanut."

"Tänne se!"

"Se on kotonani."

"Mutta minä tahdon sen!"

"Se on hyvässä tallessa!"

Ermegård rouvan silmät leimahtivat. Hän tarttui soittokelloon, joka oli pöydällä. "Teille on monta kertaa osoitettu suurta ja ansaitsematonta armoa. Mutta nyt se on lopussa, ja te tulette saamaan selkäänne puolta enemmän kuin Pentti Pentinpoika."

Talonpoika tuijotti hölmistyneenä häneen; hän tiesi tuskin, saattoiko uskoa korviaan.

"Samoin ette ole viiteenkolmatta vuoteen maksanut veroja ettekä sakkoja; nyt on ne otettava viimeiseen ropoon." Hän kohotti kätensä soittaakseen.

"Olkaa armelias!" huusi talonpoika, lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hamettaan.

"Missä kirje on?"

Talonpoika painoi päänsä alas ja vaikeni.

Silloin helähti kello kimakasti.

"Se on kirstussa nahkasten välissä."

Linnanvartia astui sisään.

"Erik Boonpoika pidetään lujassa säilössä, kunnes olette noudattanut tänne kirstun, jonka hän neuvoo teille!" käski ankara rouva. "Ilmoittakaa sitten minulle heti, kun se tulee. Onko Erik Jönssinpojan vaimo tullut?"

"On, ankara rouva!"

"Päästäkää hänet sisään!"

Linnanvartia meni vankeineen, ja kohta sen jälkeen näkyi ovessa nuori kaunis nainen, jonka posket olivat kalpeat ja silmät itkettyneet.

"Tule lähemmäksi!" käski linnanrouva. Silloin lankesi nainen lattialle ja purskahti hillittömään itkuun.

Ankara rouva ei voinut karkoittaa mielestään säälin tunnetta; ja hän sanoi melkein lempeydellä: "Sinusta liikkuu pahoja puheita, Ingri!"

"Ah, minä olen niin onneton!"

"Onko hän ilkeä!"

"Vähät siitä, että hän lyö minua; mutta hän pilkkaa ja puhuu pahaa minusta."

"Etkö ansaitse sitä?"

"Minä teen kaikkia askareita sekä ulkona että sisällä. Kertaakaan ei hänellä ole ollut syytä valittaa ruuasta eikä oluesta, yhtä vähän kuin elukkainkaan hoidosta. Minä olen aamulla ensimäisenä ylhäällä, joko värttinän tai kangaspuiden ääressä."

"Mutta sinä otat vastaan vieraita?"

"Meille ei tule kukaan."

"Sitten menet muiden luo?"

"En muulloin kuin pyhäisin kirkkoon."

"Mikä häntä sitten vaivaa?"

"Minä en voi sietää häntä!" vastasi nainen väristen.

"Sinä kieltäydyt olemasta hänen vaimonsa?"

"Hän ei saa minua koskaan siihen."

"Mutta Ingri!"

"Sanoin sen hänelle jo edeltäpäin."

"Mitä hän vastasi?"

"Hän nauroi vain minulle."

"Ja nyt?"

"Hän noituu ja uhkaa... ja kiroaa sekä itsensä että minut."

"Mutta sellainen elämähän on oikea helvetti!"

"Sanoin hänelle, että sellaiseksi se kävisi."

"Etkö pelkää henkeäsi?"

"Sen saa hän kernaasti ottaa."

"Mutta ajattele, Ingri, sinä olet vielä sangen nuori!"

"Äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta olen kuitenkin saanut enemmän kuin kyllikseni tästä kurjasta elämästä."

"Ja väliin tapaat sinä sen, jota rakastat?"

"En koskaan, mutta pidän kuitenkin valani ja pysyn hänelle uskollisena!"

"Siinä olet tehnyt väärin."

"Suurempaa vääryyttä on tehty minua kohtaan."

"Sinulla ei ole kristillistä ja nöyrää mieltä, Ingri."

"Ei, sitä ei minulla ole."

"Sinä tiedät, että meidän on rakastettava niitä, jotka meitä vihaavat ja annettava anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan."

"Tiedän kyllä sen, mutta minä en voi."

"Silloin täytyy sinun oppia siihen."

"Minä en tahdo", jupisi nainen.

"Mitähän, jos ottaisin sinut tänne joksikin aikaa!"

"Tehkää se, jalo rouva! Minä palvelen teitä uskollisesti ja teen mielelläni karkeimmatkin tehtävät."

"Neitsyt tarvitsee jonkun käsipalvelukseensa; aion sinut ottaa siihen!"

"Pyhä Jumalan äiti, sellainen onni!"

"Voi väliin tapahtua, että minäkin kutsun sinua!"

"Teen kaiken, mitä tahdotte."

"Tottelevaisesti ja nöyrästi?"

"Kuten palvelijattaren tuleekin!"

Ermegård rouva luetteli hänen päivittäiset tehtävänsä, ja Ingri oli yhtä innokas käymään niihin käsiksi kuin hukkuva käteen, joka ojennettiin häntä pelastamaan.

Elina neitsyt kutsuttiin ottamaan osaa neuvotteluun tai oikeammin kuulemaan ankaran rouvan tahtoa, mutta koskaan ei se ollut paremmin vastannut hänen omia toivomuksiaan. Hän oli kauan tuntenut syvää sääliä Ingriä kohtaan ja oli iloinen, kun sai hänet alituiseen luokseen.

Tästä vielä parhaallaan puheltaessa saapui ennen mainittu kirstu. Ermegård rouva kannatti sen huoneeseensa, ja Erik Boonpoika sai astua sisään.

Mutta tällä kertaa näytti hän sangen tyrmistyneeltä eikä yhtään empinyt ottaessaan kirjettä esille. Se oli muutamalla neulanpistoksella kiinnitetty vanhan takin vuoriin.

Ermegård rouva heitti vain muutaman katseen kirjeeseen; se oli osoitettu hänelle, ja hän rutisti sen kokoon, samalla käskien talonpojan sulkea kirstun ja kantaa sen kotiin.

"Saanko nyt mennä?" kysyi mies epäröiden. "Saat, mutta älä anna minulle syytä kutsua sinua jälleen tänne, sillä silloin..."

"Ei, en koskaan enää!"

"Kotiin mennessäsi poikkeat Erik Jönssinpojan luo ja sanot hänelle, että Ingri jää tänne."

"Onko minun sanottava kuinka kauaksi?"

"Aluksi vuodeksi."

"Vuodeksi!" jupisi talonpoika vetäytyen takaperin ovesta ulos kirstuineen.

Sillävälin oli Åke kovasti kiihdyksissään palannut huoneeseensa; hän ei epäillyt, että täällä piili joku salaisuus, mutta minkä laatuinen? Hänen vanhan isoäitinsä kehoitus muurata umpeen tie tornikammioon näytti hänestä välilliseltä kehoitukselta mennä sitä tutkimaan. Toistaiseksi päätti hän olla sanomatta mitään Elinalle, mutta ei hän aikonut hänestä luopuakaan. Lassi Juutti oli palannut Skarasta, ja hänet oli heti lähetetty Jönköpinkiin viemään ritarin kirjettä. Nyt oli Åkella muutamia päiviä omistaa yksityisille asioilleen.

Hän kyseli linnan vartialta tietä torniin. Tämä näytti alussa olevan ymmällä ja vastaili vältellen, mutta kun hän kuuli, että se tapahtui Ermegård rouvan tahdosta ja suostumuksella, tarjoutui hän mukaan. Åkella ei ollut mitään sitä vastaan, ja he lähtivät liikkeelle mukanaan kynttilät, tulukset ja lapiot.

Kello oli kuusi aamulla. Vesi oli alentunut, niin että pimeä käytävä näytti melkein kuivalta. He sytyttivät kumpikin vahakynttilänsä ja menivät käytävään.

Kun ritari valaisi ylöspäin, näyttivät kattokivet hänestä ikäänkuin veden sorvaamilta; pohjan sitä vastoin peitti puhdas, valkoinen hieta, jonka vesi luultavasti jätti virratessaan pois.

Heidän kulettuaan 15--20 jalkaa loivasti ylöspäin jakaantui tie kolmeen sangen kapeaan polkuun, mutta nyt käytävä kohosi niin jyrkästi ylöspäin, että jollei se olisi muodostanut eräänlaisia kiertoportaita, vaikkakin melkein ilman porrasaskelmia, olisi ollut mahdotonta nousta sitä ylöspäin. Siellä täällä riippui muutamia puolilahoja nuoranpätkiä merkkinä, että muinen oli niiden avulla hilauduttu torniin.

Molemmat ulommat käytävät olivat miehen vyötäisen korkeudelta täytetyt soralla ja hiedalla. Åke oli muistavinaan, että portti oli pidetty sulettuna hänen lapsuutensa aikana ja että häntä oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty koettamasta tunkeutua maanalaiseen käytävään. Huomattiin mahdottomaksi päästä ylös lapioiden ja kynttiläin kanssa; edelliset jätettiin sentähden alas, kynttilät pitivät molemmat miehet hampaissaan kavutessaan käsin ja jaloin ylöspäin.

Työ oli ylen vaivalloinen, mutta jos siinä taukosi, lipui samalla tahtomattaankin alaspäin; oli siis mentävä joko eteen- tai taaksepäin.

Suunnilleen puolitiessä oli ikäänkuin pengermä, jossa saattoi levähtää. Läähättäen ja hikisinä heittäytyivät molemmat miehet maahan.

"Olisipa kellä täällä jotakin juotavaa!" sanoi ritari.

Linnanvartia hymyili tyytyväisenä ja veti pullon taskustaan. "Sitä odotinkin!" sanoi hän.

"Ja neitsyt kulkee tätä tietä?" kysyi Åke.

"Hän ei tee niin enää koskaan."

"Kuinkas hän sitten pääsee torniin?"

"Ette juo, ritari!"

"Se on totta!" Hän pani pullon suulleen. Se vilvoitti suloisesti.

Linnanvartia otti vielä toisen pullon ja piti kovasti puoliaan.

"Ette sanonut minulle mitä tietä neitsyt kulkee."

"Kummitustietä!"

"Kummitustietä?" toisti ritari.

Samassa vierähti muutamia kiviä ylhäältä pengermälle.

"Meidän ei ole puhuttava siitä täällä", sanoi linnanvartia silminnähtävästi pelästyneenä. "Onko ehkä joku siellä ylhäällä?"

"Sitä en usko."

Ritari jatkoi matkaa etumaisena, mutta hänestä tuntui, kuin hän lipeilisi alas useampia askeleita.

Linnanvartia seurasi puhkuen jälestä.

Samassa oli kuin tuulenpuuska pyörtäisi tornin ympäri, ja peräkkäin kuului neljä lerkunlyöntiä, synkkinä, kainaloina, onnettomuutta uhkaavina.

"Mitä se oli?" kysyi ritari.

"Jeesus Maria!" päivitteli linnanvartia.

Molemmat kynttilät putosivat maahan ja sammuivat. Vaeltajamme olivat pilkkopimeässä.

Pulmallisinta oli, miten saada kynttilät käsiinsä.

"Matkaa ei voi olla enää pitkältä jälellä, ja varmaan käy kiipeäminen helpommin ilman suukapulaa", virkkoi ritari hilpeästi ja ponnisti voimansa äärimmilleen päästäkseen ylöspäin.

Muutamain minuuttien kuluttua puski hän päänsä jotakin kovaa vasten. "Voitto! Nyt täytyy meidän olla perillä!" Hän löi nyrkillään jotakin vasten, jonka hän luuli olevan oven. Se oli ilmeisesti raudasta ja aukeni luultavasti ulospäin...

"Linnanvartia!" huusi hän.

Ei mitään vastausta.

"Linnanvartia!"

Sama hiljaisuus.

Ritari kopeloi tuluksiaan ja löysi ne onneksi, mutta kynttilä oli poissa.

Kuitenkin iski hän tulta, ja kun taula vihdoin syttyi, saattoi hän sen levittämässä heikossa valonkimmellyksessä huomata parrun, joka kulki oven yli poikkipäin.

Suurin vaikeus oli päästä ylös niin korkealle, että sai siitä kiinni. Kun ei ollut mitään tukea jalkojen alla eikä voinut pidellä mistään käsillään, vaadittiin häneltä mitä suurimpia ponnistuksia, ettei solunut alaspäin. Hän koetti saada kiinni jostakin kohtaa ovesta.

Ovi ei ollut tosiaankaan erittäin tiiviisti sulettu, ja kouristuen siihen käsin kiinni saattoi hän vetäytyä lähemmäksi.

Sen jälkeen tarvitsi hänen hengähtää muutamia minuutteja. Sitten oli nopeasti hypähdettävä ja siepattava kiinni väliparrusta, mutta jollei hän sitä tavannut tai ei voinut pidellä kiinni, tuli hän todennäköisesti putoamaan alas suinpäin tai nurinniskoin.

Silloin tunsi hän jotakin kylmää, kosteaa, joka kosketti hänen kättänsä. Se oli luultavasti etana tai sisilisko. Hän linkosi sen tuimasti luotaan ja kuuli kuinka se löi kiviä vasten, mutta heitto hälvensi samalla hänen epäilyksensä ja hän nousi päättäväisesti. Nopealla sieppauksella tarttui hän parruun, hoippui tuokion, mutta pysyi kiinni.

Nyt oli löydettävä lukko. Hän etsi molemmilta puolin, mutta sitä ei löytynyt. Kuitenkin kulki parru suoraan poikki oven.

Hän kömpi eteenpäin ja kopeloi toisella kädellään, toisella pidellen kiinni. Parru tuntui ulottuvan ovenreunan ulkopuolelle, hänen täytyi siis seurata sitä myöten... Nyt oli hän jo seinän kohdalla; ovi oli lopussa, mutta parru jatkui yhä.

Sitä pitelemässä näytti olevan rautasinkilä, joka tuntui olevan aivan taottu siihen kiinni. Hän pani olkapäänsä parrun alle; vihdoin antoi se perään ja kimmahti irti, mutta samassa menetti Åke herra tasapainonsa ja kaatui kumoon.

Luultavasti löi hän päänsä muuria vasten, sillä hän joutui tuokioksi tainnoksiin, ja kun hän jälleen heräsi tajuunsa, tuntui hänen päänsä niin huimaavalta ja raskaalta, että hänen täytyi olla hetken aikaa liikkumatonna.

Mutta tällöin huomasi hän valojuovan, jota ei ollut ennen nähnyt... Hän ojensi kätensä ja kosketti johonkin teräväreunaiseen. Hän tarttui siihen, ja kun hän heilutti sitä kahtaannekäsin, syntyi nariseva ääni. Hieman mietittyään tajusi hän, että sen täytyi olla rautaoven, joka oli auennut hänen otettuaan parrun pois. Mutta vielä oli sisempi ovi jälellä.

Hän lähestyi tätä vaivalloisesti, ja hänen sysättyään lennähti se seinää vasten. Ritari veti helpoituksen huokauksen: vihdoinkin oli hän perillä!

Pieneen matalaan huoneeseen tuli valoa yhdestä ainoasta ikkunasta, joka oli syvässä ikkunakomerossa. Pohjapiirrokseltaan kahdeksannurkkaisena muistutti se huippukattoista telttaa. Huonekalustona oli ainoastaan penkki ja pöytä; mutta eräässä nurkassa oli kasa olkia, ja Åke arvasi, että Elina oli maannut niillä viettäessään yönsä täällä ylhäällä.

Seinät olivat ainoastaan muurisavesta ilman mitään verhoa tai peitettä; ainoastaan seinällä vastapäätä ikkunaa riippui pitkä, musta riepu.

Ritari veti sen syrjään ja melkein pelästyi nähdessään taulun, joka esitti luonnollisen kokoista naisolentoa. Kuta kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän näki, että kuva suuressa määrin vivahti hänen äitiinsä... Olikohan se mahdollisesti epäonnistunut mukailus?... Mutta nämä kasvot olivat hennommat ja niillä oli syvä kärsimyksen ilme.

Seistessään syventyneenä kuvaa katselemaan näki hän, että taulu hiljaa liikkui. Nähtävästi oli se oven peitteenä. Hän vetäytyi syrjään, nähdäkseen itse ennenkuin hänet nähtiin.

Tulija oli Elina. Hän katseli hätiköiden ympärilleen, mutta hän muuttui aivan kuin päiväpaisteiseksi ritarin nähdessään.

"Jumalan kiitos!" huudahti hän iloissaan.

"Tuletteko minun tähteni, neitsyt?"

"Kenenkäs sitten?"

"Mutta mistä tiesitte?"

"Linnanvartia poloinen ilmoitti minulle."

"Hän palasi siis alas?"

"Hän väitti, että jokin veti häntä alaspäin."

"Luulenpa, että se oli hänen oma pelkonsa."

"Joku oli huutanut häntä."

"Se olin minä!"

"Tekö todellakin? Ja sitten hän sanoi, että ääni oli erään ammoin aikoja manalle menneen."

"Pelko oli hänet hämmentänyt!"

"Hän luuli, että teitä oli kohdannut jokin onnettomuus."

"Myönnän, ettei ollut mikään helppo asia tulla tänne ylös pimeässä."

Elina huomasi avatun oven ja riensi huudahtaen sinne. "Tulitteko tuota tietä?..." kysyi hän hämillään ja kalpein poskin.

"Linnanvartia oli oppaanani."

"Jos hän olisi tullut ylös asti, olisi hän kyllä opastanut teidät oikeaan." Näin sanoen avasi hän pienen salaoven, joka oli itse muurissa.

"Ja minä kun näin niin paljon hyödytöntä vaivaa!" sanoi ritari nauraen.

"Onko totta, että aiotte muurata tien umpeen?" kysyi hän.

"Vanha isoäitini haluaa niin."

"Älkää tehkö sitä!"

"Miksi en?"

"Siitä seuraa onnettomuutta."

"Ja te olette tullut tänne minua varoittamaan? Hyvä, rakas lapsi!..." Hän ei voinut olla tarttumatta hänen käteensä.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, te olette terve ja reipas!" lisäsi Elina.

"Hän lähetti enkelin minua suojelemaan!" sanoi ritari ja veti hänet lähemmäksi itseään.

"Joka -- vie teidät takaisin -- kummitustietä läpi kaikkien vaarojen."

"Minä en pelkää niitä sinun rinnallasi, Elina!"

Hän oli kietomaisillaan käsivartensa tytön ympärille ja sanomaisillaan, kuinka suuresti hän tätä rakasti. Silloin oli hän tuntevinaan ikäänkuin puvun kahinan, joka humahti hänen ohitsensa.

"Mitä se oli?"

"Hän kulki ohitse!"

"Hän? Kuka hän?"

"Äitinne!"

"Nämä eivät ole äitini piirteet."

"Kenenkäs sitten?"

"Sitä en tiedä."

"Hän kuoli täällä!"

"Kuka sen on sanonut?"

"Hän itse."

"Täällä on oikea paikka puhua siitä! Kerro minulle, Elina, kaikki mitä tiedät!"

Molemmat istuutuivat penkille, mutta ritari oli jälleen oma itsensä eikä hän edes katsonutkaan rinnallansa istuvaan nuoreen, kauniiseen tyttöön.

"Olin ainoastaan kymmenvuotias, kun tulin tänne", sanoi hän, "mutta minä muistan, että jo ensi yönä näin unta kalpeasta naisesta, joka tuli luokseni ja kysyi, tahdoinko Ermegård rouvan tähden kärsiä suuren häpeän".

"Te lupasitte sen?"

"Hän oli ollut äitini ainoa ystävä, hän oli auttanut häntä ja sisaruksiani! Minä sanoin, että tahdoin tehdä kaiken minkä voin."

"Mitä hän vaati?"

"Ei mitään sen koommin! Näin hänet viiden vuoden kuluessa melkein joka yö, mutta hän ei puhutellut tällä aikaa minua koskaan, hän istui vuoteeni vieressä ja hymyili minulle."

"Te oleskelitte kai täällä ylhäällä?"

"Niin, Ermegård rouva tahtoi niin. Silloin tapahtui... siitä on pian kolme vuotta"... Hän katseli ympärilleen ja veti syvään henkeään.

"Jatkakaa!... Jatkakaa!"

"Oli myöhäinen kesäilta, ja minusta oli niin suloista istua tuolla ikkunankomerossa ja katsella yli maiseman. Silloin... en tiedä kuinka se kävi... olin varmaankin nukahtanut ja näin unta, että hän tuolta kuvasta tuli luokseni, tarttui käteeni ja vei minut sisälle kamariin.

"'Nyt on aika käsissä!' sanoi hän. 'Jos sydämesi ja mielesi on puhdas ja hyvä, niin on Herran enkeli osoittava, mitä sinun on tehtävä, ja sinun tekosi on koituva monien syntien sovitukseksi!'"

"Kummallinen uni!"

"Minä heräsin siihen, että aurinko pisti suoraan silmiini. Esirippu oli pudonnut alas ja ensi kerran näin minä kuvan ja tunsin henkilön samaksi, jonka olin nähnyt unissani. Seuraavana..."

"Miksi keskeytitte?"

"Seuraavana päivänä tuli Antero Erikinpoika", sanoi Elina punastuen. "Näin heti, että hänen ja taululla kuvatun naisen välillä oli yhtäläisyyttä!..."

"Onko se mahdollista?" huudahti ritari ja hypähti pystyyn.

"Ettekö ole sitä huomannut? Katsokaas sitten, kuvalla on hänen silmänsä ja hänen suunsa..."

"Jatkakaa, jatkakaa!"

"Minä en hänestä pitänyt paljon alussa."

"Miksi ette?" kysyi Åke mielissään.

"Hän näytti minusta ylpeältä ja kopeilevalta."

"Se oli alussa."

"Eräänä päivänä, kun olimme tavallisuuden mukaan istuneet Ermegård rouvan luona, olin minä kieltäytynyt laulamasta enkä vastannut koko miehelle muuta kuin on ja ei."

"Oliko hän loukannut teitä?"

"Kun Ermegård rouva ja minä olimme jääneet kahden, otti hän minut syliinsä, kutsui minua tyttärekseen ja sanoi, että minun tästälähtien oli sanottava häntä mummoksi."

"Te suostuitte!"

"Samana iltana tulin tänne ylös ja nukuin kuten tavallisesti. Näky tuli, hän itki ja katseli minua surun ilmeellä, joka koski minuun syvästi. Minä kysyin syytä ja hän vastasi: 'Sydäntään ei voi kukaan pakoittaa'."

"Näyttää kuin hän ja Ermegård rouva olisivat olleet yhtä mieltä", virkkoi ritari hieman katkerasti.

"Minun mieleni oli sangen masentunut, se teki minut nöyremmäksi ja sentähden ystävällisemmäksi."

"Antero Erikinpoikaako kohtaan? Pidittekö hänestä sen jälkeen paljon?"

"Niin, kunnes..."

"Kunnes mitä?"

"Nyt on aika lähteä!" sanoi Elina ja nousi.

"Sananen vain, Elina..."

Kuului kolme keveää lyöntiä salaovelle.

"Kukahan se on?" kysyi ritari.

"Se oli varoitus."

"Varoitus! Mistä?"

"Tahdoitte sanoa jotakin ajattelematonta."

"Tapahtuuko sellaista kaikille, joiden kanssa puhutte?"

"Se on tapahtunut ainoastaan teille!"

"Sitten tahdon vapaasti sanoa ajatukseni, ja juuri täällä on se tapahtuva!..."

Taaskin kuului kolme lyöntiä, mutta nyt kovemmin.

Ritari hypähti ovelle ja tempasi sen auki, mutta ulkona ei näkynyt ketään.

"Minä en tahdo tietää mitään!" huusi Elina kiihkeästi. "Tulkaa ja seuratkaa minua, ritari!"