Part 9

"Koskahan se taasen tulee omaksemme?" jupisi piispa. "Ja Kalmari, Kalmari! Minä en saa mitään rauhaa ennenkuin se on ruotsalaisten käsissä!"

"Jospa voisimme vallata Bornholman takaisin!" huudahti Sten.

Hemmingin silmissä välähti, ja hän seisoi kotvan aikaa mietteissään...

"Mikään ei estä meitä tekemästä sitä nyt heti", sanoi hän.

"Vallata Voionmaa!" huusivat useat äänet.

"Vastaan siitä, että se käy laatuun!"

Tavallisella vilkkaudellaan kehitti Hemming sitä hyökkäyssuunnitelmaa, jonka hän hetkinen sitten oli tehnyt, ja hänen oma innostuksensa sytytti pian kaikki toisetkin. Suurella taitavuudella järjesti hän hyökkäyksen ja määräsi Stenin johtajaksi.

"Ajatelkaas, jos minä epäonnistun ensimäisessä yrityksessäni!" puuskahti nuorukainen kiihkeästi huolissaan.

"Ei mitään vaaraa, minä seuraan mukana nähdäkseni vastakohdan."

Äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä oli odottamaton menestys. Jotensakin tulisen taistelun jälkeen vallattiin linna ja saari. Nuori Sten herra oli osoittanut tyyneyttä ja kylmäverisyyttä, joka oli herättänyt Hemmingin ihailua. "Se lupaa jotakin tulevaisuudessa", sanoi hän.

Mutta kun valtionhoitajalle oli kirjoitettu voitosta ja jätetty pieni miesjoukko linnaa vartioimaan, nostettiin taasen purjeet ja jatkettiin matkaa Lyypekkiin.

Silloin tuotatti piispa esille pikarit ja viiniä. "Tiedätte", sanoi hän, "että Ruotsi on saanut takaisin yhden kadotetuista lapsistaan, Voionmaan. Minusta tuntuu olevan syytä tyhjentää malja tapauksen johdosta."

Ja kaikki tekivät sen riemuhuudoin.

"Valtionhoitaja Svante Niilonpoika! Juomme seuraavan maljan hänen kunniakseen."

Se tyhjennettiin samalla innostuksella kuin ensimäinenkin.

"Ja seuraava..."

"Sten Svantenpojan malja!" huusivat useat äänet.

"Ei..."

"Hän ansaitsee sen!" kirkuivat useat.

"Ei Sten Svantenpojan, vaan..."

"Kyllä, kyllä!"

"Piispa on oikeassa!" puuttui nuorukainen kainosti puheeseen. "Vähän olen minä saanut aikaan, en oikeastaan mitään!"

"Saisinko minäkin suunvuoroa! Minä en tahtonut juoda Sten Svantenpojan maljaa, vaan Sten Sture nuoremman!"

Nuorukainen karahti punaiseksi. "Tietääkö isäni...?" sanoi hän.

Piispa otti esille kirjeen.

"Tästä saatte nähdä! Hän suostuu, että otatte vanhan rakkaan nimen, sillä ehdolla, että kerran teette sen yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi kuin se on muinen ollut."

Piispan silmissä kimmelsi tällöin kyynel. Sitä ei tiennyt kukaan ennen nähneensä.

Oli syntynyt äänettömyys.

"Mikään ei voisi olla minulle rakkaampaa!" sanoi nuorukainen.

Piispa kohotti pikarin, ja kaikki toiset seurasivat esimerkkiä.

"Sten Sturen malja!" huudettiin kuorossa.

"Kiitän teitä kaikkia ja tahdon joka päivä rukoilla Jumalalta voimaa, että voisin arvokkaasti kantaa niin kunnioitetun nimen."

Sen jälkeen tyhjennettiin pikarit pohjaan.

Mutta Sten heittäytyi piispan syliin.

"Tahdottehan aina tulevaisuudessakin auttaa minua neuvoin ja toimin?"

"Tahdon kyllä, niin kauan kuin kynnelle kykenen!"

Niin jatkettiin matkaa Lyypekkiin. Niinä vuosina, joina nuori Sten on ollut poissa näkyvistämme, oli hän isänsä käskystä ahkeraan opiskellut kirjallisia taitoja ja harrastanut ritarillisia urheiluja. Isältään oli hän perinyt tyynen, selvän käsityksen, äidiltään sydämen hyvyyden. Niitä yksinkertaisia tapoja, joissa hänet oli kasvatettu, rakasti hän ennen muita, ja nuorempina vuosinaan oli hänen vieraiden joukossa vaikea voittaa ujouttaan. Märta rouva onnistui hänet siitä vieroittamaan, ja hän oleskeli mielellään äitipuolensa seurassa. Heidän yhteiset harrastuksensa kohdistuivat Svante Niilonpoikaan ja isänmaahan, eikä heillä suinkaan ollut puutetta keskustelun aiheista. Märta rouvalla ei ollut ainoastaan herransa jakamaton luottamus, vaan myös terävä katse näkemään olosuhteita, ja Sten oli hänen ainoa uskottunsa. Hän puhui Stenin isän suunnitelmista, mutta mainitsi myös, miltä taholta tullaan asettamaan esteitä hänen tielleen, ja näyttäytyi usein, että hän oli oikeassa. Sten ei koskaan väsynyt äitipuoltaan kuulemaan. Hän oppi paljon hänen kokemuksistaan, ja vaikka nuorekas luottamus väliin veikin hänet harhaan, oli kuin joku olisi heti hänelle kuiskannut korvaan: "Muista! -- Ole varuillasi!"

Kun ruotsalaiset laivat laskivat Lyypekin satamaan ja tuli tunnetuksi, että niiden mukana tuli lähettiläitä neuvottelemaan raadin kanssa, riensi koko kaupunki heitä vastaan. Hemming piispa oli tuttu jo ennestään ja kaupungin ylhäisimmät miehet kilpailivat keskenään saadakseen hänet vieraakseen. Valtionhoitajan nuoren pojan oli pormestari Hermann Mesmann jo Tukholmassa pyytänyt vierailemaan talossaan ja vei hänet itse sinne, ja jälestä seurasi lukuisa joukko ihmisiä, jotka äänekkäästi ilmaisivat mieltymyksensä hänen ulkonäkönsä, jalon ryhtinsä ja alavan esiintymisensä johdosta. He melkein sanoivat sen hänelle suoraan vasten kasvoja.

He olivat nyt perillä pormestarin portilla, ja hän huusi heiluttaen hattuaan:

"Eläköön Lyypekki, sen raati ja kansa!"

"Eläköön Ruotsi!" kuului ukkosena väkijoukosta. Hatut ja lakit liehuivat.

"Ja nuori Sten Sture!" huusi Hemming, joka tuli toisten jälestä.

"Eläköön Sten Sture!" kertasi väkijoukko.

Nuorukainen seisoi tällä hetkellä ylinnä portailla. Hän saattoi nähdä kaikkien ylitse, samoinkuin kaikki näkivät hänet. Syvä vakavuus ja hillitty liikutus kuvastui näillä nuorekkaan kauneilla kasvoilla.

"Kiitän teitä sydämestäni!" sanoi hän. "En suinkaan ansaitse nyt sellaista kunniaa, mutta jos Herra auttaa, toivon kerran olevani sen arvoinen."

Nyt tervehti hän pikaisesti kansanjoukkoa ja kiiruhti sisälle.

Mutta kansa seisoi kauan talon edustalla. Heitä halutti kuulla enemmän tätä nuorta herraa, joka puhui heidän kieltään melkein paremmin ja selvemmin kuin he itse eikä ollut vähimmässäkään määrin ylvästelevä. Ja sitä paitsi oli hän tullut Ruotsista! Siihen aikaan ikävöivät kaikki merimiehet, laivurista ruorimieheen, nuoret ja vanhat, Tukholmaan ja rannikkokaupunkeihin, missä heidät kaikkialla otettiin vierasvaraisesti vastaan ja kaikin tavoin kestitettiin. Ruotsissa oli monella "mielitiettynsä", joka ei lainkaan estänyt, että hänellä saattoi olla sellainen kotimaassakin. Sture nimi oli heille jo tuttu. Kertomukset Brunkebergin taistelusta olivat aikonaan saapuneet saksalaistenkin korville. Vielä olivat elossa monet, jotka silloin olivat lapsia, toiset olivat kuulleet ystäväin ja sukulaisten siitä puhuvan.

Oli itsestään selvää, että tämä nuori Sture oli vanhan poika. Isää kunnioitettiin pojassa, ja tämähän tuli vierasvaraisesta Ruotsista!

Hemming piispa kulki hiljaisena ympäri, kuunteli kansan juttuja ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.

"Alku ei ole hullumpaa!" tuumi hän.

Pormestari Mesmann piti upeaa taloutta. Hänellä oli yhtä paljon aarteita kuin poikia ja tyttäriäkin, ja nämä seisoivat äitinsä kera kahdessa rivissä tervehtiäkseen tulijoita.

"Tässä näette, jalo herra, koko perheeni", virkkoi isäntä. "Neljätoista lasta yhden ainoan vaimon kanssa, se on jo sangen kunniakasta, vai kuinka?"

Ja silloin nauroi pormestari niin että vatsa hytki.

Kun tervehdykset oli suoritettu, vietiin vieras suureen ruokasaliin, jossa ateria odotti. Pöytä notkui ruokalajien painosta, ja pormestari leikkeli ja pani itse julman suuret annokset kaikkien eteen mutta vielä puolta suuremman Stenille.

Mesmannin muori sanoi Stenille, että mitä enemmän tämä söi, sitä enemmän osoitti hän olevansa hänen ystävänsä. Mutta kun nuorukainen hymyillen vastasi hänelle täytyvänsä muulla tavoin pyrkiä ansaitsemaan hänen suosionsa, sillä syödä ei hän voinut enempää kuin kyllikseen -- silloin nousi emäntä pöydästä, tarttui molempine suurine käsineen pojan päähän ja painoi läiskähtävän suukkosen hänen molemmille poskilleen.

"Te olette kultaisin nuori herra mitä olen nähnyt!" huudahti hän. "Ja jos rakastuisitte kaikkiin tyttäriini, antaisin ne teille kaikki seitsemän!"

"Niitähän on yhdeksän!" huusi pormestari.

"Mutta kaksi on jo naimisissa!" huusi muori vastaan. "Ja minä olen kristitty nainen, jolla on Jumala silmiensä edessä!"

Sten ei voinut olla heittämättä katsetta nuoreen tytärparveen. He istuivat kaikki sangen hämillään ja maahan luoduin silmin, tulipunaisina ja pureksien liinojaan.

Pormestari ja hänen emäntänsä johtivat puhetta. Sten koetti ottaa osaa keskusteluun niin hyvin kuin voi, mutta lapset vaikenivat kaikki, vaikenivat ja söivät.

Kun aamiainen -- se oli ainoastaan aamiainen -- oli vihdoin lopussa, täytyi pormestarin lähteä raastupaan ja emäntä otti huvittaakseen "kultaista ritaria".

Hän arveli, että tätä huvittaisi nähdä, miltä näytti oikeassa saksalaisessa porvaristalossa, ja kun toinen myönsi sen, vei hän hänet useiden huoneiden läpi lastenkamariin. Kun lapset oli tarkastettu, jatkettiin talon tarkastusta. Sten herran täytyi katsella ja ihailla täysiä liinakaappeja ja ruoka-aittoja. Mesmannin emäntä pyysi häntä lukemaan makkarat päästäkseen varmuuteen, ettei ruuasta ollut puutetta, tulipa vieraita kuinka paljon tahansa. Olutta ja braunschweigermummaa oli heillä niin, että se riitti kokonaiselle rykmentille. Heillä saattoi jokainen hyvällä omallatunnolla syödä kyllikseen, vieläpä vähän ylikin.

Sen jälkeen oli mentävä kehruutupaa katsomaan. Siellä istuivat naidut ja naimattomat tyttäret kukin rukkinsa ääressä. Siellä oli useampia kangaspuita käynnissä, ja siellä rupateltiin jos mahdollista vieläkin vilkkaammin kuin tavallisesti. Nuori vieras oli jokaisen ajatusten ja puhelun esineenä.

"Siinä kuulette", sanoi muori heidän astuessaan sisään. "Ei puhuta muusta kuin teistä."

Jos ukkonen olisi lyönyt maahan, ei se olisi saanut aikaan täydellisempää hiljaisuutta. Mutta rukit pyörivät entistään ripeämmin.

"Näyttäkää ritarille vaatevarastonne!" käski ankara perheenäiti.

Nyt nousivat tyttäret ikänsä mukaan. Kukin aukasi yhden suurista, korein värein maalatuista arkuista, jotka olivat rivissä päätyksin huoneen sivuseinällä. Siellä oli kaikkea, mitä kotiteollisuus voi saada aikaan. Lakanoita, korvatyynyjä, liinoja ja kallisarvoisia päähineitä.

Tyttärien jälkeen tuli palvelijattarien vuoro. Heillä oli heilläkin kirstunsa, tosin paljon pienemmät, vähemmän koristellut ja köyhemmin täytetyt, mutta kuitenkin ne todistivat, että taloudellinen huolehtiminen ulottui heihinkin.

Jollei olisi saapunut viestiä, että kaupungin raatimiehet halusivat toivottaa Sten herran tervetulleeksi, ei kunnon emäntä olisi koskaan päästänyt häntä. Nyt kuiskasi hän vain: "Molemmat vävyni ovat heidän joukossaan. Saapas nähdä ettekö tunne heitä heidän lapsistaan! Pankaa merkille otsa ja nenä!"

Sten lupasi tehdä parastaan ja oli iloinen saadessaan aiheen päästä tiehensä.

Raatimiehet kumarsivat syvään ja puhuivat siitä kunniasta, joka ritarin saapuminen heille oli. Mutta vaikka nämä sanat aluksi olivatkin ainoastaan tavallista kohteliaisuutta, muutti niiden sisällön todeksi Stenin yksinkertainen, luonteva esiintyminen, hänen ymmärtäväisyytensä ja vakava käsityksensä siitä kysymyksestä, jonka johdosta hän oli tullut.

Muutamaan näistä miehistä mieltyi hän heti. Se oli nuori Valfrid Eckermann, joka näytti ottaneen Ruotsin asian omakseen ja puhui, miten välttämätöntä hansakaupunkien oli nousta pontevasti Tanskaa vastaan, vakuuttavalla varmuudella ja esittäen päteviä perusteita.

Kaikki olivat sitä mieltä, että ritarin persoonallinen läsnäolo vaikuttaisi keskusteluihin, ja häneltä kysyttiin, eikö hän tahtonut olla saapuvilla vastatakseen ilmaantuviin kysymyksiin, jotka muuten voisivat saada aikaan viivykkiä.

"Tahdon tehdä sen mielelläni, jollei läsnäoloni estä ketään lausumasta vakaumustaan."

"Älkää luulko! Lyypekin maistraatti on ylpeä ja itsenäinen."

"Minusta ritari on oikeassa", puuttui Eckermann puheeseen. "Parempi on, jos hän tahtoo pysytellä läheisyydessä eikä esiinny ennenkuin jokin riitakysymys antaa siihen aihetta."

Siten asia ratkaistiin ja raatimiehet sanoivat Stenille jäähyväiset sangen tyytyväisinä vieraaseensa.

"Kuinka on käynyt?" kysyi Hemming piispa, joka kohta sen jälkeen astui sisään.

"En tiedä, miksi ette tullut ennemmin. Olisin teitä hyvin tarvinnut."

"Mihin niin?"

"Otattaa minulla yksin vastaan niin suuri lähetystö vieraita miehiä..."

"Oletteko luvannut mitään?"

"Ainoastaan olla saapuvilla ja antaa vastauksia neuvotteluissa."

"Mutta ette ole sitonut Ruotsia mihinkään."

"Siihen ei minulla ole mitään valtaa."

"Eikö valtionhoitajankaan puolesta?"

"Minähän olen ainoastaan alaikäinen nuorukainen!" vastasi Sten hymyillen.

"Voitteko uskoa, että kaksi porvaria perätysten on minulta kysynyt tänään täydessä totuudessa, oletteko sama Sten Sture, joka matkusti Saksaan tapaamaan kuningas Kaarlo Knuutinpoikaa?"

"Onko se mahdollista!" huudahti Sten nauraen. "Ja mitä te vastasitte?"

"Etten minä tiennyt niin tarkoin."

"Mitä he siitä pitivät?"

"He eivät ihmetelleet sitä, koska siitä on niin kauan."

"Sanokaa minulle, ovatko he yleensä -- tuhmia?"

"Ei, liukkaita ja ovelia kaikessa, mikä kuuluu kauppaan."

"He ilmaisevat suurta suopeutta Ruotsia kohtaan."

"Hyödynjanoa, pelkkää hyödynjanoa!"

"Ette siis tahdo uskoa mitään hyvää?"

"Uskoa semmoista, mitä ei ole olemassa!"

"Peruuttakaa se sana!"

"Todistakaa minulle ensin, että olen väärässä!"

"Millä minun on alettava? Kaikki ympärilläni puhuu hyvyydestä ja rakkaudesta."

"Sellaista kuvittelee ollessaan seitsemäntoista vuotias."

"Kuvittelee?"

"Niin, se on ainoastaan kuvittelua; seitsemänkymmentä vuotta vievät aivan toisiin kokemuksiin."

"Uskoisinpa sen!"

"Ei, niin näppärästi on hallitsija tuolla ylhäällä järjestänyt, että me elämän alussa ainoastaan karkeloimme hyttysten tavoin päiväpaisteessa. Mutta sitten tulevat pilviset päivät, silloin hyttyset etsivät suojaa, silloin ne purevat ja pistävät saadakseen kukin suurimman palan."

"Tarkoitatteko sillä ihmisiä?"

"Ovatko he kenties parempia? Eivätkö he taistele terävämmin asein kuin ilman tai metsän villit eläimet?"

"Sodan ja vainon aikaan?"

"Ei, sulimman rauhankin! Silloin valaa petollinen ystävä imartelun tai panettelun myrkkyä veljensä korvaan; silloin repii kateus maahan hyvän maineen, joka on hänen itsensä tiellä! Silloin ovat ihmiset irtipäästettyjä metsäkoiria, jotka hurjassa verenjanossaan ajavat otusta. Ja jos karhu kääntyy heitä vastaan ja näyttää heille hampaitaan, silloin vetäytyvät he tosin syrjään, mutta eivät siltä päästä häntä näkyvistään; he lähettävät sylirakkejaan härnäämään häntä haukunnallaan, ampuvat väkänuoliaan, jotka eivät surmaa, mutta koskevat sitä kipeämmin. Sellaisia ovat ihmiset, sellainen on maailma, sellainen elämä! Ja sitäkö pitäisi rakastaa, sitäkö uskoa? Hahaha!"

Sten seisoi kuin puusta pudonneena.

"Minun ei kenties olisi pitänyt sanoa sitä teille, mutta teidän iässänne menee sellainen yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos."

"Yksi jää kuitenkin jälelle, ja se surettaa minua syvästi."

"Mikä se on?"

"Tieto, että te olette hyvin onneton!"

"Kuka moista sanoo?"

"Päätän omista sanoistanne!"

"Minä näen elämän sellaisena kuin se on! Jollei ilmakehää olisi, leijailisi aurinko tuolla ylhäällä kuin suunnaton tulipalo. Ihantavat harhakuvat ovat särmiöitä, joiden läpi näemme elämän nuoruudessamme; mutta ne hälvenevät vähitellen, ja lopuksi käy niin, että meidät valtaa rajaton maailman ja koko ihmiskunnan halveksuminen."

"Poikkeuksetta?"

"Niin, poikkeuksetta!"

"Mutta te itse...?"

"En voi olla parempi kuin muutkaan."

"Mikäs estää?"

"Eikö täydy ulvoa susien kanssa, jottei joutuisi niiden saaliiksi?"

"Parempi pettyä kuin pettää."

"Ei, kiitos! On oikea nautinto kostaa heille! Minä halveksin elämää, mutta minä tahtoisin elää satavuotiaaksi, kun vain saisin kostaa ihmisille niinkuin haluan."

"Siitä olisi teille vähän iloa."

"Olen taistellut Ruotsin vapauttamiseksi Tanskasta kenties lujemmin kuin kukaan muu. Teidän suuri kaimanne sai Linköpingin tuomiokapitulin nimittämään minut piispaksi. Piispan tulot antoivat minulle tilaisuuden omistaa kaikki voimani isänmaalle!... Hannu kuningas tietää, että olen hänen leppymättömin vihollisensa, ja hänellä on ystäviä kaikkien niiden Ruotsin suurmiesten joukossa, jotka asettavat omat kurjat etunsa isänmaan etujen yläpuolelle. He lyöttäytyivät yhteen kukistaakseen minut! Mutta minun takanani, ympärilläni ovat urhoolliset soturini. Silloin pälkähti muutamaan nokkelaan päähän, ettei hänen pyhyytensä paavi ollut vahvistanut vaalia... Siltä taholta isku oli suunnattava, ja se sattui. Kurja joukkio ulvoi voitonriemuissaan. Minä olisin voinut kääntyä heitä vastaan, heittää miekan pois ja sanoa: 'Voin hoitaa piispanvirkaani yhtä hyvin kuin ken tahansa!' Mutta maa tarvitsi minua, minä karkoitin kaiken itsekkyyden, pysyin paikallani, niellen häväistykset ja nöyryytykset, mutta vannoin mielessäni, että kostan hirveästi."

"Millä tavoin?"

"Sitä en vielä tiedä. Välistä tulen ajatelleeksi, mitä hämmästystä herättäisi Tanskan hovissa, jos tarjoaisin kuninkaalle palvelustani, ja minkä kauhun se levittäisi hänen täkäläisten kannattajainsa keskuuteen."

"Sellaisia luonnottomia ajatuksia! Te ette voisi koskaan panna niitä toimeen."

"Kukapa tietää!"

"Minä tiedän, sillä aion teoillani todistaa teille, että maailma on parempi kuin te luulette."

"Aiotte siis kuolla sangen nuorena?"

"Jos Jumala tahtoo!"

* * * * *

Pormestari kutsui nuoren vieraansa kunniaksi lukuisia vieraita, ja Hemming piispa kiitti häntä muutamassa niistä salamoivista puheistaan, joilla hän saattoi hurmata kuulijansa. Synkät välihetket tulivat ainoastaan harvoin. Maailman silmissä oli hän leikkisä, ivallinen, pöyhkeä mies, yhtä tervetullut kuin pelättykin; häntä rakasti ainoastaan alempi kansa, jota hänkin parhaiten ymmärsi.

Täällä näki Sten jälleen uuden tuttavansa, nuoren Eckermannin, ja sai silloin kummakseen tietää, että hän oli yksi mainituista vävyistä. Kysymykseen, mikä sisaruksista oli hänen vaimonsa, vastasi hän: "Luonnollisesti vanhin. Täällä naitetaan ne ikänsä mukaan."

Mesmannin matami omisti Stenille yhä edelleen äidillistä huolenpitoaan. Kun Sten istui hänen vieressään pöydässä, pani emäntä parhaat palat hänen lautaselleen, ja kun hän puhui iloisesta hämmästyksestään kuultuaan, että Eckermann oli talon vävy, huusi hän raikuvalla äänellä vävyään ja hänen vaimoaan, kertoi mitä ritari oli sanonut ja kysyi sitten tältä, eikö hän nähnyt merkillistä yhtäläisyyttä kehdossa nukkuvan lapsen ja vanhempain välillä.

"Jollen olisi nähnytkään, uskoisin sen kyllä sanoistanne!" vastasi Sten.

"Kuulkaas, kuinka hän osaa sovitella sanojaan!" huudahti matami ihaillen. "Niin, en sano mitä haluan, mutta tiedän sen ainakin."

Illalla oli pormestarin talossa suuret tanssiaiset. Oli kutsuttu kaikki, mitä kaupungissa oli kunnioitettua ja arvossa pidettyä, tosin ainoastaan kauppamiehiä, mutta heidän rikkautensa antoi heille merkitystä, samoinkuin Ruotsin lähettiläät herättivät vilkasta mielenkiintoa jalolla ryhdillään.

Kun Sten herra kysyi Mesmannin matamilta, minkä kanssa hänen tyttäristään hän sai aloittaa tanssin, vastasi tämä, ettei hän saisi rauhaa haudassaan, jollei nuori ritari tanssinut niiden kaikkien kanssa, ja kun Sten sanoi, että sellainen hänen tarkoituksensa olikin, kuiskasi muori, että hän kyllä pitää silmänsä auki.

Lieneekö se ollut seuraus äidin suuresta puheliaisuudesta vai jostakin muusta syystä, mutta tyttäret olivat kaikki kuin pelästyneitä karitsoita. Tanssissa ojensivat he kätensä jäykkinä ja suorina eivätkä rohenneet kohottaa katsettaan, kun hän puhutteli heitä.

Sten herra oli iloinen, kun oli saanut tanssitetuksi koko sisarusrivin, mutta kun heidän äitinsä sitten sai nuoren miehen käsiinsä, sanoi hän: "Herra paratkoon, luulenpa aivan, että pidätte enimmän molemmista naiduista!"

"Toiset olivat niin kainoja."

"Mitäs siitä, se kyllä menee pian ohitse. Odottakaahan, kunnes olette ollut täällä muutamia viikkoja."

Sillävälin keskusteli pormestari piispan, lähettiläiden ja kaupungin arvokkaimpain miesten kanssa. Kaikki olivat halukkaita pontevasti ryhtymään sotaan, mutta ennenkuin päätös voitiin tehdä, täytyi odottaa pormestari Bernhard Bornhoferin ja laivaston paluuta.

Oli raivonnut hirmuinen myrsky, ja pidettiin selvänä, että laivasto oli ankkuroinut johonkin suojapaikkaan eikä ollut vallan pian odotettavissa takaisin. Mutta kului päivä toisensa jälkeen eikä laivastoa näkynyt.

Vihdoin eräänä aamuna, kun paljon väkeä oli tavallisuuden mukaan kokoontunut alas satamaan juttelemaan ja ihmettelemään laivaston viipymistä, kuului vilkas huudahdus, jota heti seurasi useita muita.

"Tuolla, tuolla he tulevat!"

Kaikki teroittivat silmiään, sillä välimatka oli niin suuri, että näkyi ainoastaan mastojen huiput. Mutta tuuli oli hyvä ja laivat lähestyivät jokseenkin nopeasti.

"Jos tuuli pitää paikkansa, voivat ne olla täällä kahdessa tunnissa", virkkoi muuan läsnäolijoista, joka puvustaan päättäen oli kauppamies.

"Mutta niitä on ainoastaan kolme laivaa", huomautti eräs toinen. "Missä ovat muut?"

"Ne tulevat kai jälestä!"

"Jollei mitään onnettomuutta ole tapahtunut!"

"Jos ne olisivat ryhtyneet taisteluun!"

"Ja tuhonneet Hannu kuninkaan koko laivaston!"

"Se ei ole niin paljon arvoinen kuin meidän uudet, upeat laivamme", huudahti muuan nuori laivanveistäjä.

"Suurin, nimeltään 'Lyypekki', oli kaikkein korein", huomautti hänen naapurinsa.

"Korea?... Sanoisit paremminkin, että se oli kaunein laiva, mikä milloinkaan on lähtenyt veistämöltä!"

"Niillä on täysi purjetuuli", sanoi eräs merimies. "Minusta ne tulevat liian verkkaan."

"Sanokaa minun sanoneen, jotakin on hullusti!" tokaisi eräs tympäisevän näköinen munkki. "Toiset laivat ovat kai joutuneet haaksirikkoon."

"Sellaiset laivat eivät joudu perikatoon!"

"Ne ovat kunniallisia saksalaisia laivoja!"

"Kunnon katolilaisten rakentamia!"

"Oivallisimmista aineista!"

"Pahansään lintu!"

Munkki sai kiittää pukuaan siitä, että kansa tyytyi ainoastaan sanoin ilmaisemaan nyreytensä.

Olematta huomaavinaan niitä karsaita katseita, joita häneen luotiin, sanoi munkki mielistelevästi hymyillen: "Kukaan ei näe suuremmalla ilolla kuin minä upean laivaston paluuta. Se on oleva paras todistus, että yritys on ollut Jumalalle otollinen."

"Se tulee Ruotsista."

"Niin minäkin olen kuullut."

"Me olemme ruotsalaisten ystäviä!"

"Jumala paratkoon!"

"Kuinka niin?..."

Useat lähestyivät munkkia.

"Eikö ole raatihuoneen ja kirkon ovelle lyöty pannajulistuksia, jotka hänen pyhyytensä paavi on antanut? Eikö meidän kaikkein armollisin keisarimme ole julistanut valtiokiroukseen niin Ruotsin valtionhoitajaa kuin monia muitakin sen suurmiehistä? Heitä on sanottu majesteetinrikkojiksi!..."

"Se on totta", virkkoivat muutamat äänet.

"Kuka välittää moisesta!" väittivät toiset.

"En minä paljoa ymmärrä", jatkoi munkki nöyrästi. "Toivon ja halajan vain ja rukoilen päivin ja öin pyhää neitsyttä, ettei kaupunkimme antaisi perkeleen pahojen juonien houkutella itseään eikä myöskään istuisi siellä missä pilkkaajat istuvat."

"Tuo kuuluu raadille ja maistraatille."

"Kaupasta Ruotsissa emme tahdo luopua!" puuttui eräs kauppias puheeseen.

"Kuka välittäisi munkkien loruista!" Laivat olivat sillävälin lähestyneet. Nähtiin selvään rikki revityt purjeet, hakatut mastot ja laivat tuuliajolla. Jollei olisi ollut myötätuuli, olisivat ne tuskin päässeet kotiin.

Katsojain luku lisääntyi yhä, mutta nyt vallitsi painostava hiljaisuus. Satamaan tuli yhä enemmän raatimiehiä ja maistraatin jäseniäkin. Joukko viiruili esimiehiinsä, joiden kuiskailut ja vakava ilme heidän kasvoillaan antoi aihetta moniin arveluihin.

"Eivät ikinä voi asiat olla oikealla tolalla!"

Kansanjoukko aivan värisi, kun suurin laiva laski laituriin.

Pormestari Bornhofer astui ensimäisenä maihin. Tuhannet silmät olivat suunnatut häneen, ja se näytti vaikuttavan häneen kiusallisesti, päättäen siitä hätiköivästä levottomuudesta, jolla hän riensi ystäväinsä luo.

"Mitä on tapahtunut?"

"Hirmuinen myrsky..."

"Viisi laivoista on uponnut..."

"Ja miehistö..."

"Hukkunut järjestään."

"Ja muut seitsemän laivaa?"

"Me ajauduimme Pommeria kohden ja ne hukkuivat..."

"Ja lasti, mastot, ruorit...?"

"Kaikki mennyttä!"