Part 7

Oikeuspäivä tuli viimeinkin ja kokonaan se menikin sitä todistajain joukkoa kuulustella. -- Useimmat vierasmiehet kertoivat tuomarille koko elämäkertansa ja jotkut naiset uskoivat hänelle pieniä salaisuuksiaankin, mutta Jaakon asiaan ei saatu paljo mitään valkeutta. Kaikki asianhaarat olivat tosin Jaakkoa vastaan, mutta kun ei toteennäytöksiä ollut ja hän niin uppiniskaisesti kielsi, vaati nimismies lopuksi häntä puhdistusvalalle, kuitenkin katsoen kohtuulliseksi, "että Jaakko ensin kävisi papin tutkinnon alla", niinkuin sanat kuuluivat. Sitä vaatimusta kuullessaan Jaakko vavahteli ja siinäkin oli uusi todistus hänen syyllisyyteensä, sillä "eihän viattoman polvet vapise", sanoo jo sananlaskun, ajatteli nimismies.

Asia lykättiin kohdakkoin pidettäviin välikäräjiin, joissa muitakin rikosasioita oli tutkittavina. Silloin määrättiin Jaakko tulemaan puhdistusvalalle ja oli hänen samalla oikeudelle tuotava, "asianomaisen" papiston todistus siltä, että hän oli saanut opetusta valan tärkeydestä ja arvosta.

Puoli päivää selitti sitte kerran provasti Jaakolle, kuinka Israelin vaimon poika kirosi nimeä ja kivitettiin, ja kuinka Herra kuutta vihaa ja kauhistuu seitsemää, niiden seassa petollista kieltä. Vielä hän järisyttävällä tavalla osoitti, että valehtelijoilla on oleva osa siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa; ja kuinka rangaistus ei vääräin huoneesta lakkaa ja kysyi lopuksi: "oletkos nyt aikonut viimeinkin tunnustaa?"

"En", oli lyhyt ja jäykkä vastaus.

Provasti jätti nyt lain sikseen ja uudestaan, ponnistaen kaiken kaunopuheliaisuutensa liikkeelle, koetti näyttää toteen, että Jaakko siinä tapauksessa tekisi anteeksi antamattoman synnin; elämässä ja kuolemassa jäisi osattomaksi kaikista evankeliumin armolupauksista; sulkisi itseltään oven iankaikkiseen elämään, eikä enää voisi ottaa armoa vastaan, vaikka tahtoisikin.

"En sittekään rupea tunnustamaan", murisi Jaakko.

Vaikka provasti oikein liikutettuna pyytämällä pyysi Jaakkoa tunnustukselle, ei hän sittekään taipunut ja sai viimein vaaditun todistuksen. Vielä välikäräjissäkin vakuutteli tuomari Jaakkoa tarkasti miettimään tilaansa ja väärän valan seurauksia, ennenkuin valalle tulisi, mutta se oli samaa, kuin olisi seinälle saarnannut.

Tuomari oi voinut muuta kuin käski vetämään pellin auki, että sieluparka pääsisi sitä tietä pois saastuttamasta oikeustuvan ilmaa ja luki sitte edellä valan kaavan.

Rohkeasti pani Jaakko kolme sormea kirjalle ja selvällä, melkein uhallisellakin äänellä, saneli valan sanat tuomarin perässä. Vasta sanoissa: "niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun puolesta" vavahteli ääni hiukkasen, mutta meniväthän nekin loppuun. Niin oli Jaakko vapaa syytöksestä. Kalpeana hän astui ulos käräjätuvasta, eikä näyttänyt mennessään huomaavan, kuinka käräjäväki kammoen antoi hänelle tietä välitsensä.

Jonkun päivän kuluttua tuli Olkkolan isäntä Kataja-aholle "ystävällisesti" ilmoittamaan, että mökki piti olla uudeksi vuodeksi tyhjänä. Hänen ei millään tavalla kuulunut käyvän laatuun enää ensi vuonna Jaakkoa kirjoissaan pitää.

"Onkos isännän tarvinnut minun puolestani ulostekoja suorittaa, vai miksi se ei enää käy laatuun?" kysäsi Jaakko.

"Eipä suinkaan", vastasi Olkkolainen hymyillen ja katsoa vilauttaen Jaakkoon lisäsi hän: "enämpi noita sinulla lienee varoja maksaa, kuin monella muulla."

Jaakko lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan eikä edes vastannut isännän jäähyväisiinkään. Sitte hän lähti kylälle hankkimaan kattoa päänsä päälle, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Muutamat näet kielsivät suorastaan, toiset kiertelemällä, eikä kukaan asuinlupaa antanut, vaikka Jaakko kävi joka talossa. Kaisakin kävi rukoilemassa Olkkolan emäntää, mutta yhtä turhaan.

Emäntä antoi vaan Kaisalle lohdukkeeksi joulukynttelin, jossa oli kolme noin sormen pituista haaraa, mutta ei sanonut mitään muuta voivansa tehdä. Jaakko ei Kaisan tullessa ollut kotona, ja mummo sanoi hänen äsken äänettömin päin menneen ulos.

"Eikö liene jo mennyt nuoran jatkoksi koko mies", arveli mummo.

Kaisa tillahti itkemään ja itki vielä silloinkin, kuin Jaakko saapui kotiin.

"Mikäs täällä nyt on hätänä?" tiedusteli mies sisään päästyään.

"Mikä -- ja sinä vielä kysyt sitä?"

"Elä tyhjiä itke, ei hätä ole tämän näköinen ja on sitä maata muuallakin", lohdutteli Jaakko vaimoaan, mutta, kun huomasi pöydällä joulukynttelin, ärähti hän: "mistäs sinä tuon olet kulettanut?."

"Olkkolan emännältähän tuon sain pikku Miinalle huviksi."

"Sait ja otit?"

"Miks'en olisi ottanut, kun toinen hyvästä sydämestään antoi?"

"Hyvästä sydämestään! -- Pilkatakseen minua sillä siitä valasta hän sen antoi."

Jos ei ennen, niin ainakin nyt oli Kaisa vakuutettu miehensä tehneen väärän valan. Raskas paino tuntui entistä kovemmin nyt ahdistavan hänen sydäntänsä, eikä se keventynyt siitäkään, kun Jaakko ilmoitti käyneensä Tuiskulan Juholle myymässä vuohen ja "kaikki joutavat hynttyyt", joista Juho oli luvannut suorittaa mustalais-Kallelle Jaakon velan. Sitte käski Jaakko vielä naisten panemaan kaikki vaatteensa kokoon, "sillä huomenna lähdetään tästä Venäjälle."

"Huomenna? Joulun aattona?" ihmettelivät naiset.

"Niin juuri huomenna, Joulun aattona."

Siinä ei auttanut itkut, eikä valitukset, vaan täytyi totella, sillä Jaakko oli loppuaikoina: käynyt niin kummalliseksi, että kuka sen tietää, mitä olisi tehnyt, jos olisi liiaksi vastustelemaan ruvennut.

Huominen päivä tuli ja kirkas talvinen päivä se olikin. Jaakko valjasti hevosen pitkien matkalaitojensa eteen, vaan naiset eivät joutuneet valmiiksi, ennenkuin jo alkoi kylältä kerääntyä joutilaita lähtöä katsomaan. Jotkut naisväestä näyttivät olevan pahoillaan lähdöstä ja kyynelsilmin ottivat jäähyväisiä, varsinkin lapsilta ja Kaisalta, mutta useimmat laskivat leikkiä koko matkasta.

Hiljankin saatiin mummo ja Kaisa istutetuiksi reen perään ja kaikenlaisiin ryysyihin käärittyinä pantiin lapset heidän syliinsä. Jaakko itse hyppäsi sevipuolelle, nauskautti kerran ruoskalla hevosta ja niin sitä lähdettiin.

"Ei, tuo herja, edes, vanhan tuttavuuden vuoksi antanut minulle osaa niistä nimismiehen rahoista", tuumaili Hevos-Mikko, "vaikka minähän hänelle kultaisenkin hankin."

"Mitä?" huusi Jaakko taakseen katsoen.

"Eipähän mitään; -- onnea vaan matkalle!"

Naurun hekotuksen seuraamana luikahti Jaakon matkue Kuittilan kujoisille, joiden vierusaidat olivat koristetut kämmenen paksuisilla, huikaisevan valkoisilla ja kaarevilla lumiköynnöksillä. Puhdas lumivaippa peitti kaikki vainiotkin ja puiden oksat olivat kuin valkeassa kukassa. Yksin Kuittilan talon katotkin olivat päällystetyt pehmeällä lumikerroksella ja tuolla talon takana levisi metsäisten harjujen välillä Lummelammiin tasainen pinta. Sitä pitkin kulki, tummien kuusiviittojen välitse, kauas itään vievä tie, jonka molemmilla puolilla lumi maalaantui auringon viistoisista säteistä hieman punertavaksi. Koko luonto näytti valvistautuvan juhlaa vastaan ottamaan ja reen anturat veisasivat tavallaan yksinkertaista juhlavirttä.

Kuittilan emäntä, kuultuaan ulkoa reen ratinaa, sulatti henkäyksellään moniaita kimaltelevia jääkukkasia akkunan ruudusta ja katsoi sitte sulasta paikasta menijöitä, kunnes ne katosivat kuusikkoon lammin toisella rannalla,.

"Tuolla ne nyt menevät", puheli emäntä lattiaa pesevälle palvelustytölle. "Surkeat juhlat mahtaa heilläkin olla, kun saavat Joulunsa taipaleella viettää."

"Mitäpä noista säälii", mutisi tyttö, "mitä ihminen kylvää, sitä hän myös saa niittää."

Surkealta todella tuntui lähtö matkamiestenkin mielestä. Vähitellen näkyivät kuitenkin naiset tyytyvän kohtaloonsa ja alkoivat vähin puhella keskenään, mutta Jaakko pysyi yhä äänettömänä mietteissään. Vasta iltahämärissä, kun taivaalle alkoi ilmestyä kirkkaita, välkkyviä tähtiä, puuttui hänkin puheisin ja paljoa lempeämmällä äänellä, kuin pitkiin aikoihin oli käyttänyt, kertoi pikku Miinalle Bethlehemin tähdestä, josta levisi totinen valkeus kaikille pimeydessä vaeltaville kansoille, ja joka valkeus ei koskaan sammu.

"Niinhän se puhuu, kuin pappi", ajatteli mummo, hartaasti kuunnellessaan Jaakon kertomista. Kaisa, taas tunsi sydämmensä lämpenevän miehensä sanoista ja päätti mielessään: "ei ikinä -- -- ei väärän valan tekijä voisi ikinä hänestä noin puhua." Hän olisi kiittänyt miestänsä, jos ei olisi luullut Jaakon pitävän sitä lapsellisuutena.

* * * * *

Nimismieheltä ei Ylikyläläisten kirkkotie syksyllä tullutkaan jaetuksi, vaan keväällä, heti kauran panosta päästyä, täytyi sekä Kirkon- että Ylikyläläisten ryhtyä tien tekoon. Molemmille puolille oli kaivettava oikeat valtaojat ja Savinotkossa tien poikki kulkevaan puroon oli tehtävä semmoinen silta, että se kestäisi vaikka mitä.

Tuiskulan Juhon osaksi tuli itse puron siivoaminen. Muutaman kerran puroon pistettyään nosti Juho lapiossaan lahoneiden puupökäleiden kanssa litteän savimöhkäleen, joka hajosi, kun hän sontien viereen viskasi.

"Mitäs punaista sieltä nousi?" kysäsi eräs ojan kaivajoista.

"Mitä lienee", vastasi Juho tyynesti ja jatkoi työtään.

"Ei, älähän -- -- katsotaanpas", sanoi toinen ja meni tarkastamaan tuota punaista esinettä.

"Lompakkohan se on."

"Kies'avlta! On se lompakko."

Miehiä kerääntyi nyt enämpikin yhteen ja joku heistä huusi: "ho hoi miehet! Keltä teistä on lompakko kateissa?"

"Kyllä ei varmaankaan minulta", sanoi Kurttilan ruotupoika.

"Eikö liene vain sinulta", tuumaili nauraen Mattilan Pekka.

"Näytäpäs, -- minä olen tuon jossain jo onnenkin nähnyt."

"Olen minäkin -- -- maltas! -- -- se on nimismiehen lompakko", sanoi Tuiskulan Juho.

"Sekö, jonka Kataja-ahon Jaakko varasti?"

"Sekö lienee vai mikä, vaan kyllä nimismiehellä oli ihan tuon näköinen."

"Olkaa hupsimatta", sanoi Olkkolan isäntä. "Kyllähän sen Jaakko olisi sinne heittänyt!"

"Katsotaanpas, onko siinä vielä rahaakin."

"Mies! Älä liikuta löytökalua", varoitti joku, mutta myöhään, sillä lompakko oli jo auki.

"Se on ihan täynnä satamarkkaisia."

"Näinköhän noista vielä käyvät rahat tulee", arveli eräs, vaan silloin joutui siltavoutikin paikalle ja otti lompakon huostaansa.

Varovasti eroiteltiin sitte märät setelit toisistaan. Niitä oli kuusitoista sadan markan, kaksi neljänkymmenen markan rahaa ja joitakuita kolmimarkkaisia.

"Kunhan ei Jaakko sittekin olisi ollut syytön", epäili Mattilan Pekka.

"Syytön -- miksikäs hän sitte olisi lähtenyt Venäjälle?"

"Ja vielä vannonut sielunsa pahalaiselle", nauraa honotti Olkkolan isäntä.

"Syytönhän peto taisi olla", selitti siltavouti Olkkolaiselle. "Tuossa näet eroittaa vielä selvästi K.G.N. ja ne merkitsevät Kalle Kustaa Nöyréniä, joka on nimismiehen nimi."

"Olisikohan sitte Jaakkoa syyttä kiusattu", arveli muudan mies lapioonsa nojaten. "Mutta miksi hän ei sitte sanonut itseään viattomaksi."

"Olisitkos sinä uskonut", kysyi nenäkäs ruotupoika.

"Onkohan tuo aivan varmaan se sama lompakko?" tiedusti vieläkin Olkkolan isäntä, varmuuden vuoksi.

"On se", päätti siltavouti. "Olenhan minä sen satoja kertoja nähnyt."

Siltavouti lähti siitä lompakkoa nimismiehelle viemään, mutta ei Olkkolan isäntä sittekään ottanut uskoakseen, että se oli sama kadonnut kappale, josta oli niin paljo melua ollut.

Pitkin kesää kuulutettiin sitte kirkossa: että jos kuka laukku- tai muita venäläisiä sattuisi näkemään, niin pitäisi heitä kehottaa käymään nimismiehen puheilla. Ei venäläisten kuulunut laisinkaan tarvitsevan laukun ryöstöä pelätä, vaan päinvastoin palkittaisiin heille vielä vaivatkin.

Ihmeen paljo Venäjän miehiä kävikin kuulutuksen johdosta nimismiehen puheilla, vaan yhä edelleen pysyi hän hajamielisenä ja harvapuheisena. Syksyllä täytyi hänen vielä pitää talossaan ompelijoita vaatteita itselleen pienentelemässä. Nimismies oli näet kesän kululla laihtunut lähes puolitoista leiviskää ja alkoi jo käydä harmaasen, kun ei Jaakon olinpaikasta ollut selkoa saanut.

Matkalla.

Olisi pitänyt olla jo vankka talvi, mutta olikin syksy, -- synkkä ja pimeä yö. -- Taivas tuolla ylähällä, pään päällä, peittyy pimeyteen niin, että ei oikein näe edes sitäkään; vai eikö muutoin saattane katsellakaan, kun sataa suhuuttaa alinomaa ja hiukkaakaan taukoamatta. Ei se ole suoraa, rehellistä sadettakaan, vaan semmoista hienon hienoa vesi-utua, joka tunkeutuu joka paikkaan ja läpäisee kaikki. Tuulen mukana sitä vaan yhä tulee tuolta kaukaa edestäpäin -- mistä asti tulleekaan. Ensin se sade lioitti matkustajan päällystakin, sitte kärryissä olevan jalkopeitteen, aikoneekohan koko ruumiin liuokseksi laittaa? Nyt nuo pienen pienet vesipisarat, vihuripuuskan voimasta, kaivaantuvat matkustajan huopahattuun. Hän tuntee, miten hikinauha otsapuolelta vettymistään vettyy.

"Olisihan tuota hattua hiukkasen käännettävä, mutta mitäs siitä -- kastuisivat kädet. Näin on vaan parasta istua kököttää yhdessä kohden, hievahtamattakaan. Kädetkin tuntuvat niin lämpöisiltä näin hihoihin kaivettuina."

Ajatuksissaan matkustaja vähän kutistaa ja käännältää ruumistaan. Kaikki vaatteet tuntuvat juottuneen toisiinsa kiinni yhdeksi kuoreksi ja ruumis on ikäänkuin irrallaan siellä kuoren sisällä. Tuo tiekin on vielä niin siunatun huonoa ja kuopperoista.

Tuntuu tavallista tuimempi sysäys, joka pikkuisen virkistää alakuloista mieltä. -- "Mikä nyt", äännähtää matkustaja nurpeista mietteistään havahtuen.

"Käännytään kievarin tielle", vastaa kyytipoika.

Hevonen jatkaa torkkuvaa astuntaansa yhtä hitaasti, kuin ennenkin ja suruiset mietteet risteilevät aivoissa yhdessä hämärien unikuvien kanssa. Tie tuntuu muuntuvan yhä huonommaksi ja kuraisemmaksi. Eipä sillä, että sitä näkisi, vaan kyllä sen tuntee -- tärähdyksistä ja kuulee siitä litseestä, jonka kaviot synnyttävät likaan polkiessaan.

"Ptruu! Kunhan ei kaaduttaisi", tuumii kyytipoika ja lisää: "johan on tämäkin joulun aikaa."

"On tosiaan -- -- kun tuli kesä keskellä talvea."

Saavutaan viimein majataloon ja pyydetään hevosta.

"Tuota -- tuota, eikös se herra voisi olla talossa yötä, kun on niin rämpsyinen ilma", kysyy uninen isäntä päätänsä raappien.

"En voi, sillä minun täytyy vielä ehtiä yöjunaan ja joutua -- --."

Punehtuen jätti matkustaja lauseensa kesken, sillä hän oli ollut sanomaisillaan ilmi salaisuutensa. Kuitenkin lisäsi hän kohta: "minun täytyy eteenpäin, vaikka läpi vuoren."

Isäntä katosi huoneesta ja matkustaja vaipui unelmiinsa istuimelle. Suloinen raukeus valloitti hänen jäsenensä tuossa hämärässä huoneessa, jossa yksi ainoa talikynttilä paloi pöydällä. Ajatukset alkoivat liidellä siinä sinne ja tänne, ja tuntui hyvältäkin olla yksinään täällä lämpimässä suojassa. Yksinään hän tosin oli koko maailmassakin näihin asti ollut. Ei mikään ollut oikeastaan tähän saakka sitonut häntä elämään, mutta kohta oli toisin.

"Niin toisin; ja minäkin kiinnyn elämään", mutisi hän. Silmät olivat harhailleet siihen asti ympäri huonetta. Nyt seisahtivat ne ja katse kiintyi yhteen kohti tuonne sängyn jalan juureen. Varsi kynttilässä kasvoi kasvamistaan, mutta matkustaja ei sitä huomannut. Siihen sijaan huomasi hän vuoteella venyvän valjun miehen. Pieni poika seisoi paitasillaan siinä vieressä, lohduttelemassa tuota miestä.

"Ole huoletta, isä", sanoi poika. "Kyllä minusta mies tulee ja Matista kanssa. Minä laitan sitte meille talon yhtä pulskan kuin kuvernöörilläkin on siellä Saimaan niemessä. -- Ole vaan huoletta! Minä rupean papiksi ja sitte otan äidin ruustinnaksi ja Matin Silvanteriksi ja ostan hänelle paljon paremmat hevoset, kuin pappilan Silvanterilla onkaan. Kaksi mustaa minä ostan ja sitte sen Jablakoffin punaisen varsan ja sitte vielä -- sitte vielä -- --"

Tuolla hiiloksen edessä hymyili äiti poikansa puhetta kuullessaan, vaikka kyynelet kiilsivät silmissä. Pikku Matti taas piti lorikoiden puhetta kätkyessä, samalla kohotellen palleroisia pohkeitaan ja ojennellen tulta kohden kätösiänsä.

Siitä oli jo kuitenkin kulunut kauan, hyvin kauan. Nuori hovineuvos tuskin enää muistikaan, kuinka kauan. -- Johan siitäkin oli vuotta parisen kymmentä, kuin äiti vilustui siellä Salakkalahden avannolla kaupunkilaisten vaatteita pesiessään, ja sitte kuoli, Ei, jo siitä oli enämmänkin. Siitäkin oli jo tänä talvena kaksikymmentä vuotta, kuin valtioneuvos otti hänet hoitoonsa ja Matti lähetettiin maalle. -- Missähän mahtoi Matti nyt olla? Ei ole tullut koskaan kuulustelluksi. -- No varmaan hän on renkimiehenä jossakin siellä maalla, tai ehkä on siivona työmiehenä kotikaupungissa, jos on sinne palannut.

"Haa -- aau! Kauanpa se hevonen taas viipyykin", äännähti matkustaja luoden silmänsä ovea kohti. Se pysyi kuitenkin sulettuna, eikä juuri kuulunutkaan muuta kuin tuulen suhinaa ulkoa. Se oli niin tuttua ääntä, se oli kuin kuisketta menneiltä ajoilta -- niiltä ajoilta, joina valtioneuvos "mielenhäiriössä" laski luodin otsaansa, ja leski sitte tyttärineen joutui sukulaistensa armoille.

Noinhan se suhisi ja valitteli tuuli sielläkin Vaittisen ullakkohuoneessa, jossa sai "ilmaiseksi" asua, kunhan vaan koulutöiden lomassa pari kolme tuntia päivässä ahtoi viisautta mestarin poikien koviin päihin. -- Tuolla tavoinhan se suhisi tuuli usein silloinkin kuin äiti aina iltaisin toi sinne ylös ansaitsemansa markat ja kertoi, että "kotona oli kaikki hyvin." Matti kuului kyllä käyvän hiukan kalpeaksi, "kun ei juuri milloinkaan saa keittoruokaa maistaa, mutta tervehän hän muutoin on ja hiljainen. Nyt lähetti kauppaneuvoksen rouva hänelle vielä Alfred-herran vanhat housutkin niiden sijaan, jotka heidän koiransa tässä viime viikolla repi -- hyvä rouva se on -- ja Matin haavatkin jo ovat paranemaan päin. -- -- Elä sinä meistä murehdi, ole vaan ahkera, vaikka kuinka pimeältä näyttäisi; kylläpähän vielä kerran kirkastuu."

"Hiuu -- uuii -- uu", vinkui tuuli yhä ulkona. Niinhän se vinkui aina silloinkin, kuin ylioppilaana ollessa siellä pitkän sillan korvassa, Helsingissä piti tyhjin vatsoin vuoteelle mennä. -- -- Mitähän Aliise niistä oloista sanoisi? Mutta ei -- en koskaan kerro niistä hänelle. Hän häpeäisi minua -- aivanhan hän menehtyisi tuo vieno, hento kukka, joka on aina päiväpaisteessa ollut. Muudan päivä vielä, muudan päivä ainoastaan, niin saan kaikkien nähden tuota armasta lasta omanani syleillä.

"Hevonen on valjaissa, herra", kuului järeä ääni ovelta. -- Taas seurasi sitte samaa sadetta, samaa tuulta, samoja tärähdyksiä, samoja apeita, unenhorroksen sekaisia ajatuksia. Pimeät, umpisalaisen näköiset talot rakennuksineen väistyivät vähitellen syrjään ja jäivät jälelle, niinkuin häpeissään ja pahalla omalla tunnolla olevat. -- Jo toki ollaan maantiellä. Luultavasti ovat tien vieret viljeltyjä maita, koska eivät näytä niin sysimustilta, kuin äsken kylään tullessa; vai rupeaisikohan jo kajastelemaan. Eiköhän todellakin, -- taitaahan tuolla edempänä taivaan rannalla tien oikealla puolen jo olla pilvet ohuempina. Onhan tuolla jo joitakuita vaaleampia viiruja ja koukeroita taivaallakin.

Ei, silmät ne vaan valehtelivat -- kyllä se on vielä koko taivas yhtä synkkänä ja pilvessä. -- Mutta mikäs harmaa laikka se nyt tulee tuolta vasemmalta? Jahaa, lampi se on; ja niin totta toisen kerran! -- se on sulana. Sula se on, koskapahan siinä selvästi eroittaa rannalla olevan vuoren varjon. Tuo musta paikka tuolla on varmaankin saari. Saattaa täällä kesällä ja päivä-näöllä olla kauniitakin maisemia. Mitähän, jos olisikin ostaa itselleen täältä maatila kesä-asunnoksi ja siellä sitte Aliisen kanssa viettää oikeaa erakko-elämää.

Miksi humisee tuuli niin oudosti tuolla tuonnempana. Sehän on kuin hornan henkien hengitystä. Kylmä väristys käy pitkin selkäpiitä. Tullaan sillalle. -- Ei -- eihän se ollutkaan tuuli, vaan kosken pauhu.

"Onko tässä myllyä, tässä koskessa?"

"Onhan siinä mylly ja valssi."

"Minkälainen valssi se on?",

"Ka, se nyt on vain semmoinen valssi."

Hetkisen oltuaan vaiti, kysyy matkustaja vielä: "mitä siinä valssissa tehdään?"

"Ka, en minä häntä tiedä, mut kyllä sen inspehtori asemalla tietää -- -- niin oikein, sanoihan se Oikarin Paavo siinä lastujakin tehtävän."

Hevonen juosta lönkyttää taas hiljalleen eteenpäin ja tummassa yössä näkyy kummia, muodottomia varjoja kulkevan ohitse. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi hiipii hiipimistään tuolla kahden puolen tietä muutamia pitkiä, mustia jättiläishaamuja. Äänettöminä ja hitaasti, kuin aaveet lähestyvät ne. Matkustaja ponnistaa turhaan näkövoimaansa saadakseen selville noiden tummien kummitusten rajapiirteitä. Niillä ei ole ääriä ollenkaan, vaan vähitellen sulavat ne yhteen yön synkässä pimeydessä. Nyt nuo haamut järjestyvät kahteen riviin tien varsille ja ojentelevat käsiään, ikäänkuin aikoisivat salaperäisen synkkään syliinsä sulkea hevosen ja miehet, maantien ja taivaan -- kaikki, kaikki. Oikein pöyristyttää, kun suljutaan noiden oneiden rivien väliin.

Matkustaja ummistaa ehdottomasti silmänsä odottaen jotakin kauheaa tuossa tuokiossa tapahtuvaksi. Ei tapahdu entistä enämpää, täytyy avata silmänsä taas. Nyt ei näe enää juuri mitään sivulle, eikä paljo eteenkään päin. Hurjasti viuhtovat vaan puut oksillaan ja taivas näyttää täältä puukujasta katsottuna entistään vähän vaaleammalta.

Mahtaa jo olla käsissä puoliyön aika. Siksi kai kuuluukin tuo puiden latvoissa ulvoen peuhaava tuuli niin omituiselta unisen miehen korviin. Tuossa äänessä on omituista uhkaa ja samalla säännöllisyyttä. Se muistuttaa kaukaa kuuluvasta puheesta. Heiluvat oksat näyttävät tavoittelevan miehiä kuin näkymättömän, verenhimoisen hämähäkin kädet, ja kuivien oksien aika välistä kuuluvat narahdukset ovat kuin peikkojen kuisketta.

Tuntuupa siltä, kuin olisi metsä ja ilma täynnä yön henkiä, jotka iloitsevat pimeydestä ja myrskystä. Pahantekijäin tavoin ne supisevat, kuiskivat keskenään ja kerskuvat siitä, että ei enää valoa missään välky. Pienessä kyläräätälin torpassakin tuolla metsänranteessa on jo valo aikaa sitte sammunut. -- "Haa -- huu -- haa -- hahaa", kuuluu humina synkässä salon sydämessä, niinkuin pitkä, mutta pidätetty ja ilkkuva nauru. Sitä seuraa huokaus, -- huokaus niin pitkä, harras ja syvä, kuin tulisi se maan sydämestä saakka, tai lähtisi rinnasta kärsivän äidin. Kohta kuitenkin alkaa uudestaan kuulua tuo äskeinen ontto, kolkko ja kummallinen kuiske. Juurikuin lumottuna täytyy matkustajan kuunnella sitä. Toisinaan on se, kuni kiukkuisten kärmeiden sihinä, toisinaan taas, kuin hiisien haastelu vuorten onkaloissa, kun ne kertovat toisilleen hävityksestä ja heikkojen sorrosta.

Käyttäen koko tahtonsa voimaa koettaa matkustaja rikkoa tuota tenhoa, jonka alaiseksi on joutunut. Hän onnistuukin mielikuvituksestaan poistamaan nuo kaameat kuvat ja öiset äänet. Siihen sijaan on hän olevinaan jo matkansa päässä, tuolla rikkaassa, valoisassa kaupungissa, sivistyksen, tieteen ja taiteen pesäpaikassa. Hänen eteensä ilmestyy hymyilevä valo-olento, kaunis, kuin itse valkeuden enkeli. Tuo olento saa yhä enemmän tutut muodot, keijukainen kehittyy lemmityksi Aliiseksi. -- Pienenä oli matkustaja usein, Bethlehemin tähdestä lukiessaan, toivonut itselleenkin sellaista tähteä onneen johtajaksi. Nyt on hänellä Aliisen lemmestä hehkuvissa silmissä kaksikin tähteä, jotka viittaavat häntä ja kutsuvat olemaan onnellisena ikänsä kaiken. Hymyyn vetääntyvät matkustajan huulet ja hänessä herää halu päästä pikemmin perille.

"Eikö tästä jo kohta päästä asemalle?"

"Koht' sillään päästään", vastaa ajomies verkalleen, -- "ensimmäisen tienmutkan takaa sieltä jo pitäisi tulien ruveta näkymään; mutta ei se juna vielä heti tule."

Ei ruvennutkaan tulta näkymään, mutta nyt ollaan tuolla yksinäisellä sydänmaan asemalla.

"Ottaako herra matkalaukkunsa vaunuun vai viedäänkö sekin pakaassiin", tiedustaa ajomies?

"Kyllä minä laukun vaunuihin otan, mutta kapsäkki saa mennä tavaravaunuihin."

Asemamieskin saapuu näkyviin. Hän sytyttelee lamppuja odotussalissa, pistää tulen pariin lyhtyynkin ja samalla heittää syrjäsilmäyksen tuonne hämärään nurkkaan, penkille, jolle matkustaja oli istunut. Sitte hän kääntää silmänsä kapsäkkiin, jota kyytimies suurella rymyllä parhaillaan tuo sisään.

"Mitä siinä ähkäilet, -- eihän tuommoinen paina, jos korkeintaan kolmetoista kiloa", sanoo asemamies tuntijan tavoin.