Part 8

"Onpa sitä painoa kolmessakintoista kulissa näin minun ikäiselleni miehelle."

"Jassoo! Aapelihan se onkin. No hyvää iltaa; mitäs sinne päin kuuluu?"

"Eipähän liikoja erinäisiä", sanoo Aapeli kättä paiskaten, "mutta tämä talvihan se nyt ilveelle rupesi."

"Sanos muuta. Inspehtorikin tässä eilen jutteli minulle, jotta ei hän mokomaa ole nähnyt, kuin kerran ennen Venäjällä ollessaan."

Miehet puhelivat sitte minkä mistäkin ja tulivat siihen päätökseen, että "ei tämä tämmöinen ilma ole hyvän edellä, vaan siitä tulee joko suuri sota tahi keväällä niittymatoja taas."

Kellon lyönti keskeytti tuttavain puhelun. Asemamiehen piti näet jo ryhtyä virkatoimiinsa. Aika olikin, sillä hetkisen perästä kuului jo hienoa jyrinää, seurasi vihellys, ja jyrinä koveni kovenemistaan. Matkustaja sai matkalipun lunastetuksi. Se oli kolmannen luokan lippu, mutta ei ollut aikaa sitä enää vaihtaa, sillä jo tärisi asematalo. Kirkkaita kipunoita sieramistaan ylös pimeyteen syytäen saapui juna kolisten aseman eteen. Kello soi jo. Yks', kaks', kolme! Asemapäällikkö tervehti sotilaan tavoin konduktööriä, joka samassa puhalsi pilliinsä. Juna vastasi siihen voimakkaalla, iloisella vihellyksellä; hytkähdytti hieman pitkää ruumistaan, ikäänkuin valmistuakseen hyökkäykseen. Pyörät kirahtivat pikkuisen rataa vasten juurikuin kiukkuisina lyhyestä levostansa. Uusi sarja kirkkaita, leijuvia säkeniä syöksähti taivasta kohden, maa järisi hieman yksinäisen aseman ympärillä ja juna töytäsi eteenpäin pimeyttä kohden. Hämäryyteen kietoontui heti hiljainen asematalo, kuin vaippaan, ja matkustaja astut vaunuun.

Sisään tultuansa istahti väsynyt matkustajamme heti ensimmäiselle tyhjälle paikalle, jonka silmänsä keksi, eikä sen paremmin matkakumppaneitaan katsellut. Hän kääntyi akkunaan päin, mutta veturin savu esti näkemästä mitään ja milloin ei savua sille kohdalle sattunut, muuntui akkuna peiliksi, joka kuvasti vaunujen sisustaa ja siinä olevia ihmisiä. Tuo erilainen tärinä oli alussa vähän outoa ja junakin tuntui heilahtelevan. Luultavasti oli koneenkäyttäjä joko nukuksissa, tahi huoleton toimessaan, koska niin epätasaisesti hoiti höyryä. Vähitellen tasaantui kulku ja tärinäkin tuli säännöllisemmäksi. Siihen rupesi jo ilmestymään jotakin tahdin tapaista ja oli siinä tavallaan säveltäkin. Matkustaja kuunteli junan soittoa ja huomasi sen säestävän hänen ajatuksiaan, varsinkin Aliisen nimeä.

Tullaan toiselle asemalle, jopa kolmannellekin. Istuinpaikat alkavat yhä enemmän täyttyä. Tuossa tulla tuhuttaa sisään tavattoman lihava ja pallomainen matami, jolla on ympärillään paljous kaikenmoisia myttyjä ja kääröksiä, niinkuin takkiaisia. Matkustajastamme on ihme, kuinka kaikki tuo tavarajoukko kulkee ja pysyy matamin mukana, mutta matamista itsestään ei se ensinkään kummalliselta näytä. Hän on vaan ihan kuin kotonaan ja asettelee myttyjään jos jonnekin. Vasta kaikki kapineensa sinne tänne sijoiteltuaan istahtaa matami. Hän huoahtaa kuin pienoinen pajapale ja kenenkään pyytämättä alkaa esitellä sitte itseään.

"Hohhoo! Nyt on siis Holmstenska taas kaikella kunnialla täällä, mutta kyllä tänne oli tulemistakin tässä Herran ilmassa. Ette usko hyvät ystävät, millaista on matkustaa tuolla maalla. Minä tulen Tuomaan markkinoilta Jyväskylästä asti, vaan en sinne enää toiste mene. Voikin siellä on niin hinnassa, että ei sinne enää kannata toista kertaa niin kauaksi reissata", puhui matami.

"En sinne taida enää minäkään toiste 'reissata', vaikka kyllähän tuo tuntuisi mieli tekevän, kun morsiankin jäi sinne", virkkoi matamille vastaukseksi ivallinen ääni toiselta puolen vaunua.

"Matti, ole sinä vaiti", komensi käskevästi tuon äskeisen äänen vastapäätä istuva univormu, jonka kauluksesta ylöspäin lukien oli ensin hyvä vihko partaa, kaksi silmää ja sitte punarautainen lippalakki ylinnä.

"Herra siunakkoon!" ähkyi matami kauhistuneena. "Sehän on vanki; -- oikein hengellinen rautavankihan se on!"

"Onhan se muori kulta, ja perin hengellinen onkin", vakuutteli äskeinen ääni ilkkuvasti.

Muutamien vaunuissa olijain suu vetääntyi hymyyn ja meidänkin matkustajamme alkoi tarkastella vankia osiksi inholla, osiksi uteliaasti. Holmstenska siihen sijaan rupesi keräilemään kokoon myttyjänsä ja tiedusteli hätäisesti vanginvartijalta; "mitä pahaa se onneton on tehnyt?"

"Enhän minä mitään pahaa, vaan ainoastaan oikeutta, sillä: millä mitalla te mittaatte, sillä pitää teille -- -- --"

"Elä viisastele mies, muutoin minä panen sinut hansikkaihin", tiuskattiin jälleen univormusta. Sitte sai matami ja muutkin tietää vangin "hakanneen" isäntänsä niin kypsäksi, että "tokko siitä enää tullee miestä vasta edes renkiään kurittamaan."

"Ja minä onneton, kun satuin yhteen junaan tuon pedon kanssa", vaikeroi Holmstenska-parka; "yhteen junaan ja yhteen vaunuun vielä!"

Yhä katseli matkustajammekin tuota vangittua miestä. Vangissa oli jotakin niin tuttua, hän muistutti jostakin, mutta kenestä. -- -- Matkustaja kalpenee äkkiä ja tuskan hiki nousee hänen otsalleen. Herra armahda! Kuta kauemmin hän häntä katselee, sitä selvemmiksi kirkastuvat eteen isävainajan kasvojen piirteet. Sama suora nenä, sama jykevä leuka ja hänen nimensäkin on vielä Matti. -- Mutta kuinka olisi se mahdollista -- minun veljeni kahleissa, murhamiehenä rehellisen miehen poika! Hirveää, hirveää! Ei se voi olla mahdollista. Onhan niitä maailmassa monta muutakin Mattia. En katsele häntä enää. -- Turhia väsyneen mielikuvituksen houreita koko tuo yhdennäköisyyskin. Eihän hänellä ole äidin lempeitä silmiäkään, niinkuin veli Matilla oli, eikä tuota isän avomielistä, rehellistä katsantoa. Ei, en katso häntä enää.

Silmät kääntyivät taas kuitenkin vankiin. Kirottua, jos hän sittekin olisi Matti. Olisi melkeen parasta kysyä, mutta mitä se minua liikuttaa -- -- -- ja jos se onkin, niin olkoon. Kuka voi häntä arvata minun veljekseni, eikähän hän varmaan olekaan. Miten se Matti olisi sellaisille jälille joutunut -- niin, mutta -- -- --. Olisi se siivoa, jos hän nyt kumminkin on Matti. -- -- Mitä Aliise sanoisi siitä ja Aliisen isä? Hm! Se olisi Aliisen surma -- -- onneni loppu se olisi. Maan mahtavimman miehen ainoa tytär murhamiehen veljen vaimona! Ei -- -- ei kuuna päivänä. Kirottu kohtalo! Antaa minun voittaa kaikki esteet, voittaa kaikki; saavuttaa kaikkein rohkeimmatkin toiveeni ja sitte tuntemattoman, kunnottoman veljen kautta sysätä minut häpeään ja epätoivoon! Ja juuri silloin, kuin olen korkeimman onneni saavuttamaisillani ja samalla takauksen tulevaisestakin menestyksestäni. Se on synti ja kirous!

Matkustaja pyyhkii hikeä otsaltaan, kääntää silmänsä poispäin, katsoo ulos, mutta löytää itsensä tarkastelemassa tuota miestä. Juna viheltää, seisahtaa. Holmstenska katoaa kapineineen, uusia matkustajia tulee sisään. Kaikki istumapaikat täyttyvät, paitsi matamin äskeinen paikka. Tuossa hoippuu vielä sisään perin kalpea ja kärsivän näköinen äiti. Hänellä on sylissä vaikeroiva sairas lapsi. Sairaan asettaa äiti pitkälleen penkille, vaalii sitä, katsoo ympärilleen ja jää seisomaan. Matkustajamme näkee tuon kaiken, kuin unessa. Hänen ajatuksensa ovat toisaalla. Mitä liikuttaa häntä muiden kärsimykset, kuin Aliisen, Aliisen ei pidä ikinä saada tietää Matti-veljeä maailmassa olleenkaan. Häntä ei saa mikään häpeä eikä suru kohdata. Onnelliseksi täytyy -- täytyy, täytyy tuon armaan lapsen tulla, vaikka sitä varten pitäisi koko pitkä ikä valehdella ja teeskennellä joka elämänsä hetki. Inhoittavaa se tosin on, mutta Aliise on niin heikko ja herttainen. Kirottu mies tuo, jos hän on veljeni; riistää minulta itsearvon tunnon ja saattaa minutkin teeskenteleväksi konnaksi. Mutta sitä ei saa kukaan tietää, ei kukaan.

"Äiti, koskee -- koskee."

"Nuku lapseni, nuku. Huomenna antaa lääkäri rohtoja, Sitte ei koske enää, sitte Impi paranee."

"Paranee, paraneehan Impi, paraneehan?"

"Paranee, nukuhan nyt vaan, nuku oma Impi kultani!"

"Äiti, janottaa -- Impiä janottaa."

Sairas lapsi uupui uneen saatuansa pienestä pullosta juoda, valitti unimielissään vähän ja nukkui sitte rauhallisemmin. Äiti seisoi ja piteli kiinni katonkannattajasta, että ei kaatuisi. Kaikki oli vaunussa hiljaa, että ei häirittäisi uinuvaa lasta. Silloin kalahtaa kahleet, vanki kohoaa seisomaan; kaikki luovat häneen tuiman silmäyksen, mutta matkustajamme oikein inhosta hehkuvan. "Tuo mies on siis peto; peto, joka ei salli sairaan lapsenkaan rauhassa nukkua -- hän ei voi olla veljeni", ajattelee matkustaja.

"Rouva, tehkää hyvin ja istukaa tähän. Minä olen levännyt mies ja luullakseni on minulla aikaa vielä tarpeeksi asti istuakin, jos nyt hiukan seisonkin."

Vanki oli puhunut leikillisellä ja huolettomalla äänellä. Rouva kiittää häntä kuiskauksella ja vaipuu vangin sijalle. Lapsi nukkuu vielä ja äidinkin silmät käyvät raskaiksi; ne ummistuvat monen valvotun yön perästä. Matkustaja luo silmänsä seisovaan vankiin ja saa siltä takaisin uhkaa osoittavan katseen.

"Tuota en tunnustaisi veljekseni, vaikka hän olisikin. Hän on paatunut, eikä tunne häpyä nimeltäkään. Kuka siitä saa selon, vaikka hän olisikin meidän Matti?"

Joku matkustavista on kyllästynyt torkkumiseen, kun ei kuitenkaan saa tärinältä unta. Hän kaivaa poveltaan sanomalehden ja alkaa silmäillä sitä.

Paperin ratina vetää matkustajamme huomion puoleensa ja hänen kasvonsa värähtävät. Mitä auttaa salaaminen? Sanomalehtimiehethän urkkivat kaikkien roistojen sukujuuret selville ja julistavat sitte vielä tietonsa kaikelle maailmalle. Aliisekin saisi sen tietää ja sitte -- --. Niin sitä ei uskalla ajatellakaan, mitä sitte.

"Äiti, janottaa! -- -- Äiti, Impiä janottaa!"

Äiti vavahtaa, mutta ei jaksa havahtua unesta.

"Äiti, äiti janottaa!"

Vanki ottaa vesipullon esiin. Hän juottaa lasta siitä, kostutettuaan huivin nurkkaa, pyyhkii sillä hiljaa lapsen kuumeista otsaa. Matkustajamme katselee tuota, -- mutta, missä on nyt uhka vangin kasvoilta, missä tuo raaka jäykkyys hänen huuliltansa? Katselija oikein säikähtää. Nuohan ovat äitivainajan silmät, sama katse, sama kostea loiste niissä. Hän on sittekin veljeni, -- ja onneni, -- -- onneni on lopussa!

"Lopussa." Mikä katkera sana! Huokaus kohoaa matkustajan rinnasta, tuskallinen ja helpoittava huokaus. Sääli oli nähdä tarkkatuntoisen miehen sisällistä taistelua. Nyt se on lopussa sekin, ja päätös on tehty. Hän ei enää tahdo perustaa onneansa valheelle eikä teeskelylle. Kasvot kadottavat synkkyytensä; niiden lihakset vapautuvat jännityksestänsä ja tietämättään puhkee hän sanoihin: "ensin on otettava selvä veljestä ja sitte otettava vastaan, mitä tuleman pitää."

Hiljaisena mutinana nuo sanat huulilta tulivat, mutta sanomalehden lukija näyttää kuulevan ne. Ovi käy ja konduktööri kysyy: "onko kellään pilottia tulevalle pysäkille?" -- Matkustaja ojentaa lippunsa hänelle ja tarttuu laukkuunsa.

"Mutta herra hovineuvos, tämähän on --"

"Niin, mutta olenkin muuttanut mieltä ja matkustankin ensi junalla Viipuriin."

"Niinkuin herra hovineuvos itse tahtoo", sanoi konduktööri kumartaen, ja ajatteli: -- herroilla on aina omat metkunsa.

Juna viheltää, hiljentää vauhtiansa, jarrumies tekee tehtävänsä ja matkustajamme hyppää ulos junasta. Pimeä alkaa muuntua aamuhämäräksi, sade on tauonnut ja unelmat haihtuvat; siellä täällä ilmestyy akkunoihin valoa ja hilpeällä mielin ryhtyvät ihmiset askareihinsa. Juna kiitää eteenpäin määräänsä kohden ja katoaa tuonne etäälle huurteisten puiden väliin.

"Olipa se hiukan omituinen herra tuo, jota konduktööri hovineuvokseksi nimitti", sanoo sanomalehden lukija vanginvartijalle. Vartija nyökäyttää päätänsä, mutta vanki sanoo: "hyvin se näytti minusta rauhattomalta."

"Tuntui mutisevan jotakin veljestään", sanoi sanomalehden lukija.

"Niin onhan niistä sukulaisistakin aina huolta", myönsi Matti. "Siitä on toki hyvä, että ei minulla niitä ole, kun olen ainoa poika ja kumpikin vanhukseni ovat kuolleet. Morsiamen tapainen tosin on, mutta Maija on semmoinen tyttö, että hän ei minun tähteni silmiänsä puhki sure."

"Sinne nyt meni sekin juna taas kaikkine töskyineen", sanoi pysäkillä asemamies radanvaihtajalle.

"Niin meni", arveli radanvaihtaja.

"Niin meni", ajatteli matkustajammekin kävellessään pitkin tavarajunan sivua. "Niin meni ja iloisesti menikin, tuntematta mitä povessaan kuletti, iloako vai surua; puhtaitako vai saastaisia sydämiä; hyviäkö vai pahojako tunteita, toiveita ja aikeita. Kuka sen tietääkään, mutta tuossa junassa on ainakin tiiliä silloin kuin se lähtee."

Sillä välin lähetti asemapäällikkö sähkösanomaa Helsinkiin eräälle "hänen ylhäisyydelleen."

"Kihlauksemme julkaiseminen täytyy välttämättömäsi lykätä tuonnemmaksi. On ilmestynyt asia, josta paljon riippuu, ehkä koko Aliisen tulevainen onni. Aikanaan annan siitä teille tyydyttävän ja riittävän selon, mutta nyt en voi enempää sanoa. Elkää kuitenkaan mitään pahaa pelätkö, sillä siihen ei ole syytä. Sen vakuutan kunniani kautta j.n.e."

Asemapäällikkö pudisti päätään. "Hm! On ilmestynyt asia -- hm! Joku vanha sitoumus kai; mutta ei saisi ilmestyä semmoisia asioita, kun kerran on hänen ylhäisyytensä tyttären kanssa kihloissa. -- Entinen kulta mahtaa panna miesparkaa hyvin tiukalle, koska täytyi kääntyä takaisin. Ne naiset, ne naiset!"

Hävytön teko.

Simolan Pokka, oli kaikkein paras hevosmies koko Karjalassa. Sen tiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko se paikkakunta, jolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja Keyrityn soista Vihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja sanomalehtien lukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja itse Kajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa sekä opettaa että ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs niistä Kaapronkaan puheista.

Totta se oli, että hyvästi se juoksi Koistisenkin liinakkotamma, ja puhdas oli jalan nousu hiirakollakin, mutta konstikos oli niiden juosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion oriin alaa. Olisivatpahan olleet tavallisten työhevosten varsoja, niin olisi nähty se juoksu. Koistinen vaan kuitenkin kehui, mutt'eipäs hirvinnyt mies ottaa opetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt, vaikka olisi saanut toisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan markkina-asunnon ja muonan -- Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut, kun vaan olisi koulinnut ne yhtä hyviksi menemään, kuin sen pitkän Nilsiäläisen kehuttu pekuna.

Olisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän tuo Nilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin oikeaa omantakeista juoksijaa. -- Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut hänelle mitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta kyennyt itselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että Koistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli mennyt henttukin ja Pekka ne kummankin sai, vaikka olikin Koistinen rikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä tavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei hänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä saatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti ottaa.

Pekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella opettamallaan oriilla: pappilan "Tuimalla", Sadeniemen "Hurjalla" ja Kiprun "Piijulla." Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut toisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet antaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista kuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta ei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.

"Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen tahi hevosen alunkaan! Kunpa saisi tuommoisen, kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa saisi -- mutta mitenkäpäs sen sai!"

Sitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän keksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta ja eläkkeestä.

Nauraen suostuikin Pietiläinen kauppaan, mutta käski Pekan ensin ajattelemaan asiaa "kahdesti päänsä ympäri." Pekka sanoi siihen: "jo minä olen kaikki valmiiksi ajatellut, jotta ei muuta, kuin lyö kättä." Silloin se kauppa syntyi. Pekan emäntä pani kyllä kovasti vastaan, mutta mitäs hänellä oli miesten asiain kanssa tekemistä ja mitä hän niistä ymmärsikään.

Lapsihan hän vielä olikin. Mitä sitä asioista ymmärtää kahdeksannellatoista ollessaan! Kauppakirjat tehtiin ja kiinnitettiin käräjissä Pietilän taloon eläke; ja sillä hyvä.

Koistis-Kaapro sanoi, että hän olisi niin hyvämaisesta torpasta antanut vaikka kaksikin parasta juoksijaansa ja vielä päälliseksi kotoaan koko pienemmän puolen Pekalle asuttavaksi ja olisi hoitanut koko perheen, tulipa heitä sitte enämmän tahi vähemmän. Oikein hän pyytämällä pyysi ja rukousti Pekkaa purkamaan kauppaansa Pietiläisen kanssa ja antamaan torppaansa hänelle.

"Minä sanon sen nyt sinulle suoraan", vastasi Pekka vaan siihen harvakseen, "jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne ilmaiseksi antaisit." Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen juoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi. Uhkasipa hän vielä, suutuksissaan, hakea avio-eronkin, jos ei Pekka mieltään muuttaisi, eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pokka kuitenkaan tehnyt, vaan sanoi emännälleen: "jos sinä ne Koistisen pekunat niin hyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun ruunani rekeen."

"Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt", sanoi emäntä hymyillen -- ja sylkäsi.

"Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun varsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin Simola on", lohdutteli Pekka vaimoansa.

Kaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta seuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, että "kunhan ei vaan sittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin."

Pekan "Varsasta" tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei yksin itse Koistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa häntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää milloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille, eikä niihin kilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi silloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.

Monen muunkin miehen syöttiläät se Pekan Varsa häpeämään saattoi. -- -- Semmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan muilla, ei kerrassaan kellään -- ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli sillä miekkosella mustat ja kovat kuin teräs eivätkä siltä koskaan pykineet, eikä halkeilleet. Ja entäs se rinta, sääret ja säkä ja lautanen! Oikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka aina hiveli sen sametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja silitteli sitä hiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti ja köyristi hieman välkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommalla kummalla siroista etusistaan maata kuoputellen. Luonnoltaankin oli Varsa vielä vallan hyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin ystävällisesti Pekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat kuuluivat yhteen. Yhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän ilona.

Öin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa. Heinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet, saraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot; seuloi ja rouhi itse kaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina talviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli sen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli ja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja purki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa hilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä vetreillä jaloillaan kirmaili ja hypiskeli pitkin pihaa.

Ei se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan hyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo koristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät yhteenlaskettuina tekivät milt'ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle miehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta tunnetuksi -- ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan, Sentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan kilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana ja Pekan povessa oli lompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa, sillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä kohtaan.

Itse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan, oli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan siitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei "kuuna päivänä" luopuisi Varsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen päätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi hirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.

Kova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti hän, että "eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle voipi"; ja hän vastasi tarjoukseen: "ei rahasta, eikä rakkaudesta." Kuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkun pikkusen levottomana, vaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti olla ihan ennallaan.

Mikä sille Varsalle kumminkin lienee sillä matkalla tullut, mutta ei se ollut enää ihan ennallaan ja sen viimeinen palkinto oli juostu. Entinen iloisuus oli poissa, eivätkä ottaneet sitä enää kilpailemaankaan missään. Jo alkoi karvakin kuivettua, eikä sillä ollut enää entistä tuoreuttaan. Ei tahtonut enää oikein sen syöntikään käydä. Viimein täytyi Pekan itsensäkin se huomata ja nytkös hän hankki Varsallensa rohtoja ja voiteita jos jostakin. Kävihän se Pekka sen tautia muutamana talvena Pohjanmaallakin tietäjissä, jossakin Oulun takana, mutta ei ollut siitäkään apua. Hihhulit olivat vaan siellä Pekkaa parjanneet epäjumalan palvelijaksi ja vaatineet "tekemään parannusta heille", mutta Varsalleen ei hän mitään parannusta saanut.

Kovin olivat ikävät niin Pekan kuin Varsankin päivät ja ihmisetkin olivat jo vuosikausia hieman ivailleet heitä molempia. Pekan mielestä oli ja pysyi Varsa kuitenkin samana vuodesta vuoteen ja yhtä hyvänä, kuin loisto-aikoinaankin, vaikka he kumpikin jo alkoivat harmaantua. Sitä mukaa kuin ikä kului, näytti kumminkin heidän ystävyytensä lujenevan, mutta viimein tuli heillekin ero -- katkera ero.

Pekan oli näet täytynyt syksyllä ottaa Varsallensa velaksi viisi tynnöriä kauroja Koistis-Kaaprolta, vaikka tiesi jo puoli eläkettään olevan takavarikossa toisista asioista. Talvilaissa riiteli sitte Koistis-Kaapro tuon velan tuomioksi eikä vielä heittänyt siihenkään, vaan ryöstätti Pekkaa lopuksi. Pekka olisi ennemmin antanut nimismiehen kirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei hänellä enää muuta ollut, niin pisti nimismies hevosen papereihinsa. Muutoin sanoi nimismies Pekalle, joka kyynelsilmin katseli Varsansa paperille panoa: "kyllä kai sinulla on jotain muutakin Koistiselle mieluista, mutta sopikaa keskenänne; minä teen vain, mitä virkani vaatii", -- ja nauraa röhäytti päälle.

Ei Pekka olisi iki päivänä osannut uskoa Koistis-Kaaproa niin kovaksi, että hän oikein todella myyttäisi hänen Varsansa, mutta niinpäs kuitenkin kävi. Huutokauppa kuulutettiin ja kukas muu sen Varsan enää olisi huutanutkaan, kuin Koistis-Kaapro itse. Hän sen huusi viidestätoista markasta ja vei kotiinsa, mutta silloin tapahtui se ihme, että Pekan vaimokin muutti Koistilaan. "Tottapa hänkin on niin Varsaan kiintynyt", ajatteli Pekka, "ja mikäs kumma se onkaan, vaikka en minä ole sitä ennen tiennyt." Teki Pekan itsensäkin vähän mieli lähteä Koistilaan, mutta ei antanut luonto valtaa. Koko päivän hän sitte rauhattomana kulki edestakaisin tallin ja huoneensa väliä Simolan pihalla ja kärsi ikävää, vaan ei kuitenkaan sanallakaan valittanut.

Seuraavana päivänä kävi kuitenkin elämä ilman Varsatta Pekasta jo ihan sietämättömäksi. Sen vuoksi hän heitti turkin hartioillensa ja sanoi lähtevänsä katsomaan, miten Varsansa uudessa paikassaan jaksoi ja tokko sitä edes hyvästi hoitivatkaan siellä.