Part 6

Oli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt "lasivauvaa", joksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen kuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki muutkin ajatella, että lesken suru oli enämmän jotakin ulkonaista kuin todellista ja sisällistä sydämen surua. Niin ainakin tuntuivat ajattelevan, koska eivät osanneet sen parempia lohdutuksia antaa kuin antoivat. He koettivat vain saada kyyneleet silmistä kuivatuiksi, mutta eivät ymmärtäneet sydämen haavoja parantaa.

Mutta miksi olikaan hän niin murheellinen, miksi tuntui elämä hänestä niin kuivalta, autiolta, kuin matkamiehestä palanut kangas?

Olihan hän jo vuosikausia hyvin tietänyt, että kerran tulisi asia näin päättymään. -- Kyllä hän oli tiennyt kerran leskeksi jäävänsä, mutta ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sentähden oli tuo kuolema tullut niin odottamatta. Hän oli luullut joutavansa sitä ajattelemaan sitte, kuin se alkaisi lähestyä ja hän oli luullut kuoleman tulevan jollakin toisella tavalla kuin se viimein oli tullut. Millä tavalla? -- Niin millä? No, jollakin toisella ja huomattavammalla tavalla; mutta nyt oli se tullut salaa, ihan varkain. Se oli varastanut, aivan varastanut hänen vaimonsa. Yöllä, kenenkään kuulematta oli kuolema hiipinyt sairaan vuoteen viereen ja muuntanut jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi tuon ennen niin kukoistavan naisen. Aamusella oli vielä vaimovainajan silmät auki, mutta niiden säihky oli ainiaaksi sammunut. Inhoittavaa oli ollut nähdä, miten kärpäset pörisivät kuolleen ympärillä ja kuleksivat hänen kasvoillaan, eikä vain kasvoilla, vaan silmän kuultavalla sarvikalvollakin. Silloin se oli laskeutunut tuonne rinnan alle se outo tunne, joka siellä nyt alinomaa kaivoi. Mutta oliko hän sitte niin hellästi ja hartaasti rakastanut vaimovainajatansa? Täytyi oikein ruveta asiaa ajattelemaan.

Kyllä kai hän alussa oli vaimostaan paljonkin pitänyt, koska tunsi itsensä niin onnelliseksi hää-iltanansa, mutta elämän varrella olivat sitte tunteet jäähtyneet, väljähtyneet. Epäjärjestys, kodin likaisuus ja toisiinsa tottumus oli muuntanut heidän välinsä. Joskus sykähti sydän vielä nuoruuden innostuksesta ja teki mieli sulkemaan syliinsä nuoruutensa rakastettua, mutta senlainen tunteiden kuohu sammui kuitenkin taas heti. Olisi tuntunut ulkokullailemiselta, valheelta, teeskentelyltä hemmoitella vaimoansa, jonka aina näki, ja joka ei ansainnut miehensä kunnioitusta, vaan oli saamaton raukka, todellakin "lasivauva" tai "kyynelsalava." Ja sitte tuli vielä tuo näivettävä keuhkotauti. -- --

Nyt katosi vaimosta kaikki viehätys. Ulkonainen kuorikin kuihtui, kuni tuoreutta kaipaava kukka pitkillä poudilla, kunnes se, viimeisenkin elinkipunan sammuttua, nuiveana retkahtaa maahan mätänemään.

Ei, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin rakastanut vaimoaan, mutta mitä ihmettä on sitte tuo yleinen alakuloisuuden ja tyhjyyden tunne, joka koko olennon on haltuunsa ottanut? Miksi nytkin parhaillaan, kun hän katselee syksyistä, kuoleentuvaa luontoa -- niin miksi nytkin samalla hänen eteensä aivan selväksi kuvastuu vaimonsa sairasvuode ja nuo tyynet kuihtuneet kasvot? Tuleeko tämä kaikki tottumuksesta? Jos niin on, niin miksi sitte on alinomaa kuin kaikuisi korvissa tuo vaimonsa salainen ruikutus, jonka hänen silmistänsä voi lukea. Miksi aina kuulee korviinsa: "minusta oi kukaan enään mitään välitä, eikä edes tule kuolemakaan." -- Hän, mies itsekin, oli usein vuosien vieriessä toivonut, että kuolema tulisi vapauttamaan tuon ikävillä mielikuvituksilla suotta itseään rasittavan sairaan, mutta kun nyt niin oli käynyt, tunsiko hän itsensä vapaaksi? Ei, ei -- vaan hän tunsi itsensä onnettomaksi. Oli kuin painajainen yötä ja päivää hänen rintaansa ahdistaisi, eikä hän hetkiseksikään saanut silmistään tyyten haihdutetuksi tuota kalpean naisen kuvaa, jonka suupielissä aina näkyi pieniä, äkkipäisiä nytkähdyksiä, niinkuin itkuun pillahtavalla lapsella. Tuntui siltä, kuin tuo näky tulisi aina salaisesti, vaan kiinteästi, kuin varjo häntä seuraamaan.

"Minä unohdan hänet, unohdan kokonaan ja ajattelen muita asioita", päätti mies. Kuitenkaan ei hän voinut sitä tehdä. Ajatellessaan vuoden tuloa, sängen kyntöä ja tuhansia muita seikkoja, kuitenkin samalla vaimovainaja oli ikäänkuin kaikkien muiden ajatusten pohjalastina ja rinnan alla tuntui niin pahalta. Tuntui melkein siltä kuin ennen oli tuntunut kouluun mennessä, jos milloin läksyt olivat jääneet lukematta.

"Mutta sehän oli syyllisyyden tunne silloin", ajatteli mies. -- Päivä oli laskeutunut ja vaaleata sumua alkoi nousta rantaniityltä. Se levisi levenemistään. Nyt oli se jo peittänyt koko lahden ja metsä häämöitti enää hyvin hämärästi sen läpi. Jo kietoi sumu keskeensä ulkohuoneetkin ja kosteana laskeutui se miehen hiuksillekin. Tuntuipa se laskeutuvan suoraan hänen sydämeensäkin ja inho oli nyt astunut hänen kasvoilleen, entisen synkkyyden sijaan.

Mies kuului mutisevan itsekseen: "niin se on, niin se on. Minä en surekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko suru lähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella vaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut tarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin ja ylpeyteni on saanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti loppuunsa asti -- minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle sanomaan, vaan valehtelin, -- valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi, jalompi, parempi, kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. -- Minä inhosin häntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän olisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt häntä kohtelisin? -- Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua viettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä ja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta. Miksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien äänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen -- -- ymmärrän sen liiankin hyvin."

Miestä värisytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta sumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen ja sitä kai se lienee ollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken oudosti vääntyneitä poskia.

Miksi Jaakko muutti?

Vaikka Elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta monituista viikkoa, ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa, sataa tuhuuttanut aivan heittelemättä, Eikä se ollut edes oikeaa, rehellistä sadettakaan; semmoista vesisuhua vaan. Sadepisarat olivat niin pienen pieniä ja keveitä, ettei niitä olisi voinut luulla juuri muiksi kuin sumuhiukoiksi, ja heikoinkin tuulen veto hypitteli niitä sinne tänne ihan mielensä mukaan.

Pieninä tippoina sitä tosin tuli, mutta kumminkin oli tuo alituinen sade muuttanut koko maailman niin harmaaksi ja peräti viheliäisen näköiseksi, että oikein sitä katsellessa mieli kävi alakuloiseksi. Mutta jos jo muu maailma oli kurjan näköistä, olivat Kataja-ahon mökin tienoot vallan piloille menneet.

Mökki itse ei kyllä tainnut olla paljoa surkeampi entistään; olihan seinät vain hiukan mustemmat ja akkunoiden paikkauspäreet hiukan ruskeammat tavallista, mutta savinen katajakenttä mökin vieressä oli semmoisessa siivossa, jott'ei mihin panna. Sillä kasvavat kissankäpälät ja vuohensilmäin valkoiset helpeet olivat joko kokonaan tai puoliksi mädäntyneet ja kukkien kullankeltainen keskuskin oli muuttunut mutavellin karvaiseksi. Itse katajapehkotkin ryömivät melkein pitkin maata, ikäänkuin aidan raosta katsellakseen muonamiehen siellä kasvavia, vehreytensä kadottaneita perunan varsia, tahi noita toisella puolen olevia talon puolikypsiä, nyt ruskean harmaita, pieniä rukiin tähkiä, jotka pienuuttansa häveten näkyivät koettavan piiloittautua toistensa taakse.

Mökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli soinnussa muun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia paksulta niin, että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle likaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin, mitä sitte ihmisille; -- mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut ihmisiä kulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä katoksen alla ja sisältä katsella pahaa ilmaa, tahi kuivana pötköttää sunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään mieli kirkkoon tehnyt.

Niinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella rötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta piippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturihaikuja. Siitä oli myös hyvä tilaisuus katsella miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä pellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja samalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.

"Mitähän tuo tuostakin parannee", mietti Jaakko. "Kohtahan se kuitenkin on samanlaisena pörrykkänä taas. -- Kiusaa vaan tyttöä tyhjän päiten -- ikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina, kuin ollaan."

Jaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan viitsinyt; -- ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän tuota täytyy muidenkin -- aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma semmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.

Taas lähti Jaakon suusta uusi savupilvi ja pari kolme pientä rengasta. Sitte hän uudestaan rupesi ajattelemaan ilmaa.

Ilma -- niin no. Olkoonpa millainen tahansa. Mukavampihan tässä onkin uunin kyljessä kyhjöttää ja mitäpäs siitä työstäkään hyötyä lähtee. Talollisten hyväksihän se kaikki tulee kumminkin ja me, muonamiehet, vaan saamme heidän maitansa ilman aikojansa möyriä ja parannella, jotta ne sitte kasvaa töllöttävät täytensä joka syksy. Mutta eivät ne nyt tänä vuonna talollisetkaan pääse tuloillaan kehumaan, jos tätä sadetta vielä kuukaudenkaan päivät kestää.

Vähitellen siirtyivät siitä ajatukset leikkuusen yleiseen ja erittäinkin Olkkolan leikkuutalkoosen. Oli siellä kuitenkin talkoopäivinä vähän toisenlaista, kuin tavallisina päivätyöpäivinä. Ei silloin isäntäkään ärjynyt, ei äystännyt miehille laiskuudesta eikä muusta. Kävelee vaan pullo taskussa ympäri peltoa saralta saralle ja pienimmästäkin silmäniskusta heti arvaa milloin toisesta pieni naukku parhaalta maistuu. -- Ei ole silloin emännälläkään kahvikuppi tiukassa, eikä silloin hänen korvansa halkea, vaikka talkooväki illan suussa nostaa semmoisen möläkän, jotta se virstojen päähän kuuluu. Kyllä ne silloin kestävät, mutta puhupas muulloin vähänkään kovemmalla äänellä, niin heti haukutaan. Kyll' ovat talkoissa mielinkielin väen kanssa, mutta ovatkin siihen sijaan muina aikoina kitsaita ja äreitä.

Uskalsivathan ne viime keväänä suututtaa itse Hevois-Mikonkin ja ajoivat hänet pois huoneistaan, kun Mikko ei antanut orittaan navetan tyhjennykseen. Mitäpäs se Mikko sitte niistä välittää, kun sillä on rahaa, kuin roskaa. -- Onhan sitä muutamilla rahaakin, vaan eipähän ole minulla. Ei ole -- ha-hauu! Mutta ei ollut Mikollakaan muuta kuin tyhjät nyrkit siihen aikaan kuin yhdessä oltiin Olkkolassa renkinä -- ha-haa-auu! -- kas kun lämpimässä rupeaa haukottamaan.

Kaisa kulki akkunan ohitse. Mitä lienee puuhannut siellä vesisateessa, mutta Jaakon mietteet kääntyivät Kaisaan. -- Kun olisi tuo eukko silloin älynnyt ottaa Mikon minun asemastani, niin ehkä olisin nyt minäkin rahamiehiä ja Mikko täällä minun sijassani hautoisi kylkeään kiuasta vasten. Minä, pöllö, olin silloin vielä niin miestä mielestäni, kun Mikon sain pois laudalta. Hullu minä olin, kun otin eukon ja sain vielä elätettäväksi tuonkin mummon, ruojan, joka tässä aina soittaa suutaan niin Kaisalle kuin minullekin. Olisinpas siihen sijaan hankkinut hevosen, niin hätäkös nyt olisi eläessä. Jos mistä saisi siksikään rahaa, niin ihan paikalla ostaisin hevosen vielä nytkin. -- Eiköhän tuota hevosta millään keinoin saisi irti nytkin? Kun olisi oikein ahkeraksi tässä lyöttäytyä -- ja ehkähän ne loppua uskoisivat velaksikin -- ehkä --

Sitte minä kauppamiehille vain vetää köyryyttäisin viina-ankkuria ja minkä mitäkin niinkuin Mikkokin. -- On todemmastaankin sillä Mikolla oikeat kissan päivät, mutta hänellä ei olekaan ympärillään noita leivän mankujoita eikä muita huolia. Laulelee vaan kuormansa päällä niin kesä- kuin talvikaudetkin mahallaan ötköttäessään, ja herrassikaria poltella tupruuttaessaan, kuin meikäläisten täytyy nurkantakaisiin tyytyä. Mut ollapa minullakin hevonen, niin kyllä en mahtaisi talonpoikain töissä rehmiä, -- ei "pois se", sanoi Tutjun Tiemu torakalle -- kauppamiesten kanssa minä vaan kestiä kävisin niinkuin Mikkokin.

Kaisa tuli silloin sisään luultavasti vuohta lypsämästä, koska tuntui hääräävän siellä ovensuun puolella maitohyllyn kohdalla. Riisuttuaan päältään päivän haalakaksi paahtaman miehensä sarkanutun, jonka viskasi rahille nurkkaan, kyyristihe Kaisa kehdon viereen viihdyttämään juuri kitisemään ruvennutta pientä Mattia.

Siinä oli Jaakolla taas sovelias tilaisuus tarkastella vaimoansa ja arvostella häntä. -- Tuommoinen se nyt on, laiha kaukelo kuin paistin varras. Vaatteet riippuvat päällä kuin puuhevolla, ja silmät nuljottavat päässä kuin rasvatiplat liemen pinnalla. Johan sen naamakin alkaa kurttuun käydä, vaikk'ei vielä ole kuin viisi vuotta yhdessä oltu. Nyt se on ruvennut oikein silmissä vanhenemaan, kun sen saivat niissä kerettiläisten seuroissa käymään; eikä ihminen i:tä s:stä eroita, vaan niissä pitää vain juosta rohventeeraamassa. Jos minä olisin ennakolta tämän elämän tämmöiseksi arvannut, niin kyllähän minä olisin mahtanut vihille mennä. En tässä maailmassa, pois se, sanoi Tutjun Tiemu --

"Menisit tuosta lojumasta edes puita pilkkomaan, niin kiehauttaisin tässä kahvin syntisen sydämeni lämpimiksi", lausui Kaisa Jaakolle, saatuaan Matin nukutetuksi.

"Eikös niitä ole enää pilkotuita -- vastahan minä toisna päivänä" --

"Tyhjälläkös se sauna sitte lämmitettiin", tiuskasi mummo.

Jaakko kynsäsi korvallistaan ja haukotellen nousi ylös.

"Missähän lienee taas sekin kirves?" kysäsi hän naisilta.

"Tuollahan tuo näkyi eilen olevan rankakasalla", tiesi mummo.

Nuttunsa löysi mies helposti, mutta mutisi hampaidensa välissä jotain sen kosteudesta. Vyö ja rukkaset siihen sijaan olivat hakusalla. Vyö löytyi viimein tupakkahakkurin takaa nurkasta, mutta rukkasia ei ollut kukaan nähnyt. Pikku Miina etsi niitä tulipäreellä uuninkin päältä, mut eivät ne sielläkään olleet. Mummo ja Kaisa myllistivät kumpikin omat kätkönsä ylösalaisin, eivätkä löytäneet mitään. Jaakko itse seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa ja sanoi epäilevänsä jonkun ne varastaneen.

"Vielä mitä, eihän täällä ole koko viikolla ketään semmoista käynyt", tuumaili Kaisa ja lisäsi: "voithan noita nyt tuon verran paljainkin käsin pilkkoa."

"Rakkuloillapa nuo ovat käteni jo ennestäänkin."

"Kyllä olet mieheksi kumminkin koko asso", mutisi Kaisa.

"Onhan se, vaan minkäs teet", vastasi Jaakko.

"Täällä, täällä sängyn pohjalla on yksi!" huusi Miina iloisesti.

Siellä oli toinenkin ja niin vihdoinkin pääsi Jaakko lähtemään työlle. Hänen pihalle tullessaan näyttivät pilvet jo ruvenneen ohenemaan, ja taivaalta, Luukkolan vaaran kohdalta, kuumotti niiden lävitse aurinkokin, niinkuin himmeä yölamppu. Vähitellen selkeni ilma sitte yhä selkenemistään ja tuntui kaikin puolin niin raittiilta, etteivät pääskysetkään enää malttaneet pesissään pysyä vaan lähtivät lentelemään.

Ilman muutos tuo lienee vaikuttanut Jaakkoonkin, koska äskeinen vetelyys näytti hänestä kokonaan kadonneen ja yksi musta halmeranka toisensa perästä muuttui pieniksi huonehaloiksi.

Hetkisen kuluttua tuli Kaisa hakemaan sylyyksellisen puita pirttiin ja niitä ottaessaan huomautti miehellensä: "kas miten taivas nyt jo on kuulakkana kuin lasi!"

"Onpa todellakin", vastasi Jaakko, pyyhkiessään takkinsa hihalla hikeä otsastaan, "ja ilmakin tuntuu niin lämpimältä."

"Eiköhän tuosta ilmat nyt hiljankin ruvenne asettumaan", sanoi Kaisa vielä mennessään.

Jaakko katseli vähän aikaa puiden oksilla kimaltelevia vesihelmiä ja ryhtyi sitte taas innolla työhönsä, mutta ajatukset vaan pyörivät hevosessa ja hän koetti keksiä keinoa, jolla sen isännäksi pääsisi. Kaukaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hakata eikä ajatella, ennenkuin korviin kuului jonkunmoista röhkivää ääntä. Jaakko kuulosti hiukan, mutta jatkoi kumminkin työtään arvellen: mikä lienee. -- Yhä kuului ääni ja se tuntui tulevan tieltä, tuolta kirkolta päin.

"Kyllä se vain on hätähuuto", jupisi Jaakko tarkemmin kuunneltuaan ja lähti kirves kädessä samoamaan suoraan ääntä kohden. Vähän matkan päässä, Savinotkon rumpusillan kohdalla, näkikin hän tiellä hevosen ja kärrit, jotka olivat vajonneet puron lokaan, kun silta oli alta särkynyt.

Kärryissä oli joku niiden täyteinen, hyllyvä jättiläismöhkäle, josta kuului tuo outo ääni ja tuhutus sellainen, kuin vahvan höyrykoneen käydessä. Jaakko eroitti, lähemmäksi päästyään, möhkäleen yläpuolella suurenmoisen palleron ja vielä likempänä näki hän sen päällä litteän pään peitteen, jonka etupuolella loisteli, kruununmiehen merkkinä, kokardi.

"Tuleh -- -- hyyh! -- -- hyvä mies auttamaanh -- hyyh! Putte ei yksinään saah kääsyjä tässä kirotussa vellissä hievahtamaankaan."

"Hyvää päivää, herra vallesmanni ja Jumala avuksi!"

"Eih -- vaan auta sinä minua -- -- irti tästä kurasta."

"Onhan sitä nyt likaa ihan yli tarpeen ja tässä on aina ollut niin huono rumpu, jotta eihän se kestä tavallistakaan painoa", tuumaili Jaakko Puttea silmäillen.

"No, älä siinä hevosta ällistele, vaan koeta työntää tuolta takaapäin."

"Kyllä, kunhan tässä keretään."

"Tämmöistäkös tämä on koko väli Pellonpäähän asti?"

"Ei; onhan tässä kuivempaakin välillä, mut Pohjolan kujoisilla sitä vasta velliä on."

"No, eikö se liikahdakaan?"

"Ei, vaan jos herra vallesmanni nousisi --"

"Tuommoiseenko siivoon? En ikipäivinä."

"Mutta mikäs tässä muutoin neuvoksi tulee?"

Pikkuisen mietittyään käski nimismies Jaakon ottamaan metsästä kangin ja koettamaan sillä kohottaa kärryjä. Toinen teki työtä käskettyä ja heti oli hänellä aseenaan tukeva koivuinen kanki. Sen toinen pää pistettiin akselin alle, toisen pään Jaakko otti olkapäälleen ja alkoi oikein hartiavoimalla nostaa.

"Kyllä nyt nousee, vaikka olisi millaisessa iskoksessa", tuumaili Jaakko mielissään.

"Tuntuu nousevan -- -- älä -- Putte ptruu, ptruu -- älä -- --"

Kesken jäi nimismieheltä lause ja hän vierähti kääsyistään suin päin kuraan.

"Ohoh! Eihän, vaan liene koskenut."

Nimismies huohotti kovin, puhki, kiroili ja oli kirjavampi kirjavintakin tikkaa. Jaakon avulla pääsi hän kuitenkin pystyyn, mutta sätti sittekin Jaakkoa aika tavalla. -- Arvattavasti enemmistä torista päästäkseen, koetti Jaakko mitä pikemmin, sitä parempi toimittaa nimismiehen suoraan metsän läpi mökillensä itseänsä siistimään ja kuivailemaan ja lupasi tietä myöten itse tuoda hevosen.

Nimismies ei ollut mikään kilpajuoksija, vaan saapui kuitenkin Kataja-ahon mökkiin paljo ennen Jaakkoa. -- Mökissä säikähtivät naiset, nimismiehen tuommoisessa tilassa nähdessään niin, etteivät älynneet pyytämättä edes auttaa häntä vaatteiden riisumisessakaan ja pikku Miina potalsi piiloon äitinsä rukin taakse, josta sitte uteliaasti vierasta koko ajan katsoa mirjotti. Kaisan ripustellessa vaatteita lieskan eteen kuivumaan, oli nimismiehellä aikaa silmäillä ympärilleen ja nuhdella naisia mökin siivottomuudesta, sillä: olihan toki köyhälläkin vettä ostamatta, että saisi omat ja lastensa silmät pestyiksi, varsinkin näin sateiseen aikaan.

Hän leppyi kuitenkin osaksi omasta sukkeluudestaan, osaksi siitä kun Kaisa pesi kuppiparin ja sitte lautasella tarjosi hänelle sakeaa, sikurisekaista kahviansa. Viimein joutui Jaakkokin kotiin ja kehui vallesmannin hevosessa olevan "vähän juoksijan vikaakin."

"Mistäs sen tiedät, vai koettelitko sinä sitä."

"En, herra vallesmanni", selitteli Jaakko katsellen kurppostensa nokkia, "en minä koetellut, vaan kärryt kaatuivat toisen kerran; siksi minä näin kauvan viivyin."

Nimismies päätti sen johdosta vielä tänä syksynä panevansa tuon tien jakotieksi Yli- ja Kirkonkyläläisille; "ja katsokootkin sitte itseänsä, jos eivät sitä kunnolliseksi korjaa", sanoi hän.

Vaatteiden kuivettua irtausi niistä savi hieromalla helposti, mutta takkia päälle pantaessa sattui nimismiehen käsi povitaskuun ja hämmästyen kiljahti hän: "missä minun lompakkoni, häh?"

"Mikä lompakko?" tohti Kaisa kysäistä.

"Rahalompakko, jossa oli Pellonpäänkin rahoja tuhat kuusi sataa."

"Olisipa semmoinen rahasto minulla!" huudahti Jaakko.

Mökin syöpäläiset saatettiin rauhattomiksi lompakkoa etsiessä, mutta ei sitä kuitenkaan löytynyt.

"Mies, sinä olet sen varmaan ottanut", tiuskasi nimismies Jaakolle.

"Mi-mi-minäkö?" sammalsi Jaakko kalveten.

"Sinä, -- se on pudonnut kaatuessa ja sinä sen näit; se on ihan selvä."

"Kaatuessa? enhän minä nähnyt kuin hevosen."

"Kyllä sinä näit ja siksi narrasit minun metsän läpi kulkemaan, -- tunnusta pois."

"Tunnusta pois, Jaakko, jos olet ottanut", kehoitti Kaisakin.

"Minä en ole nähnyt mitään lompakkoa, sen vähemmän sahviaanista", väitti Jaakko.

"Ahaa, mistäs sen sahviaaniseksi tiesit?"

"Minä näin sen teillä Putkelan huutokaupassa."

"Nyt olet mies kiini -- -- eihän sitä minulla silloin vielä ollutkaan."

Jyrkästi kielsi Jaakko ottaneensa lompakkoa ja vihan vimmassa lähti nimismies mökistä, uhaten vielä Jaakolle näyttää "närhin näperit."

Kohta rupesi kylillä kulkemaan kumminkin huhuja Jaakosta. Kaikista ihmisistä oli selvää selvempää, että Jaakko oli ottanut nimismiehen lompakon. Juohtuipa nyt vielä ihmisten mieleen, että ennenkin, Jaakon seutuvilla ollessa, oli silloin tällöin kadonnut yhtä ja toista pientä rihkamaa, vaikka ei kukaan ollut osannut häntä varkaaksi epäillä. Sitä vaan yleiseen ihmeteltiin, kuinka hän niin itsepintaisesti voi kieltää varkauttansa ja enimmän kaikista ihmetteli sitä Kaisa, Jaakon oma eukko.

Hän toimitti miestänsä puhuttelemaan milloin minkin uskokumppaneistaan, jotka mitä virveimmillä uhkauksilla ja kuvauksilla tulevasta tuomiosta koettelivat taivuttaa Jaakkoa tunnustukseen. Silloin aina suuttui Jaakko ja vielä kauheammilla uhkauksilla tukkesi toisten suut tahi ajoi heidät suorastaan pellolle. Ei auttanut sekään, vaikka nimismies olisi jättänyt asian sikseen, kun vaan olisi rahat takaisin saanut.

Jaakko oli ja pysyi paatuneena ja Kaisa-parka sai sen vuoksi monta unetonta yötä itkien viettää. Kuitenkin näki jokainen miehen silmistä, ettei hänellä ollut puhdas omatunto. Eihän hän hirvinnyt enää ketään suoraan silmiin katsoa, vaan tirkisteli jokaista niin epäluuloisesti kulmainsa alta; eikähän hän edes oikein ymmärtänyt varkauttaan salatakaan. Mökki näet siisteni siistenemistään ja kertoivatpa muutamat nähneensä Jaakolla toisinaan rahojakin, vaikka hän oli kyllä sanonut niitä saaneensa työpalkoistaan tukkiherroilta, joiden kanssa kierteli metsiä lukemassa.

Sitä paitsi ilmestyi vielä Kataja-ahon mökkiin hevonenkin. Jaakko sanoi ostaneensa sen mustalais-Kallelta ja kehui käteen antaneensa kuusikymmentä markkaa, toiset kuusikymmentä olisi maksettava ensi syksynä.

"Kyllähän mustalainen sinulle velkaa uskoi", sanoi Kaisa. "Ole joutavia lörpöttelemättä -- ja kun sinulla kerran oli niin paljo rahaa, niin olisit ostanut lehmän, jotta olisi saatu edes oikeaa maitoa."

"Mihinkäs lehmällä pääsee", tuumaili Jaakko, "mutta hevosella minä kauppamiehiltä ansaitsen vielä toisenkin pennin."

Kauppamiehetpä eivät huolineetkaan Jaakkoa kuormiansa kulettamaan ja muutkin ihmiset rupesivat häntä vieromaan yhä enämmän. Moni arveli Jaakon kuitenkin tunnustavan kaikki oikeudessa, johon pitkin syksyä haalittiin vieraita miehiä ympäri pitäjästä. Muiden muassa oli sinne kutsuttu todistajiksi kaikki nekin, jotka olivat olleet Putkelan huutokaupassa pari vuotta ennen nimismiehen lompakon katoamista.