Part 5

Itsestään siirtyvät kumminkin ajatukset taas heti entiselle ladulleen. Ei auta taistella niitä vastaan, vaan on paras antautua niiden valtaan, jos kohta tunteekin vastenmielisyyttä niitä vastaan. On kuin muistot vallattomasti leikkiväin lasten tavoin pilkistelisivät tuolla liekkien lomitse ja vienoinen väristys käy niitä katsellessa pitkin naisen jäseniä, vaikka huoneesen leviääkin yhä enemmän suloisesti raukaisevaa lämmintä. "Se on väsymystä", ajattelee nainen, "mutta minähän olenkin niin hermostunut." Hän käärii tiukemmalle ympärilleen hartioilta, istuessa, alas soljuneen saalinsa, mutta ei saa sittekään lepoa.

Vähitellen rupeavat liekit uunissa alenemaan. Jo siintyy pesän reunamilla olevien hiilien hehku ja kummallisia kuvioita alkaa tulessa muodostua vaaleanharmaista hiilenhelpeistä ja liekkien tuikkavista latvoista. Siten syntyy kuva toisensa perästä ja niissä kuvissa on joku lumous semmoinen, että niistä ei voi silmiänsä pois siirtää. Ei -- katsella niitä vaan täytyy, vaikka ne järisyttävätkin sekä sielua että sydäntä.

Ensin esiintyy tuossa kirkkaana, hymyilevänä lapsuuden koti. Pieni on se tosin ja köyhä, mutta kuitenkin ihana ja armas -- niin armas! Äkkiä vetääntyy kuitenkin synkkä verho peittämään tuota viehättävän rauhallista kuvaa ja huokaus kohoaa katselijan rinnasta.

Kaupungin vankilahan on nyt tuossa karkeine seinineen ja hämäröine käytävineen, joissa kävelijän askeleet niin kamalasti kumajavat. Itkusta menehtymäisillään oleva, vapiseva äiti seisoo tuossa kahlehditun isän rinnalla. Isompien siskojenkin vielä äsken niin iloisista, kirkkaista silmistä virtailevat vuolaat kyynelvirrat, mutta murtunein kaikista kuitenkin on väärennyksestä vangittu isä. Viskaali vie hänet pois, äiti vaipuu pyörtyneenä portaille; vanginvartija sulkee oven ja taluttaa sitte portista ulos murheesta vapisevan äidin lapsineen. Katukulmassa tuolla kääntyy hevonen ja rautakahleitten kalina kuuluu sieltä vielä selvästi korviin.

Tuolla kuletetaan väkisin kädestä pientä, itkevää tyttöä. Hän ei tahtoisi lähteä pois äidin haudalta, johon armottomat miehet heittävät lapioilla niin paljo raskasta hiekkaa. Täti ei kuitenkaan välitä siitä ja muuan rouva nuhdellen neuvoo tyttöä menemään koreasti tädin kanssa ja olemaan kiitollinen, kun hän on ottanut orpoparan kasvatikseen, vaikka tuskin on sukuakaan. Tuolla onkin jo uusi koti. Se on isompi ja mukavampi entistä, mutta siellä ei suvaita pienintäkään iloa. Päivät päästään täytyy vaan istua tädin jalkain juuressa joko lukemassa tahi käsityössä, eikä ole ketään, jonka kanssa leikkisi. Jos uskaltaisi joskus kadulle mennä toveria hakemaan, niin piika Littu juoksisi paikalla perästä ja sanoisi "väärentäjän mankaraksi." Täti olisi kuitenkin hyvä. Hän toruisi Littua kovasti siitä niin, että Littu itkisi. Sitte ei enää kukaan kotona eikä koulussakaan uskaltaisi Helmiä nimittää väärentäjän mankaraksi, mutta kuitenkin lienee häneen painettu joku häpeän leima. Ei näet koulussakaan ole pikku Helmillä yhtään oikeaa ystävää. Lakkaavatpa toverit usein leikistäkin, jos hän tahtoo siihen ottaa osaa. Vieras on ja vieraana pysyy tuo pieni tyttö vertaistensa seassa. Se näkyy selvästi kaikista noista toisiansa seuraavista kuvista lapsuuden ajoilta.

Uusia, yhä uusia kuvia esiintyy hiiloksessa. Koulu-aika on vihdoinkin lopussa ja koko luokka on saanut päästökirjat. Kaikki nuo elinvoimista uhkuvat, ripeät tytöt ovat iltapuolella kokoontuneet kauniille Kaiskunniemelle toisilleen jäähyväisiä jättämään ja menneitä aikoja muistelemaan. Siinä on iloa ja solinaa ja monenmoisia tuumia tulevaisuudesta. Raikas nauru helähtää tuontuostakin tyttöparvesta, kun juohtuu jollekin mieleen joku hupainen hetki tahi onnistunut tepponen. Kerttukin tuolla pensaikossa, tumman kuusikon takana ryhtyy tyttöjen kanssa kilpaa heleällä äänellä laulaa helkyttelemään, mutta Helmi on ääneti, sillä hänellä ei ole monta hauskaa muistoa. Nöyrrytyksiä, kärsimistä, työtä -- siinä hänen nuoruutensa muistot. Siksipä hän enimmäkseen istuskeleekin yksin rannan kivellä, vuoroin katsellen joko korkealla ilmassa kiitelevän kalahaukan komeita kierroksia, tahi rantahiekalla lemmen leikkiä kisailevien: kitin ja valkovästäräkin keveitä hyppelyitä. -- Mieli muuntuu siitä niin apeaksi, että kostea kiilto kohoaa silmiin. -- Ei kai nuo iloiset toverit ole häntä tahallansa karttaneet, mutta vuosien vieriessä on se vain tullut heille tavaksi. Kentiesi heidän vanhempansa ovat alussa varoittaneetkin heitä Helmin seurasta -- väärentäjän tyttärestä! Niin kentiesi -- -- oi, kuinka ihmiset ovat pahoja! Kunpa kerrankaan saisi heille kostaa, vaikka vaan yhden ainoan kerran ja näyttää, että ihminen se on väärentäjänkin tytär!

Jo käy aurinko punaiseksi ja alkaa laskeutua kauas saarien taakse järven toiselle rannalle. Aika on jo erota, ja vesikiehteisin käyvät iloisten tyttöjen silmät hyvästiä heittäessä.

"Hyvästi, hyvästi nyt Kelmikin ja kiitos kaikesta!" Niin sanovat tytöt toinen toisensa perästä kätellessään tuota alakuloista kumppaniaan, mutta ei suutele heistä kukaan häntä, niinkuin toisia toveria, Jo tulee Emmikin esiin. Hän ei tiedä eroitusta toverien välillä, hänen jäähyväisensä ovat yhtä hellät Helmille kuin toisillekin tytöille. Se tuntuu niin hyvältä, niin hyvältä, että koko olento vavahtaa ilosta, eikä voi olla oikein kovasti puristamatta Emmiä rintaansa vasten.

"Mihin sinä Helmi kulta nyt aiot ryhtyä?" kysyy Emmi.

"Enpä vielä oikein tiedä. Auttelen kai tätiä kotona, kunnes satun saamaan jonkun paikan, jolla voin toimeen tulla."

"Jos siellä meidän puolella sattuisi ilmestymään jotakin sinulle soveliasta paikkaa, niin minä toimitan sen sinulle. Siitä saat olla ihan varma", vakuuttaa Emmi ystävällisesti. "Mutta kuulepas Helmi! Minä pyydän äidiltä, että saisit kesäksi tulla meille vähän huvittelemaan, niin pääsisit pois tästä ikävästä pesästä."

"Älä pyydäkään", keskeyttää Emmiä pormestarin koreileva Anni. "Ei äitisi kuitenkaan siihen suostu -- ei varmaankaan."

"Mistä sen niin varmaan tiedät", kysyy Emmi ihmetellen, mutta Anni kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kelmikin kuulee siitä sanat: "väärentäjän tytär" ja vaalenee. -- Inhosta punastuen lausuu Emmi: "hyi! kuinka sinä olet ilkeä, Anni! Minun äitini ei ole niin halpamielinen." Keskustelu loppuu kuitenkin siihen ja tytöt lähtevät kukin haaralleen.

Koston aika Helmille on tullut. Hän on kaupungin mahtavin ja rikkain rouva. Kuka enää uskaltaisi loukata miljoonain omistajan puolisoa, kauppaneuvoksetarta! Pormestarin Annin täytyy jäädä jälelle joka paikassa. Nähtävästi harmittaa häntä kovin nähdessään, miten varmasti Helmi esiintyy emäntänä muhkean loistavissa saleissaan, ja miten Helmin ihailijain rivit päivä päivältä taajenevat. Oi, kuinka tuntuu suloiselta, kun vuorostaan saa nöyrryttää noita ilkeitä ihmisiä!

Silmien editse kulkee sitte sarja juhlia, pitoja ja kekkereitä, joiden kaikkien keskuksena ja helmenä loistaa juuri Helmi itse. Mutta miksi sittekin, keskellä huvitusten pyörrettä, tuntuu niin oudolta tuolla rinnan alla? Miksi on aina mielestä, kuin olisi itsensä myynyt, vaihtanut onnensa johonkin mitättömään? Mutta ehkäpä uudet huvit ja riemut tukahduttavat tuon oudon tunteen, tai ainakin saattavat sen hetkeksi unohtumaan.

Pois täytyy huveista kiirehtiä, jollei muutoin, niin maailman tähden, ja ruveta sairaan vaalijaksi. -- -- Inhoittavan näköinen on tuo vanha mies tuossa valkoisten lakanain välissä. "Hyi, miten laiha-huulinen on hampaaton suu -- ja miten ruma tuo kellertävä, ryppyinen muoto! Mitä tahtonee hän nyt, koska viittailee noin kädellään?"

"Helmi, Helmi", kuuluu sopertava ääni. "Sinun isäsi oli viaton -- viaton, Helmi -- ja vekseli oli oikea. Mutta minä -- -- -- ja firma olisi ollut hukassa -- -- siksi täytyi minun uhrata hänet -- -- uhrata hänet, mutta hän ei ole antanut minulle rauhaa kaikkina näinä pitkinä vuosina. -- -- Mutta, -- -- mutta olenhan minä sovittanut kaikki, -- kaikki, enkä kieltänyt sinulta koskaan mitään. Olenhan minä ollut sinulle hyvä mies!"

"Hyvä mies!" ajattelee tuo nainen. "Hyvä mies, joka on turmellut viattoman lapsen nuoruuden, ryöstänyt häneltä kaiken ilon, elämän ja onnen!" Voi, kuinka hän vihasi tuota miestä! Olisi tahtonut repiä hänet pieniksi palasiksi, niin vihasi hän tuota kurjaa.

Nainen nostaa kätensä kasvoilleen, sillä hän ei kärsi katsoa nyt esiintyvää kuvaa, vaan hän näkee sen sittekin. Se on juurtunut kiinni hänen sieluunsa ja silmiinsä. Kumma, että eivät muutkin näe sitä, mikä aina on hänellä silmäinsä edessä! Onhan se niin selvä tuo kuva, jossa korkea-vartaloinen nainen heittää patjan toisensa perästä riutuneen, kauhistuneen ja armoa anovan vanhuksen päälle ja tukahuttaa hänet -- ainoan lapsensa isän.

Mutta nyt on lapsikin poissa, haudassa. Hänen toivonsa on murtunut ja elämä kaiken arvonsa kadottanut. "Kuolema on synnin palkka", oli pastori tänään lausunut hänen lapsensa haudalla. Minkä synnin? Hänenkö syntinsä? Mutta viatonhan oli lapsi kaikkeen. Hänenhän itsensä olisi pitänyt kuolla. "Kuolla!" Mikä kauhea sana! Ei ymmärrä sitä muut kukaan, kuin rakastava äiti. Oi, miten mielellään Helmi olisi henkensä antanut lapsensa edestä, mutta ei voinut. Ei hän voinut edes kyyneliäkään vuodattaa, sillä niiden lähde oli jo kuivunut kauppaneuvoksen kuollessa. Siitä päivin ei hänellä ollut lepoa eikä kyyneliä; ei rauhallista hetkeä yhtään.

"Huu, mikä se oli?" Tulikipuna se vain tuikahti uunissa ja sitte sammui. Kaikki oli nyt synkkää, pimeää. Mutta nyt alkaa kuitenkin väsynyt silmä nähdä varjoja kaikkialla. Niitä nousee esiin nurkista ja piilopaikoista ja ne hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä kuulumattomin askelin. Tuossa tulee ensin tuo ryppyinen, keltainen vanhus. Jo tuntuu sen kylmä henkäys poskea vasten; jo laskee se tahmean kätensä suoraan Helmin sydämelle ja kouristaa sitä pitkillä, luisilla sormillaan. Tuskan hiki kohoaa naisen otsalle ja ontolla äänellä parkasee hän: "armoa, armoa, auttakaa!"

Kaikki kuitenkin nukkuvat talossa, eikä kuule kukaan emäntänsä ääntä.

"Armoa, armoa!" valittelee nainen. "Olisithan sinä kohta muutoinkin kuollut." -- -- Ääni tyrehtyy kurkkuun ja yhä kovemmin kouristaa painajainen saaliinsa sydäntä. Istuimelta alas valahtaa tuskissaan kiemurteleva nainen ja hänen silkkinen hameensa kahisee, kuin kuihtunut heinä ja mustat varjot tanssivat hillimättömästi, hänen voihkimisensa mukaan, lattian pehmoisella verholla.

"Jumala armahda minua vaivaista syntistä!" puhkoo viimein ääni ahdistetusta rinnasta. Alkaa kuulua nyyhkytystä, alussa rajua, sitte vähitellen hiljempaa ja yhä hiljempaa. Viimein muuntuu se hiljaiseksi, tasaiseksi huo'unnaksi. Silloin lakkaa pöytäkello käynnistään, että ei häiritsisi nukkuvata naista. Tuuli kuitenkin ulvoo ulkona yhä valittavasti; ja sadepisarat rapisevat vielä akkunoita vasten, mutta idässä kirkastuu jo taivaan ranta uuden päivän nousua ennustaen.

Uneni jouluyönä.

Olin väsynyt, hyvin väsynyt, laskeutuessani levolle aatto-iltana. Hartaushetken päätyttyä oli täytynyt leikkiä lasten kanssa, kertoa heille kaikenlaista ja illallisella piti, emännän mieliksi, maistella kaikkia juhlaherkkuja, vaikka ei ollut yhtään nälkä. Viimeinkin päästiin levolle ja luulin vielä olevani valveilla, kuin yht'äkkiä ilmestyi eteeni minulle erittäin tutun näköinen poika. En tiedä, mistä hän tuli, enkä sitäkään, mistä hänen tunsin. Tunsin hänet vain ja olin tietävinäni kaikki hänen kohtalonsa, joihin tunsin ottavani osaa enemmän, kuin omiini.

Pieni hän oli -- tuo orpopoika -- hyvin pieni, eikä ainakaan ko'osta päättäen liene ollut kovin vanhakaan. Aikojen varrella olivat isä ja äitikin niin tyyten muistista murenneet pois, ett'ei mielessään osannut olla oikein varma siitä, oliko niitä hänellä koskaan ollutkaan. Sukulaisia mahtavia ja suuriakin arveltiin kuitenkin tuollakin orvolla olevan, mutta ne eivät häntä muistaneet, ja missä lienevät asuneetkaan kaukana tuntemattomissa tienoin.

Vilu, nälkä ja taistelu vihaisia kylän koiria vastaan ja vielä ilkeiden ihmisten katkerat sanat olivat orvon ainoat, aikaisimmat ja mieleen juuttuneimmat muistot. Kyynelien kostuttamina olivat ne takertuneet toisiinsa nuoskeiden lumihiukkojen lailla, ja ikäänkuin raskaana pallona painuneet orvon sydämen syvyyksiin.

Ne ne olivat, jotka aina saattoivat orvon niin surullisen alakuloiseksi ja antoivat hänen äänellensäkin niin kainon ja viehkeän soinnun, vaikka ei orpo itse arvannut sitä enempää kuin muutkaan -- vieraat ja orvon oloja tuntemattomat. Joskus kuitenkin vennon vieraatkin kuuntelivat orvon ääntä. Toiset, tunteellisimmat ihmisistä, ihailivat orvon ujoutta ja tuumivat hänen tungettelemattamuutensa syntyvän jostakin sisällisestä ja salatusta surusta; toiset ivailivat orpo-parkaa, pitäen häntä kömpelönä käytökseltään; ja muut halveksivat häntä, kun kärsimyksistä oli kalpeana hänellä kasvot ja sinisissä silmissänsä asui aina niin kostea kiilto. Ei ollut orvolla yhtään oikeata ystävää missään, sillä ei ollut hänellä kukkarossa kultaa, jota toiset olisivat tahtoneet häneltä voittaa, eikä ollut hänellä etuja itselläänkään, joita toiset olisivat toivoneet häneltä omikseen saada.

Pakkasesta kävivät orvon paljaat jalat ihan sinisiksi kulkiessaan autioa, kolkkoa taivalta -- ihmisjalan ennen astumattomia maita. Kylmä oli tuo lavea korpi, johon orpo oli joutunut -- hirveän kylmä, niin että taivaalta tippuva lumikin melkein jääksi jäätyi; ja vilusta väristen ulvoi nälkäinen susi kankaalla, kaukana korven reunassa. Jäätynyt järvi tuli vastaan. Sen rannalle yöpyi orpo poika, eikä pimeässä osannut edemmäksi mennä, vaan haaveillen jäi katselemaan korkealla, melkein päänsä päällä kiiluvata tähteä -- pohjantähteä. Poika heittihe hangelle levähtämään.

Lumessa istuessa siinä väistyi vähitellen korpi ja hyinen halla haihtui yhdessä hankien kanssa. Orvosta tuntui, kuin hänen hengityksensä lämpö olisi sulattanut seutua ja yhä paremmin alkoi hän viihtyä siinä. Yhä innokkaammin hän puuhasi puuhaamistaan, karkoittaakseen kuolon kolkkoutta kauas korvestaan, eikä uupunut poika työssään, vaikka haavoitti itsensä teräviä kiviä vasten ja verensä virtoina punasi maata. Epäilemättä uhkui elinvoimista tuo hintelän näköinen ruumis; ja sydän siinä sykki sitä voimakkaammin, kuta viljemmin siitä verta tanterelle vuoti. -- Yhä enämmän sitte muunti seutu muotoansa. Tummien metsien varjoon ilmestyi pieniä, läikkyviä lampia, joiden pinnalle lehtevät kummut ja kukkulat kuvastuivat. Koivikkoon, jota ahon ääressä kasvoi, kuului laineiden loiske niin lumoavalta, ja juhlallisesti humisivat tuulessa huojuvat hongat kallioisella rinteellä tuolla toisella puolen kuivattua suota. Ylhäällä valoisassa ilmameressä liiteli leivonen ja kerttu kevein siivin, laulaen vapaudestaan ja rakkaudestaan. Kirjavasiipiset perhot lentelivät kukkaisista heloittavalla kedolla. Kauempana kuusikossa kukahteli käki ihmeen heleästi ja kaiku sinisalon sokkeloista vastasi soinnukkaasti siihen. Aurinkokin ihan unohti maillehen mennä, pysähtyen taivaan rannalle tarkastelemaan, miten Ahti aalloilla kanteluansa kaiutteli; ja kuulemaan, miten Tapion tytärten lemmen kaihoa kuiskivat huokaukset hiljakseen säestivät laineilta lähtenyttä säveltä.

"Kevät on tullut -- kaunis kevät", riemuitsi orpo poika. "Nyt kaikki lämpenee, kaunistuu, kukoistaa! Kaikki on niin valoisaa, lämpöistä ja tuima itätuulikin on lempeäksi tullut."

Hän ei iloltansa kyennyt enempää sanomaan, mutta selvästi näkyi, kuinka kaikki kärsimykset olivat unohtuneet ja toivon puna kirkasti nyt hänen kasvonsa varsin miellyttäviksi. Huomaamattani vaipuu poika polvillensa ja kohottaa ristissä olevat kätensä korkeuteen. Kuni kaukainen huokaus, kuuluu korviini hänen sanansa: "kiitä Herraa minun sieluni, minä kiitän Herraa niin kauan, kuin minä elän! Autuas on se, jonka apu Jaakobin Jumala on, jonka toivo Herrassa hänen Jumalassansa on!"

Jostakin etäältä alkaa nyt kuulua vienoinen sävel. Se paisuu paisumistaan ja tuntuu vyöryvän voimakkaana esiin kaikkialta sekä taivaasta että maasta. Jo selvenee sävel sanoiksikin: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" kajahtavat sanat kautta maan.

Etsin silmilläni orpoa, mutta en näe häntä. Viimeinkin keksin hänet entiseltä asemaltaan, mutta hirmuinen ja luonnottoman iso korppikotka on iskenyt nyt käyrät kyntensä häneen kiini. Valittamatta kärsii orpo kotkan kimppuunsa karkauksia, ja minä ihmettelen, miksi hän ei paremmin torju päältään pois tuota hävytöntä hyökkääjää, vaikka hänellä on vyöllään välähtelevä miekka, kirkas ja terävä, kuin oikeus itse. Koettaisin juosta apuun, mutta uuvun jo ensi askeleella ja huomaan silloin orvon kädet kiedotuiksi kinaisilla, sitkeillä kuiduilla ja inhoittava hämähäkki koettaa häntä yhä enemmän niihin kietoa. Lihava hämähäkki tahtoo imeä itseensä orvosta elämää ja kotka raivoaa.

On kuin jokainen kotkan nokkaus kävisi omaan sydämeeni ja tuskan hiki kohoo otsalleni. Silloin luopi orpo siniset silmänsä minua kohden ja tunnen hänen tahtovan sanoa: "ei hätää mitään niin kaukaan, kuin vaan valveilla pysyn, mutta teidän on suojeltava sydäntäni, että ei hämähäkki sitä saa sidotuksi."

Huomaan orvon ympärille ilmestyneen mahtavan joukon valoisia olentoja, joista kirkas valo leviää muutoin pimeäksi käyneesen luontoon ja jotka vannovat suojaavansa orvon sydäntä, karkoittavansa sortajat sen ympäriltä ja uhraavansa elämänsä orvon tähden. Toisia, yhä toisia valo-olennoita ilmestyy, mutta yhä kiukkuisemmaksi käy kotkan käytös. Sen kynsissä on kyllä voimaa, mutta samalla, kun se noin riehuu, ei se huomaakaan, kuinka sen sisuksiin itsestään kasvaa joukko mustia matoja, jotka lisääntyvät ihmeen nopeasti. Kohta ne täyttävät sen kokonaan, jollei se kiinnitä itseensä huomiotansa ja rupea puhdistamaan itseänsä tuonen toukista.

"Minä kiitän Herraa, joka oikeuden saattaa niille, kuin väkivaltaa kärsivät, joka holhoo orpoja ja leskiä ja jumalattomain tien hajoittaa", kuului nyt harpun soitolla säestetyt psalmistin sanat. -- Talven lunta ja kesäisen ulapan sineä muistuttava verho laskeihe silloin silmäini eteen, enkä saanut nähdä, miten orvolle kävi, mutta ikäänkuin hiljalleen poistuvan laulukunnan laulamana, kuulin vielä selvästi sanat: "kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha; ihmisille hyvä tahto!" Sininen, toivon väri verhossa kirkastui siitä ihmeen ihanaksi ja puhtaampana entistään välkkyi sen valkeakin osa.

Heräsin, avasin silmäni ja raollaan olevasta salin ovesta näin, kuinka piika salissa sytytteli joulukuusen kynttilöitä ja itsekseen hyräili niitä sanoja, jotka kultakirjaimilla olivat painetut joulukuuseen kierrettyyn, sinivalkoiseen silkkinauhaan.

Vaimon kuoltua.

"Tuolla ne nyt menevät rinnettä ylöspäin, viimeisetkin hautajaisvieraat", sanoi Halolan piika-Riikka talon ruotuvaivaiselle. "Tuolla ne menevät, mutta milloinhan talo lienee taasen entisellään ja kaikki paikat paikoillaan."

"Sanos muuta Riikka kulta", vastasi puhuteltu. "Sanos muuta, kun kaikki on mullin mallin, niin jotta kyllä tässä taas on huolta ja toisenkin kerran saa otsaansa pyyhkäistä, ennenkuin kaikki on ennallaan ja asemillaan."

Huoneessa, avonaisen akkunan edessä seisova, keski-ikäinen mies hymähti hiukan kuullessaan kiikkulaudalla rauhassa istuvan ruotuvaivaisen puhetta huolista ja tulevista hommista.

"Saa nähdä, ottaako herra vielä toisen rouvan?" kuului taas joku naisääni tuumailevan keittiön puolella pihaa.

"Miksikäs se ei ottaisi", selitti ruotuvaivainen. "Johan tuota sananlaskussa sanotaan: uudeksihan pirtti palaa, nuoremmaksi nainen kuolee -- -- ja kyllä nuo lapsiparat vielä tarvitsevatkin äidin."

Jonkunlainen vastenmielisyyden väre väikähti miehen kasvoille ja hänen silmänsä alkoivat harhailla sinne tänne. Synkkä ja toivoton oli miehen katse, eikä se näyttänyt aikovan varsinaisesti kiintyä mihinkään. Pieni tyttö ja vielä pienempi poika leikkivät, nähtävästi "vieraisilla", pihamaan jo vähän kellahtaneella nurmikolla ja tuontuostakin huusivat jotakin heitä silmällä pitävälle ruotuvaivaiselle.

Hetkisen seurasi miehen katse leikkiviä lapsia, mutta huomaamatta siirtyi se sitte niistä ulommaksi syksyiseen luontoon ja alkoi hajamielisesti harhailla, ikäänkuin etsien itselleen lepopaikkaa jossakin. Milloin se nyt silmänräpähdyksen verran kulki tuulen hengen siellä täällä kellastuneista koivuista irti tempaaman lehden perästä, milloin taas näytti tunkeutuvan yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä marjoista että hallan panemista lehdistä punaiseksi käyneesen pihlajaan.

Ei viihtynyt katse kaukaa siinäkään, vaan rauhattomana hapuili se yhä edemmä ja edemmä. Nyt näki silmä, miten koskeloparvi ajeli pieniä kaloja tuolla päiväpaisteen kirkastaman lahden läikehtivällä pinnalla, mutta huomaamatta kohosi katse niistäkin seuraamaan paria raakkuvaa varista, jotka lensivät lahden yli ja katosivat loitos havumetsään lahden tuonpuoleisella rinteellä. Rinnettä myöten silmät siirtyivät sitte ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Katse alkoi tylsistymistään tylsistyä, kunnes se viimein ilman määrättä jäi tuijottamaan kylmänharmaasen, laajaan avaruuteen.

Jälyltä ja tyhjältä näytti tuo hattaraton, aivan yksivärinen taivas. Päiväpaiste kyllä koetti sille eloisuutta antaa, mutta ei se saanut enää ilmaa vähääkään värehtimään. Päinvastoin, ilma jo tuntui sangen raa'alta ja siinä päivän ponnistuksista huolimatta vallitsi jonkunlainen hermoja karmiva kolkkous. Ajatuksetkin alkoivat käydä apeiksi tuossa taivasta kolkkoa tähyillessä ja sydän rupesi siinä tuntumaa niin tyhjältä ja autiolta. Hän mietiskeli:

Tuo yksitoikkoinen avaruus on aivan kuin elämä -- aikuisen ihmisen elämä. Lapsen elämä on toista. Se on niin rikasta, ehyttä ja täysinäistä, vaikka niin vähän kestävätä. Tuulentuvat ovat heille totuuksia, mutta katsoipa aikuinen ihminen mihin päin hyvänsä, niin ei näy hänelle missään täysinäistä iloa. Kaikkialla on vain häviämistä, surua, työtä, tuskaa ja kyyneliä. Ruotuvaivainenkin pellolla katsoo tulevaisuuteen, vaikka oikeastaan luulisi hänen tuntevan itsensä onnelliseksi, kun viimeinkin on kaikista toimeentulohuolistaan päässyt vapaaksi koko iäkseen. Mutta oikeastaan ei kukaan taida voida toista kaikista huolista ja murheista vapauttaakaan.

Olivathan ihmiset, sukulaiset, ystävät, tutut ja ventovieraatkin näinä aikoina panneet parastaan häntäkin lohduttaakseen, poistaakseen hänen murhettansa, mutta olivatko he lainkaan onnistuneet siinä? Eikö mitä. Vielähän tuntuu mieli yhtä alakuloiselta kuin ennenkin, milt'ei raskaammaltakin kuin heti vaimon kuoltua. Ja koko elämä on niin niuhtunutta, vaikka kauniita lohdutussanoja ei suinkaan ole puuttunut. Tuota orpouden tunnetta, tuota sydämen syvää tyhjyyttä eivät lohdutussanat ole saaneet yhtään poistumaan, mutta se se juuri olisi poistettava ennenkuin voisi itsensä lohdutetuksi tuntea.

Sitähän kyllä lohduttajat kaikki ovat olleet poistavinaankin, vaikka jokainen omalla tavallaan, mutta suru vaan yhä on yltynyt lohdutuksista.

Postimestari tuumaili silmää iskien: "nyt ei muuta kuin lapset johonkin tätilään ja sitte ruvetaan täällä elämään vähän rennommasti. Onnittelen, onnittelen veljeä, että on taas vapaa mies ja toivotan tervetulleeksi meidän, nuorten miesten pariin, ha ha haa." Se oli sellaista lohduttamista, se. -- Tuomari, joka piti juhlallisen puheen hautajaisissa ja oli niin vakavan näköinen, ei myöskään tiennyt muuta keinoa murheen poistamiseen kuin huvitukset. Miksi hän muutoin olisi lähtiessään maininnut jotain vistipelistä ja jänisjahdista. Rovasti taas oli kehottanut häntä muistamaan, että kivuloiselle vainajalle oli ollut onneksi, kun Herra, armossaan, oli hänet päästänyt kärsimyksistä ja siirtänyt rauhan majoihin. Sitä paitsi olihan vainajalta jäänyt muistoksi kaksi "niin suloista ja toivehikasta lasta."

"Niin, ajattele, mitä sinulla vielä on jälellä äläkä anna surun mieltäsi murtaa", oli silloin nimismieskin tarttunut puheesen. -- Semmoisia olivat olleet miesten lohdutukset ja naiset taas olivat vain yleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar-Miila yksin oli neuvonut olemaan "ajattelematta koko asiaa" ja vakuuttanut ajan parantavan kaikki haavat.