Part 4

Tuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso paimenelle. Pikku-Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen, ihan välttämättömästi, piti saada käydä paimenessa ja kun ei häntä päästetty koko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita pidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo toimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään hiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy ja Niilo huomasi sen itsekin. Miksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois porsasta, jonka mieli näkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen seuraansa. Porsas kyllästyi viimein "rantahakaan" pyrkimiseenkin; ja lyöttäytyi ison karjan kumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään pienen toverin itseään seurata ja kaihoavin katsein sai vain Niilo nähdä, miten palleroinen porsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne ylös vaaralle, jonne pääsö oli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti vähän, kun porsas noin vaan sai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs sille voi. Täytyi tyytyä, kun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo karjan katsontaan avuksi tullut talon tytär, Anna-Maijakaan, sanonut huolivansa Niiloa kanssaan, vaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella lehmiä hakemaan.

Ikävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin edeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin oli saanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa kyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa olemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa livertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan "leikkisille", vaikka Niilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan peippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat välittämättä Niilosta yhtään enempää kuin ihmisetkään.

Päiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se oli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan maito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon kanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta löytämästään nuppineulasta ongenkin -- oikein väkä-ongen ja sitte täytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan kanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se näyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti kumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun "äiti kerrankin lupasi."

Olikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi tuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita ja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös näkyi.

"Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa", sanoi Anna-Maija poikaan kääntyen. "Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori kanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan."

"Minnekäs sinä menet?" kysäsi Niilo.

"Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat joutuneet."

"Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen", selitti Niilo. "Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse kulettiin."

"Näinhän minä nuo, mutta 'Viikuna' ja 'Lauvikki' olivat taas pois", sanoi Anna-Maija.

"Ei, kyllä se Lauvikki oli siinä Kyytön rinnalla."

"Eipähän ollut, kuin Heluna", väitti Anna-Maija ja alkoi vain kohota yhä ylemmäksi.

Työllä ja tuskalla sai Niilo auki äidin jäykkäniskaisen linkkuveitsen ja valitsi sitte mieleisensä pihlajan tarvispuukseen. Kyllä siitä tulee hyvä vapa tuosta, -- ajatteli hän -- ja on niin sitkeätäkin, että ei tahdo poikki saada. Ei se katkea vaikka sattuisi suurempikin kala tarttumaan ja suuria kaloja minä onginkin, niin suuria että -- -- Ja äiti ja Anna-Maija niitä sitte siivoavat rannalla ja sitte minä vaikkapa niitä vien kirkollekin, niinkuin isäkin talvella mateita vei.

Onkivapa oli jo aikoja sitte valmis, mutta Anna-Maijaa ei kuulunut. Mitähän, jos se ei tulekaan? -- Alkoi pelottaa, jos ei täältä kotiin osannutkaan. Missähän päin tuo koti lieneekään. Olikoon se tuolla, jossa ruisrääkkä karnutti, vai tuolla, jossa kuhankeittäjä "huhhahheitä" huusi. Ei se ole, vaan tuolla, josta kuului karjan kellojen kalkutusta. Sieltä päinhän sitä tultiinkin. Kyllä minä itseksenikin kotiin osaan, mutta pitää se Anna-Maijakin käydä mukaan kuitenkin, jotta ei vielä eksy.

Niilo lähti nousemaan vapoineen ylöspäin Anna-Maijaa etsimään, Oikein tahtoi hengästyttää tuo kapuaminen, mutta tuollahan jo näkyikin vähän matkan päässä, kallion rinnassa, Anna-Maijan punarantuinen huivi. Onhan siellä toinenkin ja kas kas, miten ne teivivät toisiaan -- ja nyt painavat nenänsä yhteen, ja taas -- -- ja vieläkin.

"Anna-Maija, tule jo pois!" huusi Niilo.

Kuin ukkosen iskeminä kimmahtivat kumpikin ylös ja Anna-Maija alkoi kiireesti juosta alamäkeen.

"Riitalan Mattihan se vain näkyy olevankin", tuumaili Niilo itsekseen, katsellen, miten Matti hätäisesti lähti toisaanne päin juoksemaan.

"Ethän sinä pysynytkään siellä paikallasi vapaa vuoleksimassa", sanoi Anna-Maija Niilolle nuhtelevasti lähemmäksi tultuaan.

"Enhän minä, kun sinä aloit niin kauan viipyä", tuumaili Niilo ja ajatteli ihmeissään sitä, miksi Matti oli nenänsä Anna-Maijan nenää vasten painanut. Ei hän kuitenkaan tullut sitä tytöltä itseltään kysyneeksi, mutta aikoi kotona kysäistä äidiltään. Unehtui se kuitenkin kysymättä äidiltäkin, sillä kotona oli Lintulan isäntä sanomassa, että Anna-Maijan piti huomen iltana, kun oli lauantai, lähteä päiväläis-Riston kanssa viemään rovastille voisaatavia. Niilo pyrki mukaan kirkolle ja äiti hipasikin hänet, jos vaan Risto ottaisi ja isä laskisi.

Risto lupasi ottaa ja lauantai-iltana kylvettiin sitte mökissä tavallista aikasempaan, että ennätettäisiin käydä samana iltana voisaatavat rovastille viemässä. Niilo oli miestä mielestään, kun kirkkoon pääsi ja sai vielä isältään asiaksi tuoda hänelle naulan tupakkaa, ja jos rahoja tähteiksi jäisi, ostaa vielä itselleen "enkeliska" onkiakin kauppamiehestä.

"Niin te olette nyt kuin sulhasmatkue", sanoi isä rannalle jäädessään, "ja Niilo istuu keskellä kuin puhemies ainakin."

Kaikessa hiljaisuudessa tehtiin sitte matkaa pitkin Särkijärven kimmeltävää pintaa, mutta jo alkoi kuulua Juuruskosken kaukainen kohina. Vähitellen se kävi selvemmäksi Anna-Maijan soutaessa ja Riston meloessa. Jo alkoi virta tuntuvasti vetää venettä koskea kohden ja Niiloa rupesi pikkusen pelottamaan.

Silloin kuului Riston ääni perästä: "Anna-Maija! Äläpäs souda." Tyttö taukosi soutamasta ja Risto jatkoi: "jos et sinä tule minulle, niin minä pyöräytän veneen koskessa kumoon, jotta hukutaan yhdessä. Ymmärrätkö, -- minulla on tosi mielessä -- ihan tosi?"

Anna-Maija kävi kalpeaksi, tarttui veneen laitoihin kiinni ja itkusuin rukoili: "älä, älä Jumalan luoma kaada!"

Koski oli onnellisesti ohitse, mutta Anna-Maija itki yhä. Risto alotti taas puheen ja lupasi, kirkolta tultua, käydä sopimassa asiasta Anna-Maijan isän kanssa, "sillä kyllähän se asia ei kuitenkaan muutoinkaan kaukaa salassa pysy."

"Ei, älä Risto-kulta enää mene isän puheille. Voi, kun et minulle ennen mitään sanonut ja minä luulin sinun vain narrailevan", tyrski Anna-Maija. "Voi tokkiisa, kun et ennen mitään virkkanut"!

"Mitäs se tekee, kun nyt sen tiedät kumminkin?" sanoi Risto.

"Niin, vaan -- -- kunpa minä jo lupauduin Riitalan Matille."

"Mitäs semmoisista luvista", arveli Risto taas, "mokomalle miehelle!"

"Vaan mepä jo suudeltiinkin", selitti Anna-Maija. "Ei heittänyt eikä sanonut uskovansa muuten, kun on liikkaava mies se Matti."

Risto kalpeni nyt vuorostaan ja kuului mutisevan: "no eihän sitä sitte enää miten."

"Niin eihän sitä sitte enää käy purkaminen", myönsi Anna-Maijakin, "vaikka kyllähän minä ennen olisin sinulle tullut, ja paljoa ennenkin."

Kului siitä viikkoja muutamia tavallista latuansa, mutta eräänä sunnuntai-iltana tuli Riitalan Matti Kuittis-Tahvon mökille ja pihalla kiusaamalla kiusasi Anna-Maijaa kanssaan lähtemään kotiin toiselle puolen järveä. Anna-Maija ei kuitenkaan sanonut lähtevänsä, jonkatähden Kuittis-Tahvo, huoneesen tultua, tiuskasi Matille: "nyt sen näet, niinkuin jo sanoin, että ei se sinulle tule, vaikka sinä sen varmaksi penäsit minua puhemieheksesi pyytäessäsi."

"Kyllähän minä sen varmana pidinkin", tuumaili Matti korvallistansa raapien. "Kyllä se Anna-Maija lupasi itsekin ja me jo suudeltiinkin sen päälle tässä tuonnoisella viikolla."

"Älä valehtele", sanoi Kuittis-Tahvo, "totta kai se sitte lähtisi, sillä kukapa muukaan se enää toisen suutelemasta huolisi."

"Suutelivat ne", äännähti silloin miesten huomaamatta huoneessa ollut pikku-Niilo. "Minäkin näin sen, kun olin onkivapaa Heinävaaralta hakemassa. Kyllä ne suutelivat ja niin hieroivat neniänsä vastakkain."

Tahvo kutsui nyt Anna-Maijan sisään, mutta hän kieltäytyi vieläkin. Puhemies silloin muistutti häntä muiskusta, mutta ei sanonut tyttö muistavansa sitä -- "ei ollenkaan."

"Mutta minäpä muistan", selitti pikku-Niilo. "Minä näin, miten te Heinävaaralla hieroitte neniänne vastakkain ja sanoithan sinä itsekin Ristolle venheessä, jotta me jo suudeltiinkin, kun ei Matti muuten uskonut."

"Hyi, Anna-Maija", lausui Tahvo vakavasti silloin. "Mitäs teeren peliä sinä pelaat -- -- -- vai kutsutaanko Ristokin sisään?"

"Ei tarvitse", sanoi Anna-Maija, "kyllä minä lähden, vaikka lupasihan se Risto minut siltä ottaa, mutta ei kait se nyt enää huolisi, kun koko maailma sen jo tietää."

"Parasta onkin, että lähdet", sanoi Kuittis-Tahvo, "sillä isäsi on rehellinen mies ja suuttuisi varmaan, jos tietäisi sinut monihyväiseksi."

Vihaisesti silmäsi Anna-Maija pikku Niiloa rantaan astuessaan, mutta äiti sanoi Niilosta tulevan "suoran miehen", ja hänen silmänsä oikein kiilsivät sitä sanoessaan.

Anna-Maija siihen sijaan ylpeästi mutisi: "mokomakin vierasmies", vaan Riitalan Matti sanoi Niiloa hyvin teräväksi miehenaluksi ja lupasi tulevaisuudessa ruveta Niilolle puhemieheksi.

Herrasmies.

Monta monituista päivää oli jo vallinnut tavaton kuumuus. Nurmikko näytti hyvin nuivealta ja savikko oli kovettunut aika tavalla helteen tähden. Kärpäset, linnut ja päiväpaisteessa monivärisille välähtelevät sudenkorennot olivat ainoat, jotka näyttivät olevan, oloonsa tyytyväisiä. Muut sekä ihmiset että eläimet kärsivät nähtävästi paljo kuumuudesta, mutta taivas oli ja pysyi kirkkaana, kellertävänä kumpuna, jolta aurinko kuivana, punaisena ja välinpitämättömänä silmäili janoon nääntyvää maata.

Räyhylän nimismieskin kärsi janoa. Vaikka oli jo melkein puolenpäivän aika, ei hän vielä ollut koskenutkaan aamukahviinsa, joka oli kupissa, istuimella, kokoamattoman vuoteen vieressä; ja kumma kyllä, lämpimästä huolimatta, näytti jäätyneen kuppiin. Tusinan verta kärpäsiä vietti makean leivän päiviä siinä parin sokeripalan ympärillä. Niiden tointa seurasi nimismies hajamielisesti silmillään, sammunut paperossi nojatuolin karmilla olevan vasemman käden koukkusen ja etusormen välissä.

Viimeinkin kävi viereisen huoneen ovi ja sieltä kuului sipsuttavia askelia, kun väliovi oli raollaan; ja jotain kilinää kuului sieltä myös.

"Lottako se?" kysäsi nimismies.

"Niin on."

"Saitko sinä seltteriä ja amonjakkia?"

"Ei ollut seltteriä", vastasi naisen ääni. "Herrat kuuluivat yöllä juoneen kaikki, vaan sainhan minä amonjakkia -- -- ja kauppamiehestä ostin puolitusinaa olutta."

"Onko se edes kylmää?" uteli nimismies huuliansa maiskahduttaen, "kuivaa suuta niin vietävästi."

"Kellarista hakivat", sanoi Lotta, tullen makuuhuoneesen tilaa korjaamaan. "Ja pappilan renki toi tämän tänä aamuna, vaikka en muistanut sitä äsken antaa teille."

Nimismies otti Lotan kädestä kolmikulmaisen, kirkon sinetillä suletun kirjeen ja siirtyi viereiseen huoneesen, josta kohta kuului pullon avaaminen ja oluen pulputusta.

Sitte rupesi nimismies ääneen lukemaan: "h. v.! suntio Ukkelin kertoi sakastissa, eilen, herrastuomari Kososen heillä jutelleen, että Häivelän isäntä taas on kaupungista tuottanut kuorman viinaa ja jo kuuluu sitä lauvantai-iltana myyneenkin kyläläisilleen. Ajattelin siksi, että ehkä hänet nyt kerrankin saisi asiasta kiikkiin, sillä Kosonen ei ole mies, joka turhia puhuisi. Veli tekee siis, niinkuin hyväksi näkee, mutta pidin velvollisuutenani asiasta ilmoittaa toivossa, että ehkä Häiveläinen vihdoinkin saataisiin asiasta langetetuksi ja vallattomuudestaan lakkaamaan. Ystävällisesti tuissimus: J. Ellonen."

Nimismies oli hetkisen ääneti, mutta puhkesi sitte kärsimättömänä mutisemaan: "nyt ne ovat raittiushulluina kaikki -- Kososet, Elloset ja muut! Mutta kiitoksia paljo hyvät herrat! -- -- Vai pitäisi minun tässä helteessä lähteä ajamaan Häivelään asti -- -- 3 peninkulmaa edestakaisin! -- -- ei sanottu passaavan! Ruuna on Kujalan haassa, ja Pöllön jalka on kipeänä ja sitte on vielä tämmöinen päivä, jotta on ihan sulaa. Menköön rovasti itse jos tahtoo."

Hän tyhjensi toisen olut-lasin ja nousi edestakaisin virkahuoneessaan kävelemään. Hiki tuli siinä kävellessä päähän, vaikka mies oli jotensakin kelteisillään; ja katse synkistyi synkistymistään. Monenlaisia mietteitä mahtoi vieriäkin tuon ryppyyn vetääntyneen otsan alla, sillä kovin oli tuikea katse silmissä, mutta ei hän mitään puhunut. -- Jo oli toinen olutpullo vähitellen tyhjentynyt ja siirtynyt pöydältä vaatekaapin nurkkaan, mutta yhä jatkoi nimismies kävelemistään lattialla. Viimein kirkastui kuitenkin hänen katsantonsa ja hän alkoi hiljaa itsekseen puhella.

"Niinpä minä teenkin -- teen perhanaksi! Minä panen p:n moisten raittiuspuuhain eteen. Ne luulevat, että ei ihmisellä ole täällä muuta tekemistä, kuin nuuskia salakapakoita ja käydä käräjiä, mutta minä sanon 'stopp' ja se pitää -- -- se stopp. -- -- Mutta kummanko minä panen ilmiantajaksi rovastinko vai suntion?" -- --

"Kyllä hehkuisi mieleni tanssittamaan rovastia itseään käräjissä, mutta ehkä ne ihmiset ottaisivat sen kovin pahakseen. Mutta entäs, jos Häiveläinen suuttuu ja vielä tekee minulle mitä?"

Voimattomana hervahti nimismies istumaan pöytänsä eteen ja vaikeroi: "mitä minä onneton teen, mitä minä onneton teen, jos se Häiveläinen vielä ampuu minut? Kyllähän se sen tekee, -- -- -- kyllähän se sen tekeekin -- -- ja tuo kirottu pappi on toisella puolen!"

Hetkisen ähkäiltyään alkoi nimismies huutaa Lottaa. Tytön sisään tultua käski hän Lottaa juoksemaan kiireesti rättäri Raukkelinin luo ja kutsumaan rättäriä aivan paikalla hänen puheilleen. "On näet, Lotta-kulta, taas semmoinen vaikea pulma selvitettävänä, että tarvitaan siihen kahdenkin miehen päätä", selitti nimismies, kun Lotta näytti vastahakoiselta tottelemaan käskyä.

"On niillä nuo oluet selvitettävänä", supisi Lotta kärtyisesti mennessään asialle, mutta hän meni kuitenkin.

Ei viipynytkään kaukaa Lotta asialla ja heti sen perästä ilmestyi rättäri Raukkelin nimismiehen virkahuoneesen, syvään jo ovessa tullessaan kumarrellen. Nimismies viittasi käskevästi vierasta istumaan lavitsalle ja sanoi: "huomenta, huomenta Raukkelin!"

"Kiitoksia paljo, herra nimismies", sanoi Raukkelin, istahtaen ovensuuhun ja katsellen halukkaasti olutpulloja, pyöritteli hattua käsissään.

Lotta sai tuoda sisään toisen juomalasin ja sitte ojensi nimismies rättärille rovastin kirjeen. Vaivaloisesti tavaili rättäri sen lävitse ja laski sitte varovasti, melkein kunnioittavastikin pöydälle nimismiehen eteen, mutta ei virkkanut mitään.

"Mitäs Raukkelin siitä sanoo?" kysäsi nimismies lempeästi.

Rättäri katsoi ensin tutkivasti esimieheensä ja arveli lopulta: "mitäpäs minä siitä."

"Niin mitäs nyt mielestänne olisi paras tehdä?" tiedusti nimismies.

"Jaa mitenhän olisi paras", tuumaili rättäri.

"Jos lähdetään Häivelään, niin menee päivä, jos taas ei lähdetä, niin voi rovasti panna pahakseen", tiesi nimismies.

"Kyllä kai se niin on, kyllä kai se niin on, herra nimismies."

"Ja jos ei löydetäkään viinoja", sanoi nimismies.

"Ei siitä ole pelkoa", pisti rättäri vastaukseksi. "Kyllä sillä Häiveläisellä aina on takanaan joitakuita kymmeniä kannuja. Eikös se äskettäinkin käynyt taas herra nimismieheltä rahaa lainaamassa."

"Niin -- voipihan sillä ollakin, jos se suuttuu ja tekee meille vielä kostoksi", sanoi nimismies vastaamatta kysymykseen.

"Kyllähän se suuttuu tietysti, suuttuuhan se, mutta mitäpäs hän voisi kruunun voimaa vastaan", lausui rättäri tyytyväisesti hymyillen.

"Esimerkiksi ampuu jonakuna pimeänä yönä, kun se kuuluu olevan niin raaka mies."

"Raakahan se mies on", tiesi rättärikin, "mutta näinköhän tuo uskaltaisi kuitenkaan."

"Vai ei uskaltaisi! Kyllä ne uskaltavat, jos mitä. Uskalsihan tuo Tikka-Nikukin mennä hovioikeuteen siitä viimeisestä viinan otosta. Ja tietääkö Raukkelin, miten asia siellä päättyi?"

"Ei -- en minä muista kuulleeni, mutta totta kai viinat ja hevonen menee, niinkuin kihlakunnassakin tuomittiin."

"Vai niin Raukkelin luulee", sanoi nimismies ivallisesti. "Päinvastoin hovioikeus sanoo, että meillä ei ollut oikeutta ottaa viinoja maantiellä pois; ja että pää-asiana ei kuormassa ollut viina, vaan mies itse -- Tikka-Niku itse näettekös."

"Ja Tikka-Niku siis voitti asian?" sanoi rättäri epäilevästi.

"Voittihan lempo, kun sai herrassyötinki Toukkasen asianajajakseen ja lupasi antaa hevosen, jos voittavat."

"No, mutta sitä ei olisi kukaan uskonut", päivitteli Raukkulin nöyrästi.

"Sanokaas muuta", jatkoi nimismies. "Sanokaas muuta -- -- -- ja mene näitä sitte, viinoja, meidän sijassa keltään pois korjaaman."

"Vaan kunpa ne aina käyvät niitä ilmiantamassa", tuumaili rättäri lasinsa tyhjennettyään. "Täytyyhän sitä viran puolesta, kun ilmoitetaan kerran."

"Sehän se juuri on", myönsi nimismies, "mutta minäpä aionkin nyt tehdä lopun koko ilmi-antamisesta, vaan arvatkaapas miten."

"Mitenpäs minä, koulun käymätön sitä osaisin arvata."

"Vasta nyt justiinsa sen minäkin keksin, kun Lotta antoi tuon rovastin kirjeen", selitti nimismies nauraen. "Minä panen -- nähkääs, suntio Ukkelinin ilmi-antajaksi ja herrastuomari Kososen kanssa; ja jään itse vain sivusta katsojaksi."

"Niin, niin -- kyllä minä nyt ymmärrän", puhui rättäri. "Niin kyllähän sen Häiveläisen silläkin tavoin saa edesvastaukseen ja sen kiukku kääntyy suntioon ja naapuriinsa, mutta voipi se äkäillä siitä kuitenkin teillekin. Voipi se äkäillä ja heittää vielä saatavanne maksamatta. -- Ja onhan se teille paljo velassa?"

"Onhan sitä summaa karttunut", sanoi nimismies, "mutta minä kutsutinkin Raukkelinin tänne siksi, jotta te salavihkaa kuulustelisitte, ketä ne aikovat, suntio ja Kosonen, tuoda vierasmiehiksi Häiveläistä vastaan."

"Saadaanhan ne muutoinkin tietää", vastasi rättäri vähän hämmästyksissään. "Eikös niitä kuitenkin pidä kutsuttaa käräjiin -- -- niitä vierasmiehiä?"

"Pitää tietysti", nauroi nimismies, "mutta teidän on narrattava nuo vierasmiehet jo ennen käräjiä puhumaan tietonsa jollekin, niin ne eivät sitte kelpaa todistamaan. Minä annan oikeudessa tuomarin kysyä, että ovatko he asiasta jo ennen kellekään puhuneet ja tietysti, ne äimät, sen myöntävät -- ja silloin minä yks' kaks' teen niistäkin ilmi-antajia. Eivät ne niin hupsuja ihmiset ole, että ne käräjistä käräjiin rupeaisivat suotta aikojaan tyhjän tähden juoksemaan ja -- ilman palkatta."

"Eivät kaiketi ne rupea", arveli rättäri Raukkelinkin, "ja siitä saa herra nimismies olla varma, jotta kyllä minussa on miestä saamaan ihmisten suut auki, vaikka täytyisi koko pitäjään väkeä puhuttaa. Sanovat ne minulle tietonsa toki."

Nimismies nyykäytti päätään myönnyttävästi. Rättäri siitä rohkaistuneena jatkoi: "mutta ne kielikellot voivat ruveta juoksemaan yhä enemmän rovastin puheilla ja se sitte aina kirjoittaa noita -- -- miten sanoisin -- -- -- noita lappujaan niin, jotta tuskin niiltä sittekään rauhaa saapi."

"Kyllä minä Ellosesta sen taudin parannan", kehasi nimismies.

"Mutta", väitti Raukkelin yhä, "jos ilmoittavat kylänluvuilla, niin täytyyhän sen rovastin virkansa puolesta. -- -- Ja ilmoittavathan ne, kun ne nyt kaikki ovat nousseet sellaiseen vimmaan viinaa vastaan."

"He he he!" naurahti nimismies. "Ehkä ilmoittavat, mutta rovasti ei ota kuuleviin korviinsakaan, kun annetaan ukon itsensä parikaan kertaa käydä käräjissä, ilmiantajana viinajutussa."

"Onhan tuo niinkin, mutta jos kirjoittavat kuvernööriin?"

"Paraalle!" huudahti nimismies. "Uskokaa pois Raukkelin, kun kuvernööri ensi kerran käy täällä, niin hän kiittää meitä molempia ja sanoo, että Räyhylässä on kerrassaan kelpo virkamiehet, jotka eivät omaa etuansa katso. Kyllä minä sille asian osaan maalata."

"Kyllä kai se niin on, kuin herra nimismies sanoo", tuumaili rättäri. "Ja niinhän se onkin, kyllähän te lain ymmärrätte."

"Luulisin ymmärtäväni, luulisin ymmärtäväni", vatkutti nimismies. "Ilmankos sitä olisi oltu kymmenen vuotta 'tingsnotariuksena' ja kuusi vuotta kansselissa. Mutta kirjoitetaan nyt rovastille, että hän toimittaa suntion tänne vieraita miehiä ilmoittamaan, sillä sen minä sanon, että ilmi-antajan ne on puuhattava. Ja jos hän ei saa asiaa selväksi, niin joutaa saada nipsauksen väärästä ilmi-annosta. Minä en tästä edes ota yhtään viinajuttua omasta puolestani ajettavaksi. Ei siitä ole kuin vaivaa ja vihoja, mutta ken tahtoo niihin sotkeutua, niin koettakoon parastansa."

Nimismies istahti kirjoituspöytänsä ääreen, ja kirjoitti hetkisen. Sitte sai Raukkelin lähteä sitä kirjoitusta pappilaan viemään, mutta nimismies arveli: "kyllä nyt kannattaa hiukan levähtää, sillä luulen tämän jo välttävän tämän päivän työksi -- vai mitä Raukkelin ajattelee?"

Raukkelin ajatteli: "kyllä kai se jo välttää."

"Sitähän minäkin", sanoi nimismies. "Se olikin niin sekava vyyhti, että oikein se tahtoi ruveta päätä pakottamaan."

"Rupeaahan se semmoinen", niinsi rättärikin. "Minunkin tuntuu pääni vähäsen raskaalta, vaikka en ottanut kuin pari lasia."

"Rupeaa se", toisti nimismies, "eivätkä nuo raittius-hupsut soisi ihmisen sittekään saavan virkistää itseään edes pienellä ryypyllä. Mutta sen minä sanon Elloselle ja vaikka kenelle, että ihminen tarvitsee aina jonkunmoista stimulusta, -- stimulusta -- kiihoitusta, ymmärrättekö te Raukkelin?"

"Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän -- -- pikku hutikkaa, herra nimismies", selitti rättäri Raukkelin jäähyväisiksi kumarrellessaan. "Pikku hutikaksi sitä kansan kesken sanotaan."

Yöllä.

Ulkona, tuolla öisessä pimeydessä raivoaa syksyinen myrsky. Tuuli ulvoo valittavasti kierrellessään pitkin pienen kaupungin autioita katuja ja vimmatusti rapisevat raskaat sadepisarat korkeiden akkunain isoja ruutuja vasten. Ne ikäänkuin tahtovat vetää puoleensa huoneessaan yksinänsä istuvan mustapukuisen naisen huomion, mutta turhaan. Hän pysyy vain värähtämättä asemillaan, pehmoisella istuimella, lämpiävän uunin edessä ja yhtä mittaa tuijottelee tuleen.

Pienet jalat pistettyinä siroihin, helmillä koristettuihin tohveleihin, lepäävät mukavasti silkkisellä jakkaralla ristissä toinen toisensa päällä ja mustakutrinen pää on huolettomasti kenossa korkeakarmisen tuolin selkänojaa vasten. Uunissa leimuavat liekit luovat huoneesen omituisen, epätasaisen valaistuksen, jossa upeiden huonekalujen varjot näyttävät lyövän leikkiä, liikuskellen sekä seinillä että paksulla matolla peitetyllä permannolla. Hohtokivisestä sormuksesta, naisen kädessä, singahtaa tuontuostakin tukku säihkyviä säteitä kauniisti kirjailtua kattoa kohden ja pöytäkello, kuni ääntään hilliten, nappasee lasisessa kuvussa laatikkokaapin päällä. Muuta liikettä ei huoneessa nimeksikään kuulu.

Silloin tällöin kiihkeämmin leimahtava liekki näyttää juurikuin kirkastavan naisen teräväjuonteisia, tavattoman kalpeita kasvoja, mutta yhtä miettivänä, milt'ei murheellisenakin, hän vain yhä eteenkin päin silmäilee tultu teräsharmailla silmillään. Jonkunmoista taistelua ilmenee kuitenkin hänen kasvoillaan, mutta viimeinkin ponnistaa hän voimiaan vieroittaakseen ajatuksensa pois siltä uralta, jota ne ovat ottaneet kulkeakseen. Hän koettaa olla ajattelematta mitään ja onnistuukin siinä silmänräpäyksen ajaksi.