Part 3

— Se sujui kuin luomisen työ uusissa turvikkaissa, sanoi hän — mutta luonnollisesti ei se tapahtunut minun vastuullani.

Että käskijäkin on osaltansa syypää rikokseen ei saanut alkuisimpanakaan ajatuksena sijaa hänen mielessään. Tohtorille, joka oli oleskellut paikkakunnalla niin monta vuotta, että muisti milloin useimmat ihmiset olivat syntyneet, milloin heidät oli kastettu ja ensi kerran ripille päästetty, milloin he olivat joutuneet naimisiin, joskus senkin, milloin heidät oli kätketty haudan poveen — hänelle oli totuttu osottamaan kuuliaisuutta.

Mutta oli joitakuita viisaampiakin päitä paikkakunnalla ja joitakuita selvempiä aivoja, jotka eivät katsoneet tohtori Hornin puoleen traditsionin vuoksi ja jotka mielellään kieltäysivät kanssakäymisestä tämän seuraihmisen kera; heistä tämä juttu oli kutakuinkin rikosluontoinen, eivätkä he myöskään arastelleet lausua käsitystään julki. Heidän sanansa ehtivät tohtori Horninkin korville, ja kun häntä ei miellyttänyt joutua kireihin väleihin arvohenkilöiden kanssa, oli tästä seurauksena hänelle monta tukalaa hetkeä. Hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti sairas näinä päivinä, mutta hän ei ollut tietääkseenkään, vaan täytti piippunsa ja kierteli paperossejaan kuten ainakin. Eikö hän yhden ihmisiän ajan ollut ensimäinen paikkakunnalla? Ja oliko ketään, joka todenperästä uskalsi asettua häntä vastaan? Hän oli tuota pikaa saava nuo pienet, näsäkkäät räkyttäjät vaikenemaan.

Tällä välin saapui tohtori Höjstrup kotia.

Jo asemalla sai hän peitetyin sanoin tietää mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän periaatteesta ei koskaan uskonut huhuja, ei hän ottanut vakautuaksensa, ennenkuin hän puoli tuntia sen jälkeen seisoi työhuoneessaan ja näki, että instrumenttikaappi oli avattu.

Hieno, sininen suoni kulki hänen ohimonsa poikki. Hänen vihastuessaan — ja se tapahtui kyllä usein, sillä hän oli kiivasluontoinen — paisui tuo hieno, pehmoinen suoni aivan äkisti — mutta se ei ollut vielä koskaan paisunut niin kuin tänään.

Sanomatta mitään kenellekään otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi tohtori Hornin asunnolle.

Vaunut seisoivat pihassa hänen tullessaan sinne, ja hän näki heti, että ne olivat piirilääkärin.

Hänen päähänsä sävähti tuokiossa ajatus, että neiti Inger oli sairaana — ja hän tunsi mitenkä hän jähmettyi tuskasta — multa samassa tuli neiti Inger juosten pihan poikki. Hän oli nähnyt ikkunasta tohtori Höjstrupin. Mutta samassa kuin tohtorin tuska oli haihtunut, sai suuttumus jälleen hänessä vallan. Hän ojensi kätensä neiti Ingerille tervehdykseksi, mutta vastasi tuskin tämän kädenpuristukseen. Sitten sanoi hän lyhyesti ja päättävästi:

— Tämä on jo lopen hullua. Minun täytyy heti puhua hänen kanssaan. Toistaiseksi on vielä rangaistus olemassa siitä, että tunkeutuu toisten asuntoihin, murtaa auki heidän kaappejaan ja luvatta käyttää heidän omaisuuttaan.

Neiti Inger silitti hiljaa hänen kättään.

— Minä käsitän niin hyvin suuttumuksenne, sanoi hän. Minä olisin eilen vielä itsekin tehnyt samaa kuin te — mutta nyt en tee sitä — ettekä tekään sitä tee — sillä täällä on korkeampi oikeus puhunut. On ikäänkuin joku korkeampi kuin me olisi ollut täällä tuomiolla.

Tohtori Höjstrup katsahti pihalla seisoviin lääkärin vaunuihin ja kysyi:

— Onko hän sairastunut?

Neiti Inger nyökäytti myöntävästi — ja tohtori huomasi nyt miten väsyneeltä hän näytti.

— Se tuli viime yönä, sanoi hän. Hän sai sen oikeaan puoleensa; jos kuinkakin mielisi, ei hän enää ikänä pysty käyttämään veistä. Hänen tulee hyvin vaikeaksi liikkua, ja hän kykenee tuskin tulemaan omin neuvoin toimeen.

— Raukka!

Neiti Inger näki, miten sininen suoni hänen ohimollaan hienoni ja kävi vaaleaksi — hän näki miten kova ilme tohtorin kasvoilla vaihtui pehmeäksi, lempeäksi, melkein leikkisäksi, joka muuten oli hänelle ominainen, milloin hän seurusteli ihmisten kanssa — hän näki tuon ilmeen solahtavan tohtorin korkealle, kirkkaalle otsalle, katoavan ryppyihin puhtaiden, hieman raskasmielisten silmien ympärillä, väreilevän ilmehikkään suun juonteissa ja pujahtavan aina selväpiirteisen leuan vakoon. — Neiti Ingerille oli tuttu toinenkin ilme — vielä elähtävämpi, vaikkakin syvempi ja totisempi, miettivämpi ja raskasmielisempi, mutta se tuli näkyviin vain kahdenkesken oltaessa — sitä ei kukaan noista välinpitämättömistä saanut nähdä.

— Mies parka! toisti tohtori Höjstrup. Onko piirilääkäri vieläkin hänen luonaan?

— On, me haettiin hänet tänä aamuna ja hän aikoo nyt vasta lähteä.

— Ei kai minun toimita mennä sisälle?

— En luule hänen tahtovan nähdä teitä.

— Ei tietenkään — ilmettyä pahaa omaatuntoaan! — Niin, niin, neiti Inger! Jääkää hyvästi niin kauaksi. Minä lähden nyt vaivaistalolle katsomaan vanhuksia — mutta sitten tulen takaisin kuulemaan miten täällä jaksetaan. Saanenhan minä aina teidän kanssanne puhua?

Neiti Inger nyökäytti, ja tohtori jätti hänet hyvästi iloisesti hymyillen ja poistui nopein, pontevin askelin pihasta.

Neiti Inger katsoi hänen jälkeensä säteilevin silmin, ja hänen rintansa kohosi ja vaipui kiivaista hengähdyksistä. Oli pilvinen päivä, mutta hänestä tuntui yhtäkkiä, kuin olisi koko vanha piha ollut täynnä kimaltelevaa, säteilevää auringonpaistetta, joka hymyten valahti kaikille katoille — vallatonta, ailahtelevaa auringonpaistetta, joka houkutteli pääskyset esiin pesistään ja saattoi pienoiset, keltaiset ankanpojat kanatarhassa seisomaan päälaellaan ruokakupissa ja heittämään kuperikeikkoja toinen toisensa ylitse.

Hän tunsi ikäänkuin lämpöaallon tunkevan ruumiinsa ja sielunsa läpi: kuinka eläminen sentään oli ihanaa! Mutta vanhalle piirilääkärille, joka samassa ilmautui ovessa, virkkoi hän vain:

— Taitaa tulla ukonilma. On niin painostavaa tänään.

— Mätäkuu ei olekaan vielä loppunut, neiti hyvä! sanoi vanha piirilääkäri, pieni, laiha, herttainen mies, suuret rillit työnnettyinä ylös otsalle. Periaatteesta ei niitä koskaan pidetty silmien edessä, mutta milloin tohtori oli saanut vakaan määräyksen, että niitä oli käytettävä, sysäsi hän ne tunnollisesti keskelle otsaa.

— Teidän pitäisi tehdä aimo kävelymatka, lisäsi hän luoden silmäyksen nuoreen naiseen. Yö saattaa tulla sangen raskaaksi, sen sanon teille. Kun tänä aamuna tulin tänne, ette suinkaan ollut sen näköinen, kuin olisi teissä monta veripisaraa ollut — nyt näytätte kuitenkin saaneenne vähän lämpöä.

Neiti Inger katsahti ylös, silmissä veitikkamainen hymy, mikä aivan väkirynnäköllä valtasi vanhan tohtorin — sitten painoi hän käsiensä selkäpuolet hehkuvia poskiansa vasten.

— Minulla on riittävästi eloa ja voimaa ja tulta ja lämpöä monen pitkän yön varaksi, sanoi hän.

Piirilääkäri taputti häntä olalle, samassa kun neiti Inger kumartui panemaan kiinni vaunujen jalkapeitettä.

— Niin, kylläpä todellakin olette sen näköinen, sanoi piirilääkäri. Minä tulen huomenna uudestaan. — No, aja, kuski!

Ja pieni yksivaljaikko läksi pihasta pölyiselle maantielle päin, missä kaikki salavat pitkin ojien vieriä humisivat rajuilman odotuksessa ja missä kaikki elävät ruohon korret huokaillen kaipasivat sadetta.

Mutta neiti Inger seisoi avoimessa ovessa, luontonsa sallimatta hänen mennä sisälle. Ja hän lauloi pienellä, vienolla äänellään, mutta nuoren rintansa koko voimalla.

Häntä eivät kuitenkaan kuulleet ketkään — paitsi pääskysiä, jotka lentelivät matalalla maata pitkin — ja koiraa, joka makasi nurmella läähättäen — ja ankan poikia, jotka seisoivat päälaellaan ruokakupissa.

Suuri oli ilo vaivaistalolla, kun ilmoitettiin tohtori Höjstrupin tulleen kotia. Vanhukset tungeskelivat hänen ympärillään ja ojensivat hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Yhdellä oli kipeä jalka, toisella kipeä käsi, kolmannella vetelä vatsa. Paikkailemista oli enemmänkin.

Voi, Herra Jumala, kuinka tuo tohtori sentään oli mainio! Hänellä oli ystävällinen sana ja voimakas kädenpuristus jokaisen varalle erikseen. Hän ei pitänyt lukua, oliko joku rikas vai köyhä. Hän otti Kana-Malenaa kädestä aivan samalla tavalla kuin hän otti jotakin ylhäisyyttä kädestä, ja hän tervehti yhtä kunnioitettavasti Tuli-Pietaria — joka oli saanut nimensä siitä, että hän oli pistänyt tuleen naapurinsa talon — kun hän tervehti "vanhusta tuolla".

"Vanhuksella tuolla" tarkoittivat ihmiset tohtori Hornia — ja kun tämä ei tiennyt koskaan nuorelle virkaveljelleen muuta nimeä kuin "hän tuolla", niin oli tietysti lisättävä sana "vanhus", jotta kävisi selväksi _kumpaa_ heistä tuolla tarkoitettiin.

* * * * *

Päivät kuluivat. Tohtori Horn toipui merkillisen pian. Hän istui nojatuolissaan kuten ennenkin — luki sanomalehtiään, kaiveli kynsiään ja kierteli paperossejaan. Tosin täytyi hänen tukea oikeaa kättään vasemmalla, milloin hänen oli kirjoitettava nimensä, ja kävellessään laahasi hän niin kummallisesti toista jalkaansa ja täytyi hänen aina käyttää keppiä — mutta muuten oli hän sama kuin ennenkin: yhtä penseä kaikkea uutta kohtaan, yhtä kangistunut ennakkomielipiteihinsä, yhtä rakastettava, milloin vieraita kävi hänen luonaan, ja hän saattoi jokaista ovelle toistaen muuttumattomasti samaa: "Hyvästi jääkää, ystäväiseni! Muistakaa pian jälkenne!"

Hänen seurustelunsa kasvatustyttärensä kanssa oli tähän aikaan kummallista. Tohtori oli ystävällinen, tämä jäykkä — tohtori puheli, tämä oli vaiti. Kasvatustytär kartteli häntä kaikin tavoin, mutta pakotti osottamaan itselleen arvonantoa juuri tämän vastustelunsa kautta. Sen ohessa hoiteli hän kasvatusisäänsä huolellisesti — ja kasvatusisä ei voinut itseltään salata, ettei runsaimminkaan palkittu sairaanhoitajatar olisi voinut tehdä hänen, hyväkseen sitä, mitä kasvatustytär oli tehnyt, liikkuen hänen ympärillään — ei koskaan väsyneenä, ei koskaan ärtyisänä — valvoen öitä päiviä vaaran kestäessä — ja sen jälkeen aina huolellisena ja tunnontarkkana äärimäisyyteen saakka. Mutta kasvatustytär, joka ennen oli ollut lämmin ja rakastava suhteessaan häntäkin kohtaan, ei nyttemmin enää lähennellyt häntä, ei enää koskaan kiertänyt käsiänsä hänen kaulaansa, ei enää hetkeksikään sulkenut hänen käsiään omiinsa. Tohtori huomasi tämän vallan hyvin, mutta hän vain pusersi sen sisäänsä. Hänhän ei tarvinnut ketään.

* * * * *

Oli sitten paahtavan kuuma kesäpäivä keskipalkoilla elokuuta. Päivä poltti läpi kuivan maakamaran, kuihdutti kukat ja taimet, risoilutti kuoren vanhoista tammista, niin että se kuivi taulaksi, ja käpristi kokoon pyökkien lehdet.

Karja seisoi kedolla ja ammui koleasti, tuntien rajuilman läheisyyden, ja kaukana taivaanrannalla nousi synkkiä pilviä.

Tohtori Höjstrup kulki rivakasti ahteita alas järvelle päin, jonka rannalla oli pieni kylä. Hänen oli nopeasta astumisesta tullut kovin kuuma, ja hän seisahtui aikavälin, pyyhkäistäkseen nopealla liikkeellä hikeä otsaltaan. Ohimosuonet olivat niin vahvasti paisuneet, että tuntuivat pyyhkiessä nenäliinan läpi. Mutta tohtori Höjstrup ei aikonutkaan pysähtyä. Häntä oli pyydetty tulemaan pieneen taloon, joka sijaitsi kauimpana piirissä. Äkäinen lehmä oli puskenut vanhaa karjakkoa, ja apu oli viipymättä tarpeen. Ei ollut ajoneuvoja, että olisi voinut lähettää apteekista noutamaan lääkkeitä — sentähden oli tohtori lähettänyt omat vaununsa ja kävi itse jalan.

Nyt oli hän kotimatkalla. Ja siinä astellessaan johtui hänelle yhtäkkiä mieleen, että hän oli luvannut eräälle potilaalleen tehdä morfiiniruiskeen kello kaksi. Nyt oli kello vain kymmentä minuuttia vailla kaksi.

Hän astui astumistaan ilman pysähdyksittä, ja hänen tuli joka sekunti yhä kuumempi.

Hän pyyhki nenäliinalla otsaansa yhä useammin ja useammin — ja päivä paahtoi yhä tulisemmin ja tulisemmin. Se alkoi tuntua hänelle kivistävänä pakotuksena päässä. Mutta hän astui edelleen pysähtymättä. "Kuka on suorittava minun työni?" sanoi hän itsekseen, mutta ei ollenkaan huomannut, että hän ajatteli ääneen.

Silloin tuntui hänestä yhtäkkiä, kuin olisi maa horjunut hänen jalkainsa alla ja kuin polttava käsi olisi laskennat hänen päänsä päälle ja pakottanut hänet käymään polvilleen. Tuokiossa oli kaikki hänen edessään aivan selvänä: hänen lyhyt elämänsä — hänen nuori onnensa — valoisa tulevaisuus, johon hän oli saanut katsahtaa — ja käsi, joka painoi hänet maahan.

— Jumala ole minulle syntiselle armollinen! sanoi hän — yksinkertaisesti ja selvästi — ja rehellisesti kuten hän elänytkin oli. Sitten romahti hän raskaasti maahan — auringonpiston uuvuttamana.

* * * * *

Neiti Inger seisoi pihalla päästäen kahlekoiraa irti, kun hän yhtäkkiä näki neljä miestä hitaasti lähenevän pölyistä maantietä pitkin ja kantavan raskasta kantamusta keskessään. Hän päästi koiran irti ja juoksi heitä vastaan. Hän tunsi vaistomaisesti, että heillä oli asiaa hänelle.

Hänen ehdittyään heidän luokseen laskivat he kantamuksensa maahan levähtääksensä hetkisen — ja sydäntävihlovasti parkaisten heittäytyi hän kuolleen yli.

Eivät he koskaan olleet puhuneet sanaakaan avioliitosta — ei oltu sormuksia vaihdettu eikä kortteja lähetetty — mutta neiti Inger tiesi kuitenkin tänä hetkenä olevansa täydellisesti tämän oma — hänen ei hetkeksikään juolahtanut mieleen salata epätoivoaan.

— Pikku, kiltti neiti — pikku, kiltti neiti — sanoivat miehet ja yskivät hämillään, taputtaessaan häntä olalle.

Mutta hän ei kuullut heitä. Hän loikoi ja tuijotti, nähdäkseen kipinänkin eloa noissa kasvoissa, jotka muutamia tunteja sitten olivat olleet valoisat ja elävät, mutta nyt olivat kuolon jäätävän kylmyyden jäykistämät.

— Pankaa hänet huoneensa sohvalle, sanoi hän sukkelaan.

— Sitten karkasi hän ylös kuin takaa-ajettu hirvi — viisi minuuttia sen jälkeen oli hän haudankaivajan luona, jolla oli tapana soittaa kelloja auringon noustessa ja laskiessa.

— Soita! sanoi hän. Soita hänelle koko päivän — päivän, ja yönkin, jos jaksat! Soita niin kauan kuin jaksat jäsentä liikauttaa — minä maksan!

— Oh niin, oh niin, sanoi haudankaivaja, suru nyt tulee pitäjään, kun saavat tietää. Minä soitan sanomata halki maan — surullista, synkän surullista!

Ja kellojen soitto kumahteli kautta pienoisen kylän. Ne soivat heleästi — yksinäisyydessä — ne soivat raskaasti, kunnes aurinko meni mailleen, ja joka mies paikkakunnalla tiesi, että nuori tohtori, joka oli voittanut kaikkien niiden rakkauden, jotka tunsivat hänet — oli äkkiä kuollut auringonpistoon.

Vanha Horn kuuli sen eräältä koulupojalta, joka toi hänelle maksettavaksi langenneen palovakuutuskirjan — ja vanha tohtori ei itsekään käsittänyt sitä ilon ja surun sekaista tunnetta, joka yht'äkkiä tunki hänen olentonsa läpi.

— Herra Jumala, kuinka surullista, toisti hän pariin kertaan, laskiessaan huolellisesti rahat.

Mutta koulupoika ajatteli:

— Totta hän nyt iloitsee, kun taas kerran pääsee valtaan. — Mutta ei sitä jatkune kauan, sillä sitten tulee taas joku tohtori Höjstrupin jälkeen.

Ja sitten virnisti hän pilkallisesti, pani sormet suunsa eteen ja vihelsi.

* * * * *

Neiti Inger seisoi yksin siinä huoneessa, johon he olivat vieneet hänet. Hän tuijotti herkeämättä noihin piirtoihin, joita hän rakasti — korkeaan otsaan, kaunismuotoiseen nenään, omituiseen, selväpiirteiseen leukaan. Hän ei ajatellut mitä ihmiset sanoisivat siitä, että hän yht'äkkiä tuli ja liikkui tässä talossa, kuin olisi hän ollut siinä kotonaan — hän ei yleensä piitannut siitä mitä ihmiset ajattelivat. Hän tunnusti rakkautensa julki milloin, miten ja missä vain sattui.

Hänen sydämensä oli raskas kuin lyijy — oli kuin kylmä käsi olisi rutistellut sitä — mutta hän ei voinut itkeä.

Silloin istahti hän tohtori Höjstrupin kirjoituspöydän ääreen ja painoi kylmät kätensä polttavia ohimoitansa vasten.

Hänen katseensa osui kirjeeseen, josta puuttui osotetta. Kuoressa seisoi vain: Neiti — mutta käsi oli pysähtynyt alkukirjaimiin In —. Hän otti kirjeen ja avasi sen kuumeentapaisella kiireellä. Hän ei hetkeäkään epäillyt, että kirje oli tarkoitettu hänelle. Siinä luki vain:

"Neiti Inger!

Te tulette minulle joka päivä yhä rakkaammaksi. — Tahdoin sanoa teille sen tänä aamuna — mutta nyt kirjoitan. Tahdotteko tulla vaimokseni?"

Silloin ratkesivat kyynellähteet! Ne kumpusivat kuten pienet, vuolaat kevätpurot kumpuavat, kun ei mikään ehkäise niiden nopeata juoksua. Hän painoi päänsä kirjeen yli ja tyrski ääneen. Mutta sitten nosti hän sen äkisti ja ylpeä ilonvälähdys leimahti hänen kasvoillaan.

Hän meni sohvan luo, jolla vainaja lepäsi, ja otti hänen kylmät kätensä pehmeiden, lämpimien käsiensä väliin.

— Kyllä, sanoi hän, minä olen oleva vaimosi — olen oleva ajassa ja iankaikkisuudessa! — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein kuiskaamalla: Minä koetan kilvoitella itseni jälleennäkemisen uskoon — minä olen elävä toivossa — toivossa —.

Hän käänsi päänsä ovea kohden, joka samassa avautui. Piirilääkäri tuli toimittamaan ruumiintarkastusta.

— Neiti rukka, sanoi hän ja tarttui hänen kylmiin käsiinsä. Tekin olette menettänyt jotakin.

Neiti Inger nyökäytti häneen katsomatta.

— Parhaimpani, sanoi hän vain.

— Hemmetti ymmärtäköönkin näitä tällaisia kuolemantapauksia, jupisi vanha tohtori. Voiko kukaan löytää niissä mitään ajatusta — tai käsittää niiden merkitystä? Puhutaan Sallimuksesta — no niin! Kummallinen Sallimus, joka säästää vanhoja ja kaataa nuoria! — Minusta ei ole enää paljo mihinkään ja hänestä tuolla vielä vähemmin — hän viittasi päällään tohtori Hornin asunnolle päin — vanha äkyri ei ole tehnyt hänen elämäänsä täällä suinkaan valoisaksi, jatkoi hän puuhatessaan ruumiin ääressä. Minä kyllä sanoin, kun hän puolitoista vuotta sitten tuli tänne: Ette te hänestä mitään hauskaa naapuria saa — mutta hän ei halunnut uskoa minua. Hänellä oli liian hyvä ajatus ihmisistä, sillä miehellä. — No — onko teillä kynää? — Kuolemansyy? Auringonpisto. — Minua ei ihmetyttäisi, jos tohtori Horn keksisi toisen nimen — hän on kekseliäs, sen sanon teille. Älköön kuitenkaan käykö sanojeni mukaan.

— Mutta teidän sietäisi mennä kotiin ja panna maata, ette ole sen näköinen, kuin voisitte kestää enemmän kuin mitä jo olette saanut.

Mutta hän ei mennyt.

Piirilääkärin lähdettyä pyysi hän palvelustyttöä tuomaan puhtaat liinavaatteet, vettä ja pyyhinliinan — ja hän pesi vainajan itse ja hän puki vainajan itse.

— Olenhan hänen vaimonsa, ajatteli hän sitä tehdessään — olenhan luvannut olla hänen vaimonsa.

Iltapäivällä sai hän tohtori Hornilta kirjeen; se sisälsi käyntikortin, johon oli kirjoitettu:

"On kerrassaan sopimatonta, että oleskelet siellä. Sinun on heti paikalla tultava kotia".

Neiti Inger vilkaisi korttiin ja hymyili — sitten käänsi hän sen ja kirjoitti takasivulle:

— Minä olen hänen vaimonsa. Tiedän mitä teen.

Palvelustyttö vei kirjeen takaisin. Neiti Inger itse ei palannut kotia ennenkuin pimeän tullen — ja silloin sulkeutui hän omaan huoneeseensa — hänen oli mahdotonta nähdä tohtori Hornin kasvoja nyt juuri.

* * * * *

Koko paikkakunnalla oli suru. Ei koskaan vanha kirkko pienen järven rannalla ollut nähnyt niin valtavaa ihmiskokousta kuin sinä päivänä, jolloin tohtori Höjstrup vietiin matalasta ristiholvista vehreällä verhottuun hautaan, jonka ystävälliset kädet olivat valmistaneet häntä varten kirkkomaalla.

Vanhat ja nuoret ystävät, entiset ja uudemmat potilaat koettivat kilvan näyttää osanottoaan. Kukaan ei ajatellut muuta tai puhunut muusta näinä päivinä. Oli kuin nuori, voimakas olento, joka nyt oli murtunut, olisi vielä elänyt heidän keskellään — milloin hymyilyssä — milloin katseessa — milloin jossakin sanassa, joka tuotiin esiin ja joka sai merkityksen — ja milloin äänen helyssä, joka edelleenkin tuntui väräjävän ilmassa heidän ympärillään.

Arkku oli kukkien peittämä — kirkko muistutti kasvihuonetta — ihmisiä tungeksi siellä hiljaisuudessa ja kukkain tuoksussa.

Surua oli kaikkien sydämissä ja lämmintä osanottoa katseissa.

Tohtori Höjstrupin kaksi sisarta ja hänen vanha äitinsä olivat saapuneet hautajaisiin — mutta äitimuorin vieressä, lähinnä kirstua, kulki neiti Inger. Hänet tunsivat he kaikki, häneen tarvitsi heidän vain katsoa ymmärtääkseen miten syvä se suru oli, joka oli kohdannut häntä.

Tohtori Horn oli tullut ajaen kirkolle — hän istui penkissä asehuoneessa ja piti silmällä ihmisiä, jotka kokoontuivat. Neiti Inger satutti jalallaan penkinlaitaan kulkiessaan ohitse — mutta hän käänsi tahallaan pois päänsä — hän ei tahtonut nähdä tohtori Hornin kasvoja.

Kukaan ei voinut käsittää miksi tohtori Horn oli tullut hautajaisiin — useimmat olivat sitä mieltä, että hänen ennemmin olisi pitänyt jäädä kotia — mutta hän "tahtoi kuulla kaikkea sitä kaunista mitä täällä lausuttiin", sanoi hän ivallisesti hymyillen, ja pienet silmät pistivät kun ne katsahtivat monipäiseen ihmismereen hänen ympärillään.

Mutta hän pettyi.

Kirkon palkattu puhuja ei kuulunut niihin, jotka ylistävät vainajia — hän kuului ennemmin niihin, jotka peljäten sanovansa liian paljon joskus tulevat sanoneeksi liian vähän.

Sentähden oli tohtori Hornissa vallalla omituinen tyhjyyden tunne, kun hän hautajaisista kulki kotia. Hän oli huonolla tuulella vielä iltapäivälläkin, kun vanha talonpoika koputti hänen oveaan, hakien apua kipeään sormeensa.

— Tulkaa tänne! sanoi tohtori ja rupesi päästämään sidettä sormesta, huultenkin se on hänen söhröhtelemäänsä tämä?

— Niin on, niin on, sanoi talonpoika, käsittäen ilmeisesti väärin tohtorin sanat, — hän hoiti minua niin taitavasti. Niin, mitäpäs tohtori sanoo siitä, että hänet niin äkkiä temmattiin pois?

Tohtori kohotti olkapäitään.

— Niin, mitähän siitä on sanottava, ystäväiseni? Minä sanon: se olut! se olut!

Talonpoika nauraa hihitti tohtorin askaroidessa hänen sormensa puhdistamisessa ja sitomisessa; mutta kohta sen jälkeen tuli paheksiva tuikahdus hänen vedensinisiin silmiinsä.

— Minä en ole koskaan nähnyt häntä muuten kuin selvänä, uskalsi hän inttää, ja kuuluvat sanovan, että se on valhetta kaikki tyyni. Kylläpä tuli hänen osakseen kauniit hautajaiset. Minä olen jo kahdeksannella kymmenellä, mutta koskaan en ole nähnyt niin paljon ihmisiä maahanpaniaisissa kuin tänään — enkä koskaan ole nähnyt niin paljon surua ja niin paljon kukkia.

Mutta nyt sänttäsi tohtori ylös ja iski luisevalla kädellään kirjoituspöytään edessään.

— Se on humpuukia! huusi hän; humpuukia! Ei totisesti ollut ketään, joka olisi tarkoittanut kylmän kipenätä koko tällä juhlatouhulla. He vain yhtyivät toinen toisensa houkuttelemina siihen.

Talonpoika säikähti niin tavatonta tuiskahtelua, että sanoi tuota pikaa hyvästit, suuresti kiittäen avusta — mutta kotia astuessaan ajatteli hän omiaan näistä kahdesta lääkäristä — eikä se, mitä hän ajatteli elossa olevasta, olisi ollut tämän mieleistä kuulla.

Hän oli tuskin sulkenut porstuvan oven jälessään, kun kabinetin oviverho työnnettiin syrjään ja neiti Inger astui parilla nopealla askelella keskelle huonetta.

Tohtori hätkähti nähtyään hänet, mutta hän ponnistautui tyyneksi eikä ollut niinä miehinäänkään. Neiti Inger astui suoraan hänen eteensä ja pakotti hänet katsomaan ylös.

— Minä olin sisällä, sanoi hän, viitaten kabinettiin. Minä kuulin kaikki — ja olen iloinen, että sain kuulla sen. Se arvostelu, jonka lausuit edesmenneestä virkaveljestäsi, on oleva minunkin lähtökirjani täältä. Sen, että sinä puoli vuotta sitten murtauduit hänen kaappiinsa ja otit luvatta hänen instrumenttejaan, sen saatan antaa sinulle anteeksi, niinkuin sen hänkin antoi anteeksi lämpimällä, hyvällä sydämellään, joka oli niin vapaa moitteenhalusta. Mutta että vainoat kuollutta miestä, joka ei enää kykene itseään puolustamaan, sitä en anna sinulle anteeksi koskaan. Se on halpamaisinta, katalinta mitä lienee olemassa! Ja sentähden sanon sinulle, ettei maan päällä ole toista ihmistä, jota halveksisin niin, kuin halveksin sinua!

Tohtori tahtoi nousta istualtaan, — mutta ei voinut, ja neiti Inger jatkoi: