Part 2

Oli niin paljon todenmukaista helyä vapisevassa äänessä ja niin rehellistä kiitosta lämpimässä kädenpuristuksessa, että tohtori Höjstrup tunsi sen olevan teeskentelemätöntä hyväntahtoisuutta, joka tässä huokui häntä vastaan.

Mutta hänen rohkea luottamuksensa ihmisiin sai sen kautta ensimäiseen kolahduksensa, ja varjo laskeutui hänen avomielisille kasvoilleen.

Hänen ensi aikomuksensa oli mennä suoraan tohtori Hornin luo ja vaatia häntä tilille joka sanasta, jonka hän oli puhunut — ja ollen kiivas luonne, joka menetteli heti ensimäisten mielivaikutteiden mukaan, oli hän kohta sen jälkeen jo menossa naapurinsa luo.

— Kuinka rohkenee hän sanoa, ettei minusta ole minnekään, oli hän vastannut vanhalle naiselle — eihän hän tunne minua — eikä edes tiedä mitä minä toimitan.

Mutta silloin oli vaimo nyökäyttänyt vanhaa päätään niin kummallisesti ja sanonut:

— Hän, hän tietää paljon — ja mitä hän ei tiedä, sen saa hän tietää muilta. — Asunhan hän aivan sen talon vieressä, missä te olette asuntoa!

Siis urkkimista! Juoruja! Panettelua!

— Älä sano väärää todistusta lähimäisestäsi! Miten elävänä tuo vanha käsky yhtäkkiä esiintyi hänen tietoisuudessaan.

Hän pyyhkäsi nenäliinalla korkeata, hikistä otsaansa ja pysähtyi syvään hengähtäen, kuin jos hän olisi joutunut saastutettuun ilmapiiriin, ja kaivannut puhdasta ilmaa hengittääkseen.

Tohtori Hornin talon ulkopuolella kohtasi hän neiti Ingerin.

— Minkä näköinen olette tänään? kysyi tämä. En tunne ollenkaan noita kasvoja.

Tyttö silmäili häntä hymy katseessa — ja tohtori tarttui ehdottomasti hänen esiin ojennettuihin käsiinsä ja puristi niitä niin kovasti, että tytöltä pääsi huudahdus.

— Älkää puristako niin kovasti, sanoi hän. Teillä on sormet kuin raudasta!

— Anteeksi, sanoi tohtori ja päästi hänen kätensä. Minun täytyi vain nähdä kestäisittekö. Tai ehkä se oli sentähden, että jotakin oli särkynyt minussa itsessäni ja minä tahdoin nähdä toisissakin jotakin särkyvän. — Onko kasvatusisänne kotona?

— Kyllä on. Onko teillä asiaa hänelle?

— Tahdon kertoa hänelle, mitä olen kokenut tänään. Minä isken aina kohti, sen sanon teille — en rakasta kiertoteitä.

Ja nyt kertoi hän rehellisesti neiti Ingerille mitä oli tapahtunut.

— Jos tohtorilla on muistuttamista minua vastaan, sanoi hän lopuksi, niin sanokoon sen minulle itselleni. Minä en puhu koskaan hänestä pahaa — mutta jos sen tekisin, tapahtuisi se julkisesti — sen tiedän.

Tohtorin puhuessa oli tyttö käynyt kalpeaksi, ja hän oli vastaillut vain pienillä, sanattomilla päännyykytyksillä. Nyt kääntyi hän yhtäkkiä tohtoriin päin ja sanoi:

— En luule teidän kannattavan puhua hänen kanssaan. Se tekisi vain pahan pahemmaksi. Hän on niin katkera. Minä en tiedä, mutta hänessä näkyy olevan sairautena, ettei hän voi sietää seuraajaansa.

— Silloin totisesti ei hänen olisi pitänyt jäädä tänne.

Tyttö silmäili tohtoria surumielisesti hymyillen.

— Luuletteko, etten ole pyytänyt häntä matkustamaan pois? sanoi hän. Kyllä! Olen rukoillut häntä kaikesta sydämestäni tekemään sen.

— Niin, mutta — silloinhan _tekin_ matkustatte pois.

— Luonnollisesti.

— Jääkää sitte tänne molemmat, sanoi hän ja kääntyi nopeasti pois.

Lämmin veri hulvahti tytön kasvoihin — ja hänestä tuntui äkkiä, kuin olisi hän kahlannut suolaisessa vedessä — raittiissa, vaahtoavassa merivedessä — lämpimässä, vahvistavassa vedessä, samallaisessa kuin se, jossa hän oli lapsena pulikoinut. Hän oli melkein kuin tuntevinaan sen makua kielellään — sellainen turvallinen, iloinen voiman tunne täytti hänet.

Tohtori kääntyi ympäri.

— Olkaamme ystäviä me kaksi! sanoi hän.

Toinen nyökkäsi.

— Niin olkaamme! — Ja hänestä tuntui kuin olisi se lauluna purkautunut esiin. — Älkää välittäkö pienistä vastuksista, — sanoi hän, se tekee vain hyvää. Sitä paitsi — kun tekee työtä niin tunnollisesti kuin te, on kylliksi puolustetta omassa itsessään. Kaikki ne, jotka _tuntevat_ teidät, tulevat myös pitämään teistä ja luottamaan teihin.

Oli kummaa, miten selvästi hän näki tällä hetkellä. Hän ymmärsi, että tohtorin esiintymisen kiivaus työnsi hänen luotansa joitakuita, mutta hän ymmärsi myös, että tohtori tulisi yhä rakkaammaksi kaikille niille, jotka oppivat tuntemaan hänen nopean ajatusjuoksunsa ja — omituisen tapansa ilmaista ajatuksiaan, hänen rehellisen luonteensa ja suoran olentonsa. Heidän luottamuksensa häneen oli kasvava, heidän uskonsa häneen vahvistuva, heidän rakkautensa häneen täyttävä ilman sillä lämmöllä, jota hänen herkkä sielunsa kaipasi.

— Vielä tulee valoisampia aikoja, sanoi hän ja nyökäytti tohtorille rohkaisevasti päätään, luoden samalla häneen ujostelemattoman katseen tummista silmistään.

Ja noiden silmien säteen valossa se, mikä oli ollut tohtorista niin tärkeäarvoista, kutistui aivan mitättömäksi.

— Joutavia, sanoi hän itsekseen, kun lähti pois, — aivan varmaan oli tohtori huonolla päällä — siinä kaikki.

Jos pidät minusta, niin pidän sinusta elonpäivieni loppuun asti! lauloi hän kovasti, astuessaan pihan läpi, ja neiti Inger kuuli hänen mainion äänensä syvän kaiun hänen sulkiessaan oven jälkeensä.

Hän nosti käsivartensa päänsä yli, pani kätensä niskaan ristiin ja nauroi hiljaa — onnellisena.

Eräänä päivänä oli tohtori kohdannut hänet tullessaan eräästä pienestä talosta, jossa mies joi ja vaimo makasi sairaana ja kaikki lapset juoksentelivat repaleisina.

— Miksi ihmisten pitääkin mennä naimisiin? oli tohtori silloin sanonut ominaisella kiivaalla tavallaan. Kaksi hevosta käy harvoin yhtä tasaisesti — paljon parempi on ajaa yksivaljaikkoa.

— Niin minustakin! oli neiti Inger vastannut nyökäyttäen hyväksyvästi päätään. Ja nyt asteli tohtori siinä ja lauloi — _hänelle_:

Jos pidät minusta, niin pidän sinusta elonpäivieni loppuun asti!

Oi kuinka hän oli mieltynyt tuon äänen ihanaan, syvään malmisointuun ja noihin hienoihin, pehmoisiin käänteihin! Että kukaan saattoikaan hankkia pahaa häntä vastaan! Että saattoivatkaan!

Hän juoksi sairaan luo, jonka luota tohtori vastikään oli tullut, ja täällä kuuli hän tuon vanhan vaimon kiittävän tohtoria suurella äänellä. Naisen kiitollisuudella ei ollut määrää. Sitten juoksi hän kotiin takaisin. Hän sänttäsi suoraan arkihuoneeseen tohtori Hornin luo, hän oli päättänyt suututtaa tohtorin oikein perinpohjin. Hän melkein tanssi! Kiireissään ei hän ollut muistanut ottaa hattua päästään — se oli valahtanut hänen veitikkamaisille silmilleen. Hän seisahtui tohtorin tuolin viereen.

— Oletko kuullut? sanoi hän aivan hengästyneenä.

— Mitä niin? — Tohtori katsoi ärtyisänä ylös sanomalehdestään.

— Tohtori Höjstrup on tehnyt vaarallisen leikkauksen Lars Kren'ille — hän on pelastanut tämän hengen — eukko sanoo, ettei hän ole nähnyt kenenkään käyttelevän leikkausveistä niin taitavasti, kuin tohtori Höjstrup.

— Mitä ymmärtää tuo vanha turjake sellaisista asioista. — Se ei merkitse paljoa.

— Eikö sekään merkitse mitään, että Lars Kren toipuu.

— Katsotaanhan ensin, jääkö hän eloon.

Kasvatustytär rupesi mieltäosottavasti hyräilemään.

— Lopeta tuo piiperrys!

Tavallisesti totteli hän ehdottomasti kun tuo kummallinen uhka asui äänessä — mutta tänään oli, kuin jos hän olisi saanut kymmenen naisen rohkeuden ja kymmenen naisen voiman, sillä hän mitteli lattiata edestakaisin kädet selän takana ja sanoi pelkäämättömällä äänellä — väliin hyräillen:

Litti, litlilua! Kuuletko nyt mua poika luona koivulehvikön!

— Sano kerrankin minulle: mitä hän oikein on tehnyt sinulle? Eihän ole hänen syynsä, että sinä luovuit toimestasi ja että _hän_ sattui olemaan se, josta tuli sinun seuraajasi. Jonkunhan se _täytyi_ olla!

Tohtori katsoi ylös, ja hänen kasvoillaan väreilevä ivallinen hymy kiusoitti kasvatus tytärtä.

— Jumala meitä hyvin varjelkoon, kuinka asia sinusta näyttää olevan polttava, sanoi hän. Ethän vain liene rakastunut?

Silloin ratkesi kasvatustytär itkuun — valtavaan, kiihkeään itkuun.

— En käsitä, miksi häntä vainoat, sanoi hän — hän ei koskaan ole ajatellut tai sanonut sinusta mitään pahaa — hän tekee innolla työtään säästämättä itseään enemmän yöllä kuin päivällä — hän tekee kymmenen sairaskäyntiä siinä missä sinä teit yhden, ei kai siinä mitään moitittavaa liene? Että hän saattaa vihastua potilaaseen, joka ei tottele hänen määräyksiään, ei mahtane liikuttaa ketään muita, kuin häntä itseään, luulen mä.

Hän käänsi selkänsä tohtorille odottamatta hänen vastaustaan — mutta siitä päivästä ruveten eivät he enää puhuneet tohtori Höjstrupista.

Tohtori Horn oli viisas ja varova mies — hän älysi, että tässä vaikuttivat alentavat sanat vain päinvastaiseen suuntaan — ja tästä lähin saivat ainoastaan vieraat kuulla hänen kärkeviä huomautuksiaan ja ivallisia hyökkäyksiään — jotka kaikki olivat tarkoitetut heikontamaan sen asemaa, joka oli tullut outona paikkakunnalle.

Näytti kuitenkin, kuin olisivat useimmat hyökkäykset menneet ohi mainittavampaa jälkeä jättämättä. Aikaa voittaen yhä useammat turvautuivat nuoren lääkärin apuun, ja ylen harvinaista oli, että joku vanhoista potilaista kääntyi tohtori Hornin puoleen saadakseen jotakin neuvoa. Tämä ei kuitenkaan pidättänyt sappea kuohumasta — vaan päinvastoin.

Sitten tapahtui eräänä päivänä, että tohtori Horn sai tietää jotakin, minkä hän ymmärsi käyttää hyväkseen ja mikä tuotti hänelle tuulta purjeisiin. Hän pistäytyi katsomaan erästä vanhaa kartanonvoutia, jota useita vuosia oli vaivannut luuvalo — ja joka oli hieronut itseään oppodeldokilla ja ajanut sisäänsä salisyyliä.

Vanhus istui nojatuolissaan nauraen:

— No, tänään näytätte olevan mainiolla tuulella, sanoi tohtori Horn, asettaen keppinsä huoneen nurkkaan.

— Joo, nauroi kartanon vouti, nuori tohtori on koko iloinen veitikka — hän se saa pelin käymään. Istun tässä ja juttelen hänelle siitä apteekkivoiteiden paljoudesta, jota vuosien mittaan olen käyttänyt — saamatta kuitenkaan mitään apua, ja niin sanoo hän minulle:

— Mitä se toimittaa? Ette te luuvalostanne pääse kuitenkaan. Teidän on saatava jotakin vahvistavaa; tehkää siis ennemmin niinkuin minä — juokaa päivässä neljännespullo hyvää punaviiniä — sekoitettuna veteen — aterioille jaettuna; se antaa voimia.

Kaksimielinen hymy lehahti tohtori Hornin kasvoilla.

— Vai niin, vai niin! sanoi hän, en tosin uskonut siinä mitään perää olevan, mutta niinhän sanotaan, ettei savua ilman tulta.

— Mitä tarkoitatte? sanoi kartanonvouti, koettaen näyttää näpsäkältä.

— Oh, ajattelin vain, että huhu kertoo hänen ahkeraan maistelevan väkeviä, sanoi tohtori.

— Vai niin? Sitä huhua en koskaan ole kuullut. Eikä neljännespullo punaviiniä veteen sekoitettuna oikeuta sanomaan —

— Ei, ei suinkaan, ehätti tohtori selittämään. — Kysymys on vain, supistuuko se siihen. — Niin, niin, herra kartanonvouti! Onneksi olkoon parannuskeino!

Ja tohtori Horn läksi jättäen kartanonvoudin kummalliseen epäilyksen ja uteliaisuuden tilaan.

Hän ei uskonut ollenkaan syytöstä, mutta ensimäiselle ihmiselle, joka tuli hänen luokseen käymään, sanoi hän, seuraten kaikille ihmisille ominaista tarvetta tehdä itseään huvittavaksi:

— Niin, tohtori Horn sanoo hänen juovan. Minä pidän hänestä niin kovin. Hän on niin tosi, niin ujostelematon ja suora — ja lisäksi on hänellä niin helkkunan hyvä lausetapa.

Viimemainittua ihaili kartanonvouti enimmin, sillä sitä häneltä itseltään kokonaan puuttui.

* * * * *

Noin kuukausi tämän perästä sairastui apteekkarin pieni poika äkillisesti kuristustautiin ja sai kiihkeitä tukehtumiskohtauksia. Apteekkari tahtoi, että olisi kutsuttu tohtori Höjstrup, mutta hänen vaimonsa sanoi:

— Minä en uskalla haettaa häntä — hänhän saattaisi olla päissään — muista mitä tohtori Horn sanoo hänestä.

Apteekkari vihastui — vihastui tavattomasti. Hän tahtoisi nähdä sen miehen, joka on tavannut tohtori Höjstrupin päihtyneenä, sanoi hän. Puolitoista vuotta oli nuori lääkäri ollut paikkakunnalla, ja hänet oli aina tavattu selvänä, haettiin häntä yöllä tai päivällä. Jos _vaimoa_ halutti uskoa akkain juoruja ja tuon vanhan, happamen tohtorin panettelua, oli se hänen oma asiansa — mutta _itse_ puolestaan tahtoi hän haettaa tohtori Höjstrupin, sillä tähän hän luotti — vaimo saattoi haettaa vanhan tohtorin, jos arveli sen paremmaksi.

Seuraus tästä oli, että lähetettiin yht'aikaa sana molemmille lääkäreille.

Mitä tohtori Höjstrupiin tulee, täytyi vaunujen palata tyhjillään. Hän oli tuntia aikaisemmin poistunut asunnostaan ja ajanut asemalle lähteäkseen kymmeneksi päiväksi maalle. — Ensimäinen pikkuinen virkaloma, mikä hänellä oli sen jälkeen kuin oli paikkakunnalle tullut.

Hän oli aamulla käynyt tohtori Hornin luona ja pyytänyt tätä hoitamaan hänen praktiikkaansa niin kauan; tohtori Horn oli luvannut, mutta jos sattuisi uusi taudintapaus, ei hän tahtoisi siihen puuttua — hän oli väsynyt ja vanha jo.

Sen ymmärsi tohtori Höjstrup vallan hyvin — ja niin he sopivat, että tohtori Horn sähköttäisi hänelle, jos tarvis vaatisi — hän tulisi silloin heti takaisin. Hänen lähteissään istui tohtori Horn nojatuolissaan ja näytti tavattoman suopealta.

— Antanette anteeksi etten saata teitä ovelle — mutta te tiedätte, että parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä. — Ja hän taputti nuorta virkaveljeä ystävällisesti olalle.

Tohtori Höjstrup ei vastannut mitään — hän jätti kiiresti hyvästit — mutta kun hän hetki sen jälkeen kohtasi neiti Ingerin porstuvassa, niin tämä ihan hämmästyi hänen kalpeuttaan.

— Mitä on tapahtunut? sanoi hän.

Ei mitään erityistä, vastasi tohtori, kasvatusisänne viimeiset sanat ne vain tuntuivat minusta iskulta rintaan. Minä kunnioitan aina rehellistä vihollista — mutta kohdatessani teeskentelyä on aivan kuin jotakin kääntyisi sisässäni. Joku aika sitten kohtasin paljon vastustusta — ihmiset eivät osottaneet minulle samaa luottamusta kuin ennen — ja minä ymmärsin varsin hyvin, että kasvatusisänne puheet olivat saaneet sen aikaan. Tänään tulin täysin virallisesti pyytääkseni häneltä virkaveljenä palvelusta, ja kun läksin pois, sanoi hän: te tiedätte, että parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä! — Se se juuri on, mitä en voi unhottaa.

Neiti Inger otti hänen kätensä omiinsa.

— Unhottakaa se sittenkin. On muistettava vain sitä, mikä on kaunista.

Tohtori katsoi häneen.

— Sitten on muistettava teitä, sanoi hän nopeasti myhähtäen ja läksi pois.

Neiti Inger kävi koko päivän hyräillen ja laulaen ja katseli tyhjälle lääkärin-asunnolle päin ja sitten hyräili hän taas. Hänen sisällään ja ympärillään tuntui juhlivalta! Hän ikävöi äärettömästi tohtoria — oli ikäänkuin joka hengähdys hänessä olisi huutanut tohtorin nimeä — mutta hän tiesi, että tohtori tulisi takaisin — hänen luoksensa! Hän tiesi, että tohtorikin ikävöi — ja hänen poskensa hehkuivat ja silmät hymyilivät — hänen huulensa hyräilivät ja hänen jalkansa tanssivat.

Tohtori Horn olisi ehdottomasti huomannut hänen kasvojensa erikoisen ilmeen, ellei hän olisi ollut niin kokonaan kiintynyt muuhun. Hänelle oli apteekkarilta tuotu pikainen sana puoli tuntia sen jälkeen kuin tohtori Höjstrup oli lähtenyt matkalle.

Sähköttämällä lähimmälle asemalle saattoi hän vielä pysähdyttää hänet, niin että tohtori Höjstrup olisi ennättänyt ajoissa kotia. Mutta hänelle soveltui paremmin jättää tämä tekemättä. Hän tahtoi suorittaa tehtävän yksin. Hän tahtoi näyttää, — että ihmiset kyllä tulivat hänen luokseen, milloin vaara oli tarjona. Olivathan he saaneet kolmekymmentäseitsemän vuotta koetella häntä — ja eikö hänellä ollut ainakin traditsionin voima puolellaan? — Mutta hänellä ei ollut mitään uusia instrumentteja. — Hän oli nähnyt oivallisen lansetin ja hiuksenhienon leikkausveitsen tohtori Höjstrupin pöydällä — ollappa ne vain hänellä!

Sähköttäisikö hän ja pyytäisi saada lainata instrumentteja. — Ei, silloinhan tohtori samalla voisi tulla takaisin. Oli varmempaa ottaa ne luvatta. — Mutta silloin muisti hän tohtori Höjstrupin sanoneen:

— Minä lukitsen koko talon — palvelustyttö saa olla vapaa — ja avaimen jätän rengille, joka hoitaa hevostani.

Tohtori Horn mietti hetkisen. Hän hykersi lakkaamatta käsiään kuten hänellä oli tapana tehdä kun hän tuumi jotakin, jota ei tahtonut ihmisten näkevän. Ja hän herkesi siitä vain kaivaakseen kynsiensä alustaa. Tätä tehdessään hän ei kertaakaan katsonut ylös. Sitten läksi hän tohtori Höjstrupin asunnolle.

Hän tapasi rengin juottamassa hevosta.

— Voisitteko hetkeksi päästää minut sisään, sanoi hän välinpitämättömästi, minun olisi tarvis lainata yhtä lääkärinveistä.

Sen Lars hyvinkin saattoi tehdä — hän päästi alttiisti lääkärin sisälle.

— Niin mutta, Lars, instrumenttikaappi on lukossa, sanoi tohtori, kun hän hetkisen kuluttua tuli työhuoneesta.

Lars karsi korvallistaan.

— Niin, mitäpä tuolle olisi tehtävä? sanoi hän. Minulla ei ole avainta siihen.

— Mutta Larshan on kynsiltään kätevä — voittehan te toimittaa minulle mitä minä tarvitsen.

Ja tohtori osotti sormellaan kahta terävää veistä, jotka olivat ylimmällä hyllyllä lähinnä lasiovea.

Lars virnisti niin että hänen poskensa pullistuivat — ja kun hänellä ei ollut erittäin arka omatunto, meni hän ja toi tallikamarista tiirikan.

Hänen oli kiittäminen vanhaa tohtoria monesta hyvästä juomarahasta — ja Larsilla oli vain yksi Jumala — raha! Niitä hän rakasti intohimoisesti — niitä hän väänteli ja käänteli käsissään, niin että ne ihan lämpenivät hänen kovien hyppysiensä välissä, ennenkuin ne häneltä heltisivät. Hän ei raskinut panna niitä likoon, toimittaakseen itselleen hauskan illan, vielä vähemmin raski hän auttaa niillä hädässä olevia. Rahojen vuoksi oli hän uuraasti raatanut vuosikausia ja rahasta olisi hän milloin hyvänsä ollut valmis myymään sielunsa — jos sitä kuka olisi vaatinut häneltä — sillä sielu, olihan se jotakin mitä ei voinut nähdä, jota vastoin rahat olivat todellisuutta.

Paitsi sitä, täytyihän tohtorin itsensä parhaiten tietää millainen sopimus hänellä oli toisen kanssa. — Hänen oli joka tapauksessa vastaaminen tästä. Ja niin avasi Lars tiirikalla taitavasti kaapin, otti veitset ja antoi ne tohtori Hornille.

— Voitteko nyt heti kyyditä minut apteekkarille? kysyi tohtori.

— Miksikä ei, sen kyllä voin, sanoi Lars — pisti Ruskon valjaihin ja antoi sen ravata huimaa kyytiä apteekille.

Tohtori istui vaunujen peräistuimella eikä puhunut mitään.

Larsista oli tämä lääkärinkapineiden lainaaminen vähän kummallista, kun nämä kaksi lääkäriä eivät muuten pitäneet mitään kanssakäymisiä keskenään — mutta sehän oli asia, joka missään tapauksessa ei liikuttanut häntä. Ja niin vihelteli hän hiljaa ja syljeskeli tiepuoleen ja pisti ominaisella, pehmoisella, vitkaisella kädenliikkeellä runsaat juomarahat rasvaiseen taskuunsa.

* * * * *

Tunti sen jälkeen seisoi tohtori Horn apteekkarin makuuhuoneessa nojautuneena pienen potilaan yli, joka, kuten hän heti huomasi, voitiin pelastaa ainoastaan nopealla leikkauksella.

Jok'ainoa hermo hänen pienissä lintumaisissa kasvoissaan oli äärimmilleen jännittynyt. Kolmenkymmenenseitsemän vuoden mittaan oli hän ollut ensimäinen ja tulisi olemaan ensimäinen nytkin. Lapsensa pelastumisesta tulisivat he kiittämään tohtori Hornia eikä "häntä tuolla".

Hän otti kerta toisensa jälkeen instrumentit, punnitsi niitä kuivissa, luisevissa käsissään ja oivalsi, ettei hän ikänä olisi uskaltanut ryhtyä tähän leikkaukseen, ellei hänellä olisi ollut niin hyviä instrumentteja kuin nämä olivat.

Kuinka halpamielisesti hän tällä hetkellä menetteli nuorta virkaveljeänsä kohtaan, ei hän ollenkaan ajatellut, tai jos ajatteli, torjui hän jälleen aatoksen luotaan.

Kaksi tuntia sen jälkeen lähti hän kotia, molempien vanhempien lämpimien kiitosten ja monien siunausten seuraamana. Mutta mikään ei miellyttänyt häntä siinä määrin, kuin nuoren rouvan välitön huudahdus: "Oi, Jumalan kiitos, että saimme _teidät_ — emmekä tohtori Höjstrupia!" Niin sen piti olla — näin hän oli nimenomaan tahtonut. — Hän hieroi kädellä takaraivoaan, kuten hänellä oli tapana tehdä, kun jokin häntä huvitti, ja hän kohottautui mukavammin istumaan vaunuissa.

Mutta outo harmin tunne karmi häntä, kun hän astui maahan ajoneuvoista oman talonsa edustalla ja kohtasi neiti Ingerin porstuvassa. Neiti Inger auttoi päällysnuttua hänen yltään, ja he kävivät yhdessä arkihuoneeseen.

— Hyvä, että se nyt on ohi, sanoi tohtori hykertäen käsiään. En kuitenkaan luule, että uudestaan puutun sellaiseen leikkiin — minä alan tulla vanhaksi.

— Minä olin kuulevinani, sanoi kasvatustytär — ja tohtori aivan hämmästyi sitä kalskeutta, mikä tähän ääneen oli saanut, joka muuten oli niin pehmeä ja taipuisa — olin kuulevinani, että sinä lupasit sähköttäväsi tohtori Höjstrupille, jos sattuisi jokin uusi taudintapaus.

— Kyllä, — mutta tämä ei sietänyt viivykkiä, näetkös.

Kasvatustytär mitteli häntä kylmin, terävin katsein.

— Sinä tiedät varsin hyvin, sanoi hän, että sähkösanoma olisi tavannut hänet lähimmällä asemalla ja että hän olisi ehtinyt apteekille samaan aikaan kuin sinäkin. Mutta sinä tahdoit mieluummin suorittaa tehtävän yksin — tahdoit itsellesi kunnian kokonaan.

Tohtori kääntyi häneen selin eikä vastannut mitään.

— Kun viime kerralla suoritit samallaisen leikkauksen, jatkoi kasvattitytär, pitäen edelleen katseensa tähdättynä häneen, muistan sinun sanoneen, että tarvitset uudet instrumentit, jos sinun tulisi vielä tehdä sellainen leikkaus. Kuinkas sitten tänään tulit toimeen vanhoilla?

— Minä lainasin tohtori Höjstrupilta — tietysti.

Kasvatustytär vavahti.

— En sentään olisi uskonut, että olet varas! sanoi hän.

Tohtori kääntyi nopeasti häntä kohden.

— Mitä sinä puhut? sanoi hän uhkaavasti. Mutta kasvatustytär seisoi liikahtamatta ja tähysteli häntä sellaisella katseella, jonka edessä tohtori ehdottomasti painoi silmänsä maahan.

— Luuletko etten minä tiedä, että hänellä on kaapin avaimet taskussaan? sanoi kasvatustytär.

— No, niin, mitä sitten? Ei hätä lakia lue!

Tohtori otti sanomalehden, levitti sen auki eteensä ja oli lukevinaan — mutta kasvattitytär näki selvästi, että hänen kätensä vapisi.

Hän astui kasvatusisänsä eteen, niin että tämän oli pakko luoda katseensa ylös.

— Mitä sanoisit papista, joka murtaisi auki virkaveljensä laatikon? lausui hän pannen painoa joka sanalle — ja varastaisi messupaidan ja alttariastiat — ja pitäisi ehtoollista varastetuilla tavaroilla — vaikkei niiden lainaksi saamiseen vaadittaisi häneltä muuta kuin muutamia sanoja kirjekortilla.

— Näitä asioita ei käy vertaaminen toisiinsa, sanoi tohtori Horn ja oli lukevinaan edelleen.

Mutta mieli äärimmilleen järkytettynä ja terävä oikeudentuntonsa täysin valveutuneena vastasi kasvatustytär kiivaasti:

— Saattaa olla jonkinlaista eroa määrässä, koska lienee pahempi seistä varkaana alttarin edessä kuin sairasvuoteen vieressä — mutta itse asiassa on se aivan samaa. En olisi koskaan uskonut sinun voivan alentua siinä määrin, enkä koskaan uskonut, että tulisin tuntemaan itseni niin onnettomaksi.

Hänen äänensä petti — hän kääntyi pois ja juoksi huoneeseensa, jossa vietti jälellä olevan osan päivää.

Tohtori Horn jäi paikalleen istumaan, povessa häpeän ja uhman tunne.

— Perhanan kiusallinen juttu, ajatteli hän. Mutta minä kyllä pidän puoleni häntä vastaan. — Eihän koskaan tiedä, mitä tuollaisen tuittupään mieleen saattaa juolahtaa — hänen voi pistää päähän hyljätä minut, ja kenen minä silloin saan sijaan? Mutta samantekevä. Älköön hän vain luulko, että hän saa minut taivutetuksi. Minä en ole tottunut tuntemaan rautoja suussani.

Lähinnä seuraavina päivinä karttelivat he vaistomaisesti toisiaan ja vaihtoivat vain välttämättömimpiä sanoja toistensa kanssa.

Tohtori ei välittänyt kasvatustyttären itkettyneistä silmistä ja jäykästä esiintymisestä. Hän ei ollut millänsäkään siitä mitä oli tapahtunut. Sitä paitsi oli hän pahoinvoipa — hän oli jaksanut huonosti aina siitä saakka, kuin hän oli leikkauksen tehnyt — ja hän oli aina harvasanainen milloin hän ei ollut terve.

Oli kuitenkin sattunut jotakin, joka, niin vastenmielisesti kuin hän tunnustikin sen itselleen, teki hänet jonkun verran levottomaksi.

Lars kuski ei ollut pitänyt hampaittensa takana mitä oli tapahtunut. Hän oli yhdelle ja toiselle kehaissut, miten kaappi oli auennut helposti tiirikalla.