Part 1
SUURVARAS
Kertomus
Kirj.
JENNY BLICHER-CLAUSEN
Suomentanut
Emil Mannsten
Kirjallisia pikkuhelmiä XXIX
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.
Jenny Blicher-Clausen, tanskalainen kirjailijatar, papin tytär, kotoisin Jyllannista, syntyi 29 p. heinäkuuta 1865. Kirjailijauransa hän alkoi v. 1883 ja julkaisi ensimäiset teoksensa salanimellä John Bentsen. Hänen nykyajan elämää kuvaavat kertomuksensa ovat laajalle levinneet varsinkin naisten piirissä ja saavuttaneet suurta suosiota paitsi Tanskassa, myös Ruotsissa ja Suomessa. Kukapa suomalainen, joka vähänkin välittää täysarvoisesta, siveellisesti jalostavasta kaunokirjallisuudesta, ei olisi lukenut hänen intohimoista rakkaudentarinaansa "Inga Heine", jossa kirjailijatar osottaa kuinka ihminen tahtonsa lujuudella voi voittaa kiihkeimmätkin tunteensa, ja opettaa, että kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin! Edellisen vertainen on kirjailijattaren hiljainen jutelma "Setä Frans", jonka lukeminen tuntuu ihanalta kuin kulku tuoksuvan yrttitarhan läpi, varman, lämpimän käden taluttamana. Ja nykyajan kertomuksessaan "Sonja" kirjailijatar ottaa laskuun semmoisen määrän sisäisiä tekijöitä — lapsen hienoimmista, välittömimmistä tunnelmista aina täysin kehittyneen luonteen lujatahtoisiin päätöksiin asti — että ne vastustamattomasti valtaavat lukijan ikäänkuin eletyn totuuden voimalla. Jenny B.-C:n viimeksi suomenkielellä ilmestynyt teos "Veli Giovanni" on hieno kuvaus Italian kesäisiltä ruusuntuoksuisilta mailta, piirretty tarkan psykoloogin ja syvätunteisen kertojan varmalla kynällä. Se kertoo taisteluista lupauksen ja lemmen, oikeauskoisen katolisen kirkon ja sydämen kutsuvan äänen, vehreän sopusuhtaisen luonnon ja munkkikammion itsekidutusten välillä. Se on puhtaan sydämen puhtaan lemmen ihana ylistyshymni. Ja tämä, nyt lukijan käteen tarjoutuva pikku kertomus "Suurvaras" on puhtaaksi hiottu helmi, joka heijastelee nuoren, kukoistavan immen heräävää lempeä ja hänen lahjomatonta oikeudentuntoaan, kun se jalolla suuttumuksella musertavana tuomiona kohtaa hänen kasvatusisäänsä, vanhaa paatunutta, toimestaan luopunutta tohtori Hornia. Löytäköön tämä kaunis kertomus meillä Suomessakin tiensä mahdollisimman moneen kotiin.
Jenny Blicher-Clausen kuoli v. 1907.
Meidän päivinämme puhutaan niin paljon varkaista — pikkuvarkaista ja suurvarkaista.
"Pienet pannaan kiinni, suurten annetaan olla vapaina", sanoo vanha sananlasku — sillä suurvarkaiden laita on se, että he osaavat taitavasti lumota ihmisten silmät, valehdella ja luikerrellen pelastua pälkähästä — jota vastoin pikkuvarkaat eivät pääse minnekään, yhteiskunta panee toimeen meluajoja heidän kiinniottamisekseen.
Siveelliseltä kannalta katsoen on rikos yhtä suuri jos varastaa kymmenen kruunua, kuin jos varastaa kaksikymmentä — siveellisesti nähden suuri petturi ja pieni kotivaras sisältyvät samaan käsitteeseen: "pikkuvarkaita", — kaikki he varastavat sellaista, mikä on vakuutettua, mistä voidaan asettaa takaus ja suorittaa korvaus, mikä voidaan menettää ja saada takaisin. Siveellisesti nähden on näin ollen tuhansia pikkuvarkaita — mutta suurvarkaita on vain yksi: _Mainevaras_.
Tunnetko häntä? Hän on liukas ja kevelä — liehakas milloin niin tahtoo, leikkisä milloin hänelle soveltuu, ystävällinen saattaessaan sinua ovelle, sydämellinen taputtaessaan sinua olalle, mutta sitä kerkkäämpi nylkemään sinut kielellään, kun olet poistunut niin kauas, ettet voi häntä kuulla.
Hänellä on kameleontin kyky muuttaa väriä — kätketyssä hymyilyssä — kahdamielisessä sanassa — nopeaan tokaistussa peitetyssä lauseessa — äkkinäisessä ivallisessa naurahduksessa, joka säikähdyttää ja saattaa hämille. Ja hän saa kaikki yksinkertaiset uskomaan. Hän taritsee valhetta niin perin luotettavalla tavalla — ikäänkuin salaisesti surren sen voimaa — ja hän lisää rakastettavasti: Ei toimita puhua siitä muille. Hänen sanoillaan on samallainen teho kuin tuulenpuuskalla kasvisiemeniin: ne sinkoavat tuokiossa kauas ympäri ja kylväytyvät itsestään kaikkialle. Kun Jumala tuomitsee ihmiset viimeisenä päivänä, on hän jättävä rankaisematta kaikki nuo pikkuvarkaat, jotka pettivät toisiaan ruuassa ja vaatteissa, rahassa ja tavarassa, ja iskevä vihansa salamat tuohon ainoaan suurvarkaaseen: Mainevarkaaseen — sillä tämä varasti ihmisiltä sen, mitä ei voida antaa takaisin — hän polki sieluja, niin että nämä tuskittelivat — hän kävi taloissa ja tuhosi kodit — hän heitti lokaa kuolleitten päälle, kun nämä eivät voineet nousta itseään puolustamaan! Sentähden elossa-olevat hylkäävät hänet ja kuolleet tuomitsevat hänet, ja suurinta petturia pitää kutsuttaman vanhurskaammaksi häntä, sillä Jumalan edessä on hän suurvaras — hän yksin — ja hänet on vetävä tilille joka sielu, jota hän on polkenut!
* * * * *
Kaukana Juutinmaalla, syrjäisessä seudussa, oli vanha lääkärin-asunto. Tohtori, joka siinä asui, oli kolmekymmentä seitsemän vuotta harjoittanut ammattiaan sillä paikkakunnalla — nyt kävi hän seitsemättä kymmeniänsä ja oli, heikon terveytensä pakoittamana, vihdoin päättänyt luopua praktiikastaan ja myydä sen enimmän tarjoovalle. Se on: itse asiassa ei hän luopunut siitä — hän aikoi edelleenkin hoitaa sitä pikkuhissukseen, kun olisi kysymyksessä potilas, joka maksoi runsaasti — mutta tätä aiettaan ei hän ilmaissut kenellekään, kaikkein vähimmin sille nuorelle miehelle, joka oli ostanut hänen praktiikkansa ja asunnon sen ohella ja josta nyt oli tuleva hänen seuraajansa.
Siitä hetkestä ruveten, kuin nuori lääkäri ravakoin, voimakkain askelin astui tohtori Hornin huoneeseen tuoden rehellisellä, suoralla katseellaan ja syvällä soinnukkaalla äänellään ikäänkuin tuulahduksen nuorekasta terveyttä, työteliäisyyttä ja hyvää tahtoa tullessaan, siitä hetkestä ruveten tohtori Horn vihasi häntä kaikesta sydämestään. Ehkei hän itse silloin ollut täysin tietoinen siitä, mutta hän vihasi siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli hänen seuraajansa, joka seisoi siinä.
Hän oli tosin itse valinnut virasta eroamisen, mutta häntä ei miellyttänyt nähdä toisia hänen paikallaan, ja sentähden tunsi hän jo ennakolta seuraajatansa kohtaan kovaa vastenmielisyyttä. Hän olisi ehkä voinut mukautua siihen, jos hänen virkaveljensä olisi ollut iäkkäämpi mies — mutta nyt seisoi tässä aivan nuori medisiinari — jolle hän olisi kelvannut miltei iso-isäksi — ja hankkiutui jatkamaan hänen työtään! Se oli hänestä jo vääryyttä.
Nuoruus tuo aina jotakin uutta tullessaan — minnekkähän tässä kaivattiin uutta, missä vanhakin oli hyvää — olihan se kolmekymmentäseitsemän vuotta ollut kyllin hyvää — ja eikö hän koko tuon ajan ollut itsevaltiaasti hallinnut välittämättä muualla tapahtuneesta kehityksestä?
Hän ei ollut koskaan rasittanut itseään liiaksi — hän rakasti rauhaa ja mukavuutta — hän tuli milloin häntä kutsuttiin, siinä kaikki, ja suuri ero oli sairaan luona viipymisellä aina sen mukaan, oliko potilas rikas vaiko köyhä, ylhäinen vaiko alhainen.
Olihan niitä köyhiä, jotka peittelemättä sanoivat, että tohtori Horn oli kova mies, josta oli parasta pysyä erillään milloin oltiin hädässä, ja kerrottiin hauskoja juttuja hänen ahneudestaan; mutta traditsionien voiman kautta oli hän niin hyvissä väleissä paikkakunnan arvohenkilöiden kanssa, joita kohtaan hän aina osotti suurta rakastettavuutta, ja hän oli niin erinomainen seuraihminen, että köyhien huuto ponnahti takaisin hänen moitteettomasta mustasta hännystakistaan ja tärkätystä paidanrintamuksestaan.
Tohtori Horn oli varova mies. Hän osasi niin hyvin hallita itseään, ettei koskaan kiivastunut. Kun hän istui ja hykerteli kuivia käsiään — hän hykerteli aina käsiään, milloin jokin ei häntä miellyttänyt — ja ivallisesti hymyillen vakuutti, että uuden ajan edistys oli humpuukia, niin moni uskoi häntä ja unhotti, ettei voida elää vanhentuneilla opeilla tai mukavasti istuen työhuoneessa tuomita työtätekeviä, vaan että sen, joka tahtoo, että hänen sanoilleen on annettava jotakin arvoa, täytyy itsensä seurata kehitystä.
Kun nuori tohtori Höjstrup ensi kerran astui edeltäjänsä huoneeseen, kuuli hän vain häntä tervetulleeksi toivottavan äänen ystävällisen kajauksen, mutta hän ei erottanut sitä välähdystä silmässä, joka piili tämän takana, hän ei pannut merkille sitä kaksimielisyyttä, joka loihen ilmi hymyilyssä.
Piirilääkäri, jonka luona hän äskettäin oli käynyt, oli tosin sanonut hänelle suoraan:
— Minä onnittelen teitä siihen paikkaan, jonne tulette, mutta minä en onnittele teitä tohtori Hornin naapuruuteen.
Tohtori Höjstrup oli heläyttänyt raikkaan, iloisen naurun ja sanonut:
— Mitä se voisi minua haitata? Onhan hän luopunut praktiikastaan.
Mutta lauseva väläys oli vilahtanut esiin piirilääkärin viisaista, harmaista silmistä, kun hän pitkällä sormellaan viitaten pohjasta etelään ja idästä länteen oli sanonut:
— Tällä tavalla näettekös, tällä tavalla!
Nuori tohtori ei ollut silloin sen paremmin kiinnittänyt siihen huomiotaan — hän oli niin luottavainen — hän ei voinut uskoa mitään pahaa kenestäkään ihmisestä. Hän oli kiivas, helposti kuohahtava luonne, joka vihan yllättäessä saattoi sanoa paljonkin, jota hän sitten katui — mutta hän oli perin jaloluontoinen, äärimäisyyteen asti rehellinen ja totuutta harrastava. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanut ajatusta tehdä toisille jotakin pahaa — hän ei koskaan uskonut kenessäkään olevan kavaluutta — ollen kiivas ja suora, ei hän koskaan kieräillyt eikä uskonut toisten kieräilevän — ja hänen tahtonsa oli tässä suhteessa luja.
Kun siis tohtori Horn ojensi hänelle kätensä lausuen hänet tervetulleeksi, puristi hän tämän pitkiä, luisevia sormia niin kovasti pienessä, nasevassa kourassaan, että teki kipeätä vielä kauan sen jälkeen, ja läksi sitten kasvatustyttären kanssa katselemaan taloa.
Tohtori Horn oli ollut naimisissa, mutta avioliitto oli ollut lapseton, ja vaikka rahaa oli ollut aina riittämiin, ei tohtorin mielestä koskaan ollut kannattanut ottaa kasvattia.
Vaimo oli ollut hänen elävä vastakohtansa: vilkas, ponteva, täynnä riehakkaita päähänpistoja, jotka eivät aina olleet yhtä omaperäisiä, vaan jotka harvoin olivat tehoamatta siihen ympäristöön, jossa hän eli. Ihmiset, jotka tunsivat hänet nuorena, tiesivät kertoa hänestä monta hupaista juttua — mutta oli heillä tapana lisätä, että säkenöivä vilkkaus, joka oli silloin ollut hänelle ominainen, oli vähävähältä muuttunut jonkinlaiseksi liioitteluun meneväksi hilpeydeksi, joka ei ollut miellyttävää ja joka toisinaan saattoi tuntua miltei tuskastuttavalta.
Hänen kuolemansa jälkeen päätti tohtori Horn ottaa lapsekseen nuoren tytön, joka kuului sukuun ja joka saisi periä hänet, jos käyttäytyisi hänen mielikseen.
Neiti Inger oli kuudentoista vuoden ikäinen tullessaan tohtorin taloon. Nyt hän oli kaksikymmentävuotias — elävä, lämminverinen sielu — voimakas, hieman synkkämielinen luonne.
Hän mieltyi heti tohtori Höjstrupiin — tämän avomielinen puhe, nopeat vastaukset, rehellinen, vilpitön esiintyminen viehättivät häntä ensi silmänräpäyksestä.
— Ettekö luule kasvatusisästänne olevan vaikeaa nähdä uuden ja oudon henkilön ottavan haltuunsa täällä kaikki? kysyi hän aivan rehellisesti.
Ja tyttö vastasi yhtä rehellisesti:
— Minä en usko, että hän voipi mukaantua siihen — ja olen koettanut parastani saadakseni hänet muuttamaan pois täältä. Monet hänen ystävistään ovat koettaneet samaa, mutta ilman mitään tulosta. Hän vastaa vain, että hän tahtoo kuolla siellä missä on elänyt.
— No niin — itse asiassahan se on vallan ymmärrettävää — ja minä toivon, että me kyllä tulemme sopimaan keskenämme. Ettekö te usko sitä, neiti?
Neiti Inger ajatteli, että jos tohtori Horn ylipäänsä voisi kenenkään kanssa sopia, pitäisi hänen sopia tämän ystävällisesti hymyilevän, suorakatseisen miehen kanssa. Mutta hän ei vastannut mitään.
Ja tohtori Höjstrup jatkoi innokkaasti:
— Olen ollut apulaisena kahdella hyvin vanhalla lääkärillä. — Toinen heistä oli itse herttaisuus — ja toinen itse kärtyisyys — mutta niinpähän vaan tulin toimeen — jälkimäisen kanssa myöskin — paljoa paremmin kuin kolme edeltäjääni — ettekö luule minun voivan kasvatusisännekin kanssa tulla toimeen?
Neiti Inger nyökäytti päätään rohkaisevasti.
— Luulen kyllä. — Ja tohtori Höjstrup puristi hyvää tarkoittaen hänen kättään jäähyväisiksi.
Tohtorin lähdettyä seisoi hän kauan ikkunassa ja katsoi ulos sateeseen, joka herkeämättä vihmoi vanhaa puutarhaa ja vanhaa taloa — ja hän virkkoi puoliääneen: "Sääli miestä — kovasti sääli". — Mutta hän ei itsekään tiennyt miksi hän niin sanoi. Ja hänestä tuntui samalla, kuin jos jotakin kovaa ja jäätynyttä olisi sulanut hänessä.
Hän tunsi ympärillään niin lämmittävää auringonpaistetta, että yhden ainoan säteen siitä olisi pitänyt olla kylliksi kuivatakseen kaikki nuo putoelevat sadepisarat — ja hän ojensi pehmeät, nuoret käsivartensa valoa kohden ja ratkesi äkkiä suloisiin onnenkyyneliin.
Hän vavahti kuullessaan terävän äänen viereisestä huoneesta.
— No, — joko hän viimeinkin lähti, tuo haaveksija. Tulee tänne kuin munasta päässyt kananpoika ja luulee voivansa vanhalle kanalle opettaa jotakin — sillä kaiketihan kuulit hänen sanovan, että täällä on paljon tehtävää — eihän täällä ollut sairashuoneita eikä sairaanhoitajattaria monen peninkulman alalla! Ha-haa! Ikäänkuin eivät ihmiset itse voisi hankkia sairaanhoitajattaria! — Ja sitten puhui hän köyhyydestä! Täällä ei ole mitään köyhyyttä — luulisin tuon minä paremmin tietäväni! Mitä sanot sinä?
— En mitään.
— Ei, aivan kuten sanoin. — Mitä pidät hänestä.
— Paljon.
— Tietysti — sileät kasvot ja kaunis ääni, silloinhan naiset jo ovat valmiit.
Kasvatustytär astui äkkiä hänen eteensä ja pani molemmat kätensä rukoilevasti hänen käsivartensa ympäri.
— Oi, jospa sinä tahtoisit!
— Mitä niin?
— Matkustaa pois täältä sen sijaan että muutat viereiseen taloon ja olet lakkaamatta pakoitettu näkemään vanhan kodin silmiesi edessä. Sinä et koskaan tule tuntemaan itseäsi onnelliseksi siinä, et koskaan. — Jos nyt pyydän sinua kaikesta voimastani, koko täydestä sydämestäni — etkö sittenkään tahdo tehdä sitä?
Tohtori Horn ravisti vihastuneesti hänet pois itsestään.
— Lopeta jo nuo tuollaiset juttusi, sanoi hän. Jos sitä tuleekin heitetyksi ulos pesästään, ei kukaan silti voine kieltää jäämästä pesän lähettyviin.
— Sinua ei heitetty — läksit itse siitä.
— Kun pakko käski, tyttöseni, kun pakko käski. Luoja on heittänyt ulos minut. Mutta hän sallii kai minun jäädä paikkakunnalle.
Neiti Inger oli tuokion vaiti, sitten virkkoi hän äkkiä:
— En ymmärrä sinua! Jos olisin sinun asemassasi, en minä kestäisi nähdä vieraiden muuttavan siihen kotiin, jota minä olen rakastanut kautta elämäni. Matkustaisin kauas pois enkä tulisi milloinkaan enää sitä näkemään. Mutta sinä — muutat asumaan viereiseen taloon.
Myhäilyn tapainen lehahti tohtorin kasvoilla, mutta hän seisoi selin tyttöön, niin ettei tämä nähnyt sitä.
— Tietenkin, sanoi hän. Pitäähän minun saada nähdä miten ihmiset täällä vastaanottavat kaiken sen uuden, mikä luultenkin nyt tulee käytäntöön. Minun pitää saada nähdä josko minun parannuskeinoni edelleen kelpaavat, tai heitetäänkö ne kokonaan romukoppaan. Saattaisihan olla, että ne joka tapauksessa kestäisivät koetuksen. —
— Ja elleivät kestä, kuinka silloin käy?
Tohtori kohotti olkapäitään.
— Kuinka silloin käy? Silloin täytän piippuni uudestaan ja nauran itsekseni — ihmisten typeryydelle.
— Etkä ole kantava katkeraa mieltä seuraajaasi kohtaan sen vuoksi?
— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Miksikä sitä tekisin?
Tohtori Horn sanoi aina: "Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon" silloin, kun hän tarkoitti jotakin muuta, kuin mitä oli uskottelevinaan.
Neiti Inger ei ollut koskaan ennen huomannut, että tuon lauseen sointisävyssä oli jotakin valheellista; mutta tänä silmänräpäyksenä hämmästytti se häntä, vaikkei hän tahtonut selvittää itselleen sen syytä.
* * * * *
Muutamia kuukausia kului. Nuori lääkäri muutti vanhaan lääkärin-asuntoon, ja tohtori Horn asettui viereiseen taloon asumaan. — Pienestä vasta-istuttamastaan puutarhasta saattoi hän nähdä vanhaan, johon hän itse oli istuttanut enimmät pensaat, jossa hän tunsi jok'ainoan noista ryhmyisistä puista, raskimatta koskaan kaataa niistä ainoatakaan.
Eräänä aamuna näki hän yhden kirsikkapuun kaadetuksi ja taas eräänä päivänä koko sarjan karviaismarja-pensaita kiskotuksi maasta.
Se tuntui hänestä kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta, kuin iskulta kasvoihin, ja hän mutisi pariin kertaan hampaittensa välitse: "Kuolema ja kadotus!" Mutta kun kasvatustytär huomautti muutoksesta, virkkoi hän mitä ystävällisimmin hymyten:
— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Sehän on miehen oma asia, tahtooko hän hävittää puutarhan.
— Niin, mutta pitäähän saada vähän ilmaakin sisään, uskalsi tyttö lisätä.
Sinä silmänräpäyksenä oli mielenmaltti mennyttä. Tietysti — vanha ei milloinkaan kelvannut — piti raivattaman tilaa uudelle! Uusia instrumentteja leikkauksia varten — uusia puita puutarhoihin — uutta lääkettä pulloihin — kunhan vain oli uutta, niin se kelpasi!
Mutta hän katui heti, että oli paljastanut itsensä noiden valppaiden silmien edessä, jotka tarkkasivat häntä, ja hän lisäsi kohta sen jälkeen:
— Niin no — _minusta_ se tietysti on yhdentekevä. — Lähdetäänkö syömään aamiaista?
* * * * *
Oli sydänkesä, kun tohtori Höjstrup astui lääkärintoimeensa pienessä Juutinmaan kaupungissa ja siihen kuuluvassa laajassa maalaispiirissä, ja alussa kului hänen aikansa niin tarkkaan kaikkien niiden vaatimusten tyydyttämisessä, joita hänelle asetettiin, ja hän oli niin innokkaasti kiintynyt työhönsä, että oli jo myöhä syksy, ennenkuin hän saattoi ajatellakaan mitään sellaista, kuin vieraisilla käyntiä paikkakuntalaisten luona. Mutta mitä hän tässä suhteessa laiminlöi, siitä piti huolta tohtori Horn. Hänellä oli laaja seurustelupiiri, eikä hän koskaan ollut nähnyt luonaan niin paljon vieraita kuin nyt.
Kun hän jälestä kahvin istui nojatuolissaan, nojaten selkäänsä kovaa pielustaa vasten, laski hän valloilleen kaiken rakastettavuutensa ja kuivanlystikkyytensä, huvittaakseen vieraitaan.
Silloin joutui nuori lääkäri luonnollisesti puheeksi — ja tohtori Horn, joka istui sormiellen kirjoituspöydällä olevaa viivotinta tai kiertäen itselleen paperossia, muisti joka kerta, olkapäitään kohauttaen, sanoa:
— Hän saattaa tosin olla varsin hyvä — minä pidän itse asiassa hänestä paljon — mutta hän ei vain ymmärrä lääkärintointansa.
Hän unhotti lisätä, että hänellä ei ollut kerrassaan minkäänlaisia todisteita tämän lausuntonsa tueksi — ja ihmiset eivät muistaneet kysyä. Mutta hiljaa ja hiipien levisi kautta koko paikkakunnan se huhu, että nuorella lääkärillä ei oikeastaan ollut minkäänlaista kokemusta ja että hänen parannuskeinonsa onnistuivat huonosti.
Kukaan ei tiennyt mistä nämä huhut olivat peräisin, mutta ne olivat olemassa ja tekivät varman vaikutuksensa ihmisiin.
Tohtori Höjstrup ei ollenkaan aavistanut mikä oli syynä muutokseen, mutta itse muutoksen hän kyllä huomasi.
Alussa oli hän kohdannut ystävällisyyttä ja luottamusta kaikkialla — nyt tunsi hän ikäänkuin kylmien leyhähdysten huokuvan vastaansa ja muutamissa luuli hän huomaavansa jotakin epäilyksen tapaista.
Tämä johti vain siihen, että hän kahdenkertaisella innolla antautui työhönsä. Hän ei koskaan suonut itselleen rauhaa — hän suunnitteli lakkaamatta parannuksia terveyshoidollisiin oloihin. Hän pakotti vähitellen ihmisiä antamaan arvoa hänen työlleen, ja mitä paremmin he oppivat tuntemaan häntä, sitä lähemmin liittyivät he häneen. Äkillinen kylmyys haihtui vähitellen ja sen korvasi lisääntyvä ystävällisyys.
Köyhät hän hyvin kohta voitti puolelleen. Hänellä oli ominainen, vilpitön tapa kohdella niitä, jotka hänessä herättivät luottamusta.
Kun varsinainen sairaskäynti oli suoritettu, saattoi hän vielä kauan aikaa istua potilaan vuoteen luona ja puhua rauhoittavasti hänen kanssaan — ja lähtiessään puristi hän voimakkaasti tämän kättä — oli se miten musta tahansa.
Silloin saattoi joku vanha työmies rosoisella äänellä ja jotakin kosteaa silmännurkassa sanoa hänelle:
— Ettäs pidätte lukua tällaisesta köyhästä miehestä, kuin minä olen! Ja tartutte käteeni — ja istutte vuoteeni vieressä — ja lohdutatte minua niin ystävällisesti. Oh niin! siihen emme olleet tottuneet vanhan tohtorin aikana — ei, emme kautta sieluni ja Jumalani olleet.
Tohtori Höjstrup hämmästyi.
— Mihinkä sitten olitte tottuneet? kysyi hän.
— Niin katsokaas, hän tuli kun häntä kutsuttiin — se on, kun lähetettiin vaunuilla noutamaan häntä — mutta hän ei joskaan viipynyt puhuakseen lohdutuksen sanoja meikäläiselle. Toista oli ylhäisten luona — siellä hänellä oli ikäänkuin paremmin aikaa, — mutta se ei tullut koskaan kysymykseen meikäläisen miehen luona.
Nuori lääkäri oli ääneti. Sen verran oli hän paikkakunnalla oleskellessaan jo tullut tietämään, ettei Horn ollut köyhien ystävä, mutta häneen vaikutti aina ilkeän hämmästyttävästi, milloin joku puhui pahaa hänen edeltäjästään. Hän oli sellainen vastakohta tälle, että sen sijaan kuin tohtori Hornin luona ei ollut kukaan tervetulleempi kuin se, joka puhui pahaa hänen nuoresta virkaveljestään, saivat ne henkilöt, jotka luulivat voittavansa tohtori Höjstrupin suosion panettelemalla hänen edeltäjäänsä, olla niin varmat aikeensa epäonnistumisesta, etteivät koskaan enää uudistaneet yritystään. Hän räsähti usein kiivaaseen tapaansa ja pyysi päästä kuulemasta kaikkia sellaisia kanteluja — ennen kaikkea hän ei voinut suvaita juoruja — ja vastenmielisintä hänestä oli nurkissa supatteleminen.
— Suoraa menettelyä, mies, sanoi hän kerran eräälle talonpojalle. Sanokaa hänelle itselleen, mitä nyt sanotte minulle, muuten en voi teitä kunnioittaa.
Talonpoika joutui hämilleen.
— Tohtori on hyvä ja antaa anteeksi, sanoi hän. Vanhaa tohtoria, nähkääs, miellytti aina suuresti kuulla uutisia.
Kerran kysyi häneltä muudan mies, miksi hän ei suostunut viljelemään maatilkkua, kuten hänen edeltäjänsä oli tehnyt — aina se olisi jonkun verran tuottanut.
— Minä sen kautta vaan velkautuisin, vastasi tohtori, minä en ymmärrä maanviljelyksestä niin vähääkään.
Toinen nauroi turvallisesti.
— Tohtori Hornpa ymmärsi sitä paremmin. Kaiketihan olette kuulleet jutun, kuinka hän sopi puimamiehen kanssa hinnasta jokaiselta puitavalta nelikolliselta ohria, mutta arvellen mittojen täyttyvän liian nopeaan, meni hän joka aamu luuvaan ja pyyhkäsi kädellään mitat vajemmiksi.
Tohtori Höjstrup oli kavahtanut ylös.
— Minä en tahdo uskoa sitä todeksi, sanoi hän, kuulitteko, minä en tahdo!
Ja hän iski nyrkillään niin kiivaasti pöytään, että toinen säikähti ja puikki tiehensä.
Mutta muutamia päiviä sen jälkeen tuli vanha nainen ja pyysi tohtoria viipymättä seuraamaan häntä. Hänen poikansa oli sairaana, hänellä oli kaulassa iso paise, joka pyrki tukehuttamaan häntä. Tohtori seurasi tuokiossa naista, suoritti nopean leikkauksen, ja sairaan tila tuli heti paremmaksi. Silloin pani vaimo vanhus kätensä ristiin, ja ilokyyneleet vierivät hänen ryppyisiä poskiansa pitkin.
— Oi, Herra Jumala, kuinka nyt olen iloinen, etten antanut petkuttaa ja taivuttaa itseäni, sanoi hän.
Tohtori loi kysyvän katseen sairaaseen; mutta tämä vain ravisti päätään. Silloin vaimo vanhus tarttui luottavaisna tohtorin käteen ja sanoi:
— Teidän _pitää_ saada tietää — että voitte olla varuillanne.
Tohtori katsoi häneen edelleen yhtä hämmästyneenä, mutta nainen jatkoi yhtä sitkeästi:
— Näettekös — kun läksin täältä noutamaan teitä, tuli vanha tohtori vastaani.
— Minne matka? sanoi hän.
— Lähden käymään lääkäriä pojalleni, sanoin. — Häntäkö? virkkoi hän juurikuin ylenkatseellisesti. — Niin olen aikonut, sanoin. — Miettisitte ensin tarkoin, sanoi hän — sillä ei hänestä ole minnekään. — Oli se vähän outoa minusta kuulla, sillä onhan vanha tohtorikin oppinut mies — mutta sitten ajattelin: se on varmaan vain kateus, joka hänessä puhuu. Ja niin menin sinne, minne itse tahdoin — Jumalan olkoon kiitos ja kunnia!