Part 8
Historiallis-valtiolliset tekijät ovat sitten riipineet valtakunnalta sen muun vanhan saksalaisen leiman. Kun v. 1867 luotiin sen valtiollinen muoto Itävallan ja Unkarin välisenä unionina, ajateltiin epäilemättä saksalaista ylivaltaa toisella puolen Leithaa kuten maadjarilaista toisella puolen; siis selvä kahtiajako, kun ei voitu saavuttaa yhteyttä. Madjaarilainen ylivalta idässä onkin ollut voimassa siitä pitäen; unkari on valtionkieli, jota ilman ei esim. voi päästä Unkarin valtiopäiville. Toisin on kehitys muodostunut Itävallan puolella valtakuntaa. Saksa määrättiin armeijan, mutta ei suinkaan valtion kieleksi. Valtiopäivillä olivat saksalaiset aluksi vallitsevina; mutta tämä muuttui Berlinin kongressin jälkeen 1878, joka toteutti hallitsijahuoneen hartaan halun asettamalla Bosnian-Herzegovinan Itävalta-Unkarin hallinnon alaiseksi. Vastustamalla tätä »Bosnian seikkailua» rikkoivat saksalaiset pahoin välinsä itse hallitsijan kanssa; ja samalla he menettivät itse asiassa valtiollisen esikoisoikeutensa, sillä siitä saakka on Itävallan hallitus etsinyt päätukeansa muista aineksista, nimenomaankin puolalaisista.
Jos sitten ajattelemme jäljellä olevaa mahdollisuutta, valtakuntaa suorastaan slaavilaisten johdossa, puhuu sen puolesta se seikka, että slaavilaisia, rotuna katsoen, on lukumäärältään enimmän, nimittäin lähes puolet koko väestöstä; lähinnä tämä tuntuva slaavilaisvärihän maksoi Itävallalle sen paikan Saksan valtiokerhossa. Mutta slaavilaiseksi valtioksi saattaa se kuitenkin kaikkein vähimmin tulla; siksi ovat slaavilaiset liiaksi hajallaan — ensinnäkin pohjois- ja eteläslaaveina saksalaisten, madjaarien ja romanialaisten leveän salvan erottamina, sitten eri kansoihin jakautuneina kummallakin sivustalla — asuvat liiaksi reunamilla ja ovat vihdoin kultturinsa puolesta verrattain kehittymättömiä. Ainoastaan satunnaisesti ovat slaavilaiset senvuoksi voineet aikaansaada mitään suurempaa kokoomusta, kuten »slaavilainen unioni» eduskunnassa 1909—11 (125 miestä, niiden joukossa ei yhtään puolalaista ja vain muutama ruteeni). Ja vaikkapa ei näinkään olisi, niin luopuisihan valtakunta suorastaan historiallisesta tehtävästään, jos se itse sulautuisi samaan slaavilaisuuteen, jota vastaan se on asetettu Europan suojaksi.
Ei siis mikään seikka lievennä sitä raskauttavaa asiaintilaa, että tämä suurvalta on kokonaan hajaantunut eri kansallisuuksiin. Katkottujen jokilatvojen pienet viittaukset kartalla ovat kasvaneet merkitykseltään niin suuriksi, että ne vallitsevat koko näköalaa. Tässä valtakunnassa, jossa joka neljäs ihminen on saksalainen, joka viides madjaari, joka kuudes tsekkiläinen, melkein joka kymmenes puolalainen tai vähävenäläinen, ei ole merkkiäkään omasta kansallisyhteydestä. Mutta silloinpa puuttuu siltä myöskin itse perusta nykyaikaiselle valtio-olemukselle. Se on syvänä vastakohtana meidän aikamme omituiselle valtioaatteelle.
Nykyaikainen valtio liittyy näet mitä likeisimmin kansaan. Kansa on ihmissuvun elävä tunnusmerkkinen laji ja valtio on sen järkevä järjestömuoto. Ne tarvitsevat toisiansa niinkuin elämä ja henki. Vain siten voi valtiokin saavuttaa sen, mikä yksilölle on korkeinta, oman personallisuuspäämääränsä. Materialisti luulee, että tämä päämäärä on ainoastaan saada jauhetuksi mahdollisimman suuri määrä yhteiskuntaonnea. Idealisti tietää, että valtion päämäärä on työskennellä _kansansa personallisuuden täydellisentämiseksi_.
Niinkuin yksilön täytyy työskennellä sielunsa vapahtamiseksi, samalla kuin hän täyttää tehtävänsä yleisessä kultturityössä, aivan samoin on nykyaikaisen valtion edistettävä kansan personallisuuden kehitystä tehtäviensä ohella valtiokerhossa. Sen täytyy puoltaa paikkaansa avustamalla yleistä historiallista kehitystä; mutta ennen kaikkea täytyy sen perustaa olemassaolonsa oman personallisuutensa itsetietoisuuteen. Tämä on meidän aikamme kansallisuusperiaatteen sisällys, joka vaatii jokaiselle kansalle oikeutta valtion muodostamiseen ja kansallista perustaa jokaiselle valtiolle; se ei ole mitään muuta kuin _personallisuusperiaatetta_ laajemmalla pohjalla.
Ei millään nykyajan valtiomuodostumalla ole historiallista tehtävää niin selkeästi lippuunsa merkittynä kuin Itävalta-Unkarin valtakunnalla. Me olemme sen nähneet jo tämän valtakunnan historiallista syntyä tarkastaessamme. Ulkonaisessa suhteessa on sen olemassaolo valtiokerhossa siis erinomaisen hyvin perusteltu. Sisällisessä suhteessa havaitsemme, että siltä puuttuu todellinen olemassaolon syy. Sillä ei ole mitään omaa tarkoitusperää yleisen kultturitehtävän ohella. Siltä _puuttuu personallisuus_.
Mitä tämä merkitsee käytännössä, näkee parhaiten jos asettuu mielessään yksityisen kansalaisen asemaan. Ruotsalaiselle esim. eivät _kansallisuus_ ja _lojalisuus_ — uskollisuus kansaa ja valtiota kohtaan — ole ristiriitaisia, sillä ne ovat yhtä; edistäessään kansallisia pyrintöjä palvelevat he samalla valtion etuja. Toisin on itävaltalaisen laita; saattaa hyvinkin helposti sattua, että hänen kansallistuntonsa ja kansalaisvelvollisuutensa joutuvat ristiriitaan. Jos hän esim. on saksalainen, niin täytyy hänen tuntea luontaista myötätuntoa saksalaisia kansallistehtäviä kohtaan; mutta nämä voivat joutua ristiriitaan Itävallan valtiollisten tehtävien kanssa, joita hänen kansalaisena tulee palvella. Näin joutuu hän kahden oikeutetun vaikutelman väliin. Isänmaanrakkauden tunnevaikutin, joka perustuu elävään yhteenkuuluvaisuuteen erikoisen kansan kanssa, nousee hänen sielussaan sitä henkistä vaikutinta vastaan, jonka perustana on käsitys lainkuuliaisuudesta ja uskollisuudesta yleisiä historiallisia perimyksiä kohtaan. Mutta tällaiset siveelliset ristiriidat alamaisten rinnoissa uhkaavat ajan pitkään lamauttaa valtion. Itsenäisen valtiopersonallisuuden puutteen kohtalokkaana seuraamusilmiönä on tässä se, että valtion täytyy jäädä ilman sitä kaikkea muuta voimakkaampaa kannatusta, jonka nimenä on sen poikien todellinen ja ehjä isänmaanrakkaus.
Itävalta-Unkarin suurvalta on siis nykyisessä muodossaan suoranainen haaste kansallisuusperiaatetta vastaan. Emme voi odottaa, että tämä haaste jää seurauksitta. Täytyy olettaa, että loukattu kansallisuusaate koettaa saavuttaa oikeuttansa. Siis taistelu kansallisuuden ja lojalisuuden, nykyaikaisen valtioaatteen ja historiallisen perimystehtävän, valtion sisäisen ja ulkoisen elämänperusaatteen välillä 20. vuosisadan kultturiasteella — se on kuva, jonka meitä pitäisi kohdata, jos tieteellinen arvio on oikein tehty.
Sen todellisuudessa kohtaammekin. Sittenkun vanha suuri kahnaus yleisten keisariusperimysten ja paikallisen itäisen tehtävän välillä oli päättynyt jälkimäisen voittoon, on Itävalta-Unkarin valtakunta joutunut sisäisen kahnauksen valtaan, jossa nykyajan molemmat valtiolliset päävoimat ovat vastakkain. Tämä juuri tekee tämän valtakunnan valtiotieteilijälle niin tavattoman mielenkiintoiseksi; se on samanlaatuista mielenkiintoa, jota lääkäri tuntee pulmalliseen patologiseen tapaukseen, josta hän toivoo voivansa lukea terveyden perustuslakeja.
Kiinnitämme nyt huomiota suuren aatetaistelun pääkohtiin itävaltalaisen suurvallan alueella.
Kansallisuusperiaate vaikuttaa kahta tietä: yhdistävästi, missä kansa on ollut laajempi kuin valtiorajat, mutta hajoittavasti, missä valtio on ollut laajempi kuin kansallisuusrajat. Edellinen on ollut Italian ja Saksan kohta. Jälkimäinen Balkanin niemimaan ja on myöskin Itävalta-Unkarin.
Täällä täytyy siis kansallisuusaatteen ilmetä _keskipakoisvoimana_, joka pyrkii irroittamaan eri heimoalueita valtakunnanyhteydestä ja toisistaan. Tällöin on lähinnä ajateltava kallistumista ulospäin, pyrkimystä liittämään erotettuja kansoja rajojen ulkopuolella oleviin heimolaisiinsa. Nähdäksemme, kuinka pitkälle tämä irtipyrkimys on kehittynyt, teemme vielä kerran kierroksen valtakunnan reunamaita pitkin.
Mitä silloin ensinnäkin tulee Galitsian kansoihin, ei ennakolta odottaisi irtautumishankkeilla olevan sanottavaa vastakaikua, koskahan niillä rajan ulkopuolellakaan ei ole itsenäistä valtiota odotettavissa; heillehän tulisi vain vaihdettavaksi itävaltalainen esivalta venäläiseen. Varsinkin luulisi tämän vaihtoehdon tuntuvan vastenmieliseltä _puolalaisista_, katsoen siihen suureen vaikutusvaltaan — paljoa suurempaan kuin väkiluku ja kultturitaso oikeuttavat — jonka he vuodesta 1878 viime aikoihin saakka ovat joutuneet saamaan valtakunnassa. Siitä huolimatta ilmoittaa ruteenilaisen Sembratowyczin kirjanen »Polonia irredenta» (1903), että tämä on uuden valtiollisen suunnan pyrkimys puolalaisessa Galitsiassa (»Stanczykit»); ajatus on näet se, että Puola olisi ensin koottava yhteen Venäjän ylivaltiuden alle (Saksan 3 ja Itävallan 4¼ liitettävä Venäjän 7¾ miljonaan), jotta sitten, hetken tullen, voitaisiin helpommin vallata vapaus takaisin. Varsin polttavaksi lienee tämä ohjelma kuitenkaan tuskin vielä tullut — huolimatta juhlallisuuksista Krakaussa heinäkuussa 1910, jolloin puolalaiset kaikista maista viettivät muistojuhlaa Jagellon voiton johdosta Saksalaisesta ritarikunnasta v. 1410 — ja Galitsia saanee vielä kauan odottaa tuloansa »Puolan Piemontiksi». _Ruteenilaisille_, joiden vapaa entisyys lopullisesti päättyi Pultavan taistelukentällä 1709, kajastaa tämmöinen tulevaisuus vielä kauempana; ja niillä 20 miljonalla Venäjällä, joita 1876 kiellettiin käyttämästä omaa kirjakieltään, on pikemminkin syytä kadehtia itävaltalaisia veljiänsä kuin päinvastoin.[10]
Toisin on asia niiden kansanainesten suhteen, joiden vetopesät ovat rajantakaisissa kansallisissa kuningaskunnissa. Siinä asemassa ovat muut reunamilla asuvat kansallisuudet.
Ensinnäkin _romanialaiset_ Bukovinassa ja Unkarissa; ja jo 1890 kuulemme heidän eräässä kansalliskongressissa lausuvan, että he tuntevat olevansa »ykstoistamiljonaisen kansan» jäseniä. Samalla korostivat he kuitenkin uskollisuuttaan Habsburgien kruunulle; eikä tämä joutunekaan, huolimatta vihasta unkarilaisia vastaan (ks. tuonnempana siv. 133), todenperään koetteelle niin kauan kuin tältä kansallisuudelta puuttuu ylempää luokkaa johtajaksi irtaumisliikkeessä.
Sitten tapaamme _serbialaiset_, joilla on kaksikin kansallista kiinnepistettä, nimittäin Serbia ja Montenegro. Jo tämä hajaannus vetovoimassa on kuitenkin ehkäisevä seikka, kun näet noiden molempain vetonapojen välillä helposti voi syntyä kahnausta. Vetovoimaa heikentää vielä kansallisvaltioiden pienuus: Serbiassa on vain 2½ ja Montenegrossa ¼ miljonaa,[11] yhteensä tuskin yli puolta suurvallassa asuvien heimoveljien lukumäärästä. Kaikkeen tähän tulee lisäksi uskonnollinen hajaannus Tonavan-Saven kahden puolen, kreikan-uskoisten serbialaisten ja roomalaiskatolisten kroatilaisten välillä. Niinpä ei ole kumma että »Illyrian unelmaa», Tonavan ja Adrian välistä Suur-Serbiaa, unelmoidaan eri puolilla rajaa eri muodoissa: toisaalla Kroatian, toisaalla Serbian johdossa olevana. Tämä eroavaisuus heikentää tietenkin tuntuvasti unelman toteuttamismahdollisuuksia. Pulan aikana 1908 (ks. tuonnempana) jakautuivatkin kroatialaiset: osa seurasi suurserbialaista yllytysliikettä (valtiopetosjutut 1900), toinen osa pani toimeen suoranaisen vastajärjestön.
Tulee sitten italialainen kysymys. Ja täällä tapaamme vihdoin varman ja selvän ohjelman, _»Italia irredenta»_, joka viimeksi 1909 on ilmennyt Tyrolissa sekä 1910 Istriassa meluisina mielenosoituksina, joista muutamilla on ollut suorastaan maankavalluksen sävy. Tämä on, kuten tunnettua, vain kansallisuusaatteen suoranaista soveltamista pyrkien täydentämään Italian yhdyntää, missä kansaa vielä on kansallisvaltion ulkopuolella. Erikoisesti Itävaltaa vastaan kohdistuu tässä hengessä Milanossa sijaitseva »Assoziatione Patria pro Trento e Trieste», jolla on noin 100 haaraosastoa. Mutta siinä on se vika, että liike joutuu riitaan irtipyrkijäin puhtaasti käytännöllisten etujen kanssa. Niin varsinkin Triestin kaupungissa; nyt suurvallan pääsatamana, jota tukee koko valtakunnan keskitetty meriliikepyrkimys ja joka juuri sen nojalla on sivuuttanut vanhan suuren Venetsian, tulisi se Italiassa olemaan vain yksi monien joukossa, menettämään kaikki poliittiset etuutensa kilpailussa ja siis sangen pian vaipumaan toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyy vielä hillitsevänä aiheena valtiollinen liitto Itävallan ja Italian välillä ja oleellisena esteenä se suurpoliittinen näkökohta, että Triest on Saksan kansan ainoa akkuna Välimerelle; »se, joka yrittää ottaa Triestiä», sanoikin senvuoksi Bismarck, »syöksyy Saksan miekankärkeä vastaan.» Italialaisen kansanaineksen irtaumisliike onkin ylipäänsä tähän saakka pysähtynyt vaatimaan itsehallintoa eteläiselle Tyrolille sekä omaa yliopistoa (oikeus- ja valtiotieteellistä tiedekuntaa); viimeksimainittu kysymys, joka jo 1904 aiheutti verisiä yhteentörmäyksiä Innsbruckissa ja 1908 Triestissä, on vuodesta 1910 ollut hallituksen ohjelmassa, mutta Wieniin perustettavana.
Valtakunnan toisessa länsikolkassa tapaamme _tsekkiläiset_ yhtenä jäsenenä slaavilaiskansain perheessä, vaikkakin vain kapean kannaksen yhdistämänä itäiseen emämaahan. Täällä on useita kertoja kuultu kaikuja suuresta _panslavisti_-liikkeestä, jonka vaikutus tietenkin saattaisi olla sama kuin torpedon Itävallan arkin alla. Historia muistaa tällaisia oireita kumousvuodelta 1848 Pragissa ja unionivuodelta 1867, jolloin böömiläiset ilmaisivat tyytymättömyyttään pyhiinvaelluksella Moskovaan. Kuulemme yhä lausuelmia samaan henkeen, kuten venäläisten ylioppilaiden vierailun aikana Pragissa 1900, »sokol»-juhlilla[12] samassa paikassa 1901 ja viimeksi »yleisslaavilaisessa kongressissa» siellä v. 1908 (tsekkiläisiä, puolalaisia, ruteenilaisia, kroatilaisia, serbialaisia, bulgarialaisia ja venäläisiä). Vuoden 1901 juhlilla sai liike suorastaan räikeän ilmauksen ehdotuksessa korottaa Juhana Huss, vanha roomalaiskirkon pannaanjulistama luopio, kansallispyhimyksen arvoon kreikkalais-katolisessa kirkossa. Ymmärtää helposti, että tätä kunniaa ei tarkoitettu uskonpuhdistajalle, vaan intohimoiselle saksalaisvihaajalle. Tsekkiläisten koko panslavismi ei ilmeisesti olekaan muuta kuin heidän saksalaisvihansa nurja puoli. Todellista pyrkimystä irtautumaan valtakunnasta ja heittäytymään Venäjän laajaan helmaan tuskin käynee siitä päättäminen: puoluejohtaja Kramarzin vaellus Pietariin 1910 (»Neue Freie Pressen» mukaan »slaavilaisena trubadurina primadonnansa luokse») solmitakseen »neoslaavilaisia» suhteita, näyttää päinvastoin vähentäneen hänen vaikutusvaltaansa kotona Böömissä.
Jäljellä on sitten pääkysymys, Itävallan _saksalaisten_ suhde lailliseen esivaltaansa ja Saksassa oleviin heimolaisiinsa. Ensi aikoina näistä eroamisen jälkeen v. 1866 eivät he olleet erin halukkaita jälleen yhtymään, yksinkertaisesti siitä syystä, että he toivoivat voivansa paremmin valvoa lähimpiä etujansa oman valtiovallan alaisina kuin kilpailussa toisten saksalaisten kanssa. Tätä aikaa kesti vuoteen 1879, mihin saakka saksalaisilla oli ylivalta itävaltalaisessa valtakunnanpuoliskossa; he ovat silloin n. s. »perustuslakipuolueena» itävaltalaisen valtioaatteen uskollisimpana tukena. Menetettyään enemmistön eduskunnassa ja samoin keisarin luottamuksen muuttui heidän asemansa kuitenkin toiseksi. Tuntuu siltä, että kansallisuusaatteen pitäisi nyt helpommin voida vaikuttaa heihin; ja onhan tässä lisäksi huomioonotettava tavallista suurempi vetovoima, joka lähtee suurvallasta, vieläpä sellaisesta kuin Saksa. Onkin todella ilmaantunut »saksalaisradikalinen» virtaus, jonka pyrkimyksenä oli yhdyntä Saksan liittovaltakuntaan; huuto »Hoch und Heil den Hohenzollern» (eläköön Hohenzollernit!) on kerran (1902) kajahtanut Itävallan edustajakamarin seinien sisällä. Mutta se oli vain edustajaryhmä, jolla suurimmillaan ollessaan 1900 oli 21 ääntä ja joka seuraavissa vaaleissa 1907 hävisi melkein olemattomiin. Sen johtajat (Schönerer ja Wolf) kunnostivat itseään enemmän keuhkojensa voimalla kuin tekojensa valtiollisella aistilla ja älyllä. Tulemme tuonnempana näkemään sisäiset syyt, miksi tämä yritys ei päässyt juurtumaan maassa. Mutta ratkaisevaa näyttää olevan se, että toisella puolella rajaa tuskin tapaa myötäistä virtausta. Tosin pitävät »suursaksalaiset» ajatusta vireillä, mutta virallisen Saksan käytös on täysin moitteeton ja onpa kyseenalaista tokko valtioviisaat valtakuntasaksalaiset edes pitäisivät saksalaisen Itävallan yhdistämistä Saksan liittovaltakuntaan nykyisissä oloissa edullisena. Syy tähän tulee esitettäväksi toisessa yhteydessä, Saksaa koskevassa luvussa. Tässä huomautettakoon ainoastaan, että Itävallan saksalaisia pidetään »saksalaisen rodun pehmeimpänä epämuodostumana» (Ratzel), jossa germanilaisen järjestö- ja hallitsijavaiston leima on heikoin; käsitys, jota heidän suuren valtiollisen äänenpitonsa suinkaan ei tarvitse kumota.
Tämä kiertokatsaus osoittaa, että valtiollisille irtaumispyrinnöille ei nykyään ole annettava erin suurta merkitystä. Kansallisuusaatteelta puuttuu tällä toimialalla ympärystän pääkansojen kannatuksen tukea; sillä Venäjä ja Italia samoin kuin Saksakin ovat suurpoliittisista syistä siksi paljon Itävalta-Unkarin säilymisen puolella, etteivät halua suosia tällaisia pyrkimyksiä. On kuitenkin aina pidettävä mielessä, että joskus ei tarvita muuta kuin yksi konjunkturi kaatamaan nurin tällaiset takeet ja laskemaan padotut virtaukset valloilleen. Niinpä on epäilemättä lukuunotettavien mahdollisuuksien piirissä, että Habsburgien hallitsijasuvun hajoaminen voisi aiheuttaa samanlaatuisen selkkauksen kuin Oldenburgien suvun Tanskassa, jonkahan johdosta Holstein jälleen liitettiin Saksan valtakuntaan. —
Mutta joskaan Itävallan valtakunta ei nykyhetkellä ole samassa tilanteessa kuin ne kuolemaantuomitut rikolliset, jotka muinoin revittiin kappaleiksi hevosten välissä, niin tulemme sensijaan näkemään että kansallisuusperiaate korvaa vahingon toisella taholla: eri kansallisuuksien suhteessa toisiinsa valtakunnan sisällä, heidän halussaan sortaa toisiansa, eli kuten Blaskovich sanoo »rotuimperialismissa». Tämä selittää suureksi osaksi suhteellisen levon valtakunnan rajoilla: likeisemmät keskinäiset kiistat ovat näiden kuumaveristen kansojen mielessä työntäneet ulkoiset pyrinnöt taemmaksi.
Näistä kohtaa meitä ensi sijassa lähes tuhatvuotinen _kieliriita saksalaisten ja tsekkiläisten välillä_ Böömissä; ja kun tämä riita on osana eräässä maailmanhistoriallisessa kahnauksessa, kiinnitämme siihen hiukan lähempää huomiota.
Germanilaista kansainvaellusta länttä kohti seurasi slaavilainen asutus edellisten jättämillä mailla, ja vasta 1200-luvulla alkavat germanilaiset vallata takaisin vanhaa aluettaan. 1300-luvulla puhuttiin vielä vendien kieltä Leipzigin torilla, ja vielä 200 vuotta sitten saattoi Hannoverissa kuulla slaavilaista murretta. Meidän päivinämme on — jos emme ota lukuun vendiläisiä kielisaarekkeita Lausitzissa — jäljellä ainoastaan yksi haara näitä länsislaaveja. Ne ovat tsekkiläiset.
Tämän kansan kamppailun historia olemassaolostaan Böömissä on historiaa, jossa on monta draamallista kohtaa. Uskontosotien kauhut ovat siinä yhtyneet kansallisvihaan aikaansaaden traagillisia vaikutuksia. On ollut aikoja, jolloin annettiin palkintoja saksalaisten nenistä, 100 markkaa hopeaa yhdestä kilventäydestä. Ensimäisen Habsburgilaisen Böömin valtaistuimella piti puhua latinaa kansalle, kun hän ei osannut tsekinkieltä eikä saanut puhua saksaa. Yleinen historia on pannut muistiin tämän edestakaisin lainehtineen taistelun päävaiheet: 1409, jolloin saksalaiset professorit ja ylioppilaat poistuivat Pragista, 1620, jolloin Böömin kuningas menetti kruununsa Valkealla vuorella, 1897, jolloin katumellakat pääkaupungissa uusivat Wenzelin päivien muistoja.
Ensinmainittu käännekohta aloitti tsekkiläisen ylivallan aikakauden; toinen saksalaisen valtakauden, joka uhkasi painaa tsekinkielen murteeksi omassa maassaan samalla kuin valtiollinen vapaus tyyten tukahutettiin (1749). 1800-luvulla tapahtui slaavilaisten nousenta _Palackyn_ ja _Riegerin_ johdolla, vallankumous 1848 nostatti vieläkin enemmän kansallistuntoa ja liitti valtiollisia pyrkimyksiä liikkeeseen; mutta vasta saksalaisten jouduttua vähemmistöön valtakunnanneuvostossa 1879 on taistelu alkanut käydä suuremmassa mitassa. Taaffen kieliasetus 1880 antoi tuulta tsekkiläisten purjeisiin, 1884 menettivät saksalaiset enemmistön maapäivillä, 1890 raukesi yritys sovitteluun heidän ja vanhatsekkiläisten välillä maan jakamisen pohjalla eri kielipiireihin, ja vihdoin saattoivat _Badenin lait 1897_, joiden mukaan Böömin virkamiesten tuli osata molempia kieliä, taistelun huippuunsa; sillä tällöin tunsivat saksalaiset, joiden tietenkin on vaikeampi oppia paikalliskieltä tsekkiä kuin tsekkiläisten oppia maailmankieltä saksaa, lopullisen tappion uhkaavan. Jarrutuksella valtakunnanneuvostossa aikaansaivat he Badenin ja hänen lakiensa kukistuksen.
Toinen vakava sovinnonyritys 1900 raukesi yhtä tuloksettomasti. V. 1908 täytyi hallituksen ryhtyä suojelemaan saksalaisia Pragissa roskaväkeä vastaan, mistä oli seurauksena hallitusvaihdos _Beck-Bienerth_. Uusi hallitus koetti ratkaista kysymystä vuoden 1909 valtakunnanpäivillä, mutta silloin tekivät tsekkiläiset kaiken valtiopäivätyön mahdottomaksi: he tahtovat näet saada kysymystä siirretyksi Böömin maapäiville, missä heillä on enemmistö — mutta tämä ei ole voinut työskennellä jälkeen vuoden 1908 saksalaisten jarrutuksen vuoksi. Viimeksi syksyllä 1910 yritettiin turhaan sovintoa; ainoastaan eräs »kansallispoliittinen komissioni» ylläpitää vielä heikkoa sovinnon toivoa.
Mistä riidellään? On kaksi jyrkästi eroavaa ohjelmaa vastakkain. Tsekkiläiset tahtovat »tasa-arvoisuutta», s. o. käytännössä tsekinkielen vaihtoehtoista kelpoisuutta myöskin saksalaisella kielialueella. Saksalaiset vaativat »yksikielisyyttä», kutakin kieltä omalla alueellaan. Tämän yhteydessä tahtovat saksalaiset saksalaisen alueen erottamista, oikeudenhoidon ja hallinnon alalla toteutettuna aina »kansalliskuurioihin» saakka maapäivillä ja kaksoisalaosastoihin käskynhaltijan virastossa. Tätä katsovat tsekkiläiset kruununmaan hajoittamiseksi, jota he puolestaan eivät halua.
Minkälainen on todellinen asema? Tilasto osoittaa matemaattisen suhteen molempain kansain välillä Böömissä kulkevan jokseenkin »kultaisen leikkauksen» mukaan: saksalaisia 37—38 prosenttia. Kartta näyttää jälkimäisten asuvan 3—10 peninkulman levyisellä kehyksellä, ainoa aukko Slesiaan päin; aukossa itäänpäin on suuri kielisaari Iglaun luona ja useita pienempiä kielisaarekkeita. Tämä maantieteellinen sijoitus vaikeuttaa ilmeisesti suuressa määrässä lopullista ratkaisua kruununmaan kahtia jakamisen avulla. Toiselta puolen on 90 % kunnista selvästi kansallisvärisiä.
Mikä on kiistan merkitys? Habsburgien valtakunnalle merkitsee se mitä hankalinta kahletta jalassa, pääestettä laajenemiselle kaakkoonpäin, madjaarien ja puolalaisten suhdatonta vaikutusta sisäpolitiikkaan. Mutta Böömin kieliriidalla on myöskin yleistä merkitystä. Siinä on toistaiseksi _germanilaisuuden ja slaavilaisuuden välisen taistelun_ tärkein polttopiste. Silmäys kansallisuuskartalle osoittaa tsekkiläisten täällä olevan slaavilaisen pääarmeijan etuvartiona, tunkeutuen germanilaisen aineksen keskuuteen niin syvälle että jälkimäisen alue täällä on vain puolet sen leveydestä ylempänä ja alempana. Germanilaisuutta uhkaavaa vaaraa lisää vielä se, että läntisimmältä tsekkiläisasemalta Tausin luona on vain vähän yli 40 peninkulmaa itäisimmälle ranskalaiselle Elsassissa. Tässä on siis se kriitillinen kohta, jossa romanilaiset ja slaavilaiset heimot pyrkivät yhtymään eristääkseen ja saartaakseen germanilaisuuden.