Part 7
Irrallisin luonnoksin ja ikäänkuin pitkän matkan päästä olemme nyt tarkastaneet muutamia tapauksia siitä luontaisesta valinnasta, jonka nojalla suurvaltoja syntyy ja vaihtelee valtioiden sikermässä. Olemme tavanneet kaksi pääasiallista muotokuntaa: toisaalta rikkauden aineelliselle pohjalle rakentuneen Portugalin ja Hollannin, joiden ulkonaisena muotona on emämaa laajoine siirtomaineen — toisaalta sotilaspoliittiselle perustalle rakentuneen Turkin ja Ruotsin, jotka säilyttävät päämaan ja alusmaiden alueellisen yhteyden. Se on vanha vastakohta Kartagon ja Rooman välillä; meidän päivinämme se on kasvanut yli maailman ulottuvaksi vastakohdaksi Englannin ja Venäjän välillä. Mutta olemme myöskin, Espanjassa, havainneet sekalaisemman muodostuman, jossa on kummankin muotokunnan tunnusmerkkejä, vaikka se epäilemättä sisäiseltä luonteeltaan on lähempänä jälkimäistä.
Olemme edelleen nähneet selviä esimerkkejä, kuinka tärkeätä suurvallan synnylle ja kestännälle ovat asema, laajuus, luonnolliset rajat, kansallinen yhteys, keskitetty valtiomahti, taloudellinen kukoistus. Ennen kaikkea olemme luulleet huomaavamme, että tehtävä vaatii määrättyä sopusuhtaa valtiovallan ja yhteiskunnan — poliittisen ja sosialisen elämän — voimien kehityksessä.
Näillä kokemuksin siirrymme nyt toden perään kuolleiden maailmasta elävien ilmoille.
III. ITÄVALTA-UNKARI
Historiallinen synty. — Valtiollinen tehtävä. — Asema. — Yleinen ja taloudellinen tilasto. — Luonnoton rajainmuodostus. — Kansallinen hajaannus. — Madjaarien, saksalaisten vaiko slaavien ylivalta? — Valtiopersonallisuuden puute. — Hajaannusilmiöitä valtakunnassa. — Kieliriita Böömissä. — Muita kansallisuuskiistoja. — Yhteiskunnallisia ja uskonnollisia vastakohtia. —- Eduskuntainen sekamelska. — Parannuskeinoja: yleinen äänioikeus Itävallassa 1907. — Valtiollinen kahtiajako. — Unionipula 1905—1910. — Arvio. — Ulkopolitiikka. — _Makedonian_ kysymys. — _Bosnian_ kysymys: »yhdistyspulma» 1909. — Suhde ulkovaltoihin.
_Itävalta-Unkarin_ suurvalta juontaa juurensa aina Rooman keisarikunnasta saakka, eikä ole vielä kuin hiukkaista yli yhden miespolven aika siitä, kuin viimeiset italialaiset maat, jotka olivat tämän perimyksen mukana tulleet, siitä irtaantuivat. Vanha roomalainen keisarikruunu, jonka Kaarle Suuri oli uudelleen ottanut käytäntöön vuonna 800, liitettiin näet v. 962 lopullisesti hänen jättämänsä perinnön saksalaiseen osaan. Sen kantaja oli samalla »kristikunnan asianajaja ja maallinen päämies», arvoltaan kaikkia muita monarkkeja edellä; ja valtakunta oli nimeltään »Heiliges römisches Reich deutscher Nation»: Saksan kansan pyhä roomalainen valtakunta.
Tämä valtakunta on siis ensimäinen kristillinen suurvalta, varsinainen »monarkia», joka edusti maallista miekkaa paavinkirkon hengellistä miekkaa vastaan. Uudemman ajan alussa näytti siltä kuin keisarivaltionaate tosiaankin toteutettaisiin Habsburgien yleismonarkian muodossa. Kustaa Aadolfin miekka ja Richelieun valtiotaito ehkäisivät tämän, suurvalta mureni yhä enemmän paljaiksi määritelmiksi, ja tuli aika, jolloin se, — käyttääksemme Voltairen tunnettua arvostelua — »ei ollut pyhä eikä roomalainen eikä edes valtakunta». Kun Ranskan vallankumouksen myrsky kulki Europan yli, kaatuikin tämä vanha rakennus helposti.
Ajan oloon oli kuitenkin sen siimeksessä syntynyt lujempi aluemuodostuma, joka kykeni pysymään elossa vanhan valtakunnan jälkeen ja kantamaan sen keisarinimeä, vaikkakaan ei kaikkia sen perimyksiä, meidän aikaamme saakka. Itävallan valtakunnan varttuminen on tavallaan tapahtunut rinnan keisariaatteen heikkenemisen kanssa. Tie oli keskiajan tavallinen: feodalisia yhtymiä, perinnön tai sopimuksen nojalla, jonkun keskusmaan ympärille. Ja tämä keskus oli Wienin tasanko — Alppien porstua, Tonavan ja March-Oderin suuntia kulkevien kansainteiden risteysseutu.
Tälle paikalle perusti Kaarle Suuri, vähää ennen keisariksi-kruunaustaan, »markin» eli sotilasrajan kristikunnan vihollisia, avaareja vastaan. Avaarit kukistettiin ja katosivat historiasta, mutta heidän jälkeensä nousi uusi vaara idästä, madjaarit. Silloin uudisti Otto Suuri, vähää ennenkuin hän sai keisarikruunun, markkimaan heitä vastaan nimellä Ostmark, itämaa, ja 900-luvun lopulla kuulemme ensimäistä kertaa nimen »Österreich», Itävalta.
Tämä valtakunta oli siis perustettu kristikunnan rajalle suojamuuriksi kristikunnan vihollisia vastaan idässä. Vielä kerran, ja suuremmassa laajuudessa kuin milloinkaan ennen, vaadittiin sitä suorittamaan tätä tehtävää, nimittäin turkkilaisten rynnistyksen aikana. Tämä vaara sai Tiszan varrella olevan madjaarien valtakunnan liittymään yhteen Itävallan kanssa, ja madjaarit ryhtyivät nyt sovittamaan vanhoja syntejänsä Europaa vastaan ottamalla osaa puolustukseen. Näin on yhdistynyt Itävalta-Unkari vuodesta 1526 ollut »markkina» turkkilaisia vastaan, ja vasta 1880-luvulla uskallettiin poistaa viimeinen heitä vastaan järjestetty »sotilasraja».
Europan vuoksi, sen kultturin varmuusvahtina itämaiden alempia rotuja vastaan, on siis Itävallan valtio elänyt kaikkina aikoina. Harvoin esiintyy historiassa mitään valtiomuodostumaa, jonka historiallinen tehtävä on näin ilmeisen selvä; ja se saapi samalla omituisen valaistuksensa siitä, että sen olemassaolon oikeutus on alusta saakka ollut suuremmassa tarkoitusperässä, toisten tehtävien suorittajana kuin vain itsesäilytyksen.
Niinkauan kuin Itävallan hallitsija kantoi roomalaista keisarikruunua, joutui tämä erikoistehtävä kuitenkin yleismonarkkia-ajatuksen varjoon. Itse teossa näemme tämän maan historiassa kahnausta keskitystä vartiopalvelukseen idässä vaativan paikallisen tehtävän ja keisariperimysten välillä, jotka vaativat mukanaoloa ja mieluimmin johtoasemaa Europan asioissa. Vielä 1800-luvun ensimäisellä puoliskolla, _Metternichin_ päivinä, olivat jälkimäiset etualalla; monarkia seisoi vielä toinen jalka jäljellä Saksan liittovaltakunnassa, jonne sen vallitseva kansallis-aines kuului. Ratkaiseva käänne tapahtuu valtiollisen eron yhteydessä Saksasta 1866. Siitä hetkestä on Itävalta jälleen alkuperäisen ohjelmansa kannalla, vaikka tosin toisessa merkityksessä kuin ennen.
Turkin paisuntahenki näyttää nyt olevan masennettu, mutta Balkanin niemimaa ei ole lakannut olemasta vaarana Europan rauhalle. Siellä vallitsee alituinen kansallisuustaistelun kuohunta kuumaveristen pikkukansain välillä, joiden kiihko helposti voi sytyttää niemimaan tuleen; mutta sellaista kuloa ei meidän tiheään rakennetussa ja tasapainoherkässä valtiosikermässämme ole yhtä helppoa eristää. Europalle on siis sangen tärkeää, että nämä rauhanhäiritsijäkansat asetetaan pysyvän valvonnan alaisiksi. Tätä valvontaa on Itävalta lähin suorittamaan; mutta siinä täytyy sen asettua vastakkain Venäjän kanssa, joka vaatii samaa valvontavaltaa omien pyrintöjensä edistämiseksi. Itse asiassa onkin tämä rintama-asento nyttemmin huomattavimpana piirteenä Itävalta-Unkarin suurvallan hahmossa.
Se sai kansainoikeudellisen vahvistuksen lokakuussa 1879 Saksan kanssa solmitun liiton muodossa, joka tammikuussa 1883 ulotettiin Italiaan. _Kolmiliitto_ — lujin niistä siteistä, jotka vielä sitovat nykyajan vanhinta suurvaltaa yleiseen politiikkaan — perustettiin oloissa, jolloin Europan rauha oli erikoisessa vaarassa Berlinin kongressissa nöyryytetyn Venäjän puolelta. Itävalta asettuu tässä asentoon itää, samoin kuin Italia länttä (Ranskaa) vastaan. Itävalta on siis Keski-Europan suojana Venäjältä uhkaavaa vaaraa vastaan. Yhä on se Europan puskurina, suojamuurina sen rauhalle ja kultturille; mutta ei enää entisiä vaaroja vastaan pakanallisten kansojen puolelta eikä yksinomaan Balkanin niemimaan yllätyksiä, vaan slaavilaisten uhkaavaa ylivaltaa vastaan.
Se vartioasema idässä, joka näin esiintyy Itävallan valtakunnan paatoksena, johtuu tietenkin sen paikasta. Se on maan- ja kansatieteellinen ylimenomaa, _leveä maasilta länsi- ja itämaiden välillä_; sen toinen sivusta viittaa Keski-Europaan päin, toinen osaksi etelään Balkanin niemimaata, osaksi itään Venäjän lakeuksia kohti, siis kohti molempia niitä maantieteellisiä aukkoja, joiden kautta aasialaiset ainekset voivat löytää tien meidän maanosamme sydämeen. Se on sekä sotilas- että kultturikannalta katsoen strateginen asema, jota vastaavaa merkitykseltään ei maailmankartalla ole monta; ja se osoittaa jo ensi silmäyksellä Itävallan valtakunnan säilyttämisen ensiluokkaiseksi yhteiseuropalaiseksi tarpeeksi.
Itse valtakuntaruumiin hiljoilleen tapahtunut siirtyminen itää ja etelää kohti on vieläkin selventänyt tätä asemaa. Niinpä jo 1700-luvulla, jolloin Slesia osaksi menetettiin, mutta Galitsia ja Bukovina saatiin sijalle; samoin viime vuosisadan jälkipuoliskolla, jolloin valtakunta menetti Venetsian (1866), mutta sai valvottavakseen Bosnian-Herzegovinan (1878). Tämä osoittaa slaavilaisten kansanainesten vahvistamista länsieuropalaisten kansallisuuksien kustannuksella. Toiselta puolen on se entisestään vielä korostanut valtakunnan luonnetta _Tonavanvaltiona_. »Kaunis, sininen Tonava» polveilee purjehduskuntoisena valtakunnan läpi melkein pitkin koko tämän pituutta. Enemmän kuin mikään muu ulkonainen tekijä on Europan suurin itäänkulkeva virta kääntänyt Itävallan valtiollisia kasvoja itää ja etelää kohti.
Tähän kehitykseen on vihdoin vaikuttanut tuntuvasti myöskin eräs negativinen, kielteinen, piirre valtakunnan ulkomuodossa. Sillä ei ole valtameren kanssa mitään muuta kosketusta kuin kaistale Adrian rannikkoa; Tonavakin laskee ulkopuolelle sen rajaa, valtameren syrjäiseen poukamaan. Tämä puute asettaa Itävalta-Unkarin jo alunpitäen erikoiseen asemaan suurvaltojen joukossa. Se on niistä kaikista mantereisin. Se on myöskin ainoa suurvalta, jolla _ei ole siirtomaita_; Maria Teresian yritykset 1770-luvulla (Delagoa ja Nikobarit) jäivät yksinäisiksi ja hedelmättömiksi. Sillä ei siis ole suurta suoranaista kannustinta suurpolitiikan yleiseen rientoon. Ei mikään valtameri rajalla vedä valtakuntaa pois siitä paikallisemmasta tehtävästä, jonka maantieteellinen asema ja lähes tuhatvuotinen historiallinen kehitys ovat sille määränneet.
Luonto yhtyy siis historian kanssa tekemään Itävalta-Unkarista _toimintapiiriltään ahdasrajaisimman suurvallan_ nykyään elävistä. Tämä on vaikutelmamme ensimäisestä tutustumissilmäyksestä. Siirrymme nyt esittämään muutamia piirteitä sen erikoistilastosta toisiin suurvaltoihin verrattuna.
Itävalta-Unkarin maapinta on 67½ milj. hehtaaria. Jos otetaan lukuun vain emämaat, niin ovat ainoastaan Yhdysvallat ja Venäjä sitä suuremmat; jos taas otetaan huomioon myöskin siirtomaa-alueet, sivuuttavat sen kaikki suurvallat paitsi Japani. Väenlasku joulukuussa 1910 antoi tulokseksi yli 51 miljonaa ihmistä (Itävalta 28,6, Unkari 20,85, Bosnia-Herzegovina 1,9 milj.). Tämä väkiluku on melkein yhtä suuri kuin Japanin ja suurempi kuin Italian, ja, jos siirtomaita ei lasketa, myöskin Ranskan ja Englannin. Siihen perustuva rauhan-aikainen sotavoima, noin 400 000 miestä, on kuitenkin pienempi kuin Ranskankin, mutta suurempi kuin Italian, Englannin ja Yhdysvaltain. V. 1911 laaditun armeijanjärjestelysuunnitelman mukaan laskettiin valtakunnan saattavan viedä sotaan yli 2 miljonaa miestä.
Merellä sitävastoin ei valtakunnalla vielä 1910 ollut enempää kuin 237 000 sotatonnia, verrattomasti vähimmän kaikista suurvalloista; samana vuonna pantiin kuitenkin rakenteelle 4 ensiluokan linjalaivaa (»Dreadnought»-mallia). Se on ilmausta rannikon niukkuudesta. Samasta syystä on sen kauppalaivastonkin tonnimäärä pienempi kuin minkään muun suurvallan.
Niukan merellepääsyn täytyy myöskin vaikuttaa epäsuotuisana tekijänä kaupan kehitykseen: ja siihen tulee lisäksi valtakunnan alueelle laskevien jokien puute ynnä Tonavan suunta Europasta pois kultturiköyhään Mustaanmereen. Itse teossa käykin vain ½ kaupasta meritse (Triest, Fiume). Toisaalta taas vaikuttaa keskeinen asema ynnä luontainen yhteys Levantin kanssa ja oman maan suotuisa luonto hedelmöittävästi tavaravaihtoon. Tuloksena on kokonaismäärä noin 4¼ miljardia: jokseenkin sama kuin Venäjän ja Italian ja ehdottomasti suurempi kuin Japanin; mutta sentään pienempi kuin pikkuvaltioiden Belgian ja Hollannin eikä suurempi kuin brittiläisen Intian.
Jos sitten silmäämme tilastollisia vuositaulukoita, havaitsemme tyyntä ja yleensä vakavaa kasvua. Väestö uusiutuu säännöllisesti, vuosittainen ylisyntyneisyys on yli ⅓ miljonaa; tämän vuosisadan alusta on kuitenkin varjopuolena kuvassa siirtolaisuus (enimmäkseen itäisistä maakunnista) joka viisvuotiskautena 1906—10 riisti valtakunnalta 1⅓ miljonaa asukasta; todellinen väenlisäys ei senvuoksi nykyään nouse paljoa yli ¼ miljonan hengen. Alkeistuotannon (maan- ja metsänviljelyksen y. m. s.) alalla työskenteli 1900 puolet Itävallan ja lähes ¾ Unkarin väestöä; tehdasteollisuudessa vast. 27 ja 13 prosenttia. Nämä numerot osoittavat, että elinkeinot täydentävät toisiansa sopusuhtaisesti kaksoismonarkian alueella; Böömissä tapaammekin ripeästi edistyvän teollisuusmaan (omien hiilikaivosten pohjalla), kun taas Unkari vielä on pääasiallisesti maatalousmaa. Unkari onkin täten tavallansa Itävallan siirtomaan asemassa, se ei suoritakaan enempää kuin yhteisestä ulkomaankaupasta; mutta valtakunta kokonaisuudessaan lähentelee sitä oman toimeentulon tilaa aineellisessa suhteessa, jota erään Aristoteleen-sanan mukaan sopii nimittää »autarkiaksi». Tosin ei nyttemmin maan rajain sisällä tuoteta riittävästi leipää ja lihaa; mutta maanviljelyksessä piilee myöskin runsaita mahdollisuuksia, jotka suurtilajärjestelmän muuttaminen Unkarissa ja kulkulaitosverkon runsaampi kehittäminen epäilemättä tuovat näkyviin.
Myöskin kauppatilasto osoittaa kultturivaltioissa tavatonta tasasuhtaa, vaikkei balanssi vuoden 1907 jälkeen enää ole pysyvästi aktivinen. Jos katsomme kauppayhteyksien suuntaa, havaitsemme sen nykyään olevan ehdottomasti läntisen; tässä ilmenee kultturiperimysten vaikutus, ja kun näemme Saksan vallitsevan markkinoita lähes puolella vientiä ja kahdella viidenneksellä tuontia, niin huomaamme uuden ja tukevan perustan näiden valtojen liitolle. Sitävastoin on Turkin osuus nykyään sangen pieni — verrattuna oloihin vuosisataa aikaisemmin, jolloin Itävalta oli taloudellisena herrana Levantissa, niin että Maria-Teresia-taaleri oli vallitsevana rahana Venetsiasta Bagdadiin ja Rautaportilta Abessiniaan.
Tämä tilasto kuvastaa yleensä suotuisaa tilaa, tosin nykyajan suurvaltasuhteiden laidalla. Ylimenoasemaa vastaten on kuva Janus: maanviljelysvaltion kasvot Europaa, teollisuusvaltion Levanttia kohti. Yleensä havaitsemme alkeisemman asteen kuin länsimaiden, sekä tuotannossa että väestöoloissa. Mutta tällä asteella on etunsa; eikä ole havaittavissa mitään erikoisia taudinoireita, ellemme ota lukuun verrattain suurta siirtolaistulvaa. Kokonaisuus todistaa tyyntä edistymistä, aineellisessa vauraudessa samoin kuin väkiluvussa ja puolustusvoimissa. Toisaalta ei meitä myöskään tenhoa mikään taloudellinen jättiläisvoima, emmekä näe sellaisen edellytyksiä. Ja jos asetamme väkiluvun kehityksen osoittajaksi, niin havaitsemme 1800-luvulla alenemista 13:sta 11¾ prosenttiin Europan yhteisestä väkiluvusta. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa Itävalta-Unkari numerovalaistuksessa talolta, jonka suhdat ovat suuret, vaikkakaan eivät jättiläismäiset ja jonka toimeentulo on hyvä, joskaan siellä ei ole erikoisen suurta rikkautta.
Tulee nyt vuoro kiinnittää huomiota niihin tekijöihin, jotka suoranaisesti kannattavat valtioelämää Tonavan-valtakunnassa. Me tulemme siinä tapaamaan aivan toisenmoisen kuvan — niin räikeän omituisen, että voisimme luulla siirtyneemme toiseen aikakauteen tai toiseen maailmaan. Mutta päästäksemme siinä pohjaan, on vielä kerta katseltava karttaa.
Mitkä valtiorajat on historiallinen kehitys täällä luonut?
Me näemme ensinnäkin Tonavan katkaistuksi sekä latva- että suupuolellaan (Passaun ja Rautaportin luona), niin että edellinen jää Saksan, jälkimäinen Balkanin-kansain alueelle. Rajasolmut ovat verrattain sopivasti valitut, ainakin Rautaportti, joka kauan aikaa sulki putouksillaan kaiken liikenteen; mutta sittenkun se 1896 on voitu avata laivakululle ja Tonavan hietaista suistamoa viime puolivuosisadan kuluessa yhä enemmän on puhdistettu europalaisen komissionin toimesta, pistää tämän suurvaltarajan luonnottomuus silmään vielä paljoa enemmän kuin ennen.
Mutta se vesirajan halveksiminen, jonka kohtaamme valtakunnan Tonavan-rajoissa, ei ole mikään poikkeus, vaan sääntö tässä valtiomuodostumassa. Se toistuu miltei kaikilla suunnilla, joten valtakunnan kaikki laitamaakunnat kuuluvat vieraisiin jokialueisiin: Galitsia Dnjesterin ja Veikselin, Bukovina Prut-Seretin, Siebenbirgen ainakin osaksi Alutan, Tyroli Adigen ja Innin, Böömi Elben, Slesia Oderin. Suurvalta istuu todellisuudessa toisten suurvaltain (Venäjän, Saksan ja Italian) jokien lähteillä. Joskus saattavat jokien vetovoimaa jossakin määrin ehkäistä sulkevat vuoret, varsinkin Böömin reunavuoret luoteisessa ja Transsylvanian alpit kaakossa; mutta sitä räikeämpänä esiintyy rajan luonnottomuus lännessä, missä Tonavan leveä kansainväylä kulkee sen yli, ja idässä tai koillisessa, missä Galitsia — Venäjän lakeuden reunama — on kuin säkki valtakunnan selässä Karpaattien luonnollisen rajan ulkopuolella. Arka kohta on myöskin Tyrolin-raja Italiaa vastaan: se kulkee näet poikki Adigen-laakson, jota myöten Brenner-solan kautta Innin-laaksoon kulkee vanha kansaintie Välimereltä Pohjanmerelle — Drusiuksen legionain tie Germaniaan, Rooman keisarien tie Italiaan, Venetsian kaupan tie Sisä-Europaan 1400-luvulla ja nyttemmin vuodesta 1867 matkustavan yleisön päärata pohjoisesta Roomaan. Myöskin Adrian puolinen raja Italiaa vastaan kaipaa luonnon tukea. Ja suoraan etelässä pyrkii Morava, Serbia mukanaan, luontaisesti Tonavaa kohti, kääntäen Itävallan katseet rajan yli.
Niinpä toteamme tämän suurvallan muodostumisessa sangen keinotekoisen piirteen. Merirajan niukkuuden lisäksi tulee uutena arveluttavana heikkoutena luonnollisten maarajojen puute. Tämä asianlaita vähentää tuntuvasti arvoa siltä alan ja aseman yhtenäisyydeltä, johon Rudolf Springer perustaa käsityksensä valtiomuodostuman maantieteellisestä luontevuudesta. Sen käytännöllinen vaikutus on välitön ja selvä: samoin kuin alueen ulkoisen kehyksen muodostavat toisten maiden jokien lähdealueet, samoin on reunamien väestökin toisiin kansoihin kuuluvaa.
Niinpä on Galitsiassa ja sen rajamaakunnissa kaksi Venäjän »sadasta kansasta», nimittäin Veikselin jokialueella _puolalaisia_ ja Dnjesterin _ruteeneja_ (»vähävenäläisiä»). Vuoden 1900 virallisen tilaston mukaan on edellisiä yli 4½ milj., jälkimäisiä lähes 4; ja vertaileva tilasto jälkeen vuoden 1880, jolloin koko valtakunnan eri kansallisuudet ensimäistä kertaa merkittiin erikseen, osoittaa kummankin kansan elinvoiman keskimääräistä suuremmaksi. Suoraan idässä on _romanialaista_ kansanainesta solunut valtakuntaan, pitkin Seretin ja Alutan laaksoja, yhteensä n. 3 milj., mikä luku kuitenkin kasvaa hitaammin. Etelä- ja lounaisrajalla tapaamme Saven varrella ja Adrian rannalla slavoneja, kroateja, bosniakeja ja dalmatialaisia, jotka kaikki ovat _serbialaista_ heimoa; näiden eteläslaavilaisten lukumäärä on noin 4¾ milj., eivätkä ne osoita mitään vähenemisen oireita suurvallan rajain sisällä. Lännempänä, pitkin Adrian rantoja ynnä Adigen-laaksoa alppiseudulla, on _italialaisia_ tullut rajan yli Itävallan alueelle, luvultaan lähes ¾ milj., ja myöskin elinvoimaista rotua. Näiden pohjoispuolella ovat pitkin koko länsirajaa _saksalaisten_ etujoukot. Kaikkiaan on saksalaisia aikaa myöten kertynyt 11,3 milj., seuraten yhtäältä Elbeä ylöspäin kunnes koko Böömin reunusvuorialue on menettänyt rajaluonteensa ja joutunut saksalaisen kielialueen piiriin, toisaalta Tonavan valtaväylää eteenpäin aina Unkarin rajan taakse ja Pusterlaaksoon (Save), Tämän keskenään ja Saksan valtakunnan kanssa yhtenäisen pääryhmän ohella tapaamme saksalaisia kielisaarekkeita valtakunnan kaikissa osissa aina Siebenbürgeniin saakka. Tilasto näyttää kuitenkin yleensä osoittavan saksalaisen kansallisuuden olevan kasvussaan useimpia muita heikompaa, mikä johtuu myöhäisistä avioliitoista.
Sijaiten varsinaisten rotumaailmain, romanilaisen, germanilaisen ja slaavilaisen, välissä on Itävalta-Unkarin valtakunnassa siis reunamillaan suurempi tai pienempi osa niistä kaikista ikäänkuin suurena Europan eri kansatieteellisten lankojen _solmuna_ Europan keskustassa. Kuvaa täydentämässä tässä suhteessa on vielä monia pikkukansoja ilman suurempaa merkitystä tai maantieteellistä yhteyttä: juutalaisia (yksistään Galitsia-Bukovinassa noin 1 milj.), retoromanilaisia, albanialaisia, mustalaisia, armenialaisia, bulgarialaisia, kreikkalaisia ja turkkilaisia.
Kun nyt katsoo kaikkia näitä vieraita kiinnityksiä, suurten ja pienten, tämän suurvallan taloon, kysyy ehdottomasti: missä on sitten suurvallan oma kansa? Jos tällöin tarkastamme kansallisuuskarttaa, näemme rajain sisällä — ilman sivu- tai pääheimoa ulkopuolella — kolme alkuperäistä kansaa. Ensinnäkin _madjaarit_, valtakunnan keskustassa, voimakkaasti kasvava[9] 10-miljonainen kansa. Toisena ovat _tsekkiläiset_, 8 milj. hitaassa kasvussa; pohjoisslaavilainen saareke luoteessa, Böömin kansallisuuskartalla saksalaisen kansallisuuden ympäröimänä niinkuin munapaistikkaassa keltuainen valkuaisen keskellä. Kolmantena slovenilaiset, eteläslaavilaisten etuvartio Adrian rannalla, ehkäisemässä saksalaisia pääsemästä sinne; mutta heitä on vain 1¼ milj., ja sekin määrä näyttää olevan vähenemässä.
Yhden kansan ja yhden kielen asemesta näyttää tämä kartta siis _yhdeksän_ suurempaa ja _kahdeksan_ pienempää kansaa; emmekä tällöin kuitenkaan ole vielä lukuunottaneet pienehköjä kansatieteellisiä muunnosheimoja, kuten Siebenbürgenin saksilaisia saksalaisesta, saman maan seklejä madjaarilaisesta, Unkarin slovakkeja tsekkiläisestä rodusta tai serbialaisia eri murreheimoja. Sinänsä tosin ei tällainen moninaisuus ole yksinäinen ilmiö suurvaltain piirissä: Venäjän ja Yhdysvaltain rajain sisällä on vieläkin useampia kansallisuuksia. Mutta aivan erikoista ja ratkaisevan kohtalokasta Itävalta-Unkarille on se, että näiltä monilta kansoilta _puuttuu sitäkin yhteyttä, joka ilmenee vallitsevan aineksen muodossa_.
Se kansanaines, joka asemansa ja itsenäisyytensä puolesta lähinnä soveltuisi tähän tehtävään, on madjaarilainen, eikä siltä suinkaan puutu siihen halua tai voimaa; mutta se ei sittenkään ole kyllin tiivis tai kylliksi kultturivoimainen saattaakseen riittävällä vetovoimalla vaikuttaa ympärystön aineksiin. Näihin kuuluvat saksalaiset. Heidän kielensä on vielä levinneempi valtakunnassa kuin heidän kansallisuutensa. Se on ainoa maailmankieli, joka tänne on tunkeutunut; se on siten valtakunnan varsinainen kultturiyhdistäjä, joka välittää pikkukansoille pääsyä yleisen viljelyksen markkinoille. Saksa on ainoa kieli, jonka avulla voi tulla toimeen kaikkialla valtakunnassa. Tällä saksankielen suurella tehtävällä on myöskin historiallista merkitystä keisariperimyksen perustana — ja tuntuvimpana vastapainona itäiselle asemalle ja Tonavanvirralle.
Sinänsähän ei, kuten Yhdysvaltain ja Englannin esimerkki osoittaa, ole sanottu, etteikö sama kieli voi palvella kahtakin suurvaltatehtävää maailmassa. Mutta jo tässä tulee eteemme sangen tärkeä näkökohta: Itävallan saksa ei kuitenkaan ole kansankielenä levinnyt kuin neljänteenosaan valtakuntaa, tämä neljännes on välittömässä alueellisessa yhteydessä Saksan suurvallan kanssa rajan ulkopuolella, joten se ei hevin voi olla tuntematta tämän vetovoimaa, eikä siis ole minään takeena sille itsenäisyydelle, joka kuuluu oman suurvallan ytimelle. Kun siltä lisäksi puuttuu keskeisen aseman etuus ja se sisäisesti on yhteiskunnallisten ristiriitain runtelema, vähenevät yhäkin ne mahdollisuudet, joita kultturi-etevämmyys ja suhteellinen enemmistö muutoin voisivat tuottaa.