Part 9

Minnepäin kallistuu voitto? Jos katsomme vanhempia karttoja, havaitaan aina keskiajalta saakka sama yleismuoto: slaavilaiset keskellä, saksalaiset kehänä ympärillä. Saksalaisten tunkeutuessa eteenpäin ilmestyy heidän kielisaarekkeitaan Määrin puolelle; slaavilaisten ylivallan aikana katoavat kieli- saarekkeet ja kehä kapenee. Nykyisellä kartalla näkyvät kielisaarekkeet taas, mutta Zemmrich — etevä asiantuntija tällä alalla — katsoo niiden jälleen olevan häviämisen vaarassa. Toiselta puolen on kehys säilynyt lujana, näyttääpä tilasto saksalaisten kasvavan hituista nopeammin; niinpä ovat saksalaiset kymmenvuotiskautena 1891—1900 lisääntyneet lähes 9 % kun tsekkiläisten prosentti ei ole täyttä 7, ja kymmenvuotiskautena 1901—1910 on tulos ollut jokseenkin sama. Saksalaisten suhdeluku onkin vuodesta 1880 noussut muutaman kymmenesosan prosenttia. Jos saksalaiset voisivat kasvaa lujiksi Määrissä, missä heidän hallussaan jo ovat suuremmat kaupungit, mutta kokonaismäärä ei kuitenkaan ole täyttä 30 %, niin olisi heidän voittonsa varmemmin turvattu; sillä tätä kautta kulkee tsekkiläisten verrattain heikko yhdystie slaavilaiseen maailmaan. Senvuoksi puuhaavatkin tsekkiläiset nyt yliopistoa Määriin. Näin lainehtii taistelu yhäti edestakaisin: sen tulosta ei voi ennustaa; varmaa on vain, että sen aallot pärskyvät korkeina todellisen kansallisvihan tuulenpaineessa.

Verrattuna tähän maailmanhistoriallisessa valossa tapahtuvaan kansallisuustaisteluun näyttävät vastaavat ilmiöt muilla paikoin valtakuntaa vain kahakoilta varjossa; mutta niillä on suuri oireellinen merkitys, jos tahtoo ennustaa valtakunnan tulevaisuutta. Niinpä tapaamme saksalaiset taistelemassa myöskin _Tyrolissa_, missä italialaiset vuodesta 1891 ovat ylläpitäneet tavaksi tullutta jarrutusta jääden saapumatta maapäiville, sekä _Kärntti-Steiermarkissa_, missä yritys hankkia slovenilaisille pysyvää jalansijaa Cillin kymnaasissa 1895 aiheutti kruunulle ministeripulankin. Slovenilaisia vastaan — jotka muuten puolestaan vihaavat italialaisia — on saksalaisten ylivoima aivan selvä, italialaisten suhteen epäiltävämpi; yhteensä vaikuttavat nämä alinomaiset riidat tietenkin heikentävästi saksalaisen aineksen voimaan valtakunnassa. Kireä jännitys vallitsee vielä _Galitsiassa_; sielläkin ovat saksalaiset vihattuja — puolituhatvuotisjuhla 1910 (yllä s. 121) kohdisti kärkensä heitä vastaan — mutta päätaistelu raivoaa täällä kruununmaan molempien pääkansojen välillä, jotka tällä tavoin lohduttautuvat ulkonaisen itsenäisyyden unelmista. Tilanne muistuttaa pinnalta asemaa Böömissä sikäli että puolalaiset ovat enemmistönä; se on tosin pienempi kuin tsekkiläisten, ainoastaan 57 %, mutta he ovat voineet käyttää sitä hyväkseen paljoa suuremmassa määrässä, heidän hallussaan kun on vallaskartanot ja kaupungit ja he myöskin kultturikannalta katsoen ovat ruteenilaisiin nähden yläluokan asemassa. Niinpä on tämä puolalainen aateli (»shlahta») miehittänyt maapäivillä 67 paikkaa ja lukumäärältään vain vähäistä heikommat ruteenilaiset ovat saaneet tyytyä 9:ään. Lisäksi ovat puolalaiset olleet täydellisinä herroina kruununmaan hallinnossa, jonka rehellisyyden ja puolueettomuuden puutteesta kuuluu paljon valituksia. Tämä hallitsija-asema on nostattanut voimakkaan ja kasvavan vastaliikkeen sorrettujen ruteenilaisten puolelta ei ilman draamallisia kohtauksia, kuten 600 ylioppilaan ero Lembergin yliopistosta v. 1901, tai veritöitä kuten käskynhaltijan murha 1908. Ruteenilaisten ohjelma — jota vuodesta 1903 edustaa »Ruthenische Revue» Wienissä — muistuttaa suuresti saksalaisten ohjelmaa Böömissä: täysi kansallinen itsehallinto maantieteellisellä alueellaan ja täydellinen yhdenvertaisuus kruununmaan hallituksessa. Vaadittiinpa 1904 suorastaan omia maapäiviä Lembergiin, erilleen puolalaisten maapäivistä Krakaussa. Sitäpaitsi vaativat ruteenilaiset omaa yliopistoa Lembergiin; viimeksi heinäkuussa 1910 syntyi ylioppilasmellakoita siitä asiasta. Senkään jälkeen kun nyttemmin puolalaisen aatelin valta on vähentynyt yleisen äänioikeuden johdosta, ei taistelusta näy mitään loppua.

Jos nyt silmäämme Karpaattien yli _Unkarin_ kuningaskuntaan, niin tapaamme täällä saman kuvan: alituista eripuraisuutta ja kiistaa. Nojaten valtiollisiin etuuksiinsa ja ainakin suhteelliseen enemmistöönsä maassa (47½ prosenttia), noudattavat madjaarit täällä tarkoitusperäistä sortopolitiikkaa muita kansallisuuksia kohtaan; he ovat m. m. katsoneet tarpeelliseksi unkarilaistuttaa muunkielisiä paikannimiä maassa, eikä pääkaupungin posti vuodesta 1900 kuljeta kirjeitä, joiden osoitteessa on vanha Ofen-nimi. Tämä kansallisen itsetunnon ilmaus kohdistuu erityisesti saksalaisia vastaan, vaikka madjaareilla on vähimmin pelkäämistä heidän puoleltaan; niinpä lausui heinäkuussa 1904 Unkarin valtiopäivillä ent. pääministeri _Banffy_ hyväksyvänsä diplomatiassa ranskankielen, mutta ei missään tapauksessa saksaa. Saksalaisten, joita Unkarin eri seuduilla on yhteensä noin 2 milj., on tietenkin puolestaan vaikea sietää semmoista kohtelua alemman rodun puolelta. Mutta myöskin romanilaiset ja slaavilaiset ainekset kuningaskunnassa nousevat voimakkaasti pääkansaa vastaan, jopa yhteisissä kongresseissakin. _Romanialaiset_ ovat vedonneet Europan yleiseen mielipiteeseen sortajiansa vastaan; 1907 toimeenpanivat he jarrutuksen valtiopäivillä uutta kieliasetusta vastaan, ja 1909 kieltäytyi heidän papistonsa antamasta uskonnonopetusta unkarinkielellä; vakava yritys sovintoon 1910 raukesi tyhjiin. _Slovakit_, yli 2-miljonainen tsekkiläinen heimo, pyrkivät yhteyteen Itävallan tsekkiläisten kanssa Czernovan »verilöylyn» jälkeen 1907. Vielä räikeämpi — itse teossa pahalaatuisin sillä puolen Leithaa — on unkarilaisten ja _kroatialaisten_ välinen vastahanka, huolimatta siitä laajasta itsehallinnosta, minkä viimeksimainitut saivat 1868. »Fiumen-päätös» 1905 sisältää näiden nykyiset vaatimukset: ensinnäkin Dalmatian jälleenyhdistäminen heidän piiriinsä sekä täydellisen liittovaltion asema Unkariin nähden. Unkarilainen säädös 1907, jonka mukaan rautatiepalvelus Slavoniassa ja Kroatiassa varattiin unkarilaisille, aiheutti ilmipulman, kroatialaiset edusmiehet poistuivat Budapestin valtiopäiviltä ja syntyi levottomuuksia, jotka tuskin vieläkään ovat asettuneet. Rudolf Springer onkin jo 1904 sitä mieltä, että madjaarien kansallisuuspolitiikka on katsottava epäonnistuneeksi; ja Wirsén yhtyy tähän 1909.

Kun nyt luomme yleissilmäyksen Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykseen, niin luulemme pikemminkin näkevämme luonnon alkuperäistä anarkiaa kuin järjestettyjä kultturioloja. Kansallisuusperiaatteen loukkaaminen on tuottanut katkeran koston. Ei totisesti ole mieltäylentävä näky tämä valtakunta, jossa kaikki riitelevät, kaikki vihaavat: puolalaiset ja ruteenilaiset vihaavat toisiansa, slaavilaiset ja romanialaiset vihaavat madjaareja, madjaarit, tsekkiläiset, sloveenit ja italialaiset vihaavat saksalaisia, ja saksalaiset puolestaan halveksivat kaikkia! Eikä vihata vain aatteellisesti — hyökätään kimppuun haisupommeilla, kuten tsekkiläinen vähemmistö saksalaisia vastaan Brinnin kauppakamarissa 1902, tai viskellään mätiä munia, kuten ruteenilaiset ylioppilaat puolalaista yliopistonrehtoria vastaan Lembergissä 1903. Tosiaankin, voi ruveta ymmärtämään runoilija Grillparzerin katkeraa erittelyä: »von Humanität via Nationalität zu Bestialität» (ihmisyydestä kansallisuuden kautta petomaisuuteen)...

Mutta me emme vielä ole nähneet hiidenkattilan pohjaan. Siellä on muunkinlaisia repiviä aineksia; toisia, jotka hämmentävät ja tekevät tehottomiksi kansalliset vaikuttimet, toisia taas, jotka niitä korostavat.

Niinpä tapaamme monenlaatuisia _sosialisia_ vastakohtia. Galitsiassa toimivat puolalaiset talonpojat monin paikoin yksistä puolin ruteenilaisten kanssa aatelistoa vastaan: siis hajaannus, joka hämmentää kansallisperiaatetta. Yleinen sosialinen, yhteiskunnallinen, taistelu on tietenkin räikeämpi saksalaisessa ja tsekkiläisessä Itävallassa kuin teollisuudesta köyhässä Unkarissa. Vielä 1900 ei sosialisteilla ollut edes Itävallassa enempää kuin 10 valtiopäivämiespaikkaa; mutta yleinen äänioikeus antoi heille heti 87 paikkaa ja toiseksi suurimman ryhmän aseman. Ei mikään voi kuitenkaan selkeämmin kuvastaa valtakunnan luonnotonta valtioluonnetta kuin se, että tätä sosialistien menestystä on voitu pitää voittona valtiolle, senvuoksi että se kokoomuksellansa hämmentää kansallisuusvastakohtia. Sosialidemokraatteja onkin saatettu sanoa ainoaksi valtakunnalle-uskolliseksi puolueeksi. Varmaa on, ettei mikään edustajaryhmä ole niin hartaasti kehoittanut kansalliseen rauhaan ja tuottoisaan työhön; mikä tosin ei ole estänyt, että Itävaltaa esim. v. 1900 järkytti vaikea kaivostyöläisten lakko.

Tähän tulevat lisäksi vielä _uskonnolliset_ vastakohdat. Galitsiassa ovat ne rinnakkaisia kansallisten kanssa, kun ruteenilaiset ovat kreikkalais- ja puolalaiset roomalais-katolisia. Varsinaisessa Itävallassa ajavat nämä eripuraisuuden äärimmilleen hajoittamalla saksalaisetkin keskenään, »klerikaleihin» (pappisvaltaisiin) ja »liberaleihin» (vapaamielisiin); niinpä nostatti eri tahoilla suuria myrskyjä, kun prof. Wahrmund 1908 kielsi Kristuksen yliluonnollisen siittämisen. Jo 1899 syntyi liike, tunnuksena »Los von Rom» (irti Roomasta), joka on herättänyt paljon melua. Siinä vielä yksi syy, eikä suinkaan vähäisin; saksalaisen aineksen valtiolliseen heikkenemiseen. Unkarissakin havaitaan merkkejä »kultturitaistelusta» paavinkirkkoa vastaan. Ja kaikkien säröäänten lisäksi tulee erinäisissä itävaltalaisissa piireissä kiihkeä antisemiittinen, juutalaisvastainen, kiihoitus, missä saattavat yhtyä niin vastakkaiset ainekset kuin »kristillis-sosialiset» Luegerin ja kansallissaksalaiset Schönererin johdolla. Jälkimäinen, joka eri suuntiin edustaa hajaannuksen korkeinta astetta, on 1898 keskittänyt ohjelmansa seuraavaan mahtipontiseen lauselmaan: »Ohne Juden, ohne Rom wird gebaut Germanias Dom» (ilman juutalaisia ja ilman Roomaa on Germanian temppeli rakennettava). Tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä liike lamautumassa sittenkun molemmat äskenmainitut miehet ovat poistuneet näyttämöltä.

Selvää on, että suuret vastakohdat yhteiskunnassa vasta silloin käyvät oikein vahingollisiksi, kun ne _eduskuntamuodon_ avulla saavat tilaisuuden ehkäistä valtiontyötä. Itävallan kansallisuuksille tuli valtakunnanneuvoston edustajakamari tervetulleeksi temmellyskentäksi, missä he saattoivat päästä toistensa kimppuun, välittämättä siitä, että he täten kenties löivät naulan toisensa jälkeen itse valtakunnan ruumiskirstuun. Franzensringin varrella olevan siron valtakunnanneuvostontalon katonreunakulmilla on kuvaryhmiä hurjista hevosista, joita ohjaajat hillitsevät: saman kuvan tapaa alhaalla salissa, mutta hevosten teutaroiminen on joskus näyttänyt käyvän ohjaajille ylivoimaiseksi.

Niinpä on saksalais-tsekkiläinenkin taistelu muuttanut valtiopäiville ja aikaansaanut suunnattomia riitoja. Alussa oli verrattain rauhallista, sillä tsekkiläiset edusmiehet tekivät lakon; ja kun he 15 vuoden kuluttua jälleen saapuivat paikalle 1879, tuli monta kertaa saksalaisten vuoro samalla tavalla tuulettaa valtiollisia tunteitaan. Mutta 1897 iskettiin taas yhteen, Badenin kielilain johdosta (edellä siv. 128), joka puolestaan oli seuraus unionipolitiikasta: tahdottiin näet siten saada tsekkiläisten äänet »Ausgleichin» (yhteisiä menoja koskevan sopimuksen) hyväksi Unkarin kanssa. Nyt selittivät saksalaiset, että oli tullut tärkeämmän »Ausgleichin» aika, nimittäin valtakunnan saksalaisten kanssa; ja he antoivat uhkaukselleen pontta sellaisella jarrutuksella, jonka vertaista ei oltu ennen nähty edes tässä maassa, missä jarrutus kuitenkin oli kehittynyt milteipä oikeuslaitokseksi, jolla oli »kansallisen kielto-oikeuden» merkitys. Eduskuntakoneisto pantiin seisomaan; viisi vuotta oli kaikki lainlaadintatyö lamassa; ja kun hallitus valtion välttämättömimmäksi ylläpitämiseksi käytti väliaikaisia toimenpiteitä (erään 21/12 1867 vahvistetun perustuslain 14. §:n nojalla), tuli kaiken kansallisuuskurjuuden lisäksi vielä perustuslakikahnaus. Tähän aikaan saavutti Itävallan edustajakamari maineen, jonka laatua parhaiten kuvaa julkisesti ja yleisen säädyllisyyden nimessä tehty ehdotus, että sen istunnot säädettäisiin salaisiksi!

Miltä tämä kamari sitten näytti? Vanhassa eduskunnassa, joka hajoitettiin 1900, oli 22 eri ryhmää; uudessa laskettiin 24 — kansallisia, uskonnollisia, yhteiskunnallisia ryhmiä mitä kirjavimpana seoksena. Valtiolaivan luotsaus näin monien karien välillä pärskyvissä hyrskyissä on aivan omalaatuinen tehtävänsä, joka vaatii sirkustaiturin teknillistä kätevyyttä, valtiomiehen lujaa kättä ja diplomaatin silmää mieskohtaisen esiintymisen valinnassa — Lowell vertaa sitä säädyttömästi mutta sattuvasti taitoon ohjata _koirarekeä_ eskimoiden maassa! Hra v. _Körberillä_, joka oli pääministerinä 1900—05, näytti olevan kaikki nämä ominaisuudet; ja hänen onnistui todellakin, m. m. kiinnittämällä huomiota ulospäin yleisiin töihin saada valtiopäivät jälleen työkuntoon ainakin sikäli, että valtio vuodesta 1902 saattoi saada menosääntönsä hyväksytyksi säännöllistä tietä; mutta hänen täytyikin puheissaan useammin kuin kerran huomauttaa, että saattaa taas tulla aikoja, jolloin »konsulien on katsottava, ettei valtakunta joudu vahinkoon».

Kun nämä myrskyt raivosivat valtakunnanneuvostossa, eivät maapäivätkään suinkaan olleet mitään rauhan asumuksia. Niiden yksikamarijärjestelmästä ja enemmistövallasta sai kansallisuustaistelu vielä parempia temmellyskenttiä. Sekakielisissä maakunnissa näyttääkin suorastaan kuuluvan poikkeustapauksiin että maapäivät ovat toimintakykyisinä. Alituiset kahnaukset hallintovirastojen kanssa täydentävät sekasortoa.

Kun katselee tätä kuvaa »valtakunnasta, joka itse repelee itseänsä», täytyy olla Benoistin kanssa samaa mieltä, että ainoastaan kolme seikkaa on varmaa: valtakunnan suunnaton vaikeus jäädä sellaiseksi kuin se on, sen yhtä suuri kyvyttömyys siitä muuttua ja sen täytymys muuttua! Kokemus on osoittanut kaksi keinoa koossapitää valtakuntaa, jonka eri osat pyrkivät irralleen: itsevaltiuden yhteisen paineen tai liittovaltion jaetun vastuun. Itävallan vaikeudet näyttävät nyt lähinnä johtuvan siitä, että siellä on yritetty kolmatta keinoa: perustuslaillisen erityisvaltion.

Palaus itsevaltaiseen hallitusmuotoon lienee nykyään mahdotonta. Olisiko sitten kukaties parannus löydettävissä siirtymällä liittovaltioksi, muuttamalla valtakunta »yhdistetyiksi valtioiksi»? Tätä n. s. »Verländerung»-ajatusta on usein pohdittu viimeaikoina, tavallisesti siinä muodossa että kukin kruununmaa tulisi valtioksi liittovaltiossa. Mutta tässä muodossa on ajatus mahdoton, sillä sitenhän kansallisuusvähemmistöt uhrattaisiin täydellisesti joka taholla, ruteenilaiset Galitsiassa, slovenilaiset Steiermarkissa, italialaiset Tyrolissa, samoin kuin saksalaiset Böömissä ja Määrissä. Itse teossa on ilmeistä, että »kruununmaat ovat habsburgilaisen valtakunnan sisäisiä vihollisia», kuten Springer sanoo. Senvuoksi ajattelee Auerbach 1898 toista muotoa: historialliset kruununmaat on hävitettävä ja niiden tilalle asetettava puhtaat kielialueet osakkaiksi liittoon. Samassa hengessä puolsi 1899 sosialistikongressi Brünnissä »kansanvaltaista kansallisuus-liittovaltiota». Tässä kohtaa kuitenkin se uusi vaikeus, että rajat monin paikoin ovat häälyviä tai, kuten Böömissä, maantieteellisesti mahdottomia; kansallisuusaatteen työ on keskeneräistä todellisuudessa, ei vain kartalla.

Senvuoksi on lopulta etsitty ratkaisua yksilöperustalla alueperustan asemesta ja siinä lähdetty pienemmistä piireistä, missä kansallisuudet eivät ole niin sekaisin Tämän ratkaisun pääpuoltaja on Rudolf Springer (valtiopäivämies tri Karl Rennerin salanimi). Pyrkimyksenä on »kansallinen itsehallinto», jotta kansallisuuskysymysten käsittely mikäli mahdollista jää asianomaisten kansallispäivien asiaksi. Yhteistä työtä varten on ratkaisun nimenä »kansalliskatasterit», s. o. ääniluettelot henkilöistä kansallisuuden eikä hallintopiirin mukaan. Kun kansallisuustunteet täten ovat tyynnytetyt, arvellaan nykyinen valtiomuoto voitavan säilyttää. Ohjelma toteutettiinkin v. 1905 Määrissä, niin että maapäivävaaleissa saksalaiset ja tsekkiläiset saivat äänestää kansallisuusluetteloiden mukaan. Myöhemmin on Bukovina noudattanut esimerkkiä ja muutos on päiväjärjestyksessä muillakin tahoilla.

Jonkinlaisen teknillisen ratkaisun täten raivatessa itselleen tietä kääntyi tuuli yhä suotuisammaksi myöskin _yleisen äänioikeuden_ voimaansaattamiseksi vaaleissa valtakunnanneuvoston toiseen kamariin. Valtiomiehet alkoivat yhä enemmän pitää sitä jonkinlaisena vastamyrkkynä kansallishajaannusta vastaan. Niinpä joutui äänioikeuskysymys päiväjärjestykseen 1905 ja oli jo 1907 kypsä ratkaistavaksi. Perustamalla kamarin yhdenmiehenvaaleihin kansallisissa vaalipiireissä on taistelu paikkojen lukumäärästä alunpitäen poistettu kansallisuuksien kilpailusta; kunkin kansallisuuden edustajain lukumäärä on näet määrätty, kiinnittämällä huomiota ei ainoastaan sen väkilukuun vaan myöskin kultturitekijöihin, veromäärään ja kansallisomaisuuteen. On hämmästyttävää että tästä arkaluontoisesta jaoittelusta suoriuduttiin niin pian. Periaatteena oli tasapainon aikaansaanti »slaavilaisen» ja »saksalais-romanilaisen ryhmän» välillä; suhde tuli olemaan 259 (tsekkiläisillä 107 paikkaa, puolalaisilla 82, ruteenilaisilla 33, slovenilaisilla 24, kroatilais-serbialaisilla 13) 257 vastaan (saksalaisilla 233, italialaisilla 19, romanialaisilla 5) — suhteellisia voittoja ruteenilaisille ja slovenilaisille, mutta tappioita italialaisille ja saksalaisille, joista viimeksimainitut menettivät 3 prosenttia vaikutusvallastaan. Lisäksi suojeltiin ruteenilaisia Galitsian itäosassa toimenpiteillä vähemmistöedustuksen hyväksi ja saksalaisia Määrissä kansallisuuskatasterien avulla.

Harvoin kai mitään perustuslain uudistusta on tervehditty suuremmilla toiveilla. Uudistuksen luoja, pääministeri _Beck_, odotti nyt »kansallispuolueiden aseidenriisuntaa», joka tekisi mahdolliseksi »taloudellisen politiikan ja yhteiskunnallisten huoltotointen» ajan, ja hän tervehti uutta kamaria tunnuslauseella »mit dem Ganzen für das Ganze»: kaikki kaiken puolesta. Ensimäiset vaalit näyttivätkin antavan tukea tälle toivehikkaisuudelle, mikäli päävoiton saivat kaksi eikansallisuus-puoluetta, nim. »kristillis-sosialiset» 96 ja sosialistit 87, kun taas kiihkeimmät ainekset, nuortsekkiläiset ja suursaksalaiset, menettivät enimmän. Otto Lang julkaisi kehoituksen Itävallan »kansainrauhanliiton» perustamiseksi, ja vanha keisari lausui 29/4 1907 Pragissa, kansallisuustaistelun pääpesäpaikassa: »Katsoisin korkeimmaksi onnekseni, jos minä, joka olen elänyt läpi taistelun kaikki kärsimykset, saisin elää myöskin kansallisen rauhan ilon.»

Mutta tämäkin liikuttava vetoaminen on tähän saakka joutunut häpeään. Kansat eivät näy muuttaneen luontoa senvuoksi että ovat tehneet sopimuksen edustajapaikoistaan valtiopäivillä. Tuskin oli uusi valtakunnanneuvosto suorittanut alkutoimituksensa, kun tsekkiläiset uhkasivat jarrutusta, ellei heidän kieltänsä tunnustettaisi parlamenttikieleksi samoin kuin saksaa; mahdoton vaatimus, kun 6 muulla pääkielellä oli sama ilmeinen oikeus. Sen jälkeen ei ole ainoakaan istunto mennyt ilman suurempia tai pienempiä kohtauksia, jotenka eduskunnan arvo ei suinkaan entisestä parantunut. Vihdoin se täytyi hajoittaa; mutta uudet vaalit kesäkuussa 1911 eivät aiheuttaneet muuta suurempaa muutosta, kuin että kristillis-sosialiset — jotka 1910 olivat menettäneet suuren miehensä _Luegerin_ — menettivät useita paikkoja, joten sosialidemokraatit nyt ovat eduskunnan suurimpana erikoispuolueena. Freytagin vaalikartat vuosilta 1907 ja 1911, kummassakin 28 eri puoluenimeä[13], esittävät eduskuntaisesta puoluehajaannuksesta yhäkin sellaisen kuvan, jolla ei ole vertaansa maailmassa.

Itävallan suuri eduskuntauudistus aiheuttanee näinollen, kuten Herrnritt jo 1907 ennusti, eduskunnan tason alenemista ja siitä johtuvaa painopisteen siirtymistä valiokuntiin ja kruunulle. Toiselta puolen on kansallisuuspyrintöjen näkökohta voittonsa jälkeen eduskunnassa osoittanut kasvavia taipumuksia siirtyä hallinnonkin alalle, haitaksi myöskin sen voimalle; niinpä on jo kauan pidetty »maakuntaministereitä» (tsekkiläistä, puolalaista ja saksalaista) itse hallituksessakin, ja niitä koskeva kahnaus aiheutti marraskuussa 1911 hallituksenvaihdoksen (_Gautsch-Stürgkh_). Tällä välin ovat kaikki yritykset sovinnon aikaansaamiseksi vanhojen riitapuolten välillä kruununmaissa rauenneet (ed. siv. 127 ja seur.), — ja Määrissä, missä se on onnistunut, ei seuraus ole ollut parempi kuin että saksalaisten viimeksi syksyllä 1910 oli toimeenpantava uusi jarrutus maapäivillä! Kahnauspintaa on pienennetty, mutta itse kahnaus on entisellään.

Myöskin mieskohtaisuusperiaate näyttää siis jäävän tehottomaksi Itävallassa: vaikea toteuttaa (esim. Böömissä) eikä näy paljoa auttavan. Uuden »kansallisuusoikeuden» luominen, jonka nojalla Itävalta voisi puoltaa paikkaansa nykyaikaisten valtioiden joukossa, on yhä ratkaisematon tehtävä ja taitanee siksi jäädä. Menettelyt, joita on noudatettu, ovat olleet rauhoittavia lääkkeitä; ne eivät paranna valtakunnan organista sydänvikaa, joka on kansallinen hajaannus itse. Kansallisuusvastakohdat valtiossa eivät sinänsä ole ehdoton onnettomuus — pieni kahnaus pitää pirteänä — mutta täytyy olla joku kohtuus. Suurvalta voi helposti sietää jonkun Irlannin, kuten Englanti, jopa hätätilassa kolmekin kuten Saksa (Puola, Elsass ja Slesvig); mutta se ei voi hevin _olla kokoonpanoltaan paljaita Irlanteja!_

Eräillä tahoilla ei tätä ole tahdottu tunnustaa sydänviaksi. Puhutaan »kansainvaltiosta» tai »kansallisuuksien valtiosta» terveenä muodostumana yksinkertaisen »kansallisvaltion» rinnalla, ja viitataan esimerkkinä siitä Yhdysvaltoihin suurvaltain, Belgiaan, Sveitsiin ja Suomeen pikkuvaltioiden joukossa. U. S. A. ei kuitenkaan voi tässä suhteessa kelvata esimerkiksi, sillä sen kansallisuudet eivät muodosta maantieteellisiä alueita ja liittovaltakunta itse on vallitsevan kansallis-aineksen ytimen ja perustan varassa. Missä määrin pikkuvaltioiden esimerkki tässä voi antaa toivoa ja lohdutusta, katselemme tuonnempana (s. 156). Sitä ennen täytyy meidän tarkastaa vielä yhtä koettelemusta, joka Habsburgien valtakunnalla on kestettävänä, ja jota esim. Albin Geyer pitää sen kaikkein vaarallisimpana vammana: _dualismia_ eli unionisuhdetta.

Äskeinen tutkimus on koskenut Itävaltaa. Samanlainen tutkimus Unkarin suhteen tuo ilmi pienempiä epäkohtia, sikäli että »kansallisuuksilla» sen valtiopäivillä vielä vuoden 1907 vaalien jälkeen on vain 38 paikkaa 40 kroatialaisen ja 375 madjaarilaisen edustajan rinnalla; tässä näemme siis vankan kansallisen ytimen.