Part 2
Vuosi _1911_ alkaa rauhan merkeissä (sovinto-oikeussopimus Englannin ja Yhdysvaltain välillä), mutta kehittyy ankarimpaan sodanvaaraan Marokon kysymyksen vuoksi, joka vielä kerran on käynyt mitä kireimmäksi ranskalaisten retken johdosta Feziin touko- ja saksalaisten Agadiriin heinäkuussa. Kun tämä kysymys pitkien neuvotteluiden jälkeen vihdoin on kypsä poistettavaksi päiväjärjestyksestä, synkkenee taivas jälleen Italian retken takia Tripolia vastaan syyskuussa ja siitä johtuvasta sodasta Turkin kanssa; ja ennenkuin se on ratkaistu, puhkeaa Kiinassa lokakuulla kapina, joka uhkaa tuoda mukanaan mitä vakavimpia selkkauksia.
Kun suuret kysymykset täten vuorottelevat tai seuraavat toisiaan ulkonaisten tapahtumain näyttämöllä, näyttää syvälle ulottuvia muutoksia olevan tekeillä itse valtaryhmityksessä meidän maanosassamme. Vielä vuosisadan vaihteessa oli huomioonotettava kolme suurta valtayhtymää: vanha _kolmiliitto_ keskustassa, _Ranskan_ ja _Venäjän_ liitto sivustoilla ja _Englanti_ molempien ulkopuolella »ylväässä erillisyydessä». Ensimäinen askel tämän asetelman ulkopuolelle, vielä laajempaan renkaaseen, otettiin 1902, kun Englanti tarttui Japanin käteen. Venäjän heikentyminen Japanin sodassa näytti järkyttävän Europan tasapainoa kolmiliiton (Saksan) eduksi; silloin astuu Englanti Ranskan (1904) ja Venäjän (1907) puolelle, asetelma muuttuu selväksi kahden peliksi: _kolmisopimus_ (»trippelentente») _kolmiliittoa_ (»trippelallians») vastaan. Mutta sisäänkinpäin näyttää jälkimäinen heikkenevän Italian yhä useammin esiintyvien erikoispyrkimysten takia, ja Balkanin pulman aikana 1908—09 oli Saksa-Itävalta melkein erillisenä lohkareena Europan keskessä. Sen lujuutta vastaan särkyi kuitenkin »saarrospolitiikka». Potsdamin kohtauksen jälkeen lopulla vuotta 1910 sekä Italian välien Turkin kanssa rikkoonnuttua syksyllä 1911 näyttää häämöttävän vielä yksi muunnos ryhmityksessä: itä länttä vastaan, _kolme keisaria_ vastoin _kolmea parlamenttia_ (eduskuntaa) — Englannin suhteiden sekä Venäjään että Japaniin laimetessa, huolimatta edelleen voimassa-olevista sopimuksista.
Mitä tässä viimeisessä ryhmittelyssä on oleellista, mikä vain hetken vaikutusta, sen saa tulevaisuus näyttää. Mutta sen verran on selvää, että alkuperäiset nimet ovat alkaneet saada uutta sisällystä ja etteivät vanhat merkit enää pidä paikkaansa.
Runsaan sadon on, kuten näkyy, viimeisin aikajakso antanut historialle; runsaan suurista tapahtumista, vielä runsaamman suurista enteistä. Levollisuus on paennut meidän maanosastamme. Kerta toisensa jälkeen on kansoja värisyttänyt ajatus, että _yleinen maailmansota_ saattaa olla lähellä: tämä painajainen, joka seuraa jokaista kahnausta Europan valtojen välillä ja monen mielessä jo on saanut välttämättömästi tulevan todellisuuden hahmon.
Tällaiset pahat aavistukset selittävät miksi meidän maanosamme nykyisin näyttää sikermältä linnoitettuja leirejä. Totisesti ei tämä politiikka olekaan perusteeton. Koko valtiollinen maailma on nykyään kuin sähköllä ladattu kone. Enenevällä jännityksellä seuraavat valtiomiehet virran kulkua, äärimmäisestä lännestä etelään ja itään tai takaisin keskustaan. Ei tiedetä, kuinka kauan jännitystä voidaan kestää, voidaanko se johtaa pois tai milloin suuri räjähdys tapahtuu; kysytään vain kasvavalla vavistuksella, mitähän _ensi vuosi_ tuonee...
Kasvavalla vavistuksella — sillä, jos meidän päivinämme yleisö herkemmin korvin kuin ennen seuraa kansainvälisen politiikan kysymyksiä, se ei riipu yksinomaan draaman omasta taiteellisesta jännityksestä. Näytelmässä on mukana käytännöllisiä, omakohtaisia etuja maan kaikilla kansoilla. Näyttämön ja katsomon suhde on näet tähän aikaan tullut erikoisen läheiseksi. Ne, jotka tänään istuvat katselijoina, saattavat kenties huomenna saada kutsun näyttömölle itse ottamaan osaa toimintaan. He ovat siitä täysin tietoisia. Yhä voimakkaammaksi on tullut se yleinen tunne, että mikään kansa ei nyttemmin voi sulkeutua maailmanhistorian vaatimusten ulkopuolelle. Väkipyörä pyörii vinhaa vauhtia, eikä riipu enää meistä itsestämme, temmataanko meidät mukaan vai ei.
Tätä juuri on nimitetty _»planetariseksi» asemaksi_; sana ei ehkä ole kaikin puolin soveltuva, mutta parempaakaan ei ole, ja asialla täytyy olla jokin nimi. Tämä on ensiksi ja enimmin silmäänpistävää nykyajan historiallisessa hahmossa, verrattuna kaikkiin entisiin aikoihin. Vihdoinkin on koko planettamme (maapallo) niin tiuhaan historian säikeiden ympäröimänä, että jokainen voimakkaampi nykäisy yhdestä silmukasta tuntuu koko verkossa sen laitimmaisia silmuja myöten. Me alamme siis jo kaukaa haamuilla ihmiskunnan järjestyneen yhteisön piirteitä. Me näemme maailmanhistoriaa sen sanan todellisessa merkityksessä — kuten Helmholt vuoden 1899 jälkeen on koettanut meille esittääkin — sittenkuin liian kauan olemme anastaneet tämän nimen yksinomaan europalaisen sivistyspiirin kohtaloille.
Kauan on historia valmistanut tätä suurta tulosta. Katsaus valtiollisten yhteiskuntain lapsuuteen osoittaa niiden säännöllisesti olleen eristäytymisvaiston johtamia. Historia alkaa sikermänä paikallishistorioita, mahdollisimman vähäisin keskinäisin kosketuksin. Tämä ilmiö on vielä havaittavissa kaukaisemmilla aloilla, kuten muutamissa Sisä-Afrikan osissa, ja me voimme seurata sitä jokseenkin pitkälle sivistyskansojen kohtaloissa; niinpä näemme sen sangen selvään vielä Ruotsin vanhassa länsigöötanlaissa vain ⅔ vuosituhatta sitten.
Kehitys tältä asteelta meidän aikamme planetariseen asemaan on käynyt kahdessa jaksossa ja kahdella tasolla; ensin europalaisen maailman yhtyminen yhdeksi valtiokerhoksi, sitten muiden maanosien liittyminen yhteen sivistys- eli kultturipiiriin.
_Europan valtiokerho_ ei ole ensinkään mikään oikeudellinen yhtymä; se ei ole mitään muuta kuin olemassa oleva yhteiselämän ja etujenyhteyden suhde. Me luemme tavallisista historianoppikirjoistamme, että tämä kerho syntyi uudemman ajan alussa. Oikeastaan ei asia ole aivan niin. Jo myöhemmällä keskiajalla oli Europa muodostellut sarjan pienempiä valtiosikermiä eli poliittisia heimoryhmiä: Pyreneain kansat erikseen, Ranska—Englanti erikseen, Saksa—Italia erikseen, Pohjois-Europa erikseen, Itä erikseen; tietenkään ei ehdottomasti suljettuina keskenäiseltä kosketukselta, mutta kuitenkin kukin muodostaen luonnollisen piirinsä, jonka sisällä oli vilkas yhdyselämä ja vähän suhteita ulospäin. V. 1500 tapahtui vain, että Pyreneain, Englannin—Ranskan ja Italian—Saksan valtiosikermät yhtyivät laajempaan valtiolliseen piiriin. Ei europalaista, vaan ainoastaan lounais-europalainen valtiokerho syntyi uudemman ajan mukana, vaikkakin erinäisiä siteitä pian punottiin Ruotsista Ranskaan ja Ranskasta Turkkiin. Vähää myöhemmin joutuvat myöskin Pohjoismaat ja Itä lopullisesti yhteisen ulkohistorian piiriin, ja me saamme kaksi europalaista valtiokerhoa: pohjoisen ja eteläisen, kuten Heeren niitä nimittää. Vielä 1700-luvun alussa astuvat molemmat eri ryhmät ilmi kahdessa sodassa: suuressa pohjoisessa idän puolella, Espanjan perimyssodassa lounaassa. Jo 230-vuotisen sodan aikana on kuitenkin Skandinavia liittynyt syvälle ulottuviin suhteisiin toisen valtiokerhon kanssa, Fredrik Suuren aikana alkaa myöskin Venäjän politiikka lopullisesti kietoutua Europan politiikkaan; mutta vasta vuosisadan lopulla, Ranskan vallankumouksen kynnyksellä, voidaan kuuluisa Europan valtiokerho katsoa valmiiksi.
Kun tämä tapahtui, oli jo työ koko maanpiirin (»orbis terrarum») yhdistämiseksi alkanut ja ehditty niinkin pitkälle, että siirtomaakahnaukset olivat saattaneet sytyttää sodan Europassa. Itsestään eivät vieraat maanosat ole päässeet pitemmälle kuin osittaisten valtiokerhojen muodostamiseen. Niin esim. muhamettilainen maailma erikseen, Intia erikseen, Itä-Aasia erikseen. Keskihakuinen ja keskipakoinen voima täällä on yksinomaan kultturiluontoinen; erilaiset kultturimaailmat ovat piirtyneet valtiolliselle kartalle, eikä kumpainenkaan viimeksimainituista ole osoittanut pyrkimystä levenemään (paitsi Intia uskonnollisessa suhteessa). Itsekseen jääneinä olisivat ne epäilemättä vielä nytkin tällä erillisyyden ja sulkeutumisen kannalla. Että ne nyttemmin samoin kuin yleensä koko maapallo tavallansa kuuluvat yleispoliittiseen yhteyteen, se on yksinomaan Europan työtä. Valtiollinen maailman-yhteys on syntynyt siitä, että Europan pyrkimykset ovat levinneet yli koko maailman kuljettaen Europan kultturia mukanaan.
Uudemman ajan alussa, samanaikaisesti länsi-europalaisen valtiokerhon vakiintumisen kanssa, alkoi Europa laskea valtansa alle vieraita maita sitä mukaa kuin niitä löydettiin. Käänteentekevä tapaus merenkulun historiassa oli edellytyksenä; tarkoitamme kompassin kehittämistä — onpa koko maailmanpolitiikkaa sanottu »kompassin lapseksi». Nyt sukeltaa Amerikan mantere esiin tietymättömistä ja asetetaan Europan holhuunalaisuuteen; intialainen maailma löydetään uudelleen ja saa saman kohtalon; Afrikan ja Australian rannikot joutuvat Europan näkö- ja kultturipiiriin. Kun Ranskan vallankumousaika alkaa, on koko tunnettu maailma Europan asutustyön johdosta ainakin välillisessä yhdyselämässä keskenään — lukuunottamatta yhtä suurta poikkeusta: kiinalaista kultturipiiriä Itä-Aasiassa (Kiinaa, Koreaa, Japania). Aikojen kuluessa on tämä viimeksimainittu valtiosikermä yhä enemmän sulkeutunut itseensä, lopulta periaatteellisestikin katkaistakseen yhteyden ulkomaailman kanssa.
Yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa oli siis saman maan päällä kaksi eri kultturimaailmaa: europalainen, jolla oli ulkopalstoja kaikissa maanosissa, ja kiinalainen suljetulla alueellaan arojen ja vuorten takana Keski- ja Itä-Aasiassa. Tämän vuosisadan tehtäväksi tuli näiden välisten sulkujen särkeminen ja edellisen saattaminen ainakin näennäiseen maailmanvaltiuteen; samalla kun tieteelliset tutkimusretket ovat paljastaneet useimmat maailmankartan jäljelläolevista salaisuuksista ja valmistaneet syrjäistenkin maiden yhdistämistä suureen yleiseen kultturityöhön Europan johdolla. Nytkin havaitsemme kehityksen alkuna olevan käänteentekevän tapahtuman kulkuneuvojen alalla: höyry- ja sähkövoiman käytäntööntulon. On sanottu, että tekniikka vallitsee politiikkaamme ja että elämme kulkuneuvojen merkeissä. Varmaa on, että sähkölennätinlangat ja kaapelit, rautatiet ja höyrylaivareitit nyt ovat lujia siteitä, joita ilman ei planetarista asemaa ikinä olisi voitu toteuttaa.
Samalla kertaa kuin tekniikka täten on antanut ennen aavistamattomia yhteysmahdollisuuksia, samalla on Europa alkanut tarvita muita maanosia enemmän kuin milloinkaan ennen. Tämä johtuu siitä tuotanto-olojen muutoksesta, joka meidän maanosassamme on viime vuosisadan kuluessa tapahtunut. Europan maissa ei enää voida elää niinkuin entisajan maatalossa, missä kaikki, mitä tarvittiin, saatettiin valmistaa omilla tiluksilla. Väkiluvun kasvaminen ja kultturin mukana enenneet tarpeet ovat saattaneet teollisuuden etualalle, ja tekniikan avulla on siitä kehittynyt kone- ja suurteollisuus, joka vaatii markkinoita kaukana oman maan ja oman maanosan ulkopuolella. Niinpä kulkee Europa yhä eräretkillä vieraissa maanosissa; mutta ei enää etsimässä etusijassa jaloja metalleja ja ylellisyystavaroita ja nautintoaineita, vaan ensinnä raaka-aineita, sen jälkeen, kun raaka-aine on muovailtu teollisuustuotteeksi, ostajia ja vihdoin, kun näillä markkinoilla on koottu pääomia, edullisia sijoituksia niille. Ainaisessa kiertokulussa, niinkuin passadituulet ilmassa, virtaa raaka-aineita ja elintarpeita muusta maailmasta Europaan, teollisuustuotteita ja pääomia Europasta muuhun maailmaan. Taloudellinen pyrkimys, kauppa, kietoo maan; ja sen vaatimus on, kultturin nimessä ja kanuunain takauksella, lopulta tullut määrääväksi, käskeväksi.
Niinpä on nyt tullut loppu kansojen erakkoelämästä, sillä ei yksikään saa tyyten sulkea markkinoitaan yleiseltä kiertokululta. Missä sellaisia oireita ilmenee, siellä tarttuvat Europan vallat asiaan väkivoimin. Buurit Etelä-Afrikassa saivat sakkoina siitä maksaa itsenäisyytensä. Japani älysi vaaran ajoissa ja siirtyi itse Europan puolelle, ennenkuin kahnaus kävi liian suureksi. Kauimmin noudatti vanha Kiina eristäytymispolitiikkaansa; mutta senvuoksi se onkin nyt planetarisen aseman keskustassa — vastoin tahtoansa on se joutunut näyttelemään sitä osaa, jota sen itsensä ottama nimi osoittaa: se on tullut »keskusvaltakunnaksi», jonne suurpolitiikan pääpyrkimykset keskittyvät.
Näin tavoin ovat kaikki maan ja ihmiskunnan pääosat joutuneet keskinäisiin kosketuksiin. Jo kauan olemmekin huomanneet sen hedelmiä yhteenliittymisissä yleisen kultturin aloilla: inhimillisyyden (Genèven sopimus 1864 ja Haagin sovinto-oikeus 1899), yhdysliikenteen (maailmanpostiyhdistys 1874 ja 1878), kirjallisen omistusoikeuden (Bernin sopimukset 1886 ja 1896), tieteen (kansainvälinen astemittaus vuodesta 1886 y. m.). Ilman nimenomaista kansainvälistä yhteenliittymistä[2] näemme saman ilmiön vielä selvempänä ja tuntuvampana nykyisen _kapitalismin_ ja _sosialismin_ vastakkaisissa pyrkimyksissä.
Tietenkään ei tämä asema vielä oli viimeistä myöten valmis. Me elämme vielä tämän uuden ajan varhaisia aamuhetkiä. Vielä voisivat toisarvoiset kultturivaltiot paikoitellen käydä sotaakin keskenään ilman että se sanottavasti koskisi muun maailman etuja; niinpä esim. Chile ja Argentina. Onpa itse Europassakin, missä valtiokerho nyt on entistään verrattomasti täydellisempi ja yhteenkuuluvampi, erinäisiä alueita, kuten Pyreneain ja Skandinavian niemimaat, verrattain syrjäisiä. Mutta nekin ovat kuitenkin tuohon kerhoon kuuluvia niin oleellisesti, ettei niitä siitä voida irroittaa. Historian aurinko, joka aina meidän päiviimme saakka ei ole samanaikaisesti valaissut kuin osia maasta, valaisee nyt yhä kirkkaammin samalla valolla koko ihmisten asumaa maapalloa, koko planettaa.
On selvää, että tämä uusi valo sinänsä paikka paikoin tuntuu häiritsevältä ja hermostuttavalta, kun niin kauan on saatu elää omissa kotioloissa syrjässä, toisten katselematta. Mutta tämä muodollinen seikka yksin ei ole aiheuttanut nykyajan yleistä hermostuneisuutta varsinkaan heikompien kansojen keskuudessa. Kansat tuntevat tässä yleisen kosketuksen järjestelmässä todellista vaaraa itsenäisyydelleen. Planetarinen asema on näet luotu _alistumisen_, ei tasa-arvon merkeissä. Kehkeytyminen ihmiskunnan ykseyteen on oleellisesti sidottu _suurvaltojen_ muodostumiseen, pienten kustannuksella.
Tämä on nykyajan valtiollisen hahmon toinen pääpiirre. Sitä voi osaksi katsoa samalta kannalta, kuin tukkuliikkeen esiintymistä kaupan, suurtehtaita teollisuuden, suuria laivayhtiöitä merenkulun, suurpääomia rahamarkkinain, trusteja työmarkkinain alalla. Politiikkakin on tullut jonkinlaiseksi suurteollisuudeksi, jonka turvin on syntynyt suuria toiminimiä, ja koko kehitystä vallitsee se laki, jos saa uskoa lordi Salisburyä, että suuret valtiot tulevat yhä suuremmiksi, pienet yhä pienemmiksi — ja harvinaisemmiksi.
Jo vanhemmat historian vaihekaudet ovat nähneet erinäisten valtiomuodostumain kohoavan mahtavasti toisten yli, ei vain mieskohtaisen sankarivoiman hetkellisinä luomina (Aleksanteri, Kaarle Suuri, Dshingis khaani, Tamerlan, Napoleon), vaan kiinteämminkin kehittyneinä (muinainen Assyria, Persia, Rooman valtakunta, Arabian kalifaatti, keskiaikainen Saksan keisarikunta). Mutta ne ovat aina pyrkineet valtaamaan koko tunnetun maailman, jotenka ne ovat esiintyneet ainoastaan toinen toisensa jälkeen; sitäpaitsi ovat ne säännöllisesti kuuluneet ainoastaan suuriin historian kultturikausien välisiin murrosaikoihin. Niinpä viimeinen tämänlaatuinen suurvalta päätti Europan yleisen »ancien régimem» (vanhan valtakauden). Se oli Napoleonin valta. Kun se oli murskaantunut, oli aika kypsä aivan uudelle muotokunnalle: rinnakkaisten suurvaltojen valtioylimystölle, joka oli kehittynyt kansallisista voimista ja toimi vapaaehtoisena kansainoikeudellisena laitoksena holhoten — tarvittaessa — omavaltaisesti pieniä valtioita.
Tässäkin voimme seurata kehitystä renessansin siementävään aikaan, mikäli näet silloin useampia valtoja samanaikaisesti alkaa kohota korkeammalle tasapainon turmioksi: Turkki muinaisen Rooman maailmanvallan yhdellä, Portugal ja Espanja sen toisella laidalla ja keskiajan keisarikunnan perijänä _Itävalta_. Keskivaiheilla 1600-lukua astuu uusia valtioita vallan etualalle, Hollanti, Ruotsi, _Ranska_, ja tasapainon säilyttäminen käy yhä vaikeammaksi. Aika kuluu, vanhat suurvallat saavat jättää tehtävänsä, uusia astuu kilpakentälle: _Englanti_ 1700-luvun alussa, _Preussi_ sen keskivaiheilla, _Venäjä_ sen lopulla. Kun Napoleonin seikkailu on päättynyt, ovat ainoastaan nämä kolme ynnä Ranska itse ja vanha Itävalta itseoikeutettuja hallitsemaan ja vallitsemaan Europassa. Ja ne tarttuvatkin nyt toistensa käsiin tehden nimenomaisen liiton, jossa ne ottavat tämän maanosan levon ja tasapainon vastuulleen.
»Johtavien päävaltojen ylimystönä», »Europan senaattina» — käyttääksemme Heerenin nimityksiä — diplomaattisesti valmistautuneena vapautussodissa Napoleonia vastaan, esiintyi tämä pentarkia (viiden valtius) jo Wienin kongressin[3] neuvotteluissa, missä nämä viisi ratkaisivat pääkysymykset, kun taas Ruotsin, Espanjan ja Portugalin mieltä kysyttiin vain erinäisissä tapauksissa; ja se on täysin vakiintunut Aachenin kongressissa 1818 »pyhäksi liitoksi» »kristillisen veljesrakkauden» lipun alla. Me tapaamme sen sittemmin, enemmän tai vähemmän täysilukuisena, muissa _kongresseissa_ ja tunnemme sen käden _välitystoimissa_, joita joku suurvalta suorittaa toisten valtuuttamana. Täten saa kansain oikeus uusia muotoja ja periaatteita eräänlaatuisen järjestön perustalla, jossa suuret esiintyvät maanosan »status quon» (vallitsevain valtiussuhteiden) suojelijoina.
Ensimäinen suurvaltaliitto ei elänyt vanhaksi, mutta sen eri osakkaat jäivät suureen valta-asemaansa; ja vuonna 1856 tapaamme ne jälleen koolla ratkaisemassa suurpoliittisia kysymyksiä. Tässä kongressissa (Parisissa) istuu Sardinian kuningaskunta suurten rinnalla; muutamia vuosia sen jälkeen on Italian yhdyntä aikaansaatu Sardinian johdolla, ja siitä pitäen lasketaan _Italia_ kuudenneksi suurvallaksi. Täten täydentää tuo ylhäinen seura itseänsä. Berlinin kongressissa 1878 tapaamme sen täydessä työssä; sen sana riittää ratkaisemaan kansojen aseman ja valtiollisen kartan rajat maanosan kaakkoiskulmalla. Mutta jokapäiväisessäkin elämässä ja avoimesti näemme suurvallat holhoojan-asemassa valtiokerhon heikoilla kohdilla; niinpä jo 1856, jolloin oli säännöiteltävä laivakulku Tonavan suupuolella (C. E. D. — »Commission Européenne de Danube», nuo kuusi ynnä Turkki, sittemmin myöskin Romania), edelleen 1880 Egyptin (»Commission de la dette publique», täysilukuinen Venäjän liityttyä mukaan 1885), 1881 Turkin (»Conseil d'administration de la dette publique», ilman Venäjää) ja 1898 Kreikan suhteen (kansainvälinen valtuuskunta), kun oli huolehdittava maksukyvyltään heikoista velallisista valtiokerhossa, samoin myöskin 1898 Kreetan erikoisaseman takaajina (tässä kuitenkin vain neljä valloista, kun Saksa ja Itävalta pysyivät syrjässä) ja vihdoin vuodesta 1904 ja 1906 vuoteen 1908 Makedonian järjestysvallan ja raha-asiain hoidon järjestäjinä.
Oli asian luonnossa, että vakinaisia suurvaltoja muodostui ensiksi Europan valtiokerhosta. Mutta tämän kerhon kehittyessä planetariseksi aukeni suurvaltojen syntymisen mahdollisuus muissakin maanosissa. Kaksi sellaista onkin viime aikoina ilmaantunut: _Yhdysvallat_ (U. S. A.) lännessä, _Japani_ idässä. Jo kauan oli ensinmainittu valta herättänyt kunnioitusta aineellisella kehityksellään, mutta vasta kun se vuonna 1897 luopui kotopolitiikasta ja otti Havajin Valtameressä, on sen suurvaltavaatimus ilmeinen. Samaa voi sanoa Japanista jo 1894, jolloin se menee meren yli Koreaan. Ja molempien sopii katsoa saaneen tälle asemalleen vahvistuksen osanotollaan yhdessä Europan suurvaltain kanssa _retkeen Pekingiä vastaan 1900_; Japanin suhteen sitä vielä korostettiin liitolla Englannin kanssa 1902 ja lopullisesti sen lujitti voitto Venäjästä 1905.
Tuo silmäänpistävän maailmanhistoriallinen ja sangen draamallinen näytös, missä kaikki Europan kultturin päämiehet vuosisadan kynnyksellä kolkuttivat miekoillaan Kiinan portteja, oli samalla ulkonainen kuva meidän aikamme suurpoliittisesta asemasta: kahdeksan suurvaltaa — kuusi Europasta, yksi Amerikasta, yksi Aasiasta — valtioiden eturivissä, arvoltaan ja valtavaatimuksiltaan kaikkia muita edellä. Olemme nähneet niiden, yhden toisensa jälkeen, erottautuvan jonkinlaisina korkeampina valtiollisina olomuotoina yleisestä valtiosikermästä, historiallisen kehityksen ja luontaisen kasvun vaikutuksesta ja keskinäisissä kahnauksissa, ilman että käy määrääminen mitään varmaa rajaa, missä pätevyys alkaa; raja on sovinnainen, ainoastaan maailman yleisen mielipiteen ja jo tunnustettujen suurvaltojen yhteistoimintaan-kutsun määräämä. Epäselvä ja häilyvä on myöskin itse suurvalta-asema. Aivan itsestään, muodollisista oikeutusmenoista yhtä riippumatta kuin valtiokerho itse, on tämä kansainoikeudellinen etuus syntynyt olevista oloista. Koko tämä ylimmän valtiollisen arvon ilmiö on, kuten kaikki muukin alkuperäinen ylimystö, syntynyt sisäisestä historiallisesta välttämättömyydestä kaikkien kirjoitettujen sääntöjen ja järkilaskelmain ulkopuolella. Me voimme vain todeta, että nimi suurvalta on kiteytynyt yleiseen kielenkäyttöön osoittamaan tavallisten mittojen yli menevää valtiollista voimaa, joka ilmenee valtapyyteissä ja todellisessa vaikutusvallassa kaukana omien ovien ulkopuolella.
Mutta muovailtakoonpa määritelmä miksi tahansa — yksi on varmaa: suurvallat nyttemmin pitävät maailmanaseman avaimia käsissään. Niistä riippuu ennen aavistamattomassa määrässä myöskin pikkuvaltojen asema ja kohtalot. Suurten hallituksissa ja niiden vihreiden pöytäin ääressä pelataan, miljonain ihmisten menestys panoksena, kaukana ulkopuolellakin suurten omia laajoja maantieteellisiä rajoja. Suurvallat yksin antavat asemalle planetarisen piirteen. Niiden pyrkimykset punovat maapallon yhteen. Mikä ei niiden huomiota herätä, sillä ei ole yleiseen valtiolliseen asemaan mitään merkitystä.
Kun siis tahtoo saada yleiskatsauksen nykyajan kansainväliseen politiikkaan, tarvitsee vain tarkastaa suurvaltoja. Niiden keskinäisiin suhteisiin ovat kaikki tärkeät kysymykset kietoutuneet. Suurvallat, se on maailma; suurvaltapolitiikka on maailmanhistoriaa toiminnassa. Etsimällä suurvaltojen luontaisia ja historiallisesti esiintyviä pyrkimyssuuntia voi vähitellen keksiä enemmän tai vähemmän herkät kahnauskohdat, joissa kansainvälisiä selkkauksia piilee tai jo kuohuu. Tällä tavoin voivat vähitellen suurpolitiikan kaikki polttavat pääkysymykset tulla valaistuiksi, kunnes koko aseman yhteenkuuluvaisuus selviää.
Kenties huomautetaan tähän, että päivänpolitiikka jo luonteensa vuoksi ei sovellu tieteellisesti käsiteltäväksi. Eikö se ole, sanotaan, kuten shakkipeli, missä kullakin nappulalla on oma tahtonsa? Mitenkäpä voi rakentaa tieteellisesti päteviä tuloksia sellaisesta pelistä?
Tätä vastaan muistutettakoon ensinnäkin, että meidän käsiteltävänämme ei ole suoranaisesti kansainvälisten problemien (kysymysten, pulmien) ratkaiseminen. Asetamme tässä suhteessa lähinnä ratkaistavaksemme vaatimattomamman tehtävän: problemien esittämisen sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat ja niiden nykyisen kannan määräämisen. Sellainen tehtävä kuuluu kieltämättä kokonaan tieteen piiriin.