Part 3

Mutta jos sitten tarkastetaan lähemmin, niin havaittaneen myöskin pian, että valtioiden vapaa tahto shakkilaudalla ei suinkaan ole niin vapaa, kuin se ensimmältä näyttää. Sekä niiden järjellä että järjettömyyksillä on olevissa oloissa määrätyt rajansa, joiden yli ne eivät voi päästä. Niinpä ovat valtiot ensinnäkin _tilastollisia_ olioita, väkiluvultaan, ulkoisilta ja sisäisiltä mitoiltaan, yhteiskunnallisilta lakikehyksiltään ja valtiollisilta laitoksiltaan määrättyjä. Ne ovat _maantieteellisiä_ olioita, pinta-alaltaan, asemaltaan, rajasuhteiltaan ja tuotantomahdollisuuksiltaan määrättyjä. Ne ovat myöskin _historiallisia_ olioita, jonkin verran edellisen kehityksensä ja perimystensä määräämiä, niinkuin jokainen yksityinen on entisyydestänsä riippuvainen. Kaikki tämä koskee suurvaltoja yhtä hyvin kuin pienintä valtiollista oliota; ja kaikilta näiltä näkökannoilta käy niitä tieteellisesti tutkiminen.

Sellainen erikoinen tutkimus on välttämätönkin, jos tahdomme saada syvemmän käsityksen siitä maailmanhistoriallisesta draamasta, joka on käynnissä ympärillämme ja yllämme. Ei riitä, että tuntee vain juonen; täytyy tuntea myöskin toimivat henkilöt. Suurvallat ovat tämän näytelmän sankareita, pääosien esittäjiä. Mikäli niiden kunkin luonteeseen tutustuu, sikäli voi paremmin ymmärtää niiden toimia ja keskinäisiä välejä.

Tässä täytyy valtiollisen tiedemiehen — enemmän tai vähemmän — jättää syrjään subjektiviset tekijät: kansojen käsitys itsestänsä ja ympäristöistään, tunnevaikutelmien laatu ja syvyys, toimivien henkilöiden kyky arvostella tilanteita ja käyttää hyväkseen tarjoutuvia mahdollisuuksia, konjunktureja. Se on valtiomiehen alaa, siinä käy raja tietopuolisen ja käytännöllisen politiikan välillä. Mutta niin suuri merkitys kuin näille subjektivisille tekijöille onkin annettava — ne eivät kuitenkaan voi liikkua kovin kauas niistä objektivisista edellytyksistä, jotka kieltämättä kuuluvat tiedemiehen arviopiiriin.

Jos kerran on tottunut katsomaan päivän ilmiöitä ylimenoasteina yleisessä kehityskulussa, niin voi kenties uskaltaa vielä askelta pitemmälle ja panna kyseenalaiseksi, tokko edes nuo subjektiviset vivahtelut ovat tiedemieheltä ehdottomasti rauhoitettua aluetta. Me emme nyt puhu niistä, jotka historiassa tuskin näkevät muuta kuin vain luonnonlakien työtä (kuten Buckle); mutta tieteellisesti suurpätöiselläkin taholla on jo katsottu historiassa olevan havaittavissa määrättyjen kehityslakien alaisuutta yhteiskunnallis-taloudellisista (Lamprecht) ja maantieteellisistä (Ratzel) edellytyksistä lähdettäessä. Eiköhän olisi ajateltavissa että historian psykologisessakin puolessa saattaisi löytää jotakin tieteen ulottuvilla olevaa säännönmukaisuutta?

Joka tapauksessa väitämme, että nykyisen ajan historia ei voi enempää kuin muinaisenkaan olla vain satunnaisuuksien ja mieskohtaisten oikkujen sekasotkua, kaaosta. Tämän pinnan alla on epäilemättä ytimenä määrättyjä lakeja noudattava järjestys. Tosin täytyy tässä aivan erikoisesti edellyttää jotakin välimatkaa, jotta voi nähdä nuo lait; samalla tavoin kuin vain matkan päästä voi erottaa maan suuren pyöreyden likellä olevan paikalliskumpuilun yli. Historia on tältä kannalta kirjoitettuna kuin joku Alexandre Dumas vanhemman romaani: mestari on merkinnyt peruspiirteet, joihin vähäpätöisemmät kirjoittajat ovat olleet sidotut, mutta saaneet verrattain vapaasti täyttää aukkopaikat; tämä näperrystyö pistää ensin lukijan silmään, mutta sen _takana_ on suunnitelma — yhtä todellinen ja olemassaoleva silti, vaikka se milloinkaan ei likeltä katsoen tule näkyviin.

Edellytysten ollessa tällaisia käy samalla ilmi, että aineessamme piilee syvempikin tieteellinen pyrkimys, yli paljaan problemi-asetelman suurpolitiikan shakkilaudalla ja päänappuloiden tunnollisen esittämisen. Tämä pyrkimys on suurten valtiomuodostumain synnyn ja kukoistuksen ehtojen — tai, jos niin tahdotaan, lakien — etsiminen ylipäänsä. Erinäiseltä näkökannalta katsoen ei näet voi olla havaitsematta itse suurvalloissa myöskin _biologisia_ (elämän-opillisia) tekijöitä. Omasta elinvoimastaan ja otollisten konjunkturien suomasta, alituisessa kilpailussa toistensa kanssa, siis taistelussa olemassaolosta ja luontaisen valinnan turvin ovat nekin syntyneet maanpinnalle. Me näemme niiden siellä syntyvän ja kasvavan, olemme nähneet niiden myöskin kuihtuvan ja kuolevan, kuten muidenkin organismien, elollisten olioiden. Ne ovat siis elämänmuotoja; kaikista elämänmuodoista tämän maan päällä valtavimmat. Sellaisina täytyy niiden myöskin voida olla aiheena niin sanoaksemme »biopoliittiselle» tutkimukselle, joka koettaa saada selville niiden kehityksen lakeja.

Mutta mikäli tiedemies tässä onnistuu, sikäli kykenee hän myöskin kohottamaan tulevaisuuden verhon liepeitä. Sillä niinkuin tämä laki on vaikuttanut menneisyydessä, niin täytyy sen olettaa vaikuttavan tulevaisuudessakin. Voi ennalta päättää, että ne yhdistelmät, jotka tähän saakka ovat jääneet tulosta tuottamatta, ovat tulevaisuudessakin turhia. Ne taudit, jotka tähänastisen kokemuksen mukaan aina ovat olleet kuolettavia suurvalta-asemalle, tulevat vastakin samoissa oloissa tuottamaan kuoleman. Jos siis voi todeta tällaisen taudin ja tällaiset olot ja jos silloin ennustaa tämän suurvallan loppua suurvaltana — niin se ei ole sokeaa lörpöttelyä, »kannunvalamista», eikä vaateliasta vetoamista profetallisiin lahjoihin. Siinä yksinkertaisesti lääkäri, tieteellisesti todettuaan taudin laadun, ilmoittaa mikä sen kulku tulee olemaan. Nykyaikainen tiede koettaa tässä asettaa tulevaisuuttakin arvionsa alaiseksi: se on vain luontainen seuraus sen omasta kehityksestä, joka tapahtumain kirjanpidosta siirtyy tutkimaan niitä voimia, jotka ovat luoneet ja luovat määrättyjä tapahtumia.

Tässä mielessä saattanemme kai uskaltaa arvioida nykyisten suurvaltojen elinvoimaa ja tehdä viittauksia niihin suuntiin, mihin käsilläolevat kansainväliset problemit todennäköisesti tulevat ratkaistaviksi. Näin tehdessämme emme luovu tieteelliseltä perustalta niin kauan kuin seuraamme tapahtumia ja kokemusta. On oireita, joiden merkityksestä ei voi erehtyä, ja shakkiasemia, joissa määrätty ratkaisu on välttämätön.

Mutta aina täytyy olla visusti varuillaan, ettei ylitä tieteen mahdollisuuksia tässä suhteessa. Tässä, jos missään, vaanii ennenaikaisten päätelmäin vaara. Se vaara on, ja tullee aina olemaan, paljoa suurempi valtiomiehelle kuin lääkärille. Valtion kudokset ja toimintalaitteet ovat näet vielä paljoa mutkallisemmat kuin ihmisruumiin, ja sitä paitsi tähän saakka paljoa vähemmän tutkitut ja tunnetut. Valtiollisen tulevaisuuden määrää erilaisten tekijäin vilisevä moninaisuus, ja harvoin sopii olla ehdottoman varma ottaneensa laskelmissaan ne kaikki huomioon — mutta jos unhottaa tai väärin arvioi yhdenkin niistä, vie koko laskelma harhaan, ja tulevaisuuden arvoitus on vain saanut yhden väärän ratkaisun lisää.

Tällaiset edellytykset ovat määränneet seuraavan esityksen suunnitelman ja kulun. Se koettaa suorittaa kaksinaista tehtävää. Toinen on pintapuolisempi: selostavan yleiskatsauksen esitys suuren politiikan nykyisestä pyrkimyskudoksesta. Toinen sisäisempi: itse suurvalta-ilmiön valaiseminen tutkimalla sen nykyisiä ilmestysmuotoja. Nämä molemmat tehtävät saattavat kenties pinnalta näyttää erillisiltä, mutta kuuluvat kuitenkin pohjaltaan oleellisesti yhteen. Sillä suurvallan ulkopolitiikka on sen personallisen erikoisuuden suoranaista ilmaisua. Senvuoksi ei suurpolitiikkaa ymmärrä tuntematta suurvaltain personallisuuksia, eikä myöskään suurvaltoja tuntematta niiden kansainvälisiä suhteita, niiden esiintymistä toisiaan tai muuta maailmaa kohtaan. Suurpolitiikka ei siten määrätyltä kannalta katsottuna ole muuta kuin suurvaltabiologiaa; samoin kuin yksityinen suurvalta ulkopolitiikassaan paljastaa olemuksensa niinkuin heijastuspeilissä.

Sisäinen tarkoitus enemmän kuin ulkoinen tulee määräämään tutkimuksen muodon. Edellytyksenä sen saavuttamiselle on näet suoranainen, niin sanoaksemme mieskohtainen tuttavuus kunkin suurvallan kanssa erikseen; sillä kaikenlaatuisen biologisen tutkimuksen täytyy olla täysin kokemusperäistä ja kulkea yksilön kautta heimoon. Me tarkastamme siis suurvaltamuodostumia kutakin erikseen niiden maantieteellisen aseman, niiden ulkoisten mittojen, niiden rajapiirin, niiden luontaisten tuotantomahdollisuuksien, niiden nykyisen todellisen tuotannon ja tavaranvaihdon, niiden keskinäisten valtiollisten sitoumusten, niiden historiallisten perimysten, niiden sisäisen yhteiskuntaisen ja valtiosääntöisen sopusoinnun määrän ynnä muun semmoisen kannalta, joka saattaa olla tarpeen niiden tilan ja merkityksen oikeaksi arvioimiseksi.

Mikään tarkka kuvaus ei tässä voi tulla kysymykseen; jo luonnostaan se ei kuulu näin suurien aineiden piiriin, eikähän tässä ole kysymyskään niin paljoa yksityiskohdista ja uusista tapahtumista, kuin olemuksesta ja näkökohdasta. Esitys ei ole etsivä tieteellistä kantavuuttaan uutta aineistoa hankkimalla, vaan yhtenäisyydessä ja vanhan ja uuden aineiston katsomustavassa.

Älköön tässä odotettako myöskään eri valtojen yhdenmukaista käsittelyä. Niiden voima tai heikkous on eri aloilla: yhdellä tuotannon ja kaupan, toisella sotilaallisten mahtikeinojen, kolmannella ehkä valtiosäännön tai yhteiskuntarakenteen taikka väestösuhteiden aloilla. Ja käsittelyn täytyy vaihdella käsiteltävän aiheen mukaan.

Tahtoisimme siis kussakin erikoistapauksessa aikaansaada tuokiokuvan, jossa kokonaisuuden hahmo edellytetään tunnetuksi. Jos tässä luonnekuvassa onnistumme, niin voimme sitten suuremmalla luottamuksella yrittää arvioida suurvallan terveydentilaa ja silloin myöskin uskaltaa luoda jonkun silmäyksen tulevaisuuteenkin.

Varjossa olevalta paikaltamme aiomme siis pitää maailman mahtavien katselmusta, mikäli ymmärryksemme ylettyy ja kaukoputkemme kantaa. Kerta toisensa jälkeen tulevat ne näillä lehdillä kulkemaan silmäimme editse vahvoine ja heikkoine puolineen. Koetamme muotokuvaluonnoksiin kiinnittää niiden pääpiirteet sellaisina, miksi luonto ne on määrännyt ja niiden toiminta niitä heijastaa; ja koetamme arvioida missä määrin ne kykenevät korkeaan valtiolliseen tehtäväänsä, ei minkään määrätyn yhteisen mittapuun — sillä mitään voimanmittaria tässä ei ole — vaan siihen vaikuttavain tekijäin yhteisvaikutuksen mukaan.

Vain yhdestä seikasta huomautettakoon tässä suunnittelussa vielä. Mikäli se on johtunut määrätystä mieskohtaisesta elämänkäsityksestä, ei subjektivisuutta voitane tykkänään välttää näkökohtien ja väriseosten valinnassa, vaikka tosiasiain esittämisessä kyllä. Mutta tätä ei periaatteessa moittine kukaan, joka tietää ja tuntee, että tiede — käyttääksemme erästä Bröggerin sanaa — »ei ole elämän puun kellastunut lehti, vaan sen hedelmä».

II. KUKISTUNEITA SUURVALTOJA

_Turkin_ suurvalta. — Balkanin niemimaan geopoliittinen tehtävä. — Läheisen idän kysymys. — Panislamismi ja nuorturkkilaisten vallankumous. — Pyreneain niemimaan maantieteellinen asema ja historiallinen konjunkturi. — _Portugal_ ja _Espanja_. — Espanjan suurvallan rappeutuminen. — Nykyinen Espanja. — Portugalin rappeutuminen ja nykyinen asema. — »Iberian liitto» ja »latinalainen liitto». — _Hollannin_ suurvallan maantieteelliset ja historialliset edellytykset. — Sen heikkoudet: tilan ja valtiollisen järjestelyn puute. — Hollannin nykyinen asema. — _Ruotsin_ suurvalta. — Sotilaallinen ja psykologinen voima. — Maantieteellinen ja taloudellinen heikkous. — Nykyinen asema unionin hajottua.

Ennenkuin ryhdymme tarkastamaan nyt eläviä ja tunnustettuja suurvaltoja, näyttää sopivalta luoda vielä silmäys taaksepäin menneisyyteen ja lyhykäisesti eritellä muutamia suurvaltamuodostumia, jotka historia jo on siirtänyt valtioiden ylimmän seurapiirin ulkopuolelle. Niiden tarina on päättynyt sikäli, että ne nyt jatkavat elämäänsä vain pikkuvaltion vaatimattomissa oloissa; niistä käy siis tutkiminen ei ainoastaan niitä voimia, jotka nostavat valtioita ylös, vaan myöskin niitä syitä, jotka vievät ne alas. Historia itse esiintyy siis tässä opettajana, tarjoten vertauskohtia johdoksi nykyajan suurvaltojen arvostelulle: ainoa ylimalkaan käytettävissämme oleva lähde kokemusperäiseen tietoon tässä aineessa, kun on kysymys alasmenon enteistä.

Emme kiinnitä tässä huomiota niihin mieskohtaisiin suurvaltoihin, joiden kukistuminen ei kaipaa muuta selitystä, kuin että se satunnainen voima, joka niitä kannatti, kukistui. Emme viivähdä myöskään elimellisesti kehittyneissä suurvaltioissa muinaisaikoina, jolloin kultturipiirissä ei ollut tilaa useammalle kuin yhdelle kerrallaan eikä varsinaista kilpailua niin ollen saattanut syntyä. Niin opettavaista kaikille ajoille kuin vanhan roomalaisvallan rappion ja kukistuksen (»decline and fall», Gibbon) tutkiminen onkin, ei siitä ole suoranaista apua sille, joka tarkastaa nykyajan suurvaltoja, jotka elävät monisokkeloisessa valtiosikermässä, keskinäisessä taistelussa olemassaolosta.[4]

Etsiessä muistoja jostakin siinä taistelussa menetetystä suurvalta-asemasta löydämme niitä, kuten jo ylempänä olevassa historiikissa mainittiin (siv. 33) meidän maanosamme neljältä nurkalta: Balkanin ja Pyreneain niemimaalta, Reinin suistamolta ja Itämeren rannoilta. Rajoitamme siis katselmuksemme niihin, vuorojärjestyksessä.

Ensimäinen näistä nyttemmin kukistuneista suurvalloista esiintyi sillä historian vahvasti merkitsemällä niemimaalla, missä kolme maanosaa helpoimmin yhtyy ja Europaa erottavat kapeat salmet Aasiasta vähemmän kuin idässä Uralinvuoret. Tylyin vuorijonoin ja satamista köyhin rannoin kääntää _Balkanin niemimaa_ selkänsä Italialle, joka puolestaan kääntää selkänsä Balkanille, jotenka Adria leveänä virtana vie liikettä pitkin suuntaansa perukasta suuhun enemmän kuin rannalta toiselle. Sitävastoin levittää Egeanmeri saarimaailmansa kuin siltakiviksi kulkua varten niemimaalta Vähään-Aasiaan, ylempänä lähestyvät maanosat toisiaan melkein kosketukseen saakka, ja Keski-Europasta tulee Moravan laakso kokoamaan Aasian liikennettä Maritsan ja Vardarin haarain kautta.

Varsinkin edellinen tie, Maritsa—Morava, on Europan vanha valtaväylä itään. Sinne olivat jo roomalaiset rakentaneet yhden kuuluisia sotateitään; sitä tietä ovat sittemmin kuluttaneet väsyneet ristiretkeläisjalat matkalla pyhää hautaa kohti, heidän jälkeensä raisujen turkkilaishevosten kaviot Aasian vastavierailulla, ja samaa uomaa porhaltaa nyt »Orient express», idän pikajuna, Belgradin ja Konstantinopolin väliä.

Balkanin niemimaa on siis kauttakulkumaa, eikä erikoinen oma maailmansa. Suurten kulkuteiden takana tapaa ison maan- ja kansatieteellisen hajaannuksen, mutta ei mitään luonnollista kehystä kaiken ympärillä. Ja historian määräämä pääkaupunki, jonka asemalla kahden maanosan ja kahden meren välillä ei ole vertaistaan maapallolla, viittaa ehdottomasti suurempaan valtakuntaan, joka yhdistää molemmat rannat. Niin oli vanhain roomalaisten aikana, niin myöskin bysanttilaisten; niin kävi kolmannenkin kerran, kun Konstantinopoli keskellä 1400-lukua joutui turkkilaisten käsiin.

Balkaninniemimaa ei siis esiinny historiassa suuren valtakunnan alkuna, tuskinpa edes ytimenäkään, vaan pikemminkin lisäkkeenä; eikä se kukaties saata milloinkaan tulla muuksi. _Osmannien suurvallassa_ tuli se muodostamaan sivustan luoteista vastaan, afrikalaista vastaavan europalaisen siiven, sittenkun valta oli levinnyt käsittämään Europan kultturin kaikki kehtomaat Eufratin ja Niilin varsilla ja Välimeren sisimmissä sopukoissa. Että vallan painopiste tuli olemaan tällä sivustalla, riippui sen perimyksistä ja ankarasta kahnauksesta Europan kultturimaailman kanssa täällä; mutta vallan ydin ja kannattava perusta oli epäilemättä Vähä-Aasia, ja on vielä nytkin.

[Kuva: Eurooppa noin 1789]

Me saatamme nyttemmin heti nähdä keinotekoisen piirteen tässä vallassa, jolta puuttuu maantieteellistä yhteyttä ja lujaa kehystä. Ei puhettakaan kansallisista siteistä tai luontaisista rajoista. Toiset voimat yhdistävät ja pitävät koossa: niiden joukossa ensimäisenä uskonnollinen kiihko. Turkkilainen suurvalta esiintyy vanhemman arabialaisen historiallisena perijänä — niinkuin keskiaikainen Saksan keisarikunta muinaisen Rooman —: se on aatteeltaan _kalifaatti_, Islamin valtiotamuodostavan laajenemisvoiman ilmaus. Mutta valta, joka syntyy ja pysyy pystyssä tällaisten psykologisten tekijäin varassa, alkaa luhistua, niinpiankuin kansansielun nousuaalto jälleen laskehtii.

Valta tarvitsee objektivisia, olokohtaisia, edellytyksiä ja realista, asiallista, tukea luonnossa tai kultturissa. Siinä kohdassa on Osmannin valta pettänyt. Se ei milloinkaan saanut lujaa yhteiskuntaperustaa eivätkä sen johtajat näy sellaista todenperään etsineenkään. He ovat ajan pitkään laiminlyöneet kaikki aineelliset kultturitehtävät; he ovat antaneet muinais- ja keskiajan vanhojen kastelulaitteiden rappeutua niin että luontainen kuivuus näillä mailla on uudelleen vallannut seudut, jotka muinoin välkkyivät vaurautta; he eivät ole ajatelleetkaan valtakunnan vastaista vaurastumista ja sen todellista sisäistä elinvoimaa, päästäkseen vain huolehtimaan armeijan toimeentulosta miten kuten. Tämä on yhteiskunnan oikeutettujen vaatimusten uhraamista alkeellisten valtiotehtäväin yksipuolisen huollon vuoksi: syvällä piilevä piirre Islamin omassa luonnossa tyypillisenä _paimentolais_uskontona — »missä aura kulkee, siinä kävelee häpeä rinnalla», sanoo eräs koranin kohta — mutta siitä koituu kosto lopulta. Niinpä olikin jouduttu siihen, että »suurturkki», joka vielä vähän yli 200 vuotta sitten piti koko kristikuntaa vavistuksessa, viime aikoina on elänyt melkein kuin vararikontekijä ilman muuta ajatusta kuin ettähän pysyy pystyssä vielä hetken, sillä välin kuin sen valtakunta on alkanut arveluttavasti muistuttaa Odysseun kartanoa, missä kosijat isännöivät mielensä mukaan isännän poissaollessa.

600-vuotinen historia näyttää tässä kallistuvan loppuansa kohti. Se kohoaa mahtavaa vauhtia 1300-luvulla, nousee huippuunsa 1500-luvulla, saa ratkaisevan kolauksen Wienin muureja vastaan 1683 ja vajoaa sitten takaisin yhä enemmän vain maleksivaan tilaan, kunnes 1800-luvulla hajaannus alkaa molemmilla sivustoilla, Europassa ja Afrikassa. Vanhat alustalaiset toimivat tässä puuhassa yhdessä nykyisten suurvaltain kanssa: kreikkalaiset, romanialaiset, serbialaiset ja bulgaarit ovat lohkaisseet itselleen omat palstansa Turkin europalaisista maista, Ranska on ottanut Tuniksen ja tähtää Syyriaa, Englannilla on jo Egypti ja Kypro ja kaistaleita Arabiasta samalla kun se kurkottaa kättään Arabian muihin osiin ja Mesopotamiaan, Italia tavoittaa Tripolia ja katselee kaipaavin silmin meren yli Albaniaan, Itävalta on ottanut Bosnian-Herzegovinan ja himoitsee vielä Makedoniaa ynnä Salonikia, Venäjä ja Saksa tähtäävät koko valtaa joko väkivaltaisen alistamisen tai rauhallisen liiton avulla. Eikö tämä muistuta konkurssipesän rahaksimuuttoa? Tämä tilanne on synnyttänyt lentävän sanan »sairas mies» ja tehnyt _läheisen idän kysymyksestä_ Europan suurimman huolen 1800-luvun jälkipuoliskolla; näytti näet olevan vain lyhyen ajan kysymys, milloin perinnönjako tapahtuu, ja oli tuskin luultavaa että kuolinpesän omaisuutta saataisiin jaetuksi ilman keskinäistä kiistaa omatekoisten perillisten kesken.

Mutta sairas mies — jonka terveydentila saattoi jo Ludvig XIV:n lähettilään 200 vuotta sitten pudistamaan päätänsä — on osoittautunut merkillisen elinvoimaiseksi. Että sen sotahenki ei ole lamaantunut, sai maailma nähdä sodassa Kreikkaa vastaan 1897, kun malttamattomin perijäksipyrkijä sai surkean kurituksen. Sen jälkeen ovat erinäiset merkit viitanneet, joskaan ei ennalleennousuun, niin ainakin parantumiseen. Abdul Hamid II, jonka hallitus täyttää kokonaisen miesiän mitä vaikeimmissa oloissa, keksi keinoja ei ainoastaan armeijan uudestijärjestelyyn saksalaisten johdolla (kenraali _v. d. Goltz_ 1883—1895), vaan myöskin laiminlyötyjen yhteiskunnallisten tehtävien alkuunpanoon ainakin yhdellä alalla, nimittäin kulkulaitoksen. _Makedonian kysymys_ oli, osana vanhaa läheisen idän kysymystä, vuodesta 1902 jälleen viitannut rappeutumisen aikakauteen, mutta _Bagdad-_ ja _Hedshas-radat_ viittaavat eteenpäin valtakunnan voimistumiseen, painopisteenä sen aasialainen osa.

Me tapaamme nämä aineet nykyisten suurvaltain luvuissa, sillä suurpolitiikalla on yhä muutamia kaikkein herkimpiä kahnauskohtiaan Turkin alueella. Tässä mainittakoon vain muutamia sanoja Hedshas-radasta; se on Turkin vallan »sisämaanrata» Damaskosta Mekkaan, valmistunut Medinaan saakka 1908 ja tarkoitettu aikanaan liitettäväksi yhteen Anatolian rautateiden kanssa (aukko ulottuu Alepposta Bulgurluun) ja siis suoranaisesti yhdistämään kalifin maallisen pääkaupungin pyhiin paikkoihin. Rakennettuna suureksi osaksi koko islamilaisesta maailmasta saaduista vapaaehtoisista lahjoista kertyneillä varoilla — varustettuna »moskeijavaunuilla», joissa Mekkaan matkustavat pyhiinvaeltajat voivat suorittaa hartausmenojansa matkalla aavikon halki — on tämä rautatierakennus selvänä todistuksena siitä kuinka voimakkaana uskonnollinen piirre elehtii Turkin kasvoilla vielä teollisuusaikakauden kynnyksellä. Joskin rata valtiollisessa suhteessa lähinnä näyttää olevan silta turkkilaisen ja arabialaisen välisen perinnäisen vastakohdan yli, niin laajentaa se samalla näköpiiriä sen yli koko muhamettilaiseen maailmaan ja vahvistaa Turkin asemaa tämän luontaisena keskustana. Niiden 25 miljonan takana, jotka välittömästi ovat sulttaanin alamaisia, häämöttää varjoina kaksisataa miljonaa oikeauskoista uhkaavassa _panislamiittisessa_ vastarinnassa Europaa vastaan.[5] Abdul Hamidin Jildis-kioskiin lienee siten todellakin kulkenut lankoja Islamin kaikilta kulmilta, Kiinasta ja Intiasta ja Malaijien saaristosta ja Saharan ääriltä.

Joskin uskonkiihko on menettänyt paisuntavoimansa, niin ei se näin ollen suinkaan näytä olevan kuollut; saattaapa tapahtua että se näyttää olleensa vain väliaikaisesti ehtynyt lähde, joka pitkän kuivuuskauden jälkeen jälleen rupeaa pulppuamaan. Ei ole mahdotonta, etteikö Muhamedin kipinä vielä kerran voi sytyttää »pyhää sotaa» kalifin lipun alla uskottomia vastaan. Varmaa on, että muhamettilaisessa maailmassa nykyään on olemassa kuohuntaa, joka kerran voi koitua suurpoliittiseksi tekijäksi, — »mustaksi vaaraksi» Europalle.

Tänä viime vuosien kehityskautena tuntuu myöskin osa muinaista itsetuntoa palanneen osmannilaisiin maihin (»memalik i osmanije»). Kenraali _Goltz_ havaitsi upseerikunnassa »komean jäännöksen vanhaa valloittajaylpeyttä ja suurta herkkyyttä valtakunnan suuruutta kohtaan», ja rauhankongressissa Haagissa 1907 esitti Korkean Portin edustaja vaatimuksen päästä »ensimäisen arvoluokan valtojen» joukkoon. Sopii lisätä, että tätä paikkaa Abdul Hamidin aikana haettiin etupäässä Saksan turvin: ei ainoastaan sotalaitos vaan myöskin rautatiepolitiikka oli tyyten saksalaisen vaikutuksen alaisena.

Näissä oloissa tuli yllätyksenä koko maailmalle vallankumous kesällä 1908, »nuorturkkilaisten» voitto ja eduskuntainen valtiosääntö, ja sitten keväällä 1909 Abdul Hamidin kukistaminen valtaistuimelta ja täydellisen eduskuntaisuuden toimeenpano. Vallankumouksen lähin luonne oli selvä: shakkiveto Europaa vastaan, kuten edellinen eduskuntakoe 1876. Suurvallat ottivatkin heti kätensä pois Makedoniasta, se kysymys katosi päiväjärjestyksestä. Sen sijaan menetettiin Bosnia ja Bulgaria lopullisesti, ja uusien vallanpitäjäin kansalliskiihkoinen politiikka synnytti vaarallisia liikkeitä varsinkin Albaniassa ja Arabiassa; kun nämä v. 1911 ainakin osaksi saatiin asettumaan, yltyi Tripolia koskeva riita Italian kanssa kiihkeäksi, ja afrikalaisen sivustan viimeinen jäljelläoleva kaistale on todennäköisesti nyt katsottava menetetyksi.