Part 1

SUURVALLAT I

Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta

Rudolf Kjellén

Toisesta, täydennetystä painoksesta suomentanut Eino Woionmaa

Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo

Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1917

Sisällys:

Suomentajan alkulause I. Johdanto II. Kukistuneita suurvaltoja III. Itävalta-Unkari IV. Italia Kirjallisuutta

SUOMENTAJAN ALKULAUSE

Tästä teoksesta on kolmas, Suur-Britanniaa koskeva, osa ilmestynyt suomeksi jo ennen sotaa. Se sotasensurin käyttely, joka meilläkin ennen vallankumousta ulotettiin koskemaan »kaikkia asioita ja vielä muutamia muita», teki teoksen toisten osien suunnitellun julkaisemisen suomalaisessa asussa mahdottomaksi. Nyt, painovapauden jälleen vallitessa, ilmestyvät sen kolme jäljellä-olevaa osaa, kaikki vielä tämän syksyn kuluessa.

Saattaa kysyä, onko nyt, kun on tullut maailmansodan myrsky ja myllertänyt kaikki, enää syytä esittää päiväpolitiikkaa koskevaa teosta, joka alkuaan on kirjoitettu 1905 ja jonka uusikin painos alkoi ilmestyä jo 1911, jolloin eivät edes Balkanin-sodat olleet alkaneet, ja valmistui 1913? Luulen, että lukijan ei ole tarvis selailla montakaan sivua, ennenkuin hän on myöntävä, että nykyinen sota vain on tehnyt kirjan sitäkin mielenkiintoisemmaksi, samoin kuin tämä kirja puolestaan valaisee sodan syitä ja tarkoitusperiä. Saattaapa sanoa, että teos tavallaan on kirjoitettu ikäänkuin tekijä olisi vartavasten silmälläpitänyt juuri nykyistä maailmansotaa, jonka tulennan välttämättömyyteen hän useissa kohdin tutkimustensa varrella viittaa. Teoksen vanhentumisesta ei siis voi olla puhettakaan. Päinvastoin: mitä sodan jälkeen tapahtuu, tulee täysin ymmärrettäväksi vasta kun nähdään, mihin sitä ennen on pyritty.

Kun teos Ruotsissa ensin ilmestyi, moitti arvostelu tekijää epätieteellisestä »ennusteluhalusta». Tähän tekijä vastaa uuden painoksen neljännen osan alkupuheessa, että hänen teoksessaan ei esiinny mitään satunnaisten mielijohteitten leikkiä, vaan huolellisesti harkittu ja perusteltu katsomuskanta. »Muistutus voisi olla oikeutettu, jos teos olisi tavallisten valtiotieteen käsikirjain malliin laadittu tilastollinen kertomus. Mutta se menettää kärkensä esitykseen nähden, joka itse ilmoittaa olevansa poliittinen s. o. kehkeymisnäkökannan alainen ja samalla pyrkii valaisemaan suurvaltoja erikois-olioina. Sellainen esitys olisi tarkoitukseton, ellei se saisi jatkaa eri valtojen kokemusperäistä tutkimusta arvioimalla niiden arvoa tällaisina. Ellei ole kysymys muusta kuin jonkinlaisesta valtakuntain oikeuslääkeopillisesta tarkastuksesta, niin on aivan paikallaan, että pöytäkirja pidetään puhtaana kaikenlaatuisesta ennustelusta — varsinkin eriteltyjen esineiden tulevaisuusmahdollisuuksiin nähden —; mutta jos on kysymys tutkimuksista »henkivakuutusta» varten, niin ei elinvoipaisuutta koskevan lausunnon antamista voitane välttää, jos tahdotaan tehtävä kunnolla suorittaa.»

Jo näistä viittauksista teoksen tarkoitukseen näkee, että professori Kjellén on yrittänyt raivata valtiotieteen vainiolla uutta erikoista sarkaansa. »Tämä teos on koe osittain uudella alalla ja uuden menettelyn mukainen, ilman varsinaista edeltäjää tai esikuvaa, ja lienee senvuoksi kohtuullista, että sen hyväksi luetaan tienraivauksen ylimääräiset hankaluudet lieventävinä asianhaaroina mahdollisia puutteita ehkä moitittaessa», sanoo hän teoksensa ensimäisen painoksen alkulauseessa.

»Tähänastisista valtiotieteen käsikirjoista ei tämä teos näet eroa ainoastaan ulkonaisen rajoittumisensa kautta vain suurimpiin valtioihin. Tässä noudatetaan toista enemmän elämän-opillista käsitystä itse valtion käsitteestä. Yhtä vähän kuin nykyaikainen eläintieteilijä tyytyy jonkun eläinmuodon ulkonaiseen kuvaukseen, saattaa valtiotieteilijäkään pitkän päälle pysähtyä valtioiden valtiomuotoihin ja ulkoisiin mittoihin. Vaaditaan lisäksi huomion kiinnittämistä yksiöön, olentoon, muotokuntaan. Sillä politiikka ei ole vain lain kirjainten ja historiallisten tosiasiain ja tilastollisten mittojen yhdistelmää, vaan ennen kaikkea _elämää_. Se on pyrkimistä ja toimintaa vaihtelevin keinoin ja päämäärin eri ajankohtina ja eri valtioissa. Todelliselle valtiotiedolle on varmaan yhtä tärkeätä tuntea nämä keinot ja pyrkimykset, kuin niiden laitosten, oikeussäännösten ja matemaattisten mittojen kehitys, joiden sisäpuolella toimivien henkilöiden on liikuttava. Ainoastaan tällä tavoin tarkastamalla ajan poliittisia tehtäviä tulee valtiotiede siksi, mitä sen kai pitäisi olla: itsenäistä, _poliittista_ tiedettä, joka pyrkii määrätyiltä näkökohdilta sitomaan yhteen oikeutta ja käytäntöä, muotoa ja sisällystä, ulkoisia mittoja ja sisäistä elämää.»

Sekin, joka ei kaikessa voi yhtyä herra Kjellénin katsomuskantaan eikä joka kohdassa pitää hänen todisteluansa ratkaisevana, tunnustaa kuitenkin mielihyvällä hänen tällä teoksellaan avanneen useita uusia näköaloja ja tehneen sen tavalla, joka ei rajoita hänen lukijoitaan ainoastaan varsinaisten tieteenharrastajain piiriin, mikä sen pahempi on niin monen muun tieteellisen tutkielman laita mitä moninaisimmilla aloilla. Hänen kirjoitustapansa on sujuvaa ja viehättävää, usein suorastaan loistavan lennokasta ja niin välitöntä, että väliin luulisi kuulevansa hänen puhuvan; hän on työltään tiedemies, tyyliltään taiteilija. Tästä seuraa että hän saattaa käsitellä ainettansa sillä yleistajuisuudella, että hän itsekin tuntee olevansa kosketuksissa sen suuren valveutuneen yleisön kanssa, joka etsii tapahtumien selitystä niiden syistä. Ja nauttii siitä: »sen puhtaan ilon rinnalla, minkä totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi antaa, viittoo tiedemiehelle tässä se harvinaisenpuoleinen tyydytys, että hän voi olla oppaana suurelle yleisölle».

Kirjan menekki Ruotsissa osoittaa hänen tässä olleen oikeassa. Herra Kjellén on siellä suorastaan muodostanut _koulukunnan_, mikä on selvästi havaittavissa suuressa osassa Ruotsin sanomalehdistön suurpolitiikkaa käsitteleviä kirjoituksia, kuten — ja ehkä vieläkin ilmeisemmin — meidänkin maamme johtavissa ruotsinkielisissä sanomalehdissä.

Onkin myönnettävä, että ulkomaiden politiikkaa esittävä _sanomalehtimies_ tuskin mistään voi saada niin verratonta suurpolitiikan lukukirjaa, kuin tämä on. Kjellénin »Suurvaltoihin» tutustuminen on meillä suorastaan katsottava kuuluvaksi nykyisten sanomalehtimiesten pätevyysehtoihin. Mutta ei ainoastaan niille, jotka sanomalehtiin kirjoittavat, vaan myöskin suurelle _sanomalehtiä lukevalle yleisölle_ on tämä teos hyödyllinen ja helposti tajuttava kirja. Rohkenenpa katsoa siihen tutustumisen nykyisenä suurpolitiikan suurena murroskautena kerrassaan kuuluvan yleiseen kansalaissivistykseen — siinä määrin tarpeellinen on mielestäni tämän merkkiteoksen liittäminen suomalaiseen kirjallisuuteen.

Lopuksi sananen suomennostyöstä.

Asiantuntija huomaa pian, että tämänlaatuisen teoksen suomentaminen ei ole aivan helppo tehtävä. Oma asiani ei ole arvostella, miten siinä olen onnistunut. Varsinkin voi syntyä makuriitaa monen mielestä ehkä liiankin pitkälle menneestä vierasperäisten n. s. kultturisanojen karttamisesta, mutta omasta puolestani olen sillä kannalla, että tässä suhteessa olisin, missä se vain voisi laatuunkäydä uskollisuutta tekijän sanonnalle rikkomatta, suonut saattavani mennä vieläkin pitemmälle. Totunta tekee kyllä pian oudommankin sanan tuttavaksi; pääasia, että sen _ymmärtää_.

Pälkäneellä elokuussa 1917. _Suomentaja._

I. JOHDANTO

Opastavan yleiskatsauksen tarve. — Nykyajan suurpoliittisen näytelmän draamallinen jännitys. — Yleiskatsaus päävaltoihin jälkeen v.1895. — »Planetarinen» asema. — Sen kehitysasteet: Europan valtiokerho ja maailman yleinen kultturipiiri. — Suurvaltain muodostuminen. — Nykyinen suurpoliittinen ryhmitys. — Päivänpolitiikan tieteellisen käsittelyn mahdollisuus. — Tutkimuksen kaksinainen tarkoitusperä.

Tämän esityksen aineena ovat nykyajan suurvallat ja tarkoituksena luoda yleiskatsaus kansainväliseen valtiolliseen asemaan nykyhetkellä.

Tuntuu siltä, että semmoista esitystä jokseenkin yleisesti kaivataan. Jokaisen, joka kiinnittää huomiotansa nykyajan historiaan, on tietenkin aluksi vaikea päästä sen juoneen kiinni. Ajan pyörä vyöryy palautumatta eikä toista kiertojansa uteliaisuuden huviksi tai tietämättömyyden opetukseksi. Tapahtumat, tullessaan sanomalehdistön välityksellä pisaroittain ja sikinsokin yleisön tietoon, näyttävät yhäti ohikiitävältä kulkueelta, jossa ei näy yhtenäistä tarkoitusta eikä järjestelyä. On kuin alkaisi lukea jatkuvaa kertomusta keskeltä sarjaa tai tulisi teatteriin kun näytäntö jo aikaa sitten on alkanut. Epäilemättä kaipaa silloin tekstikirjaa, joka selittää juuri kehittyväin tapahtumain juonnon ja niiden henkilöiden luonteen, jotka parasta kättä näytelmässä esiintyvät.

Tällaisten tekstiselitysten tarjonapito yleisölle maailmanhistoriallisen draaman ymmärtämiseksi on tosin osaksi sanomalehdistön tehtävänä, mutta joutuu kuitenkin aina varjoon lehdistön tärkeimmän tehtävän, itse tapahtumien kertomisen, rinnalla. Ja kun on kysymys koko aikakauden yhtenäisyydestä, niistä leveistä uomista, joihin hetken hajalliset tapahtumat virtaavat yhteen, joutuu sanomalehdistö jo teknillisistä syistä pulaan. Sillä ei ole aikaa eikä paikkaa pitkille selityksille. On asian luonnossa, että sen selostustyö jää olemaan vain sirutyötä.

Mutta samalla kuin sanomalehdistön täten käytännöllisistä syistä täytyy enemmän tai vähemmän eristää tapahtumia, niin on se valtiollisista syistä alati vaarassa joutua niitä väärentämään. Kun se koettaa valaista tapahtumia, voi ylen helposti sattua, että tämä valo on väritettyä. »Ajan perusvirtauksia», sanoo Karl Jentsch, »häiventävät päivän riennot ja julkinen sana; ne katoavat sen vaahdon alle, jota kuohuu pienten personallisten ja paikallisten hetkenpyyteiden taistelussa; peittyvät diplomaattien kirjelmäin, valtiomiesten, hovimiesten, puoluejohtajain juonien, sanomalehtien lauseparsien ja kaikkein enimmän puolueiden kiihoitteluiden alle», Ei voitane kiistää, etteikö tämä ole sattuva kuvaus; ja saattaapa todellakin panna kyseenalaiseksi, eikö asiallinen totuus ole yhtä hyvin kätkettynä meidän aikamme äänekkään puheensolinan ja julkaisuröykkiöiden, kuin muinaisten aikojen äänettömyyden ja lähdeniukkuuden alla. Emme ajattele tässä ainoastaan tahallisen yksipuolisia tai suorastaan vääriä tietoja, vaan myöskin niitä väritettyjä esityksiä, jotka perustuvat ihmisten luontaiseen taipumukseen tulkita tapahtumia omien harrastustensa ja halujensa eduksi. Puolueeton totuus samenee molemmissa tapauksissa; ja todellisen tiedon etsijä joutuu samaan eksymisen vaaraan.

Näitä vaaroja — yhteyden haihtumista erillisten tapahtumain ryöppyyn ja totuuden samentumista pyyteisien tietojen sumuun — näitä läheisiä vaaroja vastaan tarjoaa ainoastaan tiede riittävät takeet. Yhtenäisyyden etsiminen asiain kirjavassa moninaisuudessa ja totuuden löytäminen kiisteleväin asianosaisten todistelun välistä, ne ovat erikoisesti tieteellistä laatua olevia tehtäviä, joiden ratkaisu on mahdollinen vain tieteellistä menettelytapaa noudattamalla.

Tiedemiehellä ei näet ole sanomalehtimiehen urheilukantaa ehättää kaapaisemaan tapausta ennen kaikkia muita silläkin uhalla, että käteen jää vain tyhjiä juoruja, eikä hänellä myöskään ole diplomaatin tai puoluemiehen syytä esittää tapausta määrätyssä valaistuksessa. Hän panee arvoa vain itse tapahtumalle, ilman mitään sivutarkoituksia. Hänen ensimäinen pyrkimyksensä on siis jokaisessa erikoistapauksessa koettaa tunkeutua todellisuuden ytimeen käsilläolevissa tehtävissä. Mutta siihen hän ei voi pysähtyä. Hän on muukin mies kuin vain tunnollinen uutistenetsijä. Hänen kunnioituksensa tapahtumaa kohtaan perustuu syvempään käsitykseen todellisuudesta. Hän näkee siinä tuokiokuvan _muuttumisenlain alaisesta alinomaisesta kehkeytymisestä_.

Tällaisen katsomuksen edestä katoavat kaikki eristetyt tapahtumat. Kukin tapahtuma on olemassa ainoastaan yhteydessään toisten tapahtumain kanssa. Sinänsä se on arvoton; se saa arvoa ja totuutta ainoastaan _miliöönsä_, ympärystänsä, perustalla. Ympärystän tutkiminen, sen näyttämön tarkastus, jolla päiväntapahtumat liikkuvat, niiden juurten etsintä entisyydestä, se on siis kussakin tapauksessa oleva tiedemiehen menettely. Ainoastaan siten sopii toivoa päästävän näköpaikoille, joista tapahtumat näkyvät oikeassa mittasuhteessa, jotta ne eivät, kuten liian likellä silmää olevat esineet, esiinny suhteiltaan hämmentävinä.

Tässä oikean mittasuhteen etsinnässä nykyisillekin ilmiöille kohtaa tiedemies yleisön tarpeen saada selityksiä päivän näytelmään. Sen puhtaan ilon rinnalla, minkä totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi antaa, viittaa hänelle tässä se ei aivan tavallinen tyydytys, että hän voi olla oppaana suurelle ja tiedonjanoiselle yleisölle, joka aivan käytännöllisestä tarpeesta kysyy häneltä opastusta.

On luultavaa, että tämänlaatuinen tieteellinen pyrkimys juuri meidän aikanamme voi odottaa yleisön mielenkiintoa tavallista suuremmassa määrässä. Tämä tuntuu olevan luonnollinen seuraus jo sen draaman omasta jännityksestä, jota nyt maailmassa meidän nähtemme näytellään. Historian suuri näytelmä — katseltakoon sitä muinaisajan kohtalotragediana tai keskiaikaisena mysteriona, sokeiden luonnonvoimien synkeänä leikkinä tai _divina commediana_ — historian näytelmä tapahtuu samoin kuin muutkin, sisältäen väliaikoja enemmän ja vähemmän jännittävien näytösten välillä. Meidän nuoruutemme on kulunut tällaisena ulkonaisen levon ja näennäisen rauhan väliaikana. Kolme vuosikymmentä kestäneen suurdraamallisen toiminnan jälkeen, jonka tuloksina olivat kansallisvaltiot Italia ja Saksa, kansainsikermä Itävalta-Unkari sekä valtiohajaannus Balkanin niemimaalla, näytti meidän maanosamme joutuneen tasapainotilaan v. 1878 pidetyn Berlininkongressin perustalla. Kaikki suuret kysymykset näyttivät ratkaistuilta, kartta alkoi meidän käsityksessämme saada sen muuttumattomuusluonteen, jonka totuntakäsitteet niin helposti antavat. Lisävakuudeksi ryhmittyi Keski-Europan _kolmiliitto_ »salaliitoksi rauhan puolesta» — kuten Crispi sitä kerran nimitti — eivätkä valtiomiehet saattaneet milloinkaan puhua kansojen kuullen rauhan olematta heidän ylimpänä tunnuksenaan.

[Kuva: Europan siirtokunnat n. 1900.]

Niin on vielä tänä hetkenä[1]; vielä ei rauha ole rikkunut maanosamme rajain sisällä, ellemme ota lukuun Turkin paikallisluontoisia kohtauksia 1897 Kreikan ja 1911 Italian kanssa; vielä on valtiollinen kartta myöskin oleellisesti muuttumatta. Mutta kun Europa on nauttinut rauhaa, on myrsky toisensa jälkeen kulkenut yli muiden maanosien, joihin europalaiset vallat ovat siirtäneet laajennuspyrkimyksensä aikaansaatuaan toimeentulomuodon kotona. Tällä välin on ulkopuolella kasvanut muitakin voimia ja niiden mukana uusia kahnausaiheita. Lopuksi on jännitys kimmahtanut takaisin Europaan. Ankaran sodanvaaran varjot ovat tulleet ja menneet ja mentyään taas palanneet meidän omaan maanosaamme.

Niinpä on jo puolen miesiän ajan historiallinen näytelmä jälleen käynnissä voimakkaiden näytösten sarjana. Isku iskulta, kuin kuvat panoraamassa tai laukaukset revolverista, ovat suuret tapahtumat seuranneet toisiansa; ja useammin kuin kerran on tuntunut kuin olisimme joutuneet sellaiseen kohtalokkaaseen kohtaan, josta muinaisajan teatterissa laskettiin »peripetia» eli onnen vaihde, käänne koko näytelmässä.

Tarkastakaamme pikaisella silmäyksellä tämän draaman pääkohtauksia!

Se alkoi tapahtumalla, joka kenties tulevaisuuden historioitsijoista on kyllin merkillinen aloittamaan uuden luvun maailmanhistoriassa: Japanin suurvallan esiintymisellä sodassa Kiinaa vastaan ja jälkimäisen vallan voimattomuuden paljastamisella. Rauhansopimus _1895_ aiheutti uuden ja odottamattoman europalaisten valtain kolmiliiton: Saksa käsi kädessä Ranskan ja Venäjän kanssa Itä-Aasian asioissa. Samaan aikaan alkoi vanha »itämainen kysymys» Turkin jaosta nousta uhkaavaan mittaan Europan rajalla. Jouluun mennessä s. v. siirtyi maailmanhistorian polttopiste Venezuelaan, missä presidentti Clevelandin sekaantuminen uhkasi Englannin ja Yhdysvaltain välien rikkoontumista. Ja ennenkuin tämä tapausrikas vuosi vielä oli astunut hautaansa, tuli uusi mitä vakavimmanlaatuinen uhka, nimittäin Etelä-Afrikassa »the Jameson Raid» (Jamesonin retki), joka keisari Wilhelmin, Transvaalin presidentille uutenavuonna 1896 lähettämän osanottosähkösanoman takia sai suurpoliittisen laajuuden.

Vuosi _1896_ loi uuden satunnaisen kolmiliiton, Englanti—Ranska—Venäjä, Armenian kysymyksessä, mutta paljasti muuten maailmalle sen tapahtuman että Ranska ja Venäjä olivat toisissaan tavanneet »nations amies et alliés» (ystävä- ja liittokansat) — vastineen kolmiliitolle, mikä ei juuri edistänyt maanosan turvallisuudentunnetta.

Vuosi _1897_ antoi kaksi maailmanhistoriallista tulosta: Yhdysvallat valtasivat Havajin ja Saksa nousi maihin Kiautshoussa Kiinassa. Siinä oli kaksi uutta valtaa, jotka toden perästä antautuivat maailmanpolitiikkaan. Saksan jälkeen tuli Venäjä ja asettui Port Arturiin. Kotona Europassa ei »europalainen konsertti (sopusointu)» enään voinut estää syttyviä aineksia Balkanilla leimahtamasta ilmiliekkiin, mutta sai kuitenkin kulon rajoitetuksi lyhyeen kaksintaisteluun Kreikan ja Turkin välillä.

Vuosi _1898_ kohentaa jälleen kahnausta. Yhdysvallat alkavat sodan Espanjaa vastaan ja hankkivat itselleen m. m. uusia siltakiviä Ison-Valtameren yli Itä-Aasiaan. Sopimuksilla turvataan Saksan ja Venäjän kiinnitykset Kiinassa, Venäjä saa myöskin rakennusluvan suurpoliittiseen rautatiehensä Port Arturiin, Englanti ja Ranska saapuvat hekin suurelle kahmaisuaterialle Kiinan pöydän ääreen. Sisä-Afrikassa syntyy uusi myrskykeskus, kun Englanti muserrettuaan Mahdin vallan katkaisee Ranskan suunnitelmat Fashodassa.

Vuosi _1899_ laajentaa Saksan »paikkaa auringossa» ja lisää kahnausainesten lukua Saksan ottaessa haltuunsa rautatierakennuksen Vähän-Aasian halki (Bagdadin-radan). Venäjä taas hankkii itselleen hengähdyksentilaa ja maailmalle kauniin kangastuksen hetken julistamalla rauhankokoukselle Haagissa »les principes d'equité et de droit» (tasa-arvon ja oikeuden periaatteita). Tuskin ovat nämä harpunsävelet vaimenneet, ennenkuin Etelä-Afrikan kysymys puhkeaa sodaksi, joka saattaa Britannian maailmanvallan liitokset nitisemään.

Koko vuoden _1900_ jatkuu tämä kamppailu äärimmäisessä etelässä. Kesällä nousee myrsky myöskin vanhalla näyttämöllä idässä, ja kaikki suurvallat nousevat jalkeille suojelemaan kansainoikeuden alkeisimpia säännöksiä Kiinan muukalaisvihollista kapinaa vastaan; ja läheisempi itämainen kysymys, nyt paikallistettuna Makedoniaan, uhkaa jälleen johtaa sotaan.

Vuosi _1901_ näyttää maailmalle Australian maanosan valtiollisesti järjestyneenä yksiönä, kohottaa yhä Venäjän osakkeita Aasiassa (Mandshuria) ja tuo esiin uuden avoimen kahnauskohdan Venäjän puuhien takia Tibetissä. Kiinassa palautetaan rauhalliset olot miten kuten, ja Etelä-Afrikassa jatkuu taistelu sissisodan muodossa.

Vuosi _1902_ tuo rauhan Etelä-Afrikaan. Englanti on nyt luopunut valtiollisesta eristäytymisestään ja ojentaa Japanille kättä liittoon. Huolimatta Italian kiemailusta Ranskan kanssa uudistetaan vanha kolmiliitto 12 vuodeksi.

Vuosi _1903_ on rauhan ja valmisteluiden vuosi, tyven ennen myrskyä. Sen ainoa huomattavampi lisä maailmanhistoriaan on keisarikohtaus Mürzstegissä, jossa Itävalta ja Venäjä rupesivat yhteisesti Balkanin rauhan takaajiksi, sekä Panaman tasavallan äkillinen tuonti näyttämölle Yhdysvaltain päätöksestä: toisen suurpoliittisen kanavan pian tapahtuvan todellisen valmistumisen enne.

Sitä uurtopiirteisempi on vuosi _1904_, ehkä sisällysrikkain, mitä meidän polvemme on elänyt. Mandshurian kysymys on nyt kypsä ratkaistavaksi Venäjän ja Japanin välillä. Syntyy arvaamattoman suurmerkityksellinen kamppailu, taistelu keltaisen ja valkoisen ihmisrodun, Aasian ja Europan, Buddhan ja Kristuksen välillä; ja menestys näyttää ensimäistä kertaa toden perästä pettävän valkoisen rodun edustajan. Englanti käyttää hyväkseen olotilaa, houkuttelee Venäjän ainoan liittolaisen, Ranskan, sopimuksiin, jotka saattavat tämän liittolaisuskollisuuden epäilyttävään valoon, ja tempaa Tibetin pois Venäjän vaikutuspiiristä, välien yhä kärjistyessä tsaarin ahdistetun valtakunnan kanssa. Syksyllä pingoittuu jännitys mitä vaarallisimman laatuiseksi kriisiksi, ja ainoastaan äärimmäisellä ponnistuksella onnistuu diplomatian ehkäistä laukeamista, joka olisi voinut aiheuttaa maailmansodan. Tällä välin kuohuu Balkanilla lakkaamatta, ja Välimeren toisessa kolkassa aletaan poistaa verhoja uuden suurpoliittisen kysymyksen, Marokkoa koskevan, yltä.

Vuosi _1905_ tekee johtopäätökset vuodesta 1904 suuren levottomuuden vallitessa eri näyttämöillä. Venäjän suuri tappio idässä ynnä siitä johtunut kapina ja valtiomuotopulma kotona aiheuttaa muutoksen myöskin Europan tasapainossa. Nojautuen Englantiin näyttää Ranska tahtovan uhmata Saksaa Marokon asiassa, kunnes Delcassén kukistuminen kesällä, keisari Wilhelmin käynnin jälkeen Tangerissa, hetkeksi helpottaa jännitystä. Balkanilla ottaa Englanti johdon käsiinsä ja muuttaa venäläis-itävaltalaisen takauksen yhteis-europalaiseksi, uuden rahainhoitotarkastuksen avulla Makedoniassa. Pohjois-Europassa hajoaa Skandinavian unioni, joten valtioiden lukumäärä lisääntyy yhdellä jäsenellä.

Vuosi _1906_ alkaa yleisellä neuvottelukokouksella Marokon-asiassa, joka piti Europaa jännityksessä kolme kuukautta, kunnes saatiin syntymään laiha sovinto. Sen ohella syntyy Englannin ja Turkin välillä Sinain niemimaalla kahnaus, joka päättyy Turkin peräytymiseen toukokuussa. Vakavampi kahnaus ilmenee vuoden lopulla Japanin ja Yhdysvaltain välillä, lähinnä Kalifornian japanilaisia siirtolaisia vastaan tähdätyn koulupolitiikan vuoksi.

Vuosi _1907_ on sopimusten ja välipuheiden vuosi ennen muita. Ison-Valtameren yli kiristyvää jännitystä höllyttää Japanin ja Amerikan sopimus maaliskuulla, vallitseva olotila Välimeren ulommilla rantamilla vahvistetaan toukokuussa Englannin, Ranskan ja Espanjan välisellä sopimuksella, olot Itä-Aasiassa järjestetään kesällä Japanin sopimuksilla Ranskan ja Venäjän kanssa, ja elokuussa tulee vuoden suuri saannos, Englannin ja Venäjän välipuhe (lähinnä Aasian kysymyksissä). Tällävälin uudistetaan kolmiliitto kaikessa hiljaisuudessa ja toinen rauhankokous Haagissa vahvistaa rauhallista vaikutusta.

Vuosi _1908_ näyttää vaikuttavan samaan suuntaan Pohjanmerta ja Itämerta koskevilla sopimuksilla, mutta paljastaa pian »ententepolitiikan» (s. o. Ranskan, Englannin ja Venäjän yhteistoiminnan) vaarallisen suunnan. Hallitsijakohtausta Tallinnassa (kesäkuussa) Englannin ja Venäjän välillä ynnä siellä suunniteltua uutta ohjelmaa Makedonian kysymyksessä seuraa heinäkuussa nuorturkkilaisten vallankumous, sitä taas lokakuussa Bulgarian itsenäisyysjulistus ja Bosnian-Herzegovinan lopullinen yhdistäminen Itävaltaan. Syksyllä kiihtyy myöskin Saksan ja Ranskan välinen kiista Marokon kysymyksessä (Casa-Blanca -juttu).

Vuosi _1909_ perii siis molemmat monivuotiset kiistakysymykset uhkaavassa tilassa. Balkanin kysymys aiheuttaa vakavan sodanvaaran, mutta Saksan avoin esiintyminen Itävallan puolella saa Serbian ja Venäjän peräytymään, maaliskuulla. Jo helmikuussa selvitetään samoin Marokon kysymys, Saksan ja Ranskan välisellä sopimuksella. Ainoastaan äärimmäisessä idässä jatkuu levottomuutta, kun uusia riidanaiheita siellä ilmenee Japanin ja Yhdysvaltain välillä.

Vuosi _1910_ vahvistaa sitä tyvenen tilaa, joka syntyi keväällä 1909. Kuningas Edwardin kuolema toukokuussa ja keisarikohtaus Potsdamissa Wilhelmin ja Nikolain välillä marraskuussa näyttävät toteavan ententepolitiikan kuoleman. Portugalin vallankumous lokakuussa ei häiritse yleistä levollisuutta. Kauimpana idässä menettää Korea viimeisen häipeen itsenäisyydestään Japanille, kauimpana etelässä esiintyy brittiläinen Etelä-Afrika uutena suurena yksiönä Suur-Britannian maailmanvallassa.