Part 9

Kaikki Cadet'n pienokaisetkin olivat saapuvilla yllään haalistuneet punaiset esiliinansa, kompuroiden pölyssä ja poimien maahan heitettyjä makeisia. Silloin Boutet kummi päästi ilkeän naurun ja kolhaisi kyynärpäällään vaimoaan, hän kun jo tiesi yhtä ja toista, vaikka olikin saapunut vasta samana aamuna.

* * * * *

Georgette oli odottanut lastaan tien laidassa. Kärsimättömänä hän oli lähtenyt kävelemään muutaman askeleen kylään päin varjostaen kädellään silmiään tähystellessään ristiäisväen paluuta. Kun pienokainen viimein ilmestyi näkyviin pienen saaton etunenässä, kalkatti vielä kirkonkello, sama kello, joka oli soinut hänen vihkiäistilaisuudessaan... Hän ei nyt ajatellut muuta kuin pienokaistaan, ei nähnyt muuta kuin tuon valkoisen mytyn, joka hipoi Garou muorin olkapäätä.

Georgette otti lapsen muorin käsivarsilta, vei sen juoksujalkaa sisään, suuteli sitä moneen kertaan ja avasi puseronsa ruokkiakseen sitä.

Pikku Jean Garou oli vaaleatukkainen, samoin kuin Cadet, ja hänellä oli samanlaiset siniset silmät. Mutta Didier oli niinikään vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, joten niiden ihmisten häväistyshalu, jotka saaton kulkiessa ohi olivat kumartuneet tarkastamaan lapsen kasvoja, ei ollut saanut tilaisuutta päästä valloilleen. Jotta yhdennäköisyys saataisiin selville, täytyi siis malttaa mielensä ja odottaa.

Näin Boutet tuumiskeli hajasäärin katsellessaan, kuinka Georgette imetti pienokaista tuossa klassillisessa ja liikuttavassa asennossa, joka aina miellyttää miehiä! Käsivarsi tukena kuin kätkyt, mukavasti kannattaen lasta, yläruumis, joka tarjoaa ravintoa, kumarassa, katse hellästi kiintyneenä tuohon hedelmään, joka imee mehua äidillisestä puusta. Pieni käsi tavoittelee elinvoiman uhkuvia lähteitä.

Mutta tuo näky ei pystynyt lauhduttamaan Boutet'ta. Pienokainen kiinnitti Georgetten lopullisesti, ratkaisevasti maatilaan. Säilyttääkseen sen pojalleen hän asuisi ikänsä Sublaines'issa. Mennyttä koko toivo saada hänet taivutetuksi myymään talo ja muuttamaan Parisiin!

Käytyään entistään ovelammaksi oltuaan tekemisissä kaupunkilaisten kanssa ja opittuaan tinkimään omantuntonsa vaatimuksista himoitessaan rahaa Boutet arvasi koko salaisuuden, joka ei ollut selvinnyt kelpo kirkkoherralle. Oltuaan kaksi vuotta lapsetonna Georgette oli Cadet'n avulla saanut välttämättömän perillisen; mies ja isoäiti olivat suostuneet tuumaan, koska kaikki kyläläiset tiesivät sen. Sitä julisti mielenosoituksellinen kirkonkello, ambrahelminen kaulakoriste, hopeinen lelu ja pieni silkkiturkki; näiden omaisten antamien ristiäislahjojen rinnalla Boutet-puolisoiden tuomiset olivat pahaisia köyhien antimia. Se harmitti Boutet'ta ylenmäärin.

Mutta suuttumus ja kateus sytyttivät hänen verikoiransilmiinsä ilkeän kipinän. Koska kaikki oli mennyttä, hän aikoi päästää häijyytensä valloilleen ja häiritä tätä salaista yksituumaisuutta. Ehkäpä lisäksi perheen keskuuteen heitetty epäsovun kekäle saattaisi tuottaa hänelle jotakin etua! Rahvaan mieltymys vallankumouksiin ei johdu niinkään etuoikeuksien saavuttamishalusta, kuin toivosta, että sekasorron vallitessa saattaisi anastaa toisen omaisuutta.

— Pöytä on katettu, ilmoitti Garou muori.

Lautaset oli asetettu punaraitaiselle pöytäliinalle, ja pöydän ympärillä oli viisi tuolia — ei enempää, kuin mitä perheen jäsenten luku vaati. Peläten kyläläisten kielevyyttä he eivät olleet uskaltaneet kutsua naapureita.

Germaine ja Didier istuivat jo pöydässä. Boutet ei pitänyt kiirettä. Hän puhisi ja tuumi, mitä sanoa. Aluksi hän ihmetteli, että orpolapset olivat poissa.

— Eivätkö Rolande ja François enää ole talossa? hän kysäisi osoittaen lautasia.

Ensin ei kukaan vastannut, ja kiusallisen hiljaisuuden aikana hän nauraa hihitti ivallisesti.

— Isoäiti lähetti heidät takaisin, selitti Didier lopulta pyöritellen lautasta peittääkseen hämilläoloaan. Talossa alkoi olla lapsia liiaksi. Mitäpä täällä toisten kakaroita...!

— Sepä vahinko! Boutet virkkoi kolistellen tuolia istuu tuessaan. Se tyttö oli aika sievä ja näppärä.

— Varmaankin lapset olivat kovin suruissaan! Germaine huomautti hiljaisesti.

Kylmä, jäätävä tunnelma laskeutui täten heti alussa juhla-aterian ylle. Muisto Rolanden epätoivosta tuntui väräjävän ilmassa.

— Missä he nyt ovat? Boutet uteli kaataen mielenosoituksellisesti lasinsa täyteen viiniä.

Georgette, joka oli viereisessä huoneessa pannut lapsensa makuulle, tuli samassa tupaan ja sanoi:

— Emme tiedä.

— Eivätkö he ole kirjoittaneet?

Kyllä, nuo lapsiparat olivat kirjoittaneet kaksikin kertaa. Mutta heille ei oltu vastattu. Heidän lähettämänsä postikortit, jotka oli piirretty täyteen isoja, kömpelöitä kirjaimia ja joissa oli alinna molempien nimikirjoitukset, oli heitetty johonkin pöydänlaatikkoon. Yhteisestä sopimuksesta ei kolmikko hiiskunut asiasta halaistua sanaa.

— Eivätpä kirjeet haihduta ikävää, jonka nuo lapsukaiset jättivät jälkeensä, muori selitti valehdellen häpeämättömästi.

Rohkaistuen Didier mutisi:

— Koko köyhäinhoito on ikävä laitos. Jos joutuu tekemisiin sen kanssa, siitä syntyy pelkkää epäsopua perheessä.

Boutet saattoi nyt kuvitella, mitä oli tapahtunut, kun lisäksi otti huomioon kylällä kuullut juorut.

— Minä puolestani olisin teidän sijassanne, hän sanoi kumartuen kädet lanteilla lähemmäksi ruokavatia, jonka Garou muori asetti keskelle pöytää, pikemminkin ottanut lapsikseni nuo orvot kuin lähtenyt hankkimaan tuota kakaraa.

Hän käänsi leukansa sitä huonetta kohti, jossa pieni Jean Garou nukkui, ja lisäsi upottaen katseensa suoraan Didier'n silmiin, joka ei ollut tätä odottanut:

— Siitä olisi vähemmän juoruiltu.

— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinulle kuulu! Garou muori tiuskaisi äkäisenä peittäen arvovallallaan nuorten aviopuolisoiden nolouden.

Muori laski tyttärensä miehen lautaselle palan vasikanpaistia vihreiden herneiden kera. Annoksesta kohosi ilmaan hyvälle tuoksuvaa höyryä.

— Syö, äläkä höpise joutavia!

Parisista tulleet vieraat söivät vahvasti ottaen korvausta kaupungissa kärsimästään puutteesta. Mutta Boutet'n äskeisiä sanoja seurannut nolo tunnelma ei haihtunut, eikä hänen häijyytensä talttunut. Hän nautti ensi hyökkäyksensä vaikutuksesta, ja hänen julkeutensa yltyi nuorten aviopuolisoiden raukkamaisuudesta, molemmat kun näyttivät olevan kuuroja tai välinpitämättömiä. Asemamies ei antanut heidän teeskennellyn välinpitämättömyytensä johtaa itseään harhaan. Tuo isoleukainen, jykeväolkainen ja ilkeäkatseinen mies piti heitä koko ajan silmällä ja levottomuuden vallassa viittaamalla kiusalliseen salaisuuteen, jonka perille hän näytti päässeen.

Vasikanpaistin jälkeen tuotiin pöytään vanha kana, joka oli uhrattu tilaisuuden kunniaksi. Sitten tarjottiin lammasta, joka oli paistettu isossa leivinuunissa. Talonpojat ylenkatsovat vihanneksia, joiden näkevät liian runsaina rehoittavan ympärillään; heille on liha kaikki kaikessa.

Boutet'n jano oli sammumaton. Hän tyhjensi viinipullonsa ja pyysi heti kursailematta toista varmana itsestään.

Hän alkoi kerskaillen puhua Parisista ja iloisesta elämästä, jota siellä vietetään huvittelujen pyörteessä. Antaakseen puheilleen pontta hän vetosi vaimoonsa: — Eikö niin, Germaine?

Hauskat illat elokuvissa, huvimatkat ystävien seurassa kaupungin ympäristöön, kävelyretket sunnuntaisin Boulognen metsässä, katutanssiaiset, perhekemut, joita pantiin toimeen kaikkina lomapäivinä. Hohhoh! Siinä kaupungissa ei tarvinnut istua ikävissään! — Eikö niin, Germaine?

Germaine myönsi, kasvoilla hymy, josta kuulsi salaista yhteisymmärrystä. — Enpä vain enää tahtoisi asua Sublaines'issa.

Hän kallisti päänsä lautasensa yli ajatellen paikkaamis- ja parsimistyössä lyhentyneitä öitään hotellin liinavaatteidenhoitajattaren toimessa, joka rasitti silmiä ja teki vähäveriseksi, niukkoja aterioita, miehen liiallista kiintymystä lasin nautintoihin, jotka nielivät liian suuren osan tuloista. Tietysti hän ajatteli myöskin huvitteluja ja juhlia, jotka kuitenkin olivat kovin väsyttäviä, kun niihin täytyi mennä jalkaisin, vaikka oli koko päivän ollut seisomatyössä. Jotta tuo kaikki olisi ollut hauskaa, olisi ollut tarpeen Georgetten rahat — nuo rahat, jotka hän, Germaine, niin typerästi oli päästänyt käsistään.

Vastaukseksi Didier viittasi maan tuottamiin varmoihin tuloihin. Kun lapsi kerran oli olemassa, ei hänen enää tarvinnut salailla niitä.

— Neljäkymmentätuhatta tänä vuonna pelkästä viljasta... Ja sitten on oma herransa. Kun tahtoo lähteä kävelylle ja huvittelemaan, ei tarvitse pyytää lomalupaa. On riippuvainen ainoastaan itsestään.

— Mutta ettehän te koskaan huvittele!

Molemmat miehet mittelivät salavihkaa toisiaan katseillaan.

— Meikäläisen taas ei tarvitse välittää sateesta, tuulesta eikä rakeista. Ja kun lähden kaupungille porvarisvaimoni kanssa, ollaan »herra» ja »rouva». Ei ole mitään eroa meidän ja miljoonamiehen välillä, joka kulkee samalla katukäytävällä! Talonpojalla on sitä vastoin aina sontaa kengänanturoissaan.

— Saattaa niin olla, Didier myönsi kiusaantuneena.

Mutta täytyy katsoa, että on, mitä pistää taskuun. Mepä emme pidäkään yllämme koko omaisuuttamme!

Hän keskeytti puheensa. Georgette toi pöytään tuoreista munista ja vaniljalle tuoksuvasta kermasta tehdyn jälkiruoan. Otettuaan sitä lautaselleen Didier jatkoi:

— Teidän ammatissanne on omat vastuksensa, politiikat ja lakot ja kaikki... Eikä niistä ole pataan pantavaksi. Minä puolestani annan palttua politiikalle. Jollei olisi maataviljeleviä talonpoikia, ei olisi syötävääkään. He ovat siis lopen tärkeät olemassa. Jollei heitä olisi, niin, hyvästi nisuleipä! Teillä on kahdeksantuntinen työpäivänne... Mutta me olemme vapaita! Tahtoisinpa nähdä sen ihmisen, joka estäisi meitä raatamasta kahtatoista ja neljääkintoista tuntia vuorokaudessa kiireisimpänä aikana. Ja kun sataa, pysytellään kauniisti katosalla, mutta päivä ei suinkaan mene hukkaan, meillä on hommaa silloinkin!

— Mutta niinä vuosina, jolloin sataa rakeita, tai on liiaksi poutaa tai sataa tihuuttaa lakkaamatta, menetätte kaiken! Boutet kivahti paukauttaen pöydänlaitaa nyrkillään.

Didier ei antanut perään.

— Maa pysyy sentään aina paikoillaan. Vaikka se tuottaisikin vain vähän, siinä on yllin kyllin meille. Lisäksi on erilaisia elintarpeita, halpoja ja kalliita. Kyllä täällä maalla aina suoriutuu. Hyvinä vuosina tekee säästöjä.

Boutet huomasi joutuvansa heikommalle puolelle. Hän oli alakynnessä; se ärsytti häntä yhä enemmän.

— Vanhoilla päivilläni saan rautatieyhtiöltä eläkkeen, hän yritti puolustella.

— Joka lakkaa heti kuoltuanne — Didier penäsi puolestaan. Maaomaisuus taas siirtyy lapsille! Vaikka tulisi sotia ja vallankumouksia, se on aina paikoillaan.

Garou muori tarjosi ääneti kahvia ja kotitekoista paloviinaa pienistä laseista, jotka hän täytti reunaa myöten. Boutet tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella. Sitten hän virkkoi iskien sen pöytään:

— Sinä olet vaimosi avulla päässyt hyviin oloihin. Ilman häntä et olisi sen kummempi kuin vaivainen renki!

Hän jatkoi:

— Saatpa kiittää häntä hyvin paljosta... No, riittäköön! Ymmärrät sanomattakin...

— Émile... ole vaiti! Älä puhu pötyä! varoitti hänen vaimonsa.

Koettiko hän pidättää miestään vai kiihoittaa tätä? Kukapa tiesi, mitä tuo epäilyttävän lempeä vaaleatukkainen nainen oikein hautoi mielessään!

Boutet kääntyi rajusti häneen päin: — Vai pötyä! Eikö koko maailma jo tiedä sitä!

Aamiainen päättyi. Se oli kestänyt kello kolmeen.

— Menkää kävelemään, kehoitteli Garou muori. Saatte minut jo tuskastumaan!

He nousivat kaikki pöydästä. Boutet'n katseet etsivät Georgettea. Hän oli kadonnut. Oliko hän paennut kielevää miestä?

Aterian aikana nuori äiti oli itsepintaisesti pysytellyt vaiti ja kuunnellut miesten keskustelua niin välinpitämättömän näköisenä, että saattoi epäillä, olivatko asemamiehen salaviittaukset lainkaan osuneet hänen korviinsa. Kun hän palasi pirttiin ylpeänä äitiydestään kantaen käsivarsillaan lasta tarjotakseen sitä suudeltavaksi — ristiäiset kun olisivat ilman sitä tuntuneet hänestä puutteellisilta — Boutet'n viha kuohahti valloilleen raakana, väkijuomien ja pitkällisen kateuden kiihoittamana.

Mennen suoraa päätä Didier'n luo hän paiskasi raskaasti kätensä hänen olalleen huutaen:

— Siinä on kakara, jonka maailmaan tulosta sinulla ei ole ollut suurta vaivaa. Oletpa aika veitikka! Kun tarvitset perillistä, hankit sen itsellesi tilaamalla.

Didier oli horjahtanut asemamiehen kouran kovasta iskusta. Kalman kalpeana, huulet hermostuneesti nytkähdellen hän katseli ympärilleen kuin hätyytetty eläin tutkien, mistä pääsisi pujahtamaan pakoon. Mutta Boutet puristi hänen olkaansa uudelleen kuin pihdeillä.

— En ymmärrä, mitä tarkoitat! Didier sopersi.

Hätyyttäjä purskahti leveään nauruun. — Vai niin! Vai ei »herra» tiedä. »Herra» ei tahdo tietää, sillä tämä on hänen etunsa mukaista, eikö niin?! Jollei olisi tuota kakaraa, niin terve menoa koko perintö! On niin mukava tekeytyä tietämättömäksi tolvanaksi. No: jollet tiedä sitä, niin saat nyt kuulla minulta, että pienokainen on vaimosi ja Köyhän Cadet'n lapsi, ja että sinä itse olet kehoittanut eukkoasi siihen siistiin hommaan, kun et itse pysty saamaan perillistä. Senkin retku!

Germaine oli lysähtänyt tuolille itkeä tillittäen ja peittäen kasvonsa hajuvedelle tuoksuvalla nenäliinalla. Garou muorin huulet lepattivat, mutta hän ei saanut kuuluviin pienintäkään ääntä. Valkoisen myssyn alla hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina. Mutta hänen leimuavat katseensa eivät iskeneet Boutet'hen. Ne tuntuivat sinä hetkenä lävistävän Didier'n. Vanhus odotti, että tämä puolustaisi perheen kunniaa, että hän nyrkillään iskisi juopuneen, ruokottoman miehen kurkkuun nuo herjaavat sanat. Vaistomaisesti nuo kolme naista hankkiutuivat erottamaan heitä toisistaan. Didier seisoi neuvotonna ja vaieten kuunnellen solvausta. Nyt Boutet kähisi hänelle vasten kasvoja, joka sanan välillä murjoen kourallaan hänen olkaansa ikään kuin iskeäkseen vasaralla jokaisen lauseen hänen nahkaansa:

— Minä en kärsi tätä suvun häpeää, koska Georgette on minun rouvani tytär, enkä salli, että meille sinun vuoksesi ilkutaan kylässä... Sinulla ei ole muuta tehtävää, kuin että laputat tiehesi, kuuletko, heittiö? Sonta ja maa eivät ole sinun sen paremmin kuin tuo äpäräkään. Maa kuuluu oikeuden mukaisesti meille. Ja meille se olisi joutunutkin, jollet sinä olisi varastanut sitä meiltä.

Hengästyneenä hän vielä karjui käheäksi käyneellä äänellään:

— Senkin löyhkäävä, saastainen retku!

Sitten hän vaikeni ja näytti äkkiä tyrmistyvän kesken riehuntansa.

Mutta enemmän kuin miehen uhkaavia kouria ja aviomiehen häpeää julistavaa ääntä, jonka saattoi kuulla maantielle asti, Didier pelkäsi vaimonsa katsetta. Tuollaisena hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä; se ilmaisi halveksimista, näytti karkoittavan hänet pois tuvasta. Hän horjahti kuin pyörtymäisillään, mutta tointui samassa tuokiossa tarrautuen kiinni ajatukseen, ettei kukaan voinut riistää häneltä taloa, ei edes hänen vaimonsa. Sillä laki ei katso avioeron aiheeksi vaimon uskottomuutta, johon aviomies suostuu. Häntä itseään ei saisi tuota eroa vaatimaan kukaan, ei edes lujatahtoinen Georgette, josta hän, käsittämättä miksi, alkoi epäillä saavansa tästedes vihollisen. Hän siis vain tyytyi kohauttamaan kapeita hartioitaan, joista asemamiehen kourat olivat hellittäneet.

Georgette pelasti odottamatta tilanteen kaikkien hämmästykseksi:

— Te lähdette tästä talosta heti paikalla, hän sanoi kylmästi isäpuolelleen, joka alkoi selvitä humalastaan ja seisoi murjottaen häpeissään.

Georgette jatkoi kohottaen käsivarsillaan lepäävää valkoista myttyä:

— Tässä talossa on vain yksi isäntä. Ja hän on tässä... Sen jälkeen, mitä olette sanoneet, en tahdo, että koskaan enää astutte tämän talon ovesta sisälle. Lähtekää siis, älkääkä palatko takaisin!

Georgette oli niin tyyni ja ankara, niin tarmokas ja arvokas, että Boutet epäili syytöksien todenperäisyyttä ja soperteli:

— Hyvä, hyvä, kyllä lähdetään... Sen, minkä tein, tein sinun vuoksesi, kun ajattelin... Jos olen erehtynyt, niin olisi pitänyt keskeyttää minun puheeni... Sellaista voi sattua kenelle tahansa... Voithan muutoin itse tiedustella... koko kylä puhuu siitä... Tarvitseeko mokoman asian vuoksi erota vihamiehinä? Asiat sovitaan selittämällä... Lyödään sovinnon kättä.

Hän heilutti kättään valmiina nöyrtymään, jopa ojentamaan sen Didier'llekin, jos niikseen tuli. Kun hän ei saanut pienintäkään elettä vastaukseksi rauhantarjoukseensa, hän sanoi kömpelösti:

— Etkö siis tahdo?... Ajatko meidät pois? No, hyvä! Kyllä tästä lähdetään... Tule, Germaine!

Hän tarttui vaimoaan käsivarresta saadakseen hänet nousemaan. Tämä itki tällä kertaa oikeita kyyneliä, jotka kostuttivat hänen poskensa ja saivat hänen silmänsä verestämään.

— Tule! Boutet tiuskaisi silloin. Etkö ymmärrä ettei hän enää tahdo tuntea meitä? Sinä et enää ole hänen äitinsä.

— Ei tämä ole minun syytäni! Saat syyttää itseäsi kaikesta! huudahti Germaine.

Kuivaten nenäliinalla poskiaan hän sanoi vaikeroiden:

— En voi lähteä matkaan tällä tavalla. Valvoin viime yön junassa. Jalkani katkeavat allani.

— Kyllä kai me saamme yösijan kylästä. Älä välitä mokomasta...

Mies lisäsi kuin yrittäen peloitella:

— Onhan niitä aina, jotka kernaasti tarjoavat meille katon pään päälle, jo siitäkin syystä, että voivat siten auttaa rouva Garouta.

Muorin teki mieli pyytää heitä jäämään. Mutta hän katsoi Georgetteen; nuoren vaimon kasvot olivat niin järkähtämättömän ankarat, ettei hän uskaltanut sanoa mitään.

Silloin Boutet toisti kolmannen kerran:

— Tuletko, Germaine?

Lopulta tämä päätti seurata häntä.

Vielä kynnyksellä Boutet kääntyi sanomaan:

— Tästä ei totisesti koidu sinulle onnea!

Georgette ei enää kuunnellut. Hän oli istuutunut katsellen polvillaan nukkuvaa lastaan, joka itki ojennellen kätösiään. Georgette avasi puseronsa.

VI

Taaskin kesäkuu säteili voitokkaana Sublaines'in laajalla ylätasangolla, jota vallitsivat vainioiden vaalea kulta ja taivaan sini. Pähkinäpuut levittivät tuuheita vihreitä lehvistöjään, ja ruohon mehevät samettinauhat reunustivat valkoisia teitä.

Kumartuneina vieretysten vakojen väliin Didier ja Georgette harvensivat turnipsintaimia. Ne oli kylvetty kimppuihin, jotta siemenet yhdessä jaksaisivat puhkaista kovan maakamaran. Myöhemmin täytyi nyhtää taimikimput irti ja jättää vain yksi taimi kuhunkin reikään. Tähän tarkkaan ja samalla hitaaseen ja vaivalloiseen työhön käytetään Tourainessa naisen kättä. Askel askeleelta aviopuolisot ojensivat vartalonsa, heti jälleen kumartuen.

Pellon laidassa, pähkinäpuun varjossa Jean Garou nukkui kuivissa heinissä Penin valppaasti vartioimana. Kaukaa pilkottivat valkoisina pienokaisen vaatteet ja maahan pistetyn oksan päähän pantu olkihattu, jonka äiti oli siihen asettanut suojaamaan lasta kärpäsiltä ja auringolta tai ehkä vain muuten hellyydessään.

Georgette oli avopäin auringon hehkussa, joka paahtoi hänen hiuksensa kuumiksi kuin hiilloksen ja poltti hänen niskaansa... Mutta hänestä tuntui hyvältä kärsiä pienokaisensa vuoksi, jonka olemassaolon hän siten tunsi voimakkaammin ja riippuvammaksi hänestä. Usein hän kääntyi katsomaan lapseen päin vaistomaisen tarpeen pakosta ja jäi hetkeksi seisomaan eksyen haaveiluun, joka oli vailla kuvia ja sanoja, ja ajatteli tuota ruumiinsa hedelmää, jonka hän oli luonut ollakseen äiti ja rakastaakseen sitä. Sitten hän tyytyväisenä jatkoi työtään... Didier ei kohottanut päätään, vaan uurastaen uutterammin työssään jätti hänet taakseen. Heidän molempien hahmot tuossa kirkkaassa valossa ja kauempana nukkuva lapsi muodostivat perheen pyhän kuvan.

Korkealla näkymättömissä viljapeltojen yläpuolella laulelivat kiurut pesiensä kohdalla. Aviopuolisoita ympäröi avaruuksien hiljaisuus, jonka täytti kasvien ja eläinten rakkaus, puhtaan ilman huumaus, joka laskeutui maan pinnalle ilmakehän neitseellisistä piireistä, missä ei yksikään elollinen elento hengitä. Tämä virkisti Georgettea ja Didier'tä. Se sai heidät unohtamaan, että he olivat ihmisiä, ja tuntemaan itsensä kiinnikasvettuneiksi maakamaraan.

Äkkiä he säpsähtivät.

— No eikö vähitellen taas tarvita apulaista perhettä lisäämään?

Purevan ivallinen miesääni palautti heidät surkean onnettomuuden todellisuuteen. He tunsivat hyvin tuon inhoittavan kiusanteon, joka Tourainessa on ammoisista ajoista kohdistunut petettyihin aviomiehiin, »aisankannattajiin», ivailunhalun, joka ehkä on periytynyt Rabelais'n ajoilta saakka.

Ohikulkija, maalainen niinkuin hekin, oli jo kaukana. He eivät edes kääntyneet katsomaan, kuka hän oli. Tuo ääni ilmaisi samaa ylenkatsetta, jota kyläläiset nyttemmin joka tilaisuudessa sinkosivat heille vasten kasvoja vähääkään kursailematta, Didier'n raukkamaisesta vaiteliaisuudesta ja Georgetten uhmasta rohkaistuneina ja saatuaan uutta yllykettä Boutet'n kostonhimossaan latelemista loruista.

He eivät sanoneet sanaakaan, vaan kääntyivät toisiinsa selin saatuaan jälleen tämän muistutuksen syyllisyydestään.

* * * * *

Ristiäispäivänä Georgetten suuri rakkaus oli kuollut. Niin kauan kuin Georgette oli luullut, ettei Didier tuntenut hänen rikkomustaan, jonka hän oli tehnyt auttaakseen miestään, hän oli rakastanut tätä entistään hehkuvammin, tietoisena sankarimaisesta uhrautumisestaan. Ylpeyden uhraaminen, mikä merkitsi kieltäymyksen äärimmäistä astetta, herätti hänen mielessään tietoisuuden, että hän oli ylittänyt aviovaimon velvollisuutensa. Tämä hiveli hänen jaloa sieluaan. Tuossa nuoressa naisessa oli sellaista alkuvoimaista, suuripiirteistä rakkauden uskoa, joka on ollut kannustimena Ranskan suurimmilla tyttärillä. Jos hän olisi elänyt Kaarle VII:n aikoina, hänestä olisi voinut tulla Jeanne d'Arcin veroinen nainen. Mutta kun hän oli nähnyt niin hehkuvan ja voimakkaan palvontansa kohteen pysyvän äänetönnä, vaikka toinen mies paljasti hänen häpeänsä, kärsien raukkamaisesti häväistyksen kieltämättä ja kostamatta sitä, tuon entisen palvelijan koko voitonhimo ja ahneus paljastui Georgettelle äkkiä kolkossa alastomassa rumuudessaan, ja syvä halveksuminen antoi surmaniskun Georgetten hartaalle kiintymykselle.

Boutet puolisoiden lähdettyä Didier oli kadonnut. Päivälliseen asti hän viipyi poissa, minkä Georgette ymmärsi hyvin. Eihän hän ollut voinut vaatia vaimoaan tilille Garou muorin läsnäollessa. Tämä ajatus salli Georgetten puolustaa Didier'n toimettomuutta asemamiehen syytäessä hänelle solvauksia vasten silmiä. Ehkä Didier oli tuntien arvonsa hillinnyt raivonsa, päästääkseen sen valloilleen joskus myöhemmin, kun ei olisi todistajia näkemässä eikä kuulemassa.

Mutta illalla, kun aviopuolisoiden huoneen ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, Georgette oli turhaan odottanut petetyn aviomiehen vihanpurkausta. Hän, Georgette, ei olisi suinkaan puolustautunut. Epäilemättä hän olisi, kun tuo viheliäinen tosiseikka, uskottomuus, olisi otettu puheeksi, luopunut taivuttelemasta miestään hyväksymään sen vaikuttimia. Georgette oli tottumaton selittelyihin eikä pystynyt erittelemään tunteita, jotka olivat saaneet hänet turvautumaan Cadet'hen, puhumattakaan siitä, että hän olisi ymmärtänyt Didier'n olevan osaltaan syynä tapahtumaan. Georgette olisi antanut tuomita itsensä, samoin kuin uskon uhrit ennen nousivat vastustelematta polttoroviolle. Silloin hänen nöyryytetty rakkautensa olisi loistanut entistään hehkuvammalla ja puhtaammalla liekillä, ja vaikka rangaistus olisikin ollut kohtuuton, hän olisi taipunut sen käden kuritukseen, joka lyödessään häntä olisi samalla antanut hänelle todistuksen rakkaudestaan, joka oli hänen, Georgetten, rakkauden veroinen. Ehkä hänen tutkimaton sydämensä silloin olisi kääntynyt Jumalan puoleen sanoen:

»Sinä tiedät, miksi niin tein».

Ja omatunto rauhoittuneena hän olisi elinkautisella kiintymyksellä sovittanut rikkomuksensa, jonka oikeaa laatua toiset eivät käsittäneet. Myöhemmin, kun he molemmat olisivat ehtineet vanhoiksi, hän olisi muistellessaan menneisyyttä vihdoinkin löytänyt ne sanat, jotka olisivat kyenneet saamaan puolison ymmärtämään; tai ehkä tämä itse olisi, huomatessaan tuon monivuotisen uskollisuuden, vaistonnut totuuden.