Part 8

Pidellen pienokaista pystyssä polvillaan hän katseli tätä totisena, nosti sen sitten kasvojensa tasalle, suuteli sen käsiä ja pieniä jalkoja, jotka kipristyneinä liikkuivat hänen suunsa kohdalla. Jean Garou oli nyt kuningas, ja hänen kauttaan maa kuului Didier'lle, ilman mitään tulevaisuudessa uhkaavaa vaaraa.

— Nyt saamme olla huoleti. Olihan tämä välttämätöntä, mies virkkoi ilmaisten ääneen sen ainoan ajatuksen, joka täytti hänen sielunsa.

Georgette ei vastannut hänelle mitään. Hänen sydämensä pohjalla oli jotakin, mikä itki, ja ehkä hän tunsi itsensä katkeraksi, kun ei hänen miehensä ymmärtänyt sitä. Silloin Didier lähti huoneesta, meni ulko-ovelle, veti ilmaa sieraimiinsa ja poistui pelloille töihin.

Alkoi tihuuttaa hienoa, kylmää vihmaa. Se kostutti keittiökasvitarhassa sellerinlehtiä ja nostatti talven roudasta sulavasta mullasta tuoksuja, jotka ennustivat kevättä.

Ja Didier kulki kohti maakamaraa, lemmittyään; se oli anastanut häneltä kaiken, taivaisen säälin ja hyvyydenkin, joka yksin kykenee sovittamaan ihmisten kaikkein halpamaisimmatkin teot.

III

Kevät saapui äkkiä helkyttäen kaikkia ilon ja valon soittimiaan. Huhtikuu hajoitti pilvet virkeillä sormillaan, jotka tuoksuivat syreenipensaille ja nuorelle ruoholle. Taivaan kuultavan kirkas sinikupu kaareutui Sublaines'in aavan ylätasangon yllä. Aurinko sytytti kultakipinän vihreiden vehnänkorsien päähän, jotka vavahtelivat ja aaltoilivat kahisten kuin kaukainen meren aaltojen humu, jokaiseen pähkinäpuun pihkaiseen silmuun, valmistaen niiden puhkeamista lehteen, räystäisiin ja ihmissydämiin. Harmaan totisena ja ikivanhana törrötti vain kirkontorni, vaikka se näkikin nuoren vuodenajan versovan. Mutta kun ihmislapset katselivat sitä, he tunsivat yhä täydemmin uhkuvan nuoruutensa.

Kaikki hymyili, paitsi Garoun talo.

Painostava hiljaisuus vallitsi pihalla ja asuinrakennuksessa. Rolanden raikas ääni ei enää kajahdellut siellä, hänen poissaolonsa tuntui kuin soimaukselta. Reippaan pojan sointuva ääni ei enää houkutellut kaikuja pihan seinistä. Heidän paikkansa olivat tyhjät pöydässä, vailla heidän hymyileviä kasvojaan, heidän hauskaa lörpötystään, tyhjät, kuin kaksi vastikään luotua ammottavaa hautaa, joiden partaalla sillä ei ole oikeutta itkeä, joka on ne toiselle kaivanut omin käsin.

Molemmat naiset huomasivat mielipahakseen, millainen työtaakka joutui heidän hartioilleen, kun Rolanden vilkkaat, työteliäät kädet puuttuivat talosta. Georgetten täytyi itsensä tarttua karttuun ja saippuaan pestäkseen pienokaisen vaatteet. Hänen työkseen jäi lisäksi peltikiulun puhdistus suudalla ja kuumalla vedellä ennen lypsyä, kaniinien, kanojen ja hanhien ruokkiminen, koiran ruoan laitto ja tuvan siivoaminen. Muorin täytyi mennä niittämään, mikä sai hänet nyrpeäksi. Joka hetki he olivat kutsumaisillaan Rolandea, joka sen pahempi oli poissa. Lehmät jäivät kytkyiinsä navettaan, astiat usein pesemättä. Huomattiin, että taloon oli saatava palvelijatar, mutta täytyi kai odottaa juhannukseen. Sillä välin naisväki oli äkeissään. He tunsivat kipeästi lisäavun puutetta; ja päälle päätteeksi talo oli vailla virkeän, nuorekkaan elämänilon lähdettä.

Elukat mylvivät kärsien laiminlyönnistä. Turhaan niiden turpa kurottautui päivänpaistetta, taivasta ja läheisiä kukkia kohti, jotka näkyivät niiden synkän asunnon avoimesta ahtaasta ovesta. Tuo vilkas lapsi, jolla oli hunajankeltainen tukka, ei enää tullut irroittamaan niiden kytkyitä eikä ajamaan niitä kukkiville niityille ja pientarille, häärien niiden ympärillä ja puhutellen niitä hyväilynimillä:

— Joudu jo, Punikki kultaseni! Hoi Valkotäplä lemmikkini! Odotas, Laukko, senkin veitikka! Pian saat vatsasi täyteen mehevää ruohoa!

Tyttö oli ajellut niitä pienellä vitsalla. Kun oli päästy veräjistä, kömpelöt lehmät laukkasivat hetkisen tiellä, valpas paimentyttö kintereillään. Ja oli vallan ihmeellistä nähdä, miten niin nuori tyttö sai tuon vastahakoisen, temmeltävän lauman tottelemaan.

Puolipäivän aikaan hän ajoi lehmät kotiin, kukkavihkonen kädessään. Pihassa oli vielä Rolanden tehtävänä juottaa lehmät, ja tyttönen siirsi kiviaitaan kaivon vesiputken suulle, ponnistaen kaikki nuoret voimansa, iloisena tästä voimannäytteestä. Ja kun hän seisoi siinä yllään lyhyt hame, vaalea palmikko niskassa, kiskoen hennoilla käsillään vipua, joka tahdissa soiden kohosi ja laski, tuntui siltä, kuin pääsiäiskello olisi laulanut kevättä.

Kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä, ja se puute tuntui kipeästi.

Koira, Peni, lasten ylin ystävä, väsyi turhaan etsimiseen ja juoksenteli nyt alakuloisena, korvat lerpallaan, Georgetten jäljessä. Pikku Jean Garou, jolle ei ehditty antaa riittävää hoitoa, parkui surkeasti.

* * * * *

Kylässä puhuttiin paljon pahaa orpojen karkotuksesta. Olihan Georgetten kohtaus Cadet'n kanssa solatiellä luonut häpeän varjon koko Garoun talon ylle. Kylän asukkaat olivat kovin mielissään kadehdittuaan Georgettea, hänen ylpeyttään ja rakkaudesta solmittua avioliittoaan, kun nyt saivat syytää hänen niskaansa pilkkaa ja kurittaa häntä juorujen raskaalla ruoskalla.

Kyllä kylässä päiviteltiin ja arvailtiin huhun alkaessa levitä! Kuinka ilkeitä oltiinkaan, kun huhu osoittautui todeksi! Kylän juoruakat utelivat väsymättä rippikoululapsilta yksityiskohtia, ja heidän kertominaan nuo tiedot muuttuivat varmuudeksi. François oli ainoa, joka ei puhunut mitään. Mutta toiset sensijaan puhuivat sitä enemmän. He korostivat vielä puheittensa vahvikkeeksi papin sanoja: »Pois! Pois! Älkää katsoko sinne!» ja »Ettehän ole mitään nähneet?» joita tuo hengen mies oli yksinkertaisen typerästi toistellut. Ja kun Georgetten myöhäinen äitiys osoittautui varmaksi, kylän kelpo eukot tietysti asettivat sen Georgetten ja Cadet'n tapaamisen yhteyteen. Ei voitu käsittää mokomaa rakastajan valintaa, mutta kun kerran oli tapahtunut niin suuri lankeemus, se antoi yllykettä mitä rohkeimpiin juoruihin. Rivoja sukkeluuksia rapisi kuin rakeita, kun kylän väki kulkiessaan Garoun talon ohi näki pihamaalla kuivamassa »pienen tungettelijan» liinavaatteita. Tämänkaltaiset seikkailut ovat aina omansa herättämään ihmisten vahingoniloa ja ilkeää panettelua.

Georgette ei ollenkaan käynyt kylässä. Hän ei tosin tahallisesti kaihtanut kyläläisiä, joiden pilkan kohteena hän ei vielä tiennyt olevansa, mutta hän ei tahtonut tavata Cadet'ta. Olihan tuo mies aivan ilmeisesti osoittanut haluavansa nähdä, mitä tuloksia hänen asioihin puuttumisestaan oli ollut. Tämä ei suinkaan tapahtunut pahassa tarkoituksessa; hän ei olisi tahtonut saada noita rahoja ilmaiseksi. Laiska hän oli, mutta ei epärehellinen. Hän olikin ollut ensimmäinen, joka oli pannut merkille Georgetten vartalon muuttumisen. Kun he kerran sattumalta olivat kohdanneet toisensa raitilla, Cadet oli odottanut Georgettelta ystävällistä hymyä, ehkäpä kiitostakin. Olihan hänen altis palveluksensa sen ansainnut. Mutta Georgetten mielestä mies oli julkea. Sellainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän vain naurahti, kun häneltä suorastaan udeltiin asiaa. Georgette puolestaan olisi toivonut, että mies olisi unohtanut koko jutun. Hän ei muutoin tahtonut olla minkäänlaisissa tekemisissä Cadet'n kanssa. Senvuoksi hän kernaimmin pysytteli puolustusasemassa kotitalon piirin sisällä. Lisäksi oli tuon vapaaehtoisen eristäytymisen syynä ehkä se nöyryytys, jonka alaiseksi Georgette oli omissa silmissään joutunut ja joka painoi raskaana hänen mieltään. Mutta että hänen salaisuutensa oli koko kylän hampaissa — siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Toisin oli Didier'n laita. Maatyöt pakottivat hänet joka päivä tapaamaan naapureita. Nämä tiesivät varsin hyvin, mihin erikoisiin keinoihin oli täytynyt ryhtyä kärjistyneessä perintökysymyksessä Georgetten pitkällisen hedelmättömyyden vuoksi, minkä puolestaan arveltiin saaneen aviomiehen suvaitsevaksi poikkeuskeinoihin nähden. Eivätkä nuo samaiset naapurit malttaneet olla kiusoittelematta aviomiestä, sanoivatpa aivan suoraan hänelle sellaista, mistä hän olisi kernaimmin ollut aivan tietymätön. Se kateellinen kauna, jota he kantoivat entistä palvelijaa kohtaan, sai heidät rohkeiksi, ja he syöttivät hänelle »Cadet'ta» pienimmänkin aiheen tarjoutuessa. Cadet ja yhä vain Cadet! Toiste tehtiin salaviittauksia, joita selvensivät merkitsevät silmäniskut.

Joku esimerkiksi oli luulevinaan, että Didier ja Cadet muka olivat hyviä ystäviä.

— Hän on kuin veljesi. Kun tarvitset apua, ei se mies pane vastaan.

Didier oli raivoissaan. Hän olisi voinut turvautua nyrkkeihinsä syöttääkseen nuo ilkeät huomautukset asianomaiselle, mutta varoi kuitenkin niin tekemästä kaihtaen juttua, joka vain olisi levittänyt tietoa hänen häpeästään. Hän siis pui nyrkkiä taskussaan. Se tiedettiin hyvin ja sitä käytettiin kaikin tavoin hyväksi.

Didier lohduttihe ajattelemalla, että hän oli tilan omistaja. Se ei ainakaan pettänyt häntä. Se antoi hänelle runsaan korvauksen kaikesta vaivannäöstä, jonka hän oli uhrannut sen palvelukseen. Garou muorin kaappiin kasaantui tuhannen frangin seteleitä, ne sijoitettiin korkoja kantamaan ja vaihdettiin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa uusiin peltolohkoihin. Sekä setelit että laajentunut tila olisivat kerran hänen, Didier'n, omaisuutta, tuon vaivaisen ryysypekan pojan ansiosta, jonka laillinen isä hän oli. Vähät hän muusta! Hänen varma ja karttuva rikkautensa korvasi hänelle kaiken.

Hän oli muutoin aivan varma siitä, ettei Georgette pettänyt häntä. Mahdollistahan oli, että hänen vaimonsa oli yhden kerran tehnyt niin hankkiakseen välttämättömän perillisen maaomaisuuden turvaksi. Didier hyväksyi täydelleen tämän olettamuksen. Jopa hän tunsi Garou muorin tavoin tuosta teosta omituista kunnioitusta vaimoaan, voimakasta naista kohtaan, joka oli lujatahtoisena kuin mies osannut niin taitavasti turvata heidän yhteiset etunsa. Silti hän ei ottanut uskoakseen huhu Cadet'sta, yksistään siitä syystä, että tuo mies oli hänestä vastenmielinen ja että mokoma valinta harmitti häntä. Epävarmuus taas oli hänelle mieleen, se kun rauhoitti hänen omaatuntoaan. Lisäksi hän arveli salaisesti olevansa yhteisymmärryksessä vaimonsa kanssa. Hän luuli, että Georgette hyväksyi hänen vaiteliaisuutensa ja suvaitsevaisuutensa. Ja kun ei hänen sielunsa kyennyt käsittämään niin suurta rakkautta, hän ei uskonut, että Georgetten uskottomuus, sen salassa pitäminen sekä orpojen karkoittaminen olisi tapahtunut siitä syystä, että hänen vaimonsa olisi tahtonut yksinomaan hyödyttää häntä, osoittaen kieltäymystä ja sankaruutta, joka tuottaa pyhimyksen sädekehän, vaan että hän oli alistunut uhraukseen voitonhimosta ja kiintymyksestä tämän maailman hyvyyteen.

Kostaakseen loukatun ylpeytensä puolesta ja antaakseen todisteen sisäisestä tasapainostaan hän osti kylvökoneen, ja se karvas kateus, jota tämä uusi varallisuuden näyte herätti kylän asukkaissa, tuotti hänelle täyden hyvityksen loukatusta aviomiehen arvosta.

IV

Pappilan puutarhan aidassa oli raskas, sateesta mustunut ja halkeillut portti, jonka ruostunut, suunnattoman suuri rautalukko ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut kunnossa Didier työnsi portin auki.

Puutarha oli oikeastaan vain aidattu alue, jonka täyttivät siellä täällä epäjärjestyksessä kasvavat puut, kukat ja vihannekset. Orvokit ja kaalit versoivat siellä suloisessa sovussa. Metsämansikoiden naapureina oli kieloja, kevätesikot rehoittivat vaapukkapensaiden oksien suojassa. Hieno rehevä elämänlanka, joka paisutteli umppujaan, painoi tiheällä, vihreällä vaipallaan kumaraan päärynäpuun latvan. Melkein koko Tourainen kasvisto, sekä ihmistä ravitsevat että hänen silmäänsä ilahduttavat yrtit olivat sikin sokin edustettuina tässä pappilan puutarhassa.

Kaupunkilainen, »sivistynyt» ihminen, jonka on tapana kiduttaa kasveja pakottaaksen ne mukautumaan sovinnaisiin kehyksiin ja joka osaa ihailla niitä yksistään siinä muodossa, olisi ylenkatseellisesti kääntänyt pois silmänsä tästä sekasorrosta. Mutta pappi rakasti sitä. Hän piti sitä kristillisen veljeyden vertauskuvana, ja hänen oli tapana sanoa, että hyvä Jumala oli hänen puutarhurinsa. Kun hän tarvitsi vihanneksia keittoonsa, hän otti kääntöpääveitsensä ja leikkeli pensaista muutamia liikoja oksia, jolloin hän pääsi käsiksi vihanneksiin. Kun hän tahtoi koristaa kukilla tai muilla kasveilla Pyhän Neitsyen alttarin, hänen tarvitsi vain ottaa ne puutarhastaan. Kaikkina vuodenaikoina taivas tarjosi jotakin. Toisinaan pastori sonnusti ohuesta kankaasta tehdyn, vanhuuttaan kiiltävän kauhtanansa ja muokkasi multaa jossakin puutarhan sopukassa. Hän kylvi maahan siemeniä, mutta unohti sitten, mitä lajia ne olivat, uskoen kasvun Kaitselmuksen huostaan. Ja tämä hoiti tehtävänsä hyvin. Papilta ei koskaan puuttunut mitään puutarhantuotteita. Mutta hän tarvitsikin niin vähän.

Didier kulki pappilan päärakennukselle johtavaa keskikujaa, jota reunustivat neilikat ja ajuruohot. Talo oli yksikerroksinen, vankkaa tekoa; se oli rakennettu kivestä, jonka pinta oli aikojen kuluessa saanut harmahtavan sävyn. Ovessa ei ollut soittokelloa. Viiden askelman korkuisten portaiden yläpäässä oleva ulko-ovi oli lukitsematta yöt ja päivät. Kotona ollessaan pappi vastaanotti tulijat sydämellisesti, aina valmiina täyttämään sielunpaimenen velvollisuutensa, antamaan neuvojaan ja tarjoamaan radiomusiikkia, jos teki mieli kuunnella sitä. Jollei hän ollut kotona, sopi jäädä odottamaan tai vapaasti käyskennellä huoneissa. Talossa ei ollut edes palvelijatarta. Silloin tällöin joku jumalinen vaimo, leski tai vanha naimaton nainen kävi siistimässä pappilassa saaden palkakseen hunajaa tai rukouksia.

Köyhä talo! Salia ei ollut, sen sijaan paljasseinäinen työhuone, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin höyläpenkki, radiokone, vanha mahonkipiironki, joka oli sekä liinavaatekaappina että kirjoituspöytänä, sekä tuoli vieraille. Lattialla oli paksulti höylänlastuja. Työkaluja oli kasoissa ikkunalaudoilla. Toisella puolella oli keittiö, jossa pappi pyhän erakon tavoin itse valmisti ruokansa. Jossakin sanottiin olevan makuuhuoneen, jossa kerrottiin olevan kalustona rautasänky ja ristiinnaulitunkuva. Muut huoneet olivat tyhjinä.

Didier tapasi pastorin vasara kädessä korjaamassa särkynyttä mehiläispesää. Kun pappi huomasi tulijan hänen pyöreille kasvoilleen, jotka yhä vielä olivat nuorekkaat ja vilpittömät, levisi hämmästyksen ja pettymyksen varjo. Hän oli toivonut, että Georgette itse olisi tullut sopimaan ristiäisistä. Jo viikkokausia hän oli odottanut tätä hetkeä. Sillä huolimatta tuosta saastaisesta synnistä hän ei voinut täydellisesti tuomita nuorta naista. Yksinkertaisilla sieluilla on tuollainen sisäinen aavistus, varsinkin kun ne ovat, saatuaan jumalaisen kutsumuksen antaa synninpäästön ihmisten halpamaisista rikkomuksista, saavuttaneet jonkinlaisen tottumuksen tutkia ja vaistota ihmisten omientuntojen syvyyksiä. On olemassa varma yhteys sielujen välillä. Niillä on näkymättömät tunnustimet, joiden avulla ne aavistavat toistensa olemuksen. Vaikka Georgetten ja hänen rippi-isänsä välillä oli suuri luonteen eroavaisuus — olihan jälkimmäinen perin lempeä, edellinen taas juro — heille oli yhteistä samanlainen vilpitön suoruus. Eihän voinut olla mahdollista, että tuo ujo ja ylpeä nainen, joka oli pidättäytynyt rakastamastaan miehestä avioliittoon asti — sen pappi hyvin tiesi, kun oli ripittänyt häntä häiden aattona — niin, eihän ollut mahdollista, että tuo nainen olisi tehnyt syntiä Cadet'n kanssa, ellei siihen olisi ollut aivan muita vaikuttimia kuin aistillinen himo. Hän arvaili jotakin toista syytä, esimerkiksi aviomiehen uskottomuutta. Jos naiset ovat luonteeltaan vilpittömiä ja kiihkeitä, he lankeavat tuollaisiin hairahduksiin, joissa niiden aiheuttaman loukkautuneisuuden ja surun ansiosta piilee anteeksiantamuksen itu. Oli miten tahansa, tässä piili arvoitus, jonka selvityksen hän olisi tahtonut saada Georgettelta. Ja nyt taivas lähettikin hänen luokseen aviomiehen!

— Tulin puhumaan pienokaisen kasteesta, Didier virkkoi pyörittäen ujona lakkiaan kädessään, niin kuin kaikki Sublaines'in heikkouskoiset asukkaat aina tekivät puhuessaan sielunpaimenensa kanssa.

Saattoi näyttää siltä, että pappi uskoi juorujen ehtineen miehen korviin; hän ei ainakaan voinut onnitella isää, niin kuin hänen oli tapana tehdä, kun häntä tultiin pyytämään ristimään lasta. Hänen kristillinen rakkautensa oli joutunut kovalle koetukselle. Tätä petettyä aviomiestä kohtaan hän ei tuntenut sääliä, vaan vaistomaista, käsittämätöntä ankaruutta.

— Hyvä, hyvä, hän virkkoi vain... Ja... teillä kai voidaan hyvin?

Hän odotti silmäluomet alhaalla, nojaten molemmin käsin höyläpenkkiin, joka erotti hänet Didier'stä. Ilmeisesti hän näytti odottavan toisenlaista vastausta, kuin mitä hänen jokapäiväinen kysymyksensä edellytti. Didier huomasi sen ja joutui kovin hämilleen.

— Kiitoksia kysymästä... niin... kaikki voivat hyvin, hän soperteli.

Silloin pappi kohotti päänsä ja katseli tuota lyhyttä vaaleatukkaista miestä. Hän ymmärsi, mikä tätä suretti.

Miksi tuo loukattu aviomies ei valittanut? Miksi hän ei ilmaissut oikeutettua vihaansa, kun aviorikoksesta syntynyt lapsi oli varastanut hänen nimensä? Olihan hänellä tilaisuus tehdä niin, varmana siitä, ettei hänen luottamustaan petettäisi. Saattoihan hän itkeä, luhistua tuskansa painon alle tarvitsematta hävetä. Hän saattoi vedota sielunpaimenen arvovaltaan, jotta tämä johdattaisi eksyneen aviovaimon oikealle tielle. Pappi oli jo kahdenkymmenen vuoden ajan harjoittanut kutsumustaan tässä syrjäisessä kylässä. Hän oli nähnyt paljon kurjuutta, ja vaikkeivät Sublaines'in asukkaat olleetkaan hartaita uskovaisia, hän oli lohduttanut omantunnon ahdistuksen vaivaamia, jotka olivat olleet vähemmin uskovaisia kuin Didier ja jotka olivat tulleet etsimään häneltä tukea, jota eivät löytäneet muualta. Mutta Didier sulkeutui mykkään jäykkyyteen, joka tuntui selittämättömältä ja levottomuutta herättävältä. Tässä ei ollut sellainen mies, joka vaikenee ylpeydestä. Sentapaisilla ihmisillä on toisenlainen ilme kasvoillaan. Tuo vaikeneminen ei liioin johtunut tietämättömyydestä; jos niin olisi ollut laita, hän olisi hymyillyt kovin iloissaan siitä, että oli tullut isäksi. Hän ei olisi seisonut siinä papin edessä jäätävän kylmänä, melkein vihamielisenä. Hän näytti syytetyltä, joka on jäykistäynyt puolustautuakseen.

Mutta sielunpaimen ei voi ruveta kylvämään epäsopua aviopuolisoiden välille.

— Olette siis tyytyväinen? hän mutisi huolissaan.

Mies väänteli vaaleita viiksiään. Totta kai hän oli tyytyväinen! Olihan tila nyt hänen!

— Hyvin tyytyväinen! hän vastasi.

Ja hän loi pappiin uhittelevan katseen, joka samalla paheksui tuota kysymystä.

Pappi käänsi silmänsä kohti jykevää kirkontornia, joka kohosi toisella puolen puutarhaa. Hän odotti innoitusta. Mutta sitä ei tullut. On olemassa sellaisia kiusallisia, pulmallisia tilanteita, joista ei kaikkein älykkäinkään selviydy. Pappi ehdotti siis muitta mutkitta ristiäisten päivämäärää ja hetkeä:

— Toukokuun toisena sunnuntaina, jumalanpalveluksen jälkeen.

Hän näki Didier'n poistuvan puutarhan kautta ja äkkiä pysähtyvän katselemaan avointa vajaa. Siellä oli paja ja tuo merkillinen auto; naurettava ja samalla liikuttava vehje, joka oli kuuluisa koko seudulla ja jota kirkkoherra ei enää rohjennut ottaa esille piilosta peläten sukkeluuksia. Ne eivät olisi kohdistuneet yksistään tuohon kummalliseen rakkineeseenkaan myös sen tekijän kauhtanaan. Nuori mies kohautti olkapäitään halveksien moista vaivannäön tulosta, joka ei ollut tuottanut mitään etua tekijälleen, samalla koettaen myös karkoittaa tuskalliset ajatukset. Hän meni sitten ulos raollaan olevasta portista, jonka hän paiskasi kiinni jälkeensä.

Pappi Cruchet tunsi syreenien tuoksun virtaavan sisään avoimesta ikkunasta. Yksinäisessä pappilassa vallitsi taas hiljaisuus. Miettiväisenä vanha sielunpaimen tarttui jälleen höyläänsä.

V

Oli siinäkin ristiäiset!

Viimeinen villitys oli ensimmäistä pahempi. Garou muori oli maksanut hyvät rahat kirkonkellojen soitosta. Täytyihän lähettää kauas ympäristöön vihityn metallin värjyvät viestit uuden kristityn tulosta!

Kylän väki juoksi kynnyksille kuuntelemaan kellojensoittoa lasketellen ilkeitä sukkeluuksia:

— Jean Rousseau, Jean Cadet, Jean Garou, Jean... Herra tiesi, mikä sen palleroisen sukunimi oikeastaan olikaan!

Viimein tuo odotettu, pilkattu pienokainen ilmestyi maantielle, käärittynä hienoihin liinoihin, koristettuna pitseillä ja pitkillä nauhoilla, kuin ruhtinaan lapsi ikään.

Georgette oli tehnyt pienokaisensa koreaksi, samoin kuin hän oli somistanut häävuoteensa silkkisellä untuvapeitepatjalla. Mutta hän ei ollut lähtenyt saattamaan lasta kirkkoon, vaan jäi kotiin valmistamaan juhla-ateriaa. Se herätti kyläläisissä pettymystä; valmiiksi varatut häväistyksen nuolet putoilivat tehottomina kuin taittuneesta jousesta.

Garou muori kantoi pienokaista, ristipoikaansa ja perillistään. Hän ojensi pienokaisen kasteeseen isoilla käyräsormisilla noita-akan käsillään. Järkähtämättömältä ja häijyltä näytti tuo vanha nainen, joka oli vaatinut tämän lapsen syntymistä sukuylpeytensä koko voimalla.

Kuinka erilaisia henkilöitä olikaan vuosisatojen kuluessa kokoontunut laidoiltaan kuluneen, kellervän kastemaljan ympärille! Kummisetiä ja -tätejä, jotka pitivät vapisevia käsiään ristissä tehdessään kristityn suojelevaa valaa, nuoria äitiä sydän sykähdellen äitiyden ilosta, ylpeitä nuoria isiä, heltyneitä isovanhempia, jotka olivat tulleet näkemään sen pienen vesan ristimistä, jonka oli määrä jatkaa heidän sukuaan.

Tällä kertaa kastemaljan ääressä oli synkkä, peloittava isoäiti, jolle tuo sattuman maailmaan säätämä pienokainen ei ollut muuta kuin varma tilan suvun hallussa säilyttäjänä isä, joka ei ollut isä ja joka itse sen hyvin tiesi, mutta joka samasta omistamishimosta oli vaiti. Kummina oli Boutet; hänen toiveensa olivat täydelleen pettäneet, mutta hän oli saapunut läheltä toteamaan asioiden tilaa ja toivoi nyt sydämessään, että lapsi mitä pikimmin katoaisi maailmasta. Hänen vaimonsa mustan silkkipuvun alla myllersivät kateelliset tuumat, jotka olivat melkein yhtä tuhoa toivovia. Ja kaiken tämän kataluuden, kaiken tämän ihmisolentojen sisimmästä pinnalle nousseen loan alkujuuri oli se ainoa pyyteiden päämäärä, joka ainaisesti saa ihmiset julmiksi: raha, ja vielä enemmän: omaisuus.

* * * * *

Tällä siveellisellä rumuudella oli kaksi uhria: viaton lapsi ja poissaoleva äiti. Mutta sen tiesi yksin Jumala.

— Manaan sinusta pois kaiken pahan hengen saastan — pappi lausui kolmannen kerran.

Aivan hiljaa hän lisäsi:

— Ja myöskin äitisi synnin.

Hän oli kastanut monenlaisia lapsia, julkisten naistenkin äpäröitä, mutta ilman juhlallisia menoja, niin kuin sellaisissa tapauksissa on oikein ja kohtuullista. Joskus hänen oli ilokseen onnistunut saada hairahtuneet kirkon helmaan pyhän avioliiton avulla. Ja nyt tämän sielunpaimenen oli ristittävä tuo pienokainen, jonka hänen lempilampaansa oli tuonut aviopesään!

Kun uskonnolliset menot olivat päättyneet, pappi rukoili itsekseen pitkän aikaa tutkiskellen omassatunnossaan, mitä hänen olisi tehtävä hengellisenä välittäjänä. Ei! Hän ei voinut tehdä mitään, ei uskoa asiaa aviomiehelle; ja vaikka tämä sen tietäisikin, hän ei voisi ruveta soimaamaan tätä. Olihan anteeksiantamus Jumalan säätämä. Eikä hän voinut yhdistää Georgetten ja Cadet'n käsiä. Vastoin tahtoaankin hän oli syyllinen, rikostoveri!

Toukokuun heleä aurinko valaisi pientä kirkkoa, jossa ei ollut poikkilaivaa ja joka oli yksinkertaisen valkoinen tuhatvuotisessa alastomuudessaan, sen isoja lattialaakoja ja korutonta alttaria. Se oli köyhän väen pyhäkkö, karkea ja kaunistelematon kuin hekin. Kirkkoherra peitti korvansa käsillään, jottei kuulisi helähtelevää kelloa, joka kuulosti ilkkuvalta kuin paholaisen nauru, eikä poikanulikoiden huutoja, jotka ulkona olivat vastaanottamassa ristiäissaattuetta.