Part 7

Georgette vaistosi miehen vastustushalun. Hän kaivoi käsilaukustaan esiin toisen sadan frangin setelin ja pisti sen päättävästi päivä työläisen käteen. Mies vastusti hiukan, mutta oli jo joutunut tuon suuren rahan lumoihin. Hän näki ajatuksissaan kotona odottavat monet nälkäiset pienet suut, lapsivuoteessa makaajan ilon ja kaiken säästyneen vaivannäön, jonka tuo paperipala tuottaisi hänelle. Ja hän puristi seteliä pivossaan.

— No niin, hän virkkoi kömpelösti. Koska kerran niin tahdotte...

Hän heitti kuokkansa maahan. — — —

* * * * *

— Hys! Pois! Pois! sähisi ääni ylhäällä multavallin reunalla, aivan kuin jos joku olisi hätistänyt kanoja pois kielletyiltä teiltä.

Seurakunnan pastori, Sublaines'in kelpo pappirukka sattui kulkemaan ohi rippikoululapsineen, joita hän kävelytti aina torstaisin, pidättääkseen heitä huonoista leikeistä ja näpistelystä. Joku poikanulikoista oli ohikulkiessaan huomannut alhaalla tiellä Cadet'n ja Georgetten, toiset uteliaat olivat rientäneet katsomaan, samoin pappikin. Tämä sai lapset joutuisasti poistumaan ja seurasi heitä allapäin, aivan tyrmistyneenä siitä, että Georgette oli voinut hairahtua moisille poluille. Eipä hän olisi ikinä osannut ajatellakaan, että tuo ankaran siveä Georgette olisi pohjaltaan noin irstas! Tuo valkoinen karitsa oli saattanut viekoitella tuollaisen pahaisen miehen! Paheen vietti oli epäilemättä piillyt syvällä, kun ei siitä ollut aikaisemmin näkynyt pienintäkään merkkiä. Tämä ristiriitaisuus loukkasi kunnon pastoria syvästi.

Sitten hän ajatteli, että hyvä Jumala oli kieltänyt tuolta vaimolta lapsen, ja hän joutui sinä hetkenä suorastaan ymmälle; miten sen kiellon voisi selittää? Mutta olihan hän ilokseen kuullut, että François aiottiin ottaa Garoun taloon omaksi lapseksi ja että tämä teko, joka korvasi luonnon kitsauden, antoi orvolle äidin ja kutsui talon ylle Korkeimman siunauksen. François'n päästessä ensi kerran ripille hän, pappi, oli sanonut Garou muorille:

— Hyvä Jumala palkitsee sen teille!

Näinkö siis täyttyi hänen sielunpaimenena lampailleen lausumansa ennustus!

Ja hän alkoi rukoilla hiljaa itsekseen, poikanulikoiden salaa ilkkuessa hänen ahdistunutta ilmettään: »Herra, avaa avionrikkoja-naisen silmät näkemään rikkomuksensa kauheus! Herra, salli tämän tapauksen olla vain helvetin harhanäky, jonka tarkoituksena on koetella Sinun palvelijaasi!»

Hän karkoitti koko näyn tekemällä ristinmerkin.

Hänen takanaan rikostoverit erosivat melkein huomaamattomasti nyökäyttäen päätään toisilleen. — — —

* * * * *

Kun perhe kokoontui ilta-aterian ääreen, François loi Georgetteen pitkän katseen isoista, lempeistä harmaista silmistään. Tuo lapsen katse oli miettiväinen ja ihmettelevä, vakava kuin soimaus ja niin hellittämätön, että nuori vaimo lopulta virkkoi:

— Mitä sinä minua katsoa töllistelet?

Poika käänsi katseensa alas lautaseensa. Hän sulki kokemansa salaisuuden syvälle herkän sielunsa pohjalle eikä aikonut puhua siitä edes sisarelleen. Eiväthän muutoin Georgetten teot liikuttaneet heitä, orpoja, joita armosta pidettiin talossa. Mutta hänen ei enää tehnyt mieli nauraa eikä leikitellä isoäidin kanssa.

Didier oli pahalla tuulella, niinkuin yleensä aina viime aikoina. Vanhus kaihti pojantyttärensä katsetta. Rolande katseli tutkien ja murheellisena kaikkia koettaen arvata syytä, joka oli sulkenut heidän sydämensä. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat aavistaneet, että uusi tulokas ilmestyisi maailmaan, heidän keskuuteensa, yhdeksän kuukauden kuluttua.

Sinä iltana Georgette ensi kerran avioliittonsa aikana oli kylmä miehelleen. Ja kun Didier loukkautuneena käänsi selkänsä vaimolleen, tämä koetti saada lohdutusta hänen vuokseen tekemästään suuresta uhrauksesta ja puolustella tekoaan suuren rakkautensa valossa.

TOINEN OSA

I

— Poika, kaunis pieni poikalapsi, totta tosiaan!

Vuoteesta kuului valittavaa vikinää. Garou suvun perillinen veti ensi kerran keuhkoihinsa elämän ilmaa, tunsi sen epämiellyttäväksi ja kirkaisi.

Muori otti vastasyntyneen esiliinaansa ja vei sen pois huoneesta.

— Tahdon pitää lapsen luonani! vaati Georgette.

— Heti paikalla. Kunhan ensin olen hoidellut teitä, virkkoi kätilö. Tämä oli nuori, kurssin käynyt, vilkaseleinen nainen. Didier oli noutanut hänet edellisenä iltana, ja auto odotti pihassa.

Mutta lapsivuoteessa lepäävä oli niin levoton, että palleroinen oli oitis tuotava hänelle takaisin.

Garou muori laski sen pielukselle, ja Georgette painoi kärsimyksistä hieman vaalenneen poskensa lapsen lämmintä ruumista vasten.

Äiti ei ollut päästänyt ainoatakaan huutoa ankaroiden synnytystuskien aikana. Purren hammasta ja terästäen tahtonsa äärimmilleen hän oli vähääkään valittamatta kestänyt kärsimykset, jotka tuon hänen kiihkeästi haluamansa pienokaisen maailmaan tulo oli vaatinut. Eikä hän ollut sallinut kenenkään perheen jäsenistä olla läsnä, ennen kuin kätilö arveli välttämättömäksi kutsua Garou muorin saapuville.

Tuon yön pitkinä odotuksen hetkinä Didier oli istunut nöyränä tuvassa lieden sopessa, pää käsien varassa, tuumien asioita, joista hän kernaammin olisi ollut mitään tietämättä ja koettaen luulotella mielessään, että kaikki oli juorua ja valhetta, mutta sisimmässään tyytyväisenä, kun Georgette oli näin suonut hänelle varman omistusoikeuden tilaan.

Kun muori lopulta ilmestyi tupaan julistaen voitonriemuissaan: poikalapsi! ja näytti hänelle esiliinaan käärimäänsä pienokaista, ei Didier ajatellut: »Minun poikani!» eikä tuntenut sisimmässään ylpeää mielenliikutusta, vaan tuumi: »Minun taloni!» Tuo vikisevä, pieni, punertava lihakimpale toi sen hänelle nyrkkiin puristetuissa kätösissään.

Hän ei kumartunut tunnustelemaan eikä suutelemaan lasta. Hän jäi siihen paikoilleen, yhä nojaten päätään käsiinsä kyynärpäät polvien varassa, arvellen mielessään olevansa syrjäinen koko tapauksessa ja vaistoten, että Garou muori tiesi sen ja halveksi häntä. Mutta vähät siitä! Hän oli nyt talon todellinen omistaja. Tämän tietoisuuden herättämä ilo karkoitti muut tunteet.

— Ei sinusta ole edes hoitelemaan tulta! muori äkäili. Pistähän puita pesään. Tämä pieni raukka voi muuten vilustua.

Ikkunaruutujen takana oli vielä yön sysimusta pimeä. Tupa oli kylmä. Vastasyntynyt parkui. Didier heitti risuja hiillokseen. Liekki leimahti iloisena ja lämmittävänä. Jo edellisenä iltana hellalle asetetut vesikattilat alkoivat ennen pitkää pihistä. Muori survaisi soikkoa, jossa pienokainen oli pestävä.

— Kaada siihen kuumaa vettä! hän komensi.

Didier totteli ja katseli sitten vaieten, miten vanhus sormellaan koetteli vettä, kylvetti pienokaista ja kääri sen sitten kapaloihin kasvoillaan isoäidin hellä ilme. Sitten muori peitti lapsen valkoiseen villahuiviin, ja kun hän vei sen takaisin huoneeseen, Didier meni perässä.

Äitelä lääkkeiden hajun kyllästämä kostea ilma lemahti siellä vastaan. Nuori äiti oli jo puettu ja lepäsi selällään. Kynnykseltä Didier näki hänen painavan ruskeata poskeaan lastaan vasten ja tunsi hetkisen loukattua miehenylpeyttä, mutta lohduttautui samassa ajattelemalla, että näin täytyi olla.

Muori ja kätilö katselivat hellin mielin äitiyden ensi hetkien aina liikuttavaa näkyä. Silloin Didier alkoi pelätä, että hänen hämillisyytensä huomattaisiin, lähestyi vuodetta ja kumartui suutelemaan tuota sankarillista naista, joka oli hänen vaimonsa. Tämä ei vastannut hänen suudelmaansa. Georgetten pitkät silmäripset pysyivät alhaalla, ja kätilö virkkoi, puolustaen sukupuoltaan:

— Annetaan hänen nukkua! Hän ei enää tarvitse muuta kuin lepoa.

Kun Garou muori saattoi kätilöä autoon, Rolande ja François heräsivät melusta ja riensivät Georgetten vuoteen ääreen. Mielenliikutuksen valtaamana tyttö sanoi: »Äiti!» painaen raikkaat huulensa nuoren äidin poskelle. Polvillaan kuluneella matonpätkällä vuoteen ääressä François suuteli kaikkea pienokaisessa, mihin ylettyi, sen vaaleanpunaisia kätösiä, sen pieniä paljaita jalkoja, osoittaen hämmästyksensekaista hartautta nähdessään tuon elämän ihmeen, joka oli ilmestynyt yöllä.

— Pikku veljeni! Pikku veljeni! hän toisteli.

Pihalla auto hyrisi ja lähti liikkeelle. Portinpuoliskot kitisivät saranoillaan Didier'n avatessa ja sulkiessa ne. Garou muori palasi makuuhuoneeseen, tempasi pienokaisen pois, laski sen kehtoon ja karkoitti tungettelijat. Hän tiuskaisi Rolandelle:

— Koska olet noussut näin varhain, niin ota hame yllesi ja mene siivoamaan tupaa, joka on niin täynnä tavaraa, ettei tiedä, mihin jalkansa laskee!

Ovi sulkeutui hänen perässään. Georgette jäi yksikseen. Silloin hän avasi silmänsä ja vaipui haaveiluun ylen onnellisena ruumiinsa vapautumisesta.

Pieneen kaminaan ei viritetty valkeaa muulloin kuin sairaustapauksissa ja lapsen synnyttyä. Sen punainen hohde valaisi huonetta himmeästi lattiasta kattoon saakka luoden lakeen huonekalujen suuria varjoja. Oliko lapsivaimossa kuumetta? Suuressa heikkoudentilassaan, liikkumattomuudessaan ja herkkätuntoisuudessaan hän kuuli sellaisia ääniä, joita hänen korvansa ei aikaisemmin ollut erottanut: risujen ritinää pesässä ja salaisia aaveiden kuiskeita. Esineiden varjot alkoivat tanssia seinillä silloin tällöin leimahtavien liekkien valossa. Oudot kädet näyttivät kurottautuvan häntä kohti. Soimasivatko ja uhkasivatko ne? Koko huone tuli täyteen eloa.

Jykevä pähkinäpuinen kaappi, jossa Garou suvun naiset olivat yli sadan vuoden ajan säilyttäneet kunniallisten perheittensä liinavaatteita, näytti suurenevan suunnattomasti. Sen etusivu sai äkkiä suuttuneiden kasvojen hahmon. Sen sisällä olivat Georgetten puolison paitojen joukossa vastasyntyneen kapalot ja paidat. Kaminassa alkoi palaa kuiva oksa, joka valaisi silkkipatjaa, millä Georgetten pomeranssinkukista tehty morsiusseppele lepäsi. Pienen silkkipatjan kultaripsuille lankesi hohde: ne näyttivät ivalliseen nauruun auenneiden huulien takaa kiiluvilta hampailta.

Oksa paloi loppuun ja sammui, mutta puolihämärässä näkyi vielä vuoteen jalkapuolessa vaaleanpunainen haahkanuntuvapeite — hänen rakastuneen tytön oikkunsa! — ja se puhui jotenkin samaa kieltä: Mitä kaikki tämä hyödyttää? Mitä hyödyttää niin suuri rakkaus ja ylpeys, kun kaiken tuloksena oli tuo tulokas, pieni äpärä, joka nyt lepäsi Garou suvun häväistyssä kätkyessä?

Kaikki mykät esineet olivat nyt käyneet puheliaiksi ja kertoivat hänelle surullista tarinaa. Se oli kuin kirpeää lemua, joka sekaantui tuohon raikkaasti tuoksuvaan kukkaan: hänen hohtavaan pienokaiseensa. Se ei ollut suorastaan tunnontuskaa — mahtaisiko hän koskaan kokea sellaista? — vaan pikemminkin tumma pilvi, joka synkisti hänen päivänpaisteista onneaan.

Miksi hänet olikaan pakotettu tähän tekoon?... Mutta kuka oikeastaan oli pakottanut häntä mihinkään?

Heti huomattuaan, että Georgette oli raskaana, oli Didier omistanut hänelle hellää huolenpitoa. Eikö hän siis tiennyt, että Georgette oli toiminut hänen salaisen toivomuksensa mukaisesti? Siinä tapauksessa hän, Georgette, kantaisi tuon salaisuuden taakan yksin. Olihan sekin rakkauden ilmaus, joka liittyi aikaisempiin, mutta joka oli hänelle kahta raskaampi, jollei puoliso tuntenut sitä eikä ottanut siihen osaa. Ja sitä jatkuisi siihen saakka, kunnes hän itse unohtaisi...! Niin, jospa voisikin todella unohtaa, unohtaa!

Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen hetken kuluttua. Pienestä pyöreästä ikkunasta alkoi tunkeutua huoneeseen kalpea sarastus. Huonekalut näyttivät nyt kutistuvan jälleen entisen kokoisiksi. Liikkumattomina uudessa valaistuksessa ne nyt olivat ääneti. Pian oli auringonnousun aika, ja uuden päivän valo saisi häipymään pahat muistot, jättäen hänen elämäänsä hallitsemaan tuon pienen lapsen ja hänen entisen onnensa — niin kuin hän toivoi: miehensä jälleen saavutetun rakkauden.

Hän ojensi käsivartensa kehtoa kohti ja hyväili kädellään sen laitaa.

— Pieni kullanmuruseni, pieni kaunis kukanumppuni!

Äitiys lievensi hänen suuren sielunsa juroutta.

Hän nukahti nuo sanat huulillaan ja pitkienripsiensä päässä kyynel, odottamaton kyynel, hänen ensimmäisensä.

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin hän nousi jalkeille, ja uusi elämä alkoi. Hän ei enää ollut yksinomaan rakastava puoliso, joka oli mieheensä niin kiintynyt, että saattoi tämän vuoksi tehdä aviorikoksen synnin. Nyt hän oli ennen kaikkea äiti, joka rakasti pienokaistaan lujasti, kateellisena, niin kuin ihminen rakastaa sellaista, mikä on maksanut hyvin paljon. Olihan lapsen hintana ollut koko hänen ylpeytensä, joka oli hänelle hänen rikkauttaan kalliimpi.

Hän ei mielellään luovuttanut lastaan isoäitinsäkään syliin, vaivoin hän sieti, että kukaan muu kuin hän itse kajosi siihen ja hoiti sitä. Se oli hänen yksinomaista omaisuuttaan. Hän laiminlöi talon työt, eristäytyi lapsen kanssa tuntikausiksi pitäen sitä kiihkeästi povellaan, katsellen, kun se nukkui hänen polvillaan ja rypistäen tuuheita, tummia kulmakarvojaan, kun Didier lähestyi ja ojensi kätensä hyväilläkseen lasta äidin mieliksi.

Toisinaan Georgette nosti lapsen korkealle ja huudahti:

— Jean Garou! Jean Garou!

Sillä hän kieltäytyi mainitsemasta sitä sen laillisella sukunimellä. Hänen käsityksensä mukaan lapsella ei ollut isää, se kun ei ollut Didier'n poika, ei rakkauden hedelmä, vaan yksinomaan hänen synnyttämänsä olento.

Silloin Didier alkoi kantaa kaunaa tälle pienokaiselle, mutta ei ilmaissut sitä kenellekään, hän kun rakasti maata enemmän kuin vaimoaan, jopa enemmän kuin miehenkunniaansa.

II

Jean Garou oli kolmen viikon vanha, kun Georgette sanoi muorille:

— Milloin aiotte toimittaa Rolanden ja François'n pois talosta?

Garou muori valmisti lapselle kylpyvettä lieden ääressä. Hän ei ollut kuulevinaan. Rolande oli kovin tarpeellinen talossa. Parast'aikaa hän pesi pienokaisen liinavaatteita pihalla paukuttaen niitä kartulla. Oli kylmä ilma. Vesi jäätyi tytön käsissä. Mutta hän raatoi uhrautuvasti erityisesti hellien pienokaista, kun ei tyttöparan sydämellä ollut ketään muuta, jota olisi voinut rakastaa, kuin tämä ankara perhe. Mikähän palvelijatar voisi niin kiintyä isäntäväkeensä ja niin alttiisti suostua ylimääräiseenkin työhön pitäen sitä melkein palkintona? Eikä hän koskaan valittanut, ei lausunut ainoaakaan vaatimusta. Löytölasten hoitolan herra tarkastaja, joka oli kasvattanut hänet, ei ollut suotta kiitellyt hänen hyviä ominaisuuksiaan. François'sta maksettiin yhä toistaiseksi »elatusapua», ja hänkin toimitti kaikenlaista pientä palvelusta. Muorin kitsaus nousi vastustamaan lasten karkottamista talosta. Lisäksi muori oli muistona ilveilystään säilyttänyt hitusen kiintymystä poikaan. Nyt, kun vanhuksen häijy ankaruus oli haihtunut laillisen perillisen syntymisestä, hän ei enää tahtonut muistaa, että oli käyttänyt poikaparkaa välikappaleena säikyttääkseen pojantytärtään ja pakottaakseen hänet ryhtymään tuohon perin vastenmieliseen keinoon, jotta saisi taloon lapsen, jota ei sinne tullut laillisen aviollisen yhdyselämän tietä. Nuori vaimo oli älynnyt kaiken tämän ja kantoi siitä vanhukselle kaunaa. Mutta ennen kaikkea hän pelkäsi jotakin uutta kavalaa juonta peloittavan isoäitinsä puolelta. Eikä hän tahtonut Jean Garoulle kilpailijaa.

Hän sieppasi lapsen isoäidin käsistä ja laski sen itse kylpyammeeseen. Hetken molemmat naiset olivat kumartuneina lapsen yli yhteisen rakkauden yhdistäminä. Ehkä eksyttääkseen nuoren äidin ajatuksia Garou muori oli olevinaan kovin innostunut.

— Katsos, kuinka kauniit vahvat pienet jalat! hän kehui kosketellen niitä isoilla, luisevilla käsillään.

Mutta Georgette hautoi edelleen päähänpiintymäänsä itsepäisen otsansa alla, ja varjoja kasaantui hänen kasvoilleen. Vanhus vaistosi, että täytyi jotakin vastata:

— Enhän voi karkoittaa Rolandea. Olen pestannut hänet vuodeksi. Täytyisi maksaa sakkoja irtisanomisesta.

— Onhan meillä varoja, Georgette tiukkasi. Hän lisäsi ankarasti:

— En siedä enää heitä täällä, en Rolandea enkä François'ta!

— Nyt et ole järkevä! Garou muori rohkeni huomauttaa. Mitä tuollainen hyödyttää? Onhan Rolande sangen näppärä ja kiltti hoitamaan pienokaista. Mistä löydämme hänen veroisensa?

— Se hyödyttää sen verran, etten siedä heitä täällä, Georgette ilmoitti järkähtämättä.

Äkkiä Georgette tempasi ammeesta pienokaisen, joka vettä valuen ja kirkuen painautui hänen povelleen.

— Muutan Parisiin ja otan lapsen mukaani, hän uhkasi. Olenhan minä sen äiti.

Hänen poskensa olivat hulmahtaneet hehkuvan punaisiksi, ja hänen silmänsä salamoivat vihasta ja suuttumuksesta.

— Sitä paitsi olette antanut minulle sananne.

Garou muoria alkoi vuorostaan peloittaa. Hän katseli tuota pientä olentoa, joka oli hänen sukunsa lihaa ja verta ja jota äiti piteli kuin höyhentä. Sen saattoi todella helposti viedä talosta pois, niin etteivät muorin vanhat silmät näkisi sitä enää koskaan. Tuo sisukas pojantytär kykeni kyllä panemaan täytäntöön minkä päätöksen tahansa. Olihan hän antanut siitä näytteen!

— No niin! Älä nyt suutu noin. Lapset lähtevät talosta.

— Milloin kirjoitatte tarkastajalle?

— Vaikka jo tänä iltana, muori vastasi nöyrästi.

Tyyntyen nuori vaimo otti tuolin selkänojalle asetetun lämmitetyn pyyheliinan ja alkoi kuivata pienokaista, joka parkui täysin keuhkoin, kaivellen pienillä sormillaan kyyneliä silmäluomistaan ja potkien jaloillaan, sellaisen käsittämättömän kiukun puuskan vallassa, jollaisilla ihan pienet rintalapset toisinaan ilmaisevat tyytymättömyyttä olemassaoloonsa.

Ulko-oven takaa kuului kenkien kopinaa. Rolande tuli tupaan ja riensi pienokaisen luo polvistuen lattialaatoille. Tyttö katseli kernaasti lasta sen ollessa alastomana, ihmetellen tuota elävää nukkea. Mutta varsinkin hän oli levoton sen kirkumisesta.

— Mikä sitä sydänkäpyä vaivaa? hän kysyi.

Rauhoittaakseen lasta Rolande pisti kylmästä vedestä jäykistyneen, vilusta sinisen sormensa sen kätöseen, joka heti tarrautui kiinni tähän tukeen. Lapsi lakkasi parkumasta, avasi silmänsä ja katseli tyttöä pitkään. Silloin Rolande suuteli sen rintaa.

Tyttö tuoksahti kylmälle ulkoilmalle ja uhkui nuoruutta. Ikkunasta saattoi nähdä pihalla lapsen pienet liinavaatteet, jotka Rolande oli pessyt ja ripustanut nuoralle kuivamaan ja jotka olivat jäätyneet pakkasessa. Tyttö nauroi onnellisena ja hellänä laskien koko sydämensä kiintymyksen pienokaisen jalkojen juureen. Mutta hänen talosta karkoittamisensa oli päätetty asia. Georgette sysäsi hänet luotaan sanoen:

— Jätä lapsi rauhaan! Se voi vielä vilustua, kun koskettelet sitä jäätyneillä sormillasi.

Kahta viikkoa myöhemmin lasten oli lähdettävä talosta varhain aamulla. Asiasta ei oltu ilmoitettu heille ennakolta. Se sanottiin heille vasta heidän herätessään, kaksi tuntia ennen lähdön hetkeä, niin kuin kuolemaan tuomituille. Rolande ei aluksi käsittänyt. Kun kauhea totuus viimein selveni hänelle, hän heittäytyi nyyhkyttäen Georgetten jalkojen juureen:

— Pidä minut luonasi, äiti! Teen kaikki talon työt! Lypsän lehmät, pesen pikku Jean'in vaatteet, teidänkin vaatteenne... aivan yksin! Parsin sukat, pesen astiat...

Hän luetteli ne askareet, jotka olivat hänen jokapäiväisenä raskaana taakkanaan, jopa lupautui suorittamaan mitä raskaimpia töitä, joihin hänen neljätoistavuotiaat, hennot käsivartensa tuskin olisivat kyenneet, kunhan vain saisi jäädä heidän palvelukseensa.

— Minä rukoilen sinua, äiti!

Kauheassa hädässään hän mainitsi vaistomaisesti tämän pyhän nimen, joka oli hänen ainoa turvansa. Hän huusi vielä:

— Anna minun jäädä pikku veljeni luo!

Hän ei tarkoittanut Françoisia, vaan tuota pojanpalleroa, jonka vuoksi hänet juuri ajettiin pois. Ja hän laahusteli Georgetten jalkojen juuressa, kädet ristissä, rajuin elein, epätoivoissaan, kokonaan suunniltaan tuosta äkillisestä ja liian ankarasta iskusta. Kun hän lopulta huomasi Georgetten taipumattomuuden, hän kimposi ylös ja kavahti Garou muorin kaulaan.

— Antakaa minun jäädä taloon, isoäiti!

Sitten hän hädissään heittäytyi Didier'n povelle, painaen sitä vasten vaaleata palmikkoaan ja vettä valuvaa poskeaan, suudellen kiihkeästi tunnottoman miehen karkeasänkistä leukaa. Kun nuo omanvoitonpyynnin kivettämät sydämet eivät osoittaneet pienintäkään heltymisen merkkiä, tyttö sai hermokohtauksen ja hoiperteli huonekaluihin nojaten peräseinälle asti, kolhaisten itseään siihen, huutaen ja nytkähdellen kuin haavoittunut eläin.

François, jossa jo kyti alkavaa miehekkyyttä, ei sanonut mitään. Hän itki hiljaa itsekseen nähdessään sisarensa itkevän ja kietoi käsivartensa tämän vartalolle, kun raukka lopulta pakeni hänen turviinsa.

Toiset kaihtivat heidän katseitaan. He käänsivät pois silmänsä, jotteivät näkisi lasten yhä rukoilevia katseita. Heidän pyövelintehtävänsä painoi heidän kasvoihinsa kovuuden ja rumuuden leiman. Ja koko kohtaus oli niin kiusallinen, että Garou muori joudutti asioiden kulkua.

— Ei kannata vitkastella, myöhästymme junasta. Rolande, pane tavarasi nyyttiin!

Kun tyttö ei hievahtanut paikaltaan, muori katosi sisähuoneisiin ja palasi tuoden kasan vanhoja vaatteita, jotka heitti lattialle levitetylle likaiselle rääsylle. Tottuneena aina käymään käsiksi työhön Rolande solmi yhteen sen vastakkaiset nurkat, katsomatta, mitä oli sisällä, silmät vielä turvoksissa, melkein sokeina paljosta itkusta. Risaisesta virsikirjasta varisi pyhäinkuvia. Garou muori tuuppasi ne takaisin nyyttiin raa'alla kädellä ja sulloi siihen vielä lattialle pudonneen päättömän nuken, muistorahan ja tyhjän kukkaron — tyttöparan ainoat aarteet.

Samoin tehtiin François'n nyytti. Mutta muori varoi visusti panemasta siihen pojan ripillepääsypukua. Kitsaus, joka täydelleen hallitsi hänen sydäntään, sammutti siitä sen pienoisen hellyyden kipinän, joka oli siellä kytenyt poikaa kohtaan.

Sitten hän hoputtaen käski lasten pukeutua parhaisiin hoitolan antamiin tamineisiin. Kun he olivat valmiit, hän itse tarjosi heille viimeisen aamiaisen, jonka lapset söivät pöydän kulmalla, aivan kuin olisivat olleet vento vieraita. Sillä välin valjasti Didier aasintamman vankkurien eteen, ja Garou muori otti karkean, avaran vaipan hartioilleen ja sitoi mustan huivin myssynsä päälle.

— No niin, nyt lähdetään! hän sanoi nähdessään rattaiden saapuvan.

Arkoina molemmat lapset lähestyivät Georgettea ja Didier'tä. Heidän mieleensä ei juolahtanut kysyä, miksi heidät karkoitettiin. He suutelivat vilpittömästi noiden henkilöiden kasvoja, jotka ajoivat heidät suureen tuntemattomuuteen, kohti orpojen kohtaloa, nautittuaan kahdeksan vuotta heidän hellyyttään ja altista palvelustaan. Murtuneena Rolande ei enää itkenyt. Nöyrästi hän pyysi saada viimeisen kerran nähdä pikku Jean'ia. Ja kun tämä parast'aikaa nukkui kätkyessään, tyttö suuteli hiljaa lapsen toista nyrkkiä ja poistui huoneesta varpaisillaan.

Heidän käskettiin nousta myttyineen rattaille. He kavahtivat toinen toisensa viereen muorin rinnalle. Vankkurit vierivät ulos portista. Oli kolea, sateinen aamu maaliskuun lopulla. Rolande ajatteli:

— Unohdin käydä kanoja hoitamassa.

Pyörät vierivät tietä pitkin vieden heidät pois talosta. Peni saattoi vankkureita kappaleen matkaa. Garou muori sipaisi sitä piiskalla. Koira ulvahti ja palasi kotiin. Rolande kääntyi kalpeana, luomet turvonneina seuraamaan katseineen hyvää eläintä, joka nolona pujahti pihaan. Ja niin kauan kuin hän saattoi nähdä pikku Jean'in nuoralla kuivamassa riippuvia vaatteita, jotka hän itse oli edellisenä iltana pessyt, niin kauan kuin hän saattoi erottaa talon katon, hän huiskutti kättään viimeisiksi jäähyväisiksi, joihin ei kukaan vastannut, paitsi kenties Hän, joka valvoo pesästä pudonneita linnunpoikasiakin ja oli antanut heille valoisan sielun.

* * * * *

Tuvassa Didier ja Georgette istuivat vaieten vastatusten, häpeissään pahasta teostaan ja sen erottamina. He kuulivat tyynessä aamuilmassa, joka tulvi sisälle avatusta ovesta, pyörien ratinaa, jotka veivät taivaan siunauksen mukana kauas pois talosta sen viimeiset omattunnot, sen viimeiset ilonkipinät. Kun kaikki häipyi etäisyyteen, kun ei enää kuulunut muorin piiskanläimähdyksiä, hänen hoputtaessaan aasia, Georgette meni ottamaan lapsensa kätkyestä.