Part 6

— Tuo Garoun perhe on hyväsydämistä väkeä. Ensin renki, nyt hylätty lapsi...

Pappi oli ylen onnellinen ajatellessaan, että hänen seurakunnassaan oli kristittyjä, joita kelpasi mainita esikuviksi muille.

Tehdessään ristinmerkin sen nisukakun kohdalla, jonka François oli messusta tultuaan tuonut ja joka munan ja juustopalan kera muodosti köyhän papin aamiaisen, hän mumisi:

— Ollos kiitetty, Jumala, kun annat tämän lohdutuksen palvelijallesi... Noiden ihmisten armeliaisuus on taivaallinen ruusu, joka versoo Sublaines'in karussa maaperässä.

Garou muori noudatti itsepintaisesti edelleen suunnitelmaansa. Hän ajatteli kaiketi, että oli parempi luovuttaa hänen käytettävänään oleva osa omaisuudesta pojalle, joka sanoi häntä isoäidiksi, kuin Didier'lle, jota hän ei voinut kärsiä. Nuoruuden viehätysvoima voittaa aina vanhusten sydämen. Koska muori ei saanut perillistä omasta suvustaan, niin mikä esti häntä valitsemasta perijäkseen tuota löytölasta? Sellaista ei kuka tahansa tekisi. Ja olihan François'lla niin vaalea tukka ja raikkaat kasvot!

Sinä iltana aviopuolisot valvoivat myöhäiseen yöhön. Kuluneen päivän juhla oli varmana todistuksena siitä, että muori oli uhkauksellaan tarkoittanut täyttä totta. Siihen asti he eivät olleet tahtoneet uskoa sitä. Nyt asia näytti ilmeisen selvältä. Ajatellessaan François'n yhä vahvistuvaa valta-asemaa he jo tunsivat itsensä puoleksi kuin karkoitetuiksi kodista ja konnulta.

Nämä mietteet pyörivät heidän aivoissaan, jotka eivät saaneet rauhaa pään levätessä äkkiä kovaksi käyneellä pieluksella kylmenneessä vuoteessa. Didier siirtyi vihamielisesti etemmäksi vaimostaan. Silmät auki pimeässä hän ajatteli avioliittonsa tuottamaa katkeraa pettymystä, joka päättyisi lopulta siihen nöyryytykseen, että häneltä riistettäisiin puolet siitä omaisuudesta, jota hän oli kahtena vuotena tottunut pitämään omanaan. Joskus vielä lain valvojat tulisivat luovuttamaan tungettelijalle tämän osan. Täytyisi riidellä jokaisesta neliömetristä maata, ehkä ruveta käräjöimään ja kaiken päälliseksi joutua kadehtijoiden hampaisiin; hehän olivat karsain silmin katselleet hänen onneaan. Ja kaikki tämä senvuoksi, että tuo letukka itsepintaisesti pysyi yhä vain hedelmättömänä! Hänen teki mielensä häväistä vaimoaan, ahdistaa häntä, niin kuin peto karkaa kaatuneen hevosen kimppuun. Georgetten kauniin, epäitsekkään rakkauden hänen jalomielisen olemuksensa ja omaisuutensa lahjan — kaiken Didier unohti tuon purevan tuskan kouristuksissa joka raateli häntä omaisuuden menettämisen uhatessa.

— Onko siis mahdoton päästä toivottuun tulokseen? hän virkkoi ääneensä, viitaten heidän ainaiseen huoleensa. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?

Kun vaimo ei vastannut tuntien itsensä syvästi loukatuksi, Didier kohosi kyynärpäänsä varaan tiuskaistakseen hänelle vasten kasvoja:

— Kun notaari on käynyt asiaan käsiksi, se ei enää ole autettavissa. Hyvä Jumala! On kai toki naisten tehtävä synnyttää lapsia.

Hänen vihansa purkautui ensi kerran esille täysin peittelemättä paljastaen hänen pikkumaisen miehisen ahneutensa sekä sen, että hän oli lujemmin kiintynyt maakamaraan kuin vaimoonsa. Ja hän ilkkui lisäksi tätä ilkeästi tämän joka ilta toistuvasta intohimoisuudesta.

— Olet kenties liian kuumaverinen!... Sinun kai pitäisi saada itse paholainen mieheksesi!

Pelkäsikö Georgette menettävänsä miehensä rakkauden? Kapinoiko hänen itserakkautensa tuota ansaitsematonta solvausta vastaan? Vai mahtoikohan se ääretön alistuvaisuus, joka saa naisen mukautumaan miehen tahtoon, äkkiä tehdä hänet niin raukkamaiseksi, että hän menetti selkeän velvollisuudentajunsa? Oli miten hyvänsä, noiden sanojen ruoskaniskuista hän täysin tajusi, että Didier odotti häneltä apua, jonka hän yksin saattoi antaa. Olihan hän jo jalomielisesti lahjoittanut tuolle ruti köyhälle miehelle suuren rakkautensa ja koko kauniin olemuksensa. Vieläkö tuo mies vaati enempää? Georgette antaisi hänelle senkin. Tuolla maalaisnaisella oli kuningattaren sydän. Koska tämä oli se hinta, joka vaadittiin Didier'stä, niin hyvä! hänen piti saada tuo lapsi, jota hän, Garou muori ja maakamara vaativat. Georgette todistaisi heille hedelmällisyytensä. Hän laskisi heidän syliinsä perillisen, joka antaisi hänelle takaisin hänen omanarvontuntonsa, ylpeytensä ja suuttuneen puolison sydämen.

Mutta miten hänen piti menetellä? Siitä hänellä ei vielä ollut aavistustakaan. Tulos oli kaikkein tärkein.

Kun Georgette kerran oli tehnyt päätöksen, se oli järkähtämätön. Mitä nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo, niin sanoo sananparsi. Mutta mitä alkeellinen kansannainen tahtoo, sitä ei itse paholainenkaan voi estää.

VII

Kesäkuu kutoi kuninkaallisen tähkäpäiden vaipan Sublaines'in avaralle ylätasangolle. Pähkinäpuiden oksat olivat täynnä pyöreitä, kovakuorisia raakiloita. Kirkon nelikulmainen kellotorni, jonka huipussa ikivanha kirkonkukko oli kautta vuosisatojen kääntyillyt tuulten mukaan, lepäsi tuhatvuotisten kivimöhkäleittensä varassa, mietiskellen, itse lopen vanhana keskellä kultaisen aamun nuoruutta, niiden ihmisten suruja ja iloja, jotka olivat levähtäneet sen varjossa ja kuluttaneet sen kulmat tyvestä tylpiksi.

Seisoen navetan ovella kuokkaan nojaten Georgette nosti hetkeksi katseensa kohti tuota rukoukseen kehoittajaa, joka kohosi kaukana salaperäisessä taivaanrannassa tuolla puolen vaaleiden viljavainioiden, yli tummien pähkinäpuiden, jotka peittivät kylän näkyvistä. Hän käänsi silmänsä siitä oitis pois, laski kuokan kädestään ja alkoi lakaista pihaa. Matalan kiviaitauksen harjalla, joka erotti pihan puutarhasta, hohtelivat valkeat liljat ja sinikellot somana reunuksena kuin reunasomiste messukirjan lehdessä. Mutta tuo mielleyhtymä ei houkutellut nuorta vaimoa kääntymään yliluonnollisten voimien puoleen. Hänen sen suuntainen yrityksensä oli jäänyt vastausta vaille.

Jo viikon päivät hän oli koettanut keksiä käytännöllisempää keinoa saadakseen lapsen, jonka oli päättänyt hankkia itselleen. Hänen tietääkseen oli olemassa vain yksi keino, juuri se, jota ihmiset ovat ammoisista ajoista käyttäneet lisääntyäkseen. Siihen oli pakko turvautua. Mutta hänen omasta miehestään ei ollut. Huolimatta kammostaan ja nöyryyttävästä surustaan Georgetten siis täytyi totuttautua ajatukseen, että oli turvauduttava toiseen mieheen. Joka päivä hän harjoittelihe alistumaan tähän ajatustapaan, ja vähitellen, katsomalla velvoitustaan suoraan silmiin, hän alistui noudattamaan sitä kuin väistämätöntä välttämättömyyttä. Joka kerran, kun hän tätä kamalaa asiaa aprikoidessaan tunsi vilpittömyytensä ja rakkautensa kapinoivan, Didier'n sanat kaikuivat hänen korvissaan: »On kai toki naisten tehtävä synnyttää lapsia!» Silloin hänestä tuntui, kuin näkymätön voima olisi tarttunut häntä hartioista ja työntänyt häntä eteenpäin.

Kenet hän valitsisi? Yhdentekevää. Aikoihan hän vain täyttää raskaan velvollisuutensa. Sen vuoksi asia ei tuntunut hänestä synniltä. Päin vastoin; hän kuvitteli, näin masentamalla ylpeytensä ja uhraamalla itsensä, antavansa miehelleen, maakamaralle, rotunsa verelle todisteen äärettömästä rakkaudestaan.

Oli se hetki päivästä, jolloin taivaan laelle kohoava auringon paahde juo ilmassa liitelevät aamu-usvien jäännökset ja hiljaisuus vallitsee maataloissa, se hetki, jolloin nautaeläimet loikovat navetassa puhtailla pahnoilla, suuret, miettiväiset silmät selällään märehtien puna-apilasta. Sarastuksesta alkaen Didier oli ollut vainioilla. Rolande oli vast'ikään lähtenyt kaitsemaan ahmatteja hanhia, jotka kävellä taapersivat koirashanhi etunenässä, heiluen lyhyillä jaloillaan, kuin valkoinen laivue. Tuvan säleluukkujen takana valmisteli muori monenlaista einettä elukoille ja ihmisille. Ja kanat lepäsivät pihan kuumimmassa sopessa hiekkaan kaivamissaan kuopissa, siivet hajallaan, valppaan kukon ollessa vartiana, pyöreät silmät tuijottaen aurinkoon. Tämän tästä nousi aina kana tai pari ja tepasteli joutuisasti tiehensä. Harja punoittaen, hätääntyneinä ja kiireissään ne kiersivät riihen nurkan ympäri kadoten munimapesiinsä. Syrjässä muista kotkotti emäkana; sen pörröllään olevien höyhenien alla kuhisi pientä siipikarjaa. Navetan karsinaan muusta karjasta erotettu vasikka, joka vastikään oli vieroitettu emästään, ynisi kaihoten sen nisiä. Kaikki uhkui äitiyttä, alkavaa elämää, olemisen jatkuvaa sarjaa...

Pihaportin saranat kitisivät. Peni alkoi haukkua ja hyppäsi ulos kopistaan niskakarvat pystyssä, valmiina puolustamaan emäntäänsä. Georgette rypisti kauniita kulmakarvojaan.

— Mitä sinä turhia haukut, Peni! hän huusi koiralle.

Portinpuolisko avautui raolleen lapsen käden tuuppauksesta, ja kapeasta aukosta tulvi pihaan yksitellen kokonainen lauma kakaroita. He olivat köyhiä, mutta siistejä tenavia, joilla oli yllään haalistuneet, paikatut pestyt punaiset esiliinat, jotka näyttivät jonkinlaisilta mekoilta. Pienokaiset pitelivät kaikki toisiaan kädestä isommat ja vahvempijalkaiset tukien heikompia, joista nuorin ei vielä ollut täyttänyt kahta vuotta. He pysähtyivät Georgetten eteen, ja tyttönen, joka johti heitä, puhkesi puhumaan lasketellen henkeä vetämättä läksynsä, jonka hän toisti joka portilla:

— Tänä aamuna syntyi meille pieni veli. Ei ole yhtään rahaa, millä ostaa sille maitoa.

Hän ojensi kätöstään, mutta laski sen jälleen vaipumaan, tyrmistyneenä Georgetten ankarasta katseesta.

— Montako teitä on? nuori vaimo kysyi.

— Neljätoista, kun se uusi luetaan mukaan.

Lapsi katseli ympärilleen, ja samalla kun hän tarkasteli tätä rikkaiden taloa, hän lasketteli edelleen laulavalla äänellä:

— Isot lapset ovat jo palveluksessa, mutta meillä pienillä ei ole leipää.

Toiset pienokaiset katselivat nenä pystyssä ällistellen tuota »hienoa naista», joka oli niin erilainen kuin heidän äitinsä. Tämän »rouvan» tiheä tukka oli pikimusta; hän sai syödä lihaa, juustoa ja maitoa ja juoda viiniä. Lasten nälkiintyneet silmät ahmivat tuota ihmeellistä ihmisolentoa kuin herkullista ateriaa.

Georgette luki tenavat. Heitä oli kymmenen. Kymmenen Cadet'n vesaa; sitten oli vielä kolme vanhempaa sekä kotona vastasyntynyt pienokainen. Lapset olivat vaaleatukkaisia ja yhdennäköisiä kuin marjat, hiukan hentoja, kuin karussa maaperässä kasvaneet kukat, mutta terveitä ja elinvoimaisia. Päivätyöläinen, heidän isänsä, ei ollut vankka eikä roteva, mutta taatusti luomiskykyinen. Siitä oli Georgettella edessään kouraantuntuva todiste, nuo yhdeksän lasta, sen miehen perilliset, joka tosin ei omistanut mitään — ei mitään muuta kuin tämän lapsilaumansa.

Georgette luuli kuulevansa äänen taivaasta. Hän antoi kourallisen lantteja vanhimman käteen, ja huomattuaan vajassa munavasun hän pisti tuoreen munan jokaisen punaisen esiliinan taskuun. Sitten hän työnsi pienokaislauman ulos portista sulkien sen sitten, ja palasi hitain askelin rakennukseen, ankarasti aprikoiden tuumaa, joka vaivalloisesti muodostui hänen aivoissaan, mutta jota hän kypsytti talonpoikaisnaisen sitkeään, hellittämättömään tapaan. Hän ei tahtonut kuulla muorin ainaisia, pisteliäitä jaarituksia eikä alistua niin suureen uhraukseen olematta varma tuloksesta.

Hetken hän pysytteli liikkumatta, epäröinnin varjo pitkien silmäripsien alla. Sitten hän kohotti päänsä ja tähysteli kirkontorniin päin kuitenkaan näkemättä sitä. Se olisi puhunut hänelle toisenlaista velvollisuuden kieltä, mutta hän ei enää kuulostanut sitä, vaan tuuppasi kaksiosaista ovea, ensin ylä-, sitten alaosaa. Paistuvan silavan rätinä ja ruskeiksi käristyneiden liikkiöviipaleiden miellyttävä haju hyväilivät hänen korviaan ja sieraimiaan. Silmät vielä tulvillaan auringonpaistetta hän puhui keskellä tuvassa vallitsevaa pimeyttä, joka kätki Garou muorin peloittavan läheisyyden:

— Jos saan lapsen, niin lähetättekö nuo toiset pois?

Muori ei hämmästykseltään saanut heti vastanneeksi. Mitä?... Didier ja hänen vaimonsa siis antautuivat armoille! Voitonilon välke valaisi hänen himmeitä silmäteriään.

— Lähetättekö molemmat lapset talosta pois? Georgette toisti kysymyksensä.

Vähitellen hän erotti säleluukkujen pimentämässä tuvassa sametinmustasta pesän taustasta hehkuvan hiilloksen, sitten tummat huonekalut, pyöreän seinäkellon ja muorin jykevän hahmon. Vanhus paistoi parast'aikaa kaniinia kolmijalalle asetetussa pitkäkahvaisessa padassa. Hän kaatoi sitten valmiin paistin kannelliseen kasariin, poikkesi ruokakomeroon, nouti sieltä viinipullon ja valeli viinillä paistia. Hän oli sillä välin ehtinyt miettiä vastaustaan, jonka hän antoi varovasti, kun älysi pojantyttärensä äänensävystä, että tässä aiottiin hieroa kauppoja:

— Rolande tyttönen on hyvin työteliäs ja ahkera. En voisi saada toista hänen veroistaan. Sitä paitsi hän on niin huokeapalkkainen.

Kasarin kansi alkoi kuumassa höyryssä raksutellen hyppiä. Se kuulosti aivan kuin epäilykseltä.

— Niinkuin haluatte, Georgette virkkoi tiukasti. Joko panette talosta pois molemmat, sekä Rolanden että François'n, tai minä en ikinä saa lasta!

— Onko sinulla sitten jo sellainen tulossa, koska puhut noin kovalla äänellä? muori kirkaisi ojentaen vartaloaan kädet lanteilla.

Georgette ei koskaan valehdellut. Lisäksi hän oivalsi edulliseksi pitää vanhusta epävarmuudessa.

— Ei ole, hän vastasi.

— Sinä siis voisit saada lapsen, mutta te, sinä ja miehesi, ette tahdo? Garou muori kysäisi.

Ja hänen leukansa alkoi jo värähdellä vihasta.

— Ei! Georgette vastasi. Se ei riipu meidän tahdostamme.

Hän jatkoi:

— Me emme mahda asialle mitään.

— No mitä sitten höpiset?

— Se on minun asiani, Georgette vastasi kuivasti.

Vanhus katseli omituisen uteliaisuuden sekaisella kunnioituksella tuota eriskummaista Georgettea, jolla oli salaperäiset keinonsa ja päätöksensä.

Mutta ennen kuin muori teki mitään päätöksiä, hän mietti ja harkitsi asiaa. Rolandea hän epäilemättä kaipaisi. Muutamat hänen vanhan sydämensä kielet myös vavahtelivat liikutuksesta, kun hän ajatteli, että täytyisi uhrata François. Mutta hänen sukunsa veren ääni, joka puhui kaikkein vakuuttavinta kieltä, vei lopulta voiton.

— Siinä tapauksessa ajan lapset talosta.

— Tours'iinko? Georgette tiukkasi. En tahdo, että he jäävät Sublaines'iin.

— No, vaikkapa Tours'iin, muori myönsi äkeissään. Ilmoitan siitä tarkastajalle, ja vien itse lapset sinne.

Hän lisäsi epäluuloisena:

— Mutta minun pitää saada varmuus siitä, että lapsi todella syntyy.

Sopimus oli tehty. Ei puhuttu sen enempää. Muori ei udellut, miten Georgette aikoi järjestää asian. Se oli hänestä yhdentekevää. Hän ei tahtonut tietää mitään yksityiskohtia. Hän pesi kätensä.

Aamiaisajan lähestyessä hän kattoi pöydän, meni pihalle, toi mukanansa sisään tyhjän vasun ja huusi vimmoissaan:

— Kuka on vienyt kananmunat?

— Minä vain, Georgette vastasi rauhallisesti. Köyhän Cadet'n vaimo on vastikään saanut neljännentoista lapsensa. Annoin kananmunat hänen tenavilleen.

— Vai niin, hyvä, hyvä, muori virkkoi tyyntyen. Luulin jo, että Rolande tai François... Nuo senkin etanat alkavat jo luulla olevansa isäntiä talossa.

Ilmapiiri oli jo muuttunut. Georgettesta oli taas tullut talon oikea emäntä, maan täysi omistaja. Ei siis muuta enää kuin täyttää sopimuksen ehdot.

VIII

Kun astiat oli korjattu aamiaispöydästä, Didier lähtenyt pelloille töihin ja Rolande »ruohostoon», Georgette otti kaapista kaksi sadan frangin seteliä, ja panematta edes hattua päähän ja mainitsematta lähemmin lähtönsä syytä hän virkahti ohimennen muorille:

— Lähden asialle kylään.

Hän ajoi Penin takaisin pihaan tämän yrittäessä lähteä mukaan ja taivalsi pölyistä tietä seuraten varjoaan, joka pakeni hänen edestään. Kello oli kolme. Aurinko paahtoi polttavana, ilma oli hehkuvan kuuma kuin palavan lieden ääressä. Vaaleankeltaisista vainioista kohosivat pähkinäpuut erillisinä, tiiviinä ryhminä, erottuen tummanvihreinä läikkinä taivaan porsliinin-sinestä.

Georgette joudutti askeliaan kylää kohti.

— Olette kävelyllä? kuului ääni virkkavan aivan lähellä.

Georgette säpsähti. Mies ja nainen olivat matkalla heinäniitylle, astellen äänettöminä maantien pientareella pölyssä harava olalla.

— Lähdin katsomaan Köyhän Cadet'n vaimoa.

— Niin! hänhän sai lapsen tänä aamuna.

— He ovat kuin kaniinit! nainen sanoi kohauttaen olkapäitään. Lapsia tulee kuin turkin hihasta, eivätkä vanhemmat ajattele, kykenevätkö hankkimaan heille ruokaa.

Georgette kulki ohi pysähtymättä. Saavuttuaan lähelle kylän taloja hän huomasi Cadet'n lapsiparven, joka yhä kierteli kerjuuretkellään. Hän joudutti askeliaan ja saavutti heidät.

— Missä isänne on töissä?

Tyttö viittasi kädellään taivaanrantaan päin:

— Tuolla.

— Missä tuolla?

— En tiedä.

Sitten hän muistaessaan aamulla saamansa kolikot purki käden käänteessä esille tietonsa huutaen:

— Catryn viinitarhassa, solatien päässä!

Georgette oli jo liikkeellä. Matkat ovat pitkät Sublaines'in ylätasangolla. Hän käveli pitkin harppauksin malttamatta pysähtyä vetämään henkeään. Poiketessaan sille polulle, jonka päässä päivätyöläinen, Köyhä Cadet, oli työssä, hän tunsi hikisen paidan tarttuvan ihoon kiinni, ja posket hehkuivat tulisina.

Solatie oli kaivettu matalahkon kummun poikki ajoliikenteen helpottamiseksi. Se oli sadeveden uurtama ja kivinen, pyöränraiteet olivat painuneet syvään sen pintaan, ja se kiemurteli kahden multavallin välissä, jotka olivat runsaasti kahden miehenmitan korkuiset, eikä sillä liikkuessaan nähnyt edessään eikä takanaan muuta kuin nuo korkeat heinän ja sinivatukkapensasten peittämät valliseinät ja päänsä yläpuolella taivaan. Se oli oikea rakastavien lymypaikka. Päivisin se aina oli tyhjä. Vain muutamat joenrannan asukkaat kulkivat sitä kautta mailleen.

Saavuttuaan tälle tielle Georgette höristi korviaan. Hän ei nähnyt hakemaansa miestä, mutta kuuli hänen kuokkivan jossakin ylhäällä.

— Cadet! hoi, Cadet!

Hänen täytyi huutaa miestä moneen kertaan, ennen kuin tämä kuuli hänen äänensä. Lopulta Cadet levähti työstään ja kuuli tieltä huudon... Georgette näki hänen tulevan multavallin laidalle hikisenä, paita auki reuhottaen.

— Tekö minua huusitte?

Ja hän lisäsi kohteliaasti:

— Päivää.

— Päivää, päivää.

— Ei ole varsin viileä ilma tänään, mies totesi maalaisten tavoin tahtoen näyttää siltä, ikäänkuin ei olisi kiireistä työtä, vaikka niin onkin asianlaita. Hän ajatteli, ettei Rousseaun nuori emäntä olisi tullut häntä hakemaan, ellei olisi välttämättä tarvinnut hänen apuaan.

Georgette ei vastannut miehen huomautukseen ilmasta. Silloin mies kysyi:

— Taitaapa teillä olla minulle asiaa?

He tarkastivat toisiaan, toinen alhaalta, toinen ylhäältä, tuijottaen suoraan toistensa silmiin.

— Minulla olisi pari sanaa sanottavaa teille, Georgette mutisi.

— Hyvä.

Mutta Cadet kynsi korvallistaan.

— Malttakaahan, lopetan työni parin minuutin kuluttua.

Oikeana tourainelaisena hän ei heti noudattanut naisen, ei edes näin arvokkaan talonemännän, tahtoa. Mies siis palasi työhönsä Georgetten jäädessä tielle odottamaan jyrkkään multaseinään nojaten.

Hän ei ajatellut mitään. Hän tiesi kuitenkin, mitä tahtoi, ja ettei hän palaisi kotitaloon, ennen kuin hänen tahtonsa olisi täyttynyt.

Muodon vuoksi päivätyöläinen vielä iski kuokallaan maan kamaraa muutaman kerran, hän kun oli utelias kuulemaan, minkälaista palvelusta nuori vaimo häneltä halusi. Yleensä hän kaihti raskasta työtä, ja rakastaen vapauttaan hän ei mielellään ryhtynyt pitkäaikaiseen urakkaan. Mutta hän tiesi myös, että Garou muori antoi työväelleen hyvää ruokaa. Sitä paitsi hän ajatteli palkkaa, joka hänelle tarjottaisiin työstä; ehkäpä hän saisi parikymmentä frangia, jotka olisivat kovin tervetulleet taloon, jossa kymmenen pientä nälkäistä suuta kärtti leipää lapsivuoteessa makaavan äidin ympärillä.

Viimein mies tuli näkyviin matkan päässä tiellä, jolle oli laskeutunut muutamia penkereeseen koverrettuja pykäliä myöten, jotka muodostivat siihen astimien tapaiset. Hän oli pukenut ylleen harmaat pumpuliliivinsä, mutta oli jättänyt ne napittamatta, niin että saattoi nähdä vyötäisiin asti hänen laihan, luisevan vartalonsa, joka oli punervien ihokarvojen peittämä ja hiessä ja pölyssä. Hänellä oli kuokka olalla; ja hänen länkisäärensä notkahtelivat jalkojen survaistessa kiviin, jotka pyörivät isojen rautanastaisten kenkien niihin potkaistessa. Jalkineista pistivät esiin luisevat, likaiset nilkat.

Georgette ei ottanut askeltakaan miestä vastaan. Hän odotti suorana, liinapusero kaulaa myöten napitettuna, posket punoittavina, mehevinä kuin kypsä hedelmä. Otsalle valuivat tuuheat hiukset, jokin suortuva sametinpehmeihin kulmakarvoihin asti, joiden alla ihanat, tummat silmät tuijottivat järkähtämättöminä ja ankaroina.

»Jumaliste! kaunis ihminen!» mies ajatteli innostuen.

Hänen oma vaimonsa oli jo koko lailla lakastunut monista synnytyksistään.

Cadet pysähtyi parin askelen päähän valmiina kuuntelemaan.

— Tahtoisin sanoa teille pari sanaa, Georgette toisti.

— Tarvitaanko teille töihin?

— Ei! Ei tarvita töihin.

Georgette vaikeni. Hetken kuluttua hän jatkoi, katse maassa:

Minulla on niin vaikea asia...

Mies ei vastannut, vaan odotti jatkoa.

Nähkääs, Georgette virkkoi äkkiä päättävästi. Minulla ei ole lasta, ja isoäiti on siitä vihoissaan. Hän uhkailee luovuttavansa tilan perinnöksi löytölapselle, jonka olemme ottaneet taloon.

— Minkäs sille voi? mies huomautti.

— Mutta minun täytyy saada lapsi. Se on välttämätöntä. Mutta en saa Didier'n kanssa...

Avomielinen tunnustus tyrmistytti kovin miestä, varsinkin kun tuo juro ja ylpeä nainen oli tehnyt sen sellaiselle vaivaiselle ryysymekolle kuin hänelle! Mutta se rohkaisi häntä samalla rupeamaan tuttavalliseksi.

— Kas vain sitä taitamatonta tomppelia!

Hänen pienissä sinisissä silmissään kiilui veitikkamainen välke. Mutta Georgettea ei naurattanut, ei sinne päinkään! Hän ei edes hymyillyt! Samassa mies häpesi leikinlaskuaan kuin säädytöntä epäkohteliaisuutta ainakin.

— Ei se ole hänen syynsä, Georgette puolusteli. Lääkäri on tutkinut meidät molemmat.

Ja hän lisäsi:

— Kenties kaikki aviopuolisot eivät sovellu toisilleen.

— Niin, mies virkkoi totisena, ehkäpä muutamat naiset ovat kuin kaniinit. Onhan muutamia naaraskaniineja, joille ei joka uroselukka kelpaa.

— Taitaapa olla.

Georgette oli taas hetken ääneti kaivaen kenkänsä kärjellä tien soraa ja kiviä. Sitten hän jatkoi:

— Niin minäkin uskon. Senpä vuoksi ajattelin teitä... ja koettaisin osoittaa kiitollisuutta... palveluksestanne...

Hän puhui nopeasti ääni kähisten, pyrkien kiireisesti sanomaan sanottavansa.

Mies karkoitti päästään ajatuksen, joka hänestä tuntui järjettömältä.

— Jos voisin vaivata teitä...

Georgette huomasi, ettei mies täysin tajunnut...

— Teillähän on neljätoista lasta, hän sanoi silloin.

— Hitto vieköön, se on meidän ainoa ilomme, eikä se maksa mitään!

Mies tiesi silti, että häntä moitittiin lapsilauman suuruudesta, ja se hermostutti häntä. Sillä noilla moittijoilla oli kodit ja konnut, setelipinkat kaapissa kangaspakkojen alla, viiniä kellarissa, kanoja karjapihassa, polttopuita enemmän kuin tarvitsivat ja taskut täynnä kolikoita, niin että he saattoivat lähteä kaupunkiin huvittelemaan juhlapäivinä.

— Toisilla on liiaksi, toisilla liian vähän, mies lisäsi syvämietteisesti.

Itsepintaisesti Georgette piti kiinni aiheestaan ilmaisten sen kautta rantain:

Mies, joka on neljäntoista lapsen isä, voi epäilemättä saada viidennentoista...

Mies ei uskonut korviaan! Hän oli sittenkin jo äsken aavistanut tätä. Kovin hämillään hän alkoi nauraa. Eipä silti, että hän olisi epäillyt kykyjään, mutta hän käsitti sentään rakkausasiat, sekä kevyet että vakavat, toiselta kannalta. Olihan hän nuorena poikamiehenä nauttinut rakkauden hurmasta naikkosten kanssa, niin kuin muutkin nuorukaiset. Mutta Rousseaun vaimon ehdotus tuntui hänestä mitä järjettömimmältä synniltä, johon häntä viekoiteltiin kylmästi harkiten kuin kaupantekoon.

Tuon köyhän päivätyöläisen sielu oli varmasti perin yksinkertainen, siitä ei ollut epäilystä! Mutta ei silti niin yksinkertaisen suorasukainen kuin Georgetten. Siinä piili hitunen runollisuutta, jopa häveliäisyyttäkin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, että hänen miehuuteensa vedottiin ja turvauduttiin tuolla tavalla.