Part 5

Hänen paheksumisellaan ei ollut rajoja. Aterioidenkin aikana hän sadatteli heitä lasten kuullen, jotka vaikenivat hämmästyneinä ja kauhuissaan. Kun kylässä levisi tieto, että joku seudun eukoista odotti lasta, vanhus sai uutta tuulta purjeisiinsa:

— Hitto vieköön! Näyttepä olevan ainoat koko kylässä, jotka eivät pysty saamaan pieniä!

Muori takoi nyrkillään pöytää niin rajusti, että kanat, jotka olivat uskaltaneet pujahtaa tupaan nokkimaan permannolle pudonneita muruja, pakenivat hulluina pelästyksestä, surkeasti kotkottaen, siivet viistäen maata. Pihalla otti koko kanamaailma kaakattaen osaa niiden säikähdykseen. Ja kun ne sitten vetäytyivät kanalan turviin, ne kävelivät varovasti, toinen jalka sojossa, kaula pitkällä.

Kerran — silloin oli perjantai — lähti muori vuorostaan piirikunnan pääpaikkaan. Tavallisesti Georgetten tehtävänä oli viedä viikolla kertyneet kananmunat myytäväksi torille. Samalla hän sieltä osti ruokatavaroita jₐ kun hän oli nuori ja voimakas ja hyvin jaksoi kantaa raskaita vasuja, Garou muori oli kernaasti uskonut hänelle tämän tehtävän. Mutta tällä kertaa hän selitti:

— Menen itse. Minulla on asiaa Bléréhen. Hän ei aikonut käydä lääkärissä, vaan notaarin puheilla. Hänellä oli se käsitys, että avioero oli saatavissa lapsettomuuden perusteella, ja hän kuvitteli jo karkoittavansa talosta Didier'n, jopa Georgettenkin, jos tämä yrittäisi vastarintaa. Eikö hän muka ollut omaisuutensa haltija? Ja nuori vaimo, joka oli liian ylpeä mennäkseen toisten palvelukseen, taipuisi varmaankin. Sitten hän menisi uusiin naimisiin, tällä kertaa rikkaan miehen kanssa. Ja ajatellessaan tätä mahdollisuutta Garou muori oli melkein iloinen juonestaan.

Illalla hän palasi kotiin nolona, toiveissaan pettyneenä. Mutta hänen häijyytensä ei silti talttunut. Hän kyllä keksisi keinon pakottaakseen heidät antamaan hänelle perillisen, jota hän heiltä vaati, kun he kerran kykenivät siihen. Hän sai päähänsä, etteivät he tahtoneetkaan lasta, jotta maa kuuluisi yksinomaan heille ja että he hänen kuoltuaan voisivat menetellä sen kanssa mielensä mukaan. Boutet'n vilpilliset tuumat olivat osaksi tulleet hänen tietoonsa. Hän ei ollut aluksi välittänyt niistä arvellen, että oli turha vaiva houkutella kaupunkiin Georgettea, joka oli lujasti kiintynyt maalaiselämään. Mutta nyt muori oli ruvennut pelkäämään niitä salaisia pyyteitä, jotka meidän päivinämme pyrkivät saamaan nuoret pauloihinsa, ja kuvitteli, että Georgetteenkin oli voinut tarttua halu siirtyä kaupunkiin. Kuka saattoi tietää, eikö muorin taloa sitten myytäisi? Jo pelkkä ajatus, että hänen maansa joutuisi vieraalle, oli pisto hänen sydämeensä.

Pitkin päivää hän hautoi tätä mielessään koettaen keksiä keinoa masentaakseen avioparin ja honottaen lakkaamatta epäselviä sanoja, joista kuitenkin tämäntästä erotti sanan: lhapsi! lhapsi!

Tätä he nyt saivat lakkaamatta kuulla. Ja talven tultua, jolloin työttömyys, sade ja kylmä usein saivat perheen kokoontumaan tupaan lieden ääreen, muorilla oli hyvä tilaisuus kiusata heitä.

Lapset, jotka tunsivat luonnollista vetovoimaa puolisoihin, koettivat nöyryydellään ja kuuliaisuudellaan lieventää äreyttä ja toraa. François kulki Didier'n kintereillä, kuunteli ja totteli vain häntä täten osoittaen, kenelle hän antoi enimmän arvoa. Rolande taas pysytteli Georgetten lähellä naisellisen yhteisyysvaiston pakosta. Kun peloittava isoäiti ahdisteli pojantytärtään, Rolande kietoi käsivartensa tämän kaulaan suojellen häntä ruumiillaan ja suudellen häntä hellästi. Tämä oli hänen tapansa ottaa osaa Georgetten mielihaikeuteen, sillä olihan tämä melkein Rolanden kasvatusäiti.

Garou muori oivalsi hyvin tuon mykän kielen ja kohotti ankaraa kättään tyttöä uhaten.

— Tuota vartenko maksan sinulle palkkaa?

Ja hän ravisteli tyttöä rajusti. Tämä alkoi itkeä, ja Georgette tuli väliin.

— Minä kiellän teitä pitelemästä häntä pahoin!

— Enkö minä ole emäntä tässä talossa? muori kirkui. Jos tahdon ajaa hänet maantielle, en kysy siihen lupaa sinulta!

Talossa vallitsi oikea helvetti. Mutta silti Georgette ja Didier olivat rakkautensa voimalla, joka tuotti heille turvallisuuden tunteen, yhä edelleen onnellisia, melkein yhtä onnellisia kuin alkuaikoina. Georgette kiintyi yhä lujemmin mieheensä, turvaten häntä. Eihän Didier ollut millään lailla rikkonut! Olihan hän täysi mies, ahkera raatamaan ja ruumiiltaan täysikelpoinen. Lapsi kyllä tulisi aikanaan.

Didier lohduttautui vähemmän jaloilla vaikuttimilla. »Minä välitän viisi! Onhan maa minun hallussani. Määri ja pastori ovat sen minulle juhlallisesti määränneet. Olkoon muori kuinka kiukkuinen tahansa; hän ei mahda sille mitään».

Ja molempien mielessä liikkui sama ajatus!

»Vanhat ihmiset eivät elä ikuisesti».

Monessa kylän perheessä asiat olivat suunnilleen samalla tavalla: vanhukset riitelivät ja torailivat lakkaamatta, ehkä kateudesta, kun huomasivat nuorten päivä päivältä työntävän heitä lähemmäksi hautaa ja asettuvan heidän tilalleen talossa, jota vanhat eivät enää kyenneet palvelemaan. Tarrautuen epätoivoissaan kiinni maahan, joka liukui pois heidän jalkojensa alta, he koettivat saada nuoret noudattamaan heidän tahtoaan, osoittaen sellaista itsepintaisuutta, että se heissä piti yllä yhä jatkuvaa yksinvallan harhaluuloa. Huguenin'in perheessä oli isoisän isä kuolinpäivänsä aattoon asti vastustanut luhistumaisillaan olevan talon purkamista, jossa hän oli elänyt voimansa päivät; sen tilalle tahdottiin rakentaa uusi, joka paremmin vastaisi hänen lastenlastensa ja näiden lasten mukavuudenvaatimuksia ja varallisuutta. Ukko väitti, ettei hän olisi uusien seinien sisällä tuntenut olevansa kotona. Ja istuen olki-istuimisessa nojatuolissaan, jossa hän itse saattoi tarkata hyödyttömäksi käyneen ruumiinsa asteittaista raukeamista, hän taisteli kuin loppuun palava, lepattava kynttilä.

— En salli, että tähän taloon kosketaan, en salli sitä!

Hänen hautajaistensa jälkeisenä päivänä saapuivat muurarit.

Garou muori arvasi, mistä aviopuolisot ammensivat tuon mykän kärsivällisyytensä, johon he lopulta olivat turvautuneet. Huolimatta siitä, että hän tunsi olevansa vielä terve kuin »pukki», hän oli raivoissaan. Mutta sitten toivottu kostokeino iski äkkiä hänen aivoihinsa.

Hän käväisi vielä kerran kysymässä neuvoa notaarilta, ja tällä kertaa hän palasi Sublaines'iin silmät kiiluen ilkeää iloa. Äh! Nyt he olivat hänen käsissään! Heidän täytyi antaa myöten, tai muuten...! Kitsaan vanhan sydämensä syvimmässä hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän ryhtyisi pakkokeinoihin; olihan hän liiaksi kiintynyt omaan vereensä vahingoittaakseen sitä. Mutta ase, jonka laki oli antanut hänen käteensä, riitti hänen mielestään saattamaan kauhun valtaan tuon vietävän Didier'n, miehen, tuon »kirotun koiran», joka oli riistänyt hänen pojantyttärensä ja joka ei, huolimatta siitä, että olisi pystynyt isäksi, toimittanut taloon perillistä.

Aluksi muori muutti menettelyä, ei enää torunut, vaan kävi lauhkeaksi kuin lammas, mikäli sellaista vertausta saattaa käyttää olennosta, jonka nähdessään täytyi pikemminkin ajatella hevoskaakkia, joka oli yhtä tummanpuhuva naamaltaan kuin luisevakin. Lapsesta ei enää puhuttu sanaakaan. Pienokaiset saivat osansa tästä hunajakakusta. Jopa muori teki sen lisäksi tavattoman isoksi, ikään kuin hän olisi hävennyt, että oli niin pahasti kiusannut orporaukkoja. Rolande ei enää saanut kokea »ravisteluja», jotka ennen olivat olleet tavallisia, kun vanhus teräspihtien lujilla kourillaan oli rusikoinut tytön hentoja käsivarsia. Hän myönsi, että Rolande oli »hyvä tyttö» ja että hän ansaitsi hyvää kohtelua. Mutta poikaa muori erityisesti hemmotteli. Hän ei enää puhutellut François'ta sellaisilla hyväilynimillä kuin »etana» ja »kakara», vaan nimitti häntä oikein »François'ksi» ja »pienokaiseksi». Poika oli jo ennenkin sanonut muoria »isoäidiksi». Sublaines'issa annetaan arvonimi »rouva» ainoastaan hattua käyttäville kaupunkilaisnaisille. Tuttavallisuus kehittyi nyt ystävyydeksi. Lapsen sydän on kovin helposti voitettavissa! Makeat sanat, hyväilyt ja makeiset ovat pettämättömin keino. Kaikkea sellaista tuli François'n osaksi. Muori määräsi lisäksi, että pojan oli istuttava pöydässä hänen ja Didier'n välissä. Vihankauna oli pojalle tuntematon käsite, ja tuo viaton ihmistaimi hymyili ihmettelemättä ja osaamatta epäillä mitään, tuntien itsensä onnelliseksi vaipuessaan tuon äidillisen hellyyden untuviin, ja painoi raikkaita suudelmia eukon vanhalle, kuihtuneelle poskelle.

Georgette ja Didier puolestaan nauttivat täysin siemauksin palanneesta rauhasta ja sovusta. Nämä olivat ihania päiviä, joina entiset solvaukset unohdettiin ja anteeksianto liiteli ilmassa.

Kun muori arveli hedelmän kypsyneen, hän taritsi sen salakavalasti kerran sunnuntaina, jälkiruoaksi päivällispöydässä.

— Koska nuo eivät saa lasta, kirjoitutan sinulle paperin rakas François. Sinä saat periä talon, maat ja mannut.

Jos salama olisi iskenyt pöytään, ei se olisi voinut järkyttää aviopuolisoja pahemmin kuin tämä Garou muorin ilmoitus. Aterian päätyttyä aviopuolisot lähtivät pihalle ja poistuivat syrjäiseen paikkaan, sunnuntairauhan kaihottua kauas heidän mielestään.

Oli jäätävän kylmä päivä, joka ennusti lumisadetta. Pilvet kiitivät matalalla, ja tuuli pyyhki maan pintaa, pörröttäen kanojen höyheniä ja ajaen ne säikähtyneinä koppiinsa. Aitauksen matalaan seinään nojautuneena ojentelivat paljaat kukkavarret kuivuneita oksiaan.

Vielä niitäkin surkeammiksi tunsivat itsensä tuo mies ja tuo vaimo, jotka olivat väistyneet syrjään, painautuen toisiinsa, kuin kaksi maailman hylkimää.

Pitkän hetken he seisoivat siinä vaieten ahdistuksen kouristaessa rintaa. Kirkonkello kutsui iltamessuun. He näkivät pikku François'n tulevan pihalle yllään kulunut, haalistunut takki, hennot jalat liian isoissa kengissä. Mutta hänen kaulaansa koristi räikeänvärinen liina, jonka he tunsivat isoäidin huiviksi. Muori huusi Rolandelle:

— Ota vaippasi ja lähde veljesi kanssa iltakirkkoon!

Jo jonkin aikaa hän oli säännöllisesti lähettänyt lapset kirkkoon. Tämä sisältyi hänen tuumiinsa, joihin kuului hyvien välien aikaansaaminen seurakunnan papin kanssa.

Tuntien yhä kasvavaa katkeruutta Georgette ja Didier katselivat lasten lähtöä. Heidän silmänsä olivat täynnä neuvotonta levottomuutta kuin vasikoilla, jotka näkevät niityn reunassa tomupilven ympäröimänä kiitävän auton, käsittämättömän, uhkaavan laitoksen. He eivät huomanneet, että itätuuli teräväkärkisen veitsen tavoin viileskeli heidän kasvojaan. Haava oli sydämessä. He eivät vielä puhuneet mitään, heidän ajatuksensa eivät vielä olleet ehtineet harkita vaaraa. Se häilyi vain heidän yläpuolellaan kuin petolintu siivet levällään valmiina syöksymään heidän kimppuunsa. Tapansa mukaan, ollessaan pahoillaan, Didier pureskeli vaaleita viiksiään. Georgette katseli häntä surullisena ajatellen vain hänen mielipahaansa ja toivotonna voimattomuudestaan...

Tuvan perältä katseli Garou muori nauttien heidän tyrmistystään. He huomasivat sen lopulta ja loittonivat toisistaan.

Taitaa vielä nähdä ampua kaniinin, virkkoi Didier.

Ilta oli kyllä jo tulossa, mutta hänen täytyi päästä hiukan pois pohtimaan tuota julmaa iskua. Hän meni tupaan, sieppasi pyssyn seinältä ja kutsuin koiraa:

— Peni!

Koira, joka makasi vajassa, hyppäsi oitis esiin pehkuistaan ja kiiti pihalle. Se ei ollut kylläkään rotueläin, mutta silti, hyvä metsäkoira, mustan- ja valkeankirjava ja verikoiran kokoinen. Sen haukku kuului kauan aikaa pihaan sen hypellessä isäntänsä edellä kedolla.

Palattuaan tupaan Georgette istuutui kutomaan sukkaa ikkunan ääreen pyhäillan puolilevossa odottaessaan lehmien lypsyaikaa — nehän eivät tienneet lepopäivästä mitään. Garou muori hoiteli kaniineja ja kanoja, tuli sitten tupaan ja istuutui lieden ääreen kuorimaan perunoita, joiden kipertyneet hidut putoilivat hänen syliinsä. Sitten hän asetti keittopadan tulelle. Molemmat naiset eivät vaihtaneet sanaakaan, mutta he mittelivät kumpikin vaieten voimiaan.

Ilta saapui. Lapset palasivat kirkosta, aikailtuaan kauan kylässä messun jälkeen rohkaistuneina muorin hyvätuulisuudesta, eikä vanhus huolinut ruveta torumaan heitä, kun he olivat viipyneet niin kauan. Didier palasi seitsemän korvilla, kun jo oli aivan pimeä, metsästys laukku tyhjänä. Hän ei ollut ottanut lainkaan pyssyä olaltaan koko aikana.

He söivät ilta-aterian ääneti. Heitä ahdisti sama ajatus, joka oli kuumeisena kiertänyt heidän aivoissaan neljän viime tunnin ajan, samalla kun heitä kiusasi François'n naureskelu hänen leikitellessään muorin kanssa veikistellen hänelle kuin hemmoiteltu lapsi ainakin.

Kun aviopuolisot olivat kahden omassa huoneessaan, Didier kysyi hiljaa vaimoltaan:

— Kuulitko, mitä muori sanoi?

— Totta kai kuulin.

— Luulen, ettei hänellä ole siihen oikeutta, nuori mies mutisi.

— Siitä täytyy ottaa selvä...

VI

Notaari antoi heille tietoja, samoin kuin oli neuvonut Garou muoriakin, yhtä jäätävän puolueettomasti.

He olivat tulleet hänen luokseen molemmat, samoin kuin lääkäriinkin. Mutta he tunsivat itsensä vielä vakavammiksi tässä täsmällisen jäykässä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä isoja kirjoja ja vihreitä pahvikoteloita ja jossa tuntui ihmisten kohtaloita säätävän, peloittavan ja tutkimattoman lain jylhä henki. Istuessaan kumpikin tuolillaan keskellä kiiltävää parkettilattiaa he saivat kuulla, että Garou muorilla oli täysi oikeus käyttää puolet omaisuudestaan miten itse harkitsi parhaaksi.

Didier'n kasvot vääntyivät pelosta ja ahdistuksesta.

— Se on häpeällistä! huudahti Georgette. Notaari käski heidän oitis poistua. Hän ei sietänyt moitittavan lakia, jonka edustaja hän oli.

Pelko ja kapinanhenki täyttivät heidän sydämensä, ja samalla heissä jälleen virisi hillitön toivo saada tuo lapsi, joka oli tuiki välttämätön, mutta joka, sen pahempi! yhä vain viipyi. Mutta kuukauden toisensa perästä sama pettymys vainosi heitä yhä pahemmin lannistaen heidän rohkeuttaan. Ja he katselivat toisiaan tyrmistyneinä ja vihaisina. Mikä heitä oikeastaan vaivasi, kun molemmat olivat terveet? Didier joutui kokonaan ymmälle.

— Joku on varmaankin noitunut meidät! hän tuumi vihdoin. Jos saisin sen konnan käsiini, kyllä näyttäisin...

Hän mietti päänsä puhki, mutta saattoi muistaa ympäristöstä ainoastaan talonpoikaista kansaa, kauttaaltaan hyvänsävyisiä, kelpo ihmisiä, joiden ei voinut epäillä olevan juonessa paholaisen kanssa. Tuollaisia noitatemppuja — näin hän päätteli — tekevät tavallisesti ryysymekot ja maankiertäjät, joilla ei ole kotoa ei kontua.

— Se on ehkä Cadet, senkin pahan ilman lintu! hän virkkoi kerran. Jos tietäisin sen varmasti, panisin pyssyn puhumaan.

Näin hän puheli kadehtiessaan tuolta köyhältä päivätyöläiseltä hänen kolmeatoista lastaan niin monta niitä jo oli kertynyt. Mutta saattoipa hän sen uskoakin. _Täytyihän_ olla olemassa syntipukki, se oli selvää. Ja kun tiedekään ei näyttänyt kykenevän selittämään heidän hedelmättömyyttään, täytyi hakea selitystä turvautumalla »noitiin» ja »pahaan silmään». Sellainen taikausko on ammoisista ajoista vallinnut Sublaines'issa. Cadet oli tuollaiseen ilkeyteen aivan kuin luotu. Oli jotakin kieroa tuon miehen koko olemuksessa, tuossa laiskassa vetelyksessä, joka eli tekemättä juuri mitään ja näytti aina ilkkuvan raatajia, jotka hikoilivat hänen ympärillään. Didier alkoi suorastaan vihata tuota miestä.

— Se retku, senkin kaniininsonta, ei saa ikinä astua jalallaan tämän talon maille! hän selitti singahduttaen ilmoille pahimman Tourainen seuduilla käytännössä olevan herjaussanan.

Ja hän lisäsi:

— Jos hän heittäisi saastaisen henkensä, ehkäpä me silloin pääsisimme tästä pahasta!

Georgette oli naishenkilönä taikauskoltaan lievempi, joten hän kohdisti huomionsa yliluonnollisen maailman vastakkaiseen puoleen, jossa hän arveli hedelmättömyytensä salaisuuden piilevän ja josta myös oli saatavissa siihen parannus, nimittäin taivaaseen. Mutta kun hän oli niin oppimaton, että tuskin osasi rukoilla, hän ei mennyt kirkkoon polvistumaan lohduttajattaren, Jumalan äidin, eteen, jonka otsaa koristivat tähdet, eikä liioin naisesta syntyneen Jumal-Ihmisen eteen. Hän vetosi vielä käsittämättömämpään ihmeeseen, joka oli uponneena alkuihmiskunnan usviin. Alku-isien alkeelliset uskonnollisen tunteen idut asustivat vielä hänen sielussaan; siinä oli jätteitä muinaisten gallialaisten uskonnosta, jotka kulkien druidien jälkiä pystyttivät obeliskimaisia _menhir-kiviä_ kanervanummille.

Sivistyskeskuksista hyvin loitolla olevilla seuduilla, missä kaukainen menneisyys yhä tuntuu viipyvän, kristinusko vielä joskus lainaa muinaisten jumaluuksien pakanallisia piirteitä.

Sublaines'in kunnan alueella on ihmeellinen ja ihmeitätekevä kivi, johon on legendan mukaan painunut Pyhän Martinus Toursilaisen askelen jälki. Se on yksinään pellossa, lähellä valtatietä, ja tuota yksinkertaista vaatimatonta pyhää esinettä on kunnioitettu yli vuosituhannen. Sitä koristaa multaan pistetty, kahdesta oksasta tehty risti, jonka tuntemattomat kädet uusivat joka kerta kun tuuli tai pyhimystä häpäisevä elukka kaataa sen. Naiset heittelevät, rukoillen ihmeitä, tuon kiven ympärille kuparikolikoita, jotka poikanulikat sitten pistävät taskuunsa. Georgette asetti tuon pyhän esineen kohdalle kiven alle kahdenkymmenen frangin setelin ja lupasi joka vuosi tuoda siihen uuden samanlaisen.

Kivi pysyi kuurona.

Didier ei enää silmäillyt maataan samanlaisin katsein kuin ennen. Se ei ollut notaarissa käynnin jälkeen enää hänen laillinen puolisonsa, vaan rakastajatar, jota toinen himoitsi. Sitä ajatellessa hänelle kihosivat kyyneleet silmiin. Voitaisiinhan häneltä milloin tahansa riistää ainakin puolet noista pelloista, joita hän oli hellien hoivannut, lannoittanut, muokannut ja kylvänyt ja joiden oli sitten nähnyt aaltoilevan vihannoivan viljan peitossa kuin hienon kankaan tulossa olevan kevään tuulahduksissa. Häneltä voitaisiin milloin tahansa riistää satavuotiaat pähkinäpuut, nuo öljyn tuottajat, molemmat pienet viinitarhat, joiden mustien varsien sisässä tulevan sadon tuottajat, rypäletertut, nyt vielä uinailivat, polttopuita antava metsä, koko talo uusine riihineen, navettoineen, lehmineen, kaikkineen, mitä hän oli pitänyt omanaan. Ja kuka saisi nämä aarteet? Tuo pahainen François, jonka hän, typerästi kyllä, oli ottanut ystäväkseen ja jonka älyä ja nöyryyttä hän oli kehunut!

Nyt hänen käsityksensä pojasta oli muuttunut. Hän piti tätä tungettelijana, melkein varkaana, käenpoikana, jonka itse paholainen oli toimittanut hänen pesäänsä. Muori osasi muutoin taitavasti käännellä puukkoa haavassa. Hän ei enää ollut näkevinään ketään muuta kuin François'n ja hyväili ja hemmoitteli poikaa yhtenään aviopuolisoiden nähden. Kerran illallispöydässä hän tarttui isoilla, ruskettuneilla, luisevilla käsillään pojan hentoihin käsivarsiin, jotka pistivät esiin liian lyhyistä hihoista, ja virkkoi:

— Olet jo toisen puvun tarpeessa. Saat ihka uudet vaatteet, kun pääset ripille.

Tuo miehen alku oli hauskan näköinen ja kiitollinen. Hänen hipiänsä oli hieno kuin kaupunkilaisella, tukka oli kullankeltainen, silmät älykkäät ja nauravat, kasvoista loisti pirteyttä, hellyyttä ja hyvää tahtoa.

Seuraavana päivänä Didier kielsi häntä tulemasta mukaansa pellolle selittäen:

— Opettaja valittaa, ettet käy koulua. Minä en tahdo olla siihen syypää.

Garou muori yhtyi hänen mielipiteeseensä, mikä raivostutti häntä entistä pahemmin.

— Hän on oikeassa. Sinun täytyy saada oppia, pikku François!

Tämän jälkeen poika kävi säännöllisesti koulua, aivan kuin oikeat perheenlapset. Hänen tapansa ja käyttäytymisensä muuttuivat toisenlaisiksi kuin köyhän lapsella, jota armosta siedettiin. Hän ei enää ollut ujo. Palatessaan koulusta hän meni suoraa päätä ruokakomeroon syömään sianlihahakkelusta ja leipää. Hänen taskuissaan kilisi rahaa. Kun hän oli saanut parempaa ravintoa ja hoitoa, hänen poskensa kävivät pyöreiksi ja punaisiksi. Mutta kun hän oli pohjaltaan hyväluontoinen, hän kaikesta huolimatta suri sitä, etteivät Didier ja Georgette enää olleet hänen ystäviään niinkuin ennen Muorin vetäessä hänet syliinsä hän loi heihin omituisen katseen, joka rukoili heiltä anteeksiantoa, sillä täysin tajuamatta syytä hän vaistosi, että vanhuksen hyväilyt loitonsivat heitä hänestä. Eihän hän enää saanut heiltä entistä hymyilyä, niin kuin ollessaan heidän suojattinsa. He käänsivät hänestä katseensa muuanne eivätkä puhelleet hänen kanssaan.

Rolande, jota muorin suvaitsevaisuus ei pystynyt houkuttelemaan, ei saanut aviopuolisoilta sen suurempaa suosiota osakseen. Kun hän rohkeni yrittää hyväillä Georgettea, tämä työnsi hänet luotaan tylysti:

— Ei sinun tarvitse »nuoleskella» minua noin!

Silloin tyttö meni nurkkaan itkemään.

Hän oli hylätyn naisparan lapsi, syntynyt häpeässä, levottomuudessa ja kurjuudessa; hän oli herkkähermoinen, kaipasi hyväilyjä ja hellyyttä, ja pieninkin epäystävällisyys loukkasi häntä.

— Se ei ole minun syyni! hän vaikeroi silmät kyynelistä turvoksissa.

Tuo lapsen suru, joka puhkesi ilmi ylen usein, laskeutui tunnonvaivan tavoin jo ennestään raskaisiin sydämiin. Onni oli paennut talosta. Tylyt tunteet myllersivät mieliä pohjaa myöten.

Didier etääntyi vaimostaan. Aviomieheksi ja isännäksi ylennetyn entisen palvelijan nöyrä kiintymys vaihtui karsaudeksi. Hän oli nyrpeä vaimolleen siitä, ettei tämä ollut, annettuaan hänelle omaisuuden, kyennyt antamaan keinoja sen hallussa pysyttämiseksi. Georgette rakasti miestään yhä vielä tuntien häntä kohtaan täyttä, jakamatonta rakkautta, mutta hän kärsi Didier'n happamista ilmeistä ja hänen jöröttelemisestään, mikä muistutti hänelle hänen naaraan-heikommuuttaan.

Parisissa alettiin suuresti iloita avioparin hedelmättömyydestä. Äidin ja isäpuolen toiveet leimahtivat jälleen liekkiin. Perhe ilman lapsia on kuin puu vailla juuria. Näyttihän taas mahdolliselta, sitten kun Garou muori olisi kuollut, taivuttaa Georgette myymään talonsa ja muuttamaan Parisiin kuluttamaan »perheen keskuudessa» varojaan. Muori oli perin epäluuloinen, hän ei enää kutsunut Boutet'n väkeä käymään talossa. Silti Germaine ahdisteli tytärtään, että hän ainakin kerran miehensä kanssa kävisi heidän luonaan Parisissa. Heidän juonenaan oli häikäistä heidät, saada heidät mieltymään pääkaupungin huvituksiin ja sitten herättää heissä se vakaumus, ettei niin varakkaille henkilöille sopinut sellainen asuinpaikka kuin Sublaines. Saadakseen nuoren vaimon suosiolliseksi Boutet puolisot lähettivät hänelle pieniä lahjoja: silkkikangaspaloja, jotka oli halvalla ostettu isojen myymälöiden jäännösvarastojen loppuunmyynnistä ja jotka Georgette kätki laatikkoonsa vaistomaisen epäluuloisena, kun noita liian kauniita lahjoja, joiden mykän kielen hän varsin hyvin ymmärsi, satoi kovin tiheään. Ne tuntuivat hänestä nöyryyttäviltä, sillä hän älysi, että häntä pidettiin, koska hän oli vailla perillistä, tarpeettomana maatalossa; hän jouti jo mennä rappiolle, samoin kuin hänen äitinsäkin oli osaksi käynyt.

Mutta aviopuolisojen levottomuus kohosi huippuunsa François'n ensi kerran päästessä ehtoolliselle. Rolande oli ensi kerran ripillä käydessään ollut puettuna niiden jumalisten naisten ompelemaan ja lainaamaan pukuun, jotka kerran vuodessa kävivät pappilassa. Kun tuohon tilaisuuteen oli hankittava puku François'lle, ei muori ottanut kuuleviin korviinsakaan, että poika olisi käyttänyt Georgetten häiksi ostettua, kasvun varalta liian väljää ruskeaa pukua, joka kuitenkin oli vielä aivan hyvä. Sen sijaan hän sai mustan verkapuvun ja valkoiset liivit, kultaripsuisen silkkisen käsivarsinauhan, hienot kengät, uuden virsikirjan, jopa helmiäisrukousnauhankin. Häneltä ei puuttunut mitään, eipä edes rippilapsen kemuja, joihin kutsuttiin naapuritkin.

Näin suuri hyvyys liikutti kyläläisten mieltä.

— Teette todella kauniisti, virkkoi ruokapöydässä lihava Huguenin'in emäntä, joka itse ei suinkaan olisi menetellyt samoin.

— Kun ei noilla ole lasta! Garou muori selitti viitaten väkäleuallaan lapsettomaan aviopariin päin.

Ylpeydessään Didier ja Georgette hillitsivät katkeruutensa niin täydelleen, että kun heidät nähtiin niiden joukossa, jotka saattoivat François'ta iltamessuun, ihmiset sanoivat: