Part 4

Lasi kädessä hän iloiten katseli kirkasta taivasta ja ylpeänä vaimoaan, tuota kaunista naista, joka näytti kohonneen esille itse maan uumenista, hedelmällisen mullan ja viljan hengettärenä sekä viinin haltiattarena, joka vuodatti kuumaa hehkua hänen ruumiiseensa. Ja yksinkertaisen maalaisen ajatuspiirissään hän sekoitti toisiinsa aviomiehen ja maanomistajan onnensa, oikein tietämättä rakastiko hän maitaan siksi, että ne olivat antaneet hänelle hänen Georgettensa, vai Georgettea sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut hänelle maata. Sen hän vain tiesi, että hän oli ylen onnellinen rikkaudesta, jota vehnänjyvät levittivät pihalle ja joka oli hänen omaisuuttaan. Mutta tietysti hänen onnentunteeseensa sisältyi myös tietoisuus, että hän omisti tuon harvinaisen naisen, joka lahjoitti hänelle huumausta ja jonka neitseellinen sydän kuului yksinomaan hänelle.

Georgette ei ollut koskaan sanonut hänelle: »Minä rakastan sinua»; todennäköisesti nuo sanat jäisivät häneltä kuunaan lausumatta, hän kun oli niin harvapuheinen. Georgette tunsi rakkautta osaamatta sitä määritellä ja antoi sitä toiselle. Ja tämä rakkaus, jonka Didier sai osakseen, oli jotakin jalompaa ja suurempaa kuin se mitä hän aikaisemmissa pahaisissa nuorenmiehen seikkailuissaan oli kokenut. Mutta kun hän ei ollut yhtä koskematon kuin Georgette, ei myöskään se rakkaus, jota hän tunsi, ollut yhtä puhdasta kuin Georgetten, ja hänen aistillinen intohimonsa kuohahti monesti päivän mittaan. Mutta vasta iltaisin, työn päätyttyä hän saattoi antaa hellyydelleen vallan.

Georgetten rakkaus oli aivan kuin raamatullista, alkuaikojen rakkautta; se oli yksinkertainen ja voimakas, rohkea kuin oikeus, tulevien sukupolvien pohja ja perus.

* * * * *

Koko kesän, koko seuraavan talven ja vielä seuraavan kesänkin kesti tätä heidän voimakasta rakkaudenelämäänsä.

Didier kiintyi päivä päivältä yhä lujemmin maihinsa. Pelto oli yhtä suuressa määrin hänen puolisonsa kuin Georgette. Miehen ylpeällä uhkuvalla voimalla hän muokkasi sitä ja ylpeili kylvämänsä siemenen itämisestä. Molemmat, vaimo ja maan multa, hallitsivat ja vallitsivat hänen sydämessään. Mutta hän oli ehkä lujemmin kiintynyt noista valtiattaristaan vaativampaan ja oikukkaampaan, tätä kun oli lakkaamatta suojeltava luonnonvoimien hyökkäyksiltä, sen puolesta kun täytyi alinomaa taistella; olipa sitä pidettävä kurissakin sen väliin käydessä uppiniskaiseksi ja kieltäytyessä jakamasta suosionsa antimia. Ja varsinkin oli Didier'n kiintymyksen syynä valitettavasti se seikka, että tämä lemmitty, maakamara, tarjosi rakastajalleen tämän toivottomina köyhyyden aikoinaan niin kauan himoitsemaa kultaa, mammonaa, jonka omistaminen täytti Didier'n olemuksen suuremmalla hurmiolla kuin puolison sulo. Georgette sitä vastoin olisi ollut valmis luovuttamaan viimeisen peltotilkkunsakin Didier'n vuoksi, sillä Georgette tarvitsi häntä enemmän kuin omaisuuttaan täyttääkseen kutsumuksensa siten, kuin hänen suuri sydämensä sen käsitti.

He tunsivat molemmat sisimmässään tyydytyksen ylenpalttisuutta, ja heidän onnensa säteili heidän ympäristöönsäkin. Muori ei enää ollut niin äreä kuin ennen. Lapset, joita entistään enemmän hyväiltiin, alkoivat pitää aviopuolisoita vanhempinaan, joita poloiset eivät olleet tunteneet, ja kävivät päivä päivältä alttiimmiksi työhön ja hellemmiksi. Poika, François, kävi ison ystävänsä Didier'n kanssa peltotöissä ja oli miestä mielestään istuessaan nuoren isännän vieressä lantakuormalla tai rattailla.

Rolande, joka täytti kolmetoista, pestattiin palvelijattareksi. Georgette ei hennonnut erota tytöstä, jota hän kohteli puoleksi sisarena, puoleksi ottotyttärenä.

— Olen tarpeeksi rikas pitääkseni hänet talossa.

Garou muori äkäili ja mourusi tavalliseen tapaansa.

— Hän ei tee työtä edes sen vertaa, että maksaisi leipänsä!

Muori tiesi kuitenkin varsin hyvin, että tyttönen teki työtä paljoa enemmän, kuin mitä hänen mitätön palkkansa korvasi.

Rolande kuunteli kalpeana, silmät pelosta laajentuneina, kuinka he pohtivat hänen kohtaloaan.

— Minne se raukka menisi? Eihän hänellä ole ketään muuta kuin me, tiukkasi Georgette.

— No! teetkö sitten todella työtä? muori tiuskaisi lapselle.

Tyttö kavahti heidän kaulaansa. Hän ei ollut vielä ennen tätä hetkeä näin selvästi tuntenut hylätyn lapsen kohtalon surkeutta, eikä sitä onnea, että oli saanut tyyssijan tässä vieraassa perheessä. Hänen kultainen sydämensä oli iloa ja kiitollisuutta tulvillaan ja hän teki mielessään salaisen päätöksen, että palvelisi heitä entistään uutterammin.

Mutta heidän kaikkien osa oli liian kaunis. Kateellinen kohtalo hiipi jo talon kynnykselle asettaakseen ansoja heidän onnensa tielle.

IV

— Etpä yhä vieläkään ole saanut lasta, virkkoi Garou muori kerran.

Kädet lanteilla hän seisoi ankarana syyttäjänä pojantyttärensä edessä. Oli jo kulunut neljätoista kuukautta siitä, kun muori oli suostunut tämän avioliittoon saadakseen maatilalleen perijän. Mutta tuloksia ei yhäkään kuulunut!

Kun hän oli ensimmäisen kerran singahduttanut Georgettelle soimauksensa, joka silloin oli ennenaikainen, nuori vaimo oli vastannut vain:

— Olettepa te kovin hätäinen!

Nyt, kun muorin alinomaiset huomautukset olivat saaneet hänet levottomaksi, hän ei enää vastannut mitään, vaan askarteli edelleen äänetönnä tuvassa tuntien itsensä nöyryytetyksi. Valoisan oviaukon kehyksissä Garou muorin jykevä hahmo kohosi synkkänä kuin uhkaava onnettomuuden enne.

Sinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää.

Mutta seuraavassa kuussa palasi muori, joka oli täysin selvillä maalaisnaisille tutuista merkeistä, samaan kysymykseen:

— Ei yhä vieläkään lasta tulossa!

Ja hän ärtyi ja äkäili entistä pahemmin.

Kun avioliitto oli tapahtunut tosiasia, hän näytti, joskin vastahakoisesti, hyväksyneen Didier'n. Olihan tämä vaitelias työntekijä, melkein vailla yksilöllisyyttä, ja suorittivathan molemmat aviopuolisot yhdessä kahta innokkaammin askareensa. Lisäksi Didier, älykkäästi kylläkin, piti muorin läsnäollessa nousukasylpeytensä kurissa varoen visusti koskaan vetoamasta uusiin oikeuksiinsa; päin vastoin hän osoitti vanhukselle entistä palvelijan nöyryyttään, ja vihdoin muori alkoi häntä suvaita. Ja syntyisihän heille pienokainen, jonka suonissa virtaisi Garou suvun verta. Tila saisi hänen, muorin, rotua olevan omistajan. Hän sieti isää tulevan lapsen vuoksi, jopa Didier usein häipyi hänen tietoisuudestaan, hän kun yksinomaan ajatteli poikansa tyttärenpoikaa, jota hän jo mielikuvituksessaan tuuditteli käsivarsillaan. Mutta jo kolme kuukautta häiden jälkeen muori alkoi käydä levottomaksi. Ja nyt, kun nuoren perheen hedelmättömyyttä yhä vain jatkui, hänen vanha kaunansa virkosi jälleen. Että hän olikin antanut omaisuutensa tuolle nuorelle miehelle, joka ei ollut tuonut taloon »muuta kuin kääntöpääveitsensä», kuten hän halveksien sanoi, ja joka ei kyennyt saamaan lasta! Didier pysyisi siis kaiken ikänsä samana vaivaisena, etäisestä, täisestä, Jumalan selän takana olevasta Solognesta tulleena maankiertäjänä, joka muorin kuoltua omistaisi kokonaan talon kaikkineen päivineen ja saattaisi tehdä sillä mitä halutti. Yhtä hyvin hän olisi voinut lahjoittaa sen ohikulkevalle kerjäläiselle!

Nyt koitti Garou muorin puolelta vaino, jonka hän kohdisti yksinomaan Georgetteen, rohkeamatta vielä peittelemättä ahdistaa Didier'tä, mikä johtui vanhan perinnäistavan mukaisesta kunnioituksesta, jota talonpoikaisnaiset aina tuntevat miestä, maan tuottavuudesta huolehtijaa kohtaan. Lisäksi muori tahtoi itsepintaisessa, typerässä päähänpiintymässään kiusoittaa Georgettea yrittämällä heikentää hänen ylpeyttä uhkuvaa kiintymystään mieheensä.

— Eipä Didier edes kykene saamaan itselleen perillistä!

Georgette puolusti miestään:

— Ei se ole hänen syynsä! Kyllä hän täyttää velvollisuutensa.

Vanhus vaikeni neuvotonna, sillä hän ei tahtonut sysätä syytä pojantyttärensä niskoille, koska hän olisi silloin samalla nöyryyttänyt itseään.

Sama pelko esti Georgettea ilmaisemasta levottomuuttaan Didier'lle. Ja hän ajatteli hätääntyneenä syntymisen salaperäistä ongelmaa maalaisnaisen suorasukaiseen tapaan, kuinka lehmä, joka »jäi mahoksi», lähetettiin häpeällisesti teurastettavaksi. Hänen ylpeyttään kirveli hänen ajatellessaan, että tilan kaikki elukkanaaraat, niin lehmät kuin kaniinit, poikivat aina säännöllisesti silloin, kun oli tarkoitettukin. Kasvikuntakin uhkui uusien taimien, uusien vesojen tuottamiskykyä — molemmin puolin tietä kasvavat plataanit olivat täynnä kukkia, jotka kehittyivät siemeniksi ilmaisten siten ehtymätöntä elinvoimaa. Oliko hänessä siis jotakin vikaa? Tämä ajatus katkeroitti hänen onnensa. Hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt syyttää Didier'tä; hänen varma vakaumuksensa oli, että Didier, joka täytti puolisonvelvollisuutensa, oli kokonaan syytön.

Pitkin päivää Georgette ajatteli asiaa soimaten omaa ruumistaan, jonka hän kuitenkin tunsi olevan täysin terveen ja kunnossa, niin että sitäkin oli vaikea syyttää.

Hääriessään päivän askareissa hän rypisti kauniita kulmakarvojaan, ja astellessaan pihan poikki hän äkkiä pysähtyi kuin paikoilleen jähmettyneenä katseen harhaillessa etäällä kuin apua hakien... Se tulikin äkkiä kerran iltapäivällä, kun hän oli hoitelemassa lehmää navetan kuumassa lemussa. Olihan monesti täytynyt vaikeissa poikimistapauksissa turvautua eläinlääkärin apuun...

Georgette valjasti aasintamman rattaiden eteen. Kesti tavallisesti kauan, ennen kuin hän sai tehdyksi päätöksen. Mutta kun se kerran oli tapahtunut, ei mikään voinut estää häntä toteuttamasta sitä.

Hän tiesi, että Didier palaisi pellolta vasta illan suussa.

— Lähden tästä ostamaan riisisuurimoita vasikoille, Georgette sanoi isoäidilleen. Käväisen Bléréssä.

Hän ajoi suoraan päätä lääkäriin. Hän ei ollut koskaan ennen turvautunut tämän apuun, kun ei ollut milloinkaan ollut sairas, mutta hän piti tätä erehtymättömänä poppamiehenä, joka osasi lukea ihmisruumiin syvimmät salaisuudet kuin kirjasta. Matkalla hänen vakava ja synkkä katseensa kiintyi tuon tuostakin vasta kynnettyihin peltoihin, jotka hohtivat tummanpuhuvina uhkaavan taivaan alla: oli lokakuu, ja sateinen vuodenaika alkoi samalla kuin syyskylvötkin. Ensi kerran elämässään hän tunsi surun ankaraa kouristusta sekä häpeävänsä ruumiinsa puolesta, joka ei ehkä ollut samanlainen kuin muilla naisilla.

Tohtori Courtois, joka oli tottunut näkemään vastaanottohuoneessaan riutuneita kasvoja, hämmästyi kelpo lailla, kun kynnykselle ilmestyi Garou-suvun komea tytär, joka uhkui terveyttä ja elinvoimaa kuin nuori puu. Georgetten isän kuoltua ei lääkäri ollut käynyt heillä mutta hän tunsi hyvin vainajan tyttären, kun oli nähnyt ajaessaan autolla talon ohi hänen varttuvan vuosi vuodelta. Huhu Georgetten avioliitosta oli kantautunut hänen korviinsa, ja samoin kuin pastori Cruchet tunsi hänkin jonkinlaista hellyyttä tuota rakkautensa kohteen valinnassa järkähtämätöntä naista kohtaan, joka oli ottanut miehekseen palvelijansa. Mutta hänessä sekaantui tähän tunteeseen itsetiedotonta miehistä kateutta, melkeinpä itsekästä mielipahaa, kun ei hän itse ollut tuon kaikessa suorasukaisuudessaan sangen kiehtovan nuoren naisen rakkauden kohteena.

— Onko isoäitisi sairas?

— Ei ole.

Ja samassa Georgette jo synkkänä virkkoi ääni käreänä, ikäänkuin olisi tunnustanut jotakin häpeällistä:

— Minulla ei ole lasta!

»Kas vain!» lääkäri tuumi itsekseen. »Onpas hänellä kiire saada jälkeläisiä».

Hän katseli Georgettea hymyillen ja sivellen huolellisesti hoidetulla kädellään lyhyttä harmaata partaansa. Hän oli varsin tyytyväinen, kun sai hetkeksi tämän potilaan hoitoonsa.

— Kauanko olet ollut naimisissa?

— Vuoden ja kolme kuukautta.

— No, no, ei sitten ole vielä mitään hätää!

Lääkäri nousi. Toisia sairaampia potilaita oli odottamassa.

— Palaa kotiisi! hän virkkoi laskien tuttavallisesti kätensä nuoren vaimon pyöreälle olalle. Ja ole huoleti! Pian saat kutsua minut ristiäisiin.

Mutta Georgette tahtoi päästä varmuuteen. Lääkärin täytyi tutkia hänet. Hän alistui tarkastukseen rohkeasti, masentaen luontaisen ujoutensa ja kammonsa. Kun tarkastus oli suoritettu ja lääkäri oli hiukan kuulustellut häntä, tuo oppinut mies julisti mielipiteensä:

— Sinulla on virheetön ruumiinrakenne. Sinua ei vaivaa mikään; ennen pitkää sinusta voi tulla kelpo äiti.

— Paljonko olen velkaa?

Sen enempää ei Georgette lausunut kiitollisuuttaan.

— Puhutaan siitä vuoden lopulla, lääkäri sanoi hiukan närkästyneenä.

Lääkärit eivät koskaan ole välinpitämättömiä kiitollisesta hymystä, jonka heidän julistuksensa »terve!» kohottaa levottoman neuvonkysyjän vielä pelokkaisiin silmiin. Ihailevalla miehellä on tässä osuutensa, ja tohtori Courtois'sta olisi ollut erityisen mieluista saada tavallinen kiitollisuuden hymy Georgetten kauniista, tummista silmistä.

— Lähetän sinulle laskun.

Mutta Georgette ei suostunut siihenkään. Hän tahtoi maksaa heti. Lääkärin täytyi ottaa tavanomaiset kolmekymmentä frangia. Ja Georgette poistui kiireesti vapauduttuaan pelostaan tuon poppamiehen vastaanottohuoneessa, johon hän ei koskaan aikonut palata.

Ulkona hän hengitti vapautuneena heti unohtaen ahdistuksensa, suunniltaan ilosta, kun hänen ruumiinsa oli terve ja taas päässyt arvoonsa. Siirtomaatavarakaupasta hän itse nosti raskaan riisisäkin selkäänsä ja kantoi sen rattaille ylpeänä tuntien voimiensa olevan taas ennallaan.

Hänen mielihyvänsä oli niin suuri, ettei hän ollenkaan välittänyt sateesta, joka rankkana valui pilvistä. Hän oli niin sykähtelevän, niin hehkuvan iloinen, että pisarat oitis kuivuivat hänen poskillaan virkistäen hänen hipiätään ja sirotellen helmiä hänen tuuheaan tukkaansa.

Kostealla mullalla oli nyt toinen lemu kuin tulomatkalla. Orvokit levittivät suloista tuoksuaan. Ja laajat kellertävät kesantopellot, joilla aura oli nostellut lihavia multakokkareita, odottivat siementä, ollen kuin toiveiden avaruus, joka vastasi hänen povessaan sykähtelevään täyttymyksen toivoon.

Heti saavuttuaan kotipihaan ja malttamatta riisua aasintammaa valjaista Georgette meni etsimään muoria ja tapasi hänet ladon perältä, josta vanhus oli noutamassa porkkanoita kaniineille. Georgette huusi hänelle kynnykseltä:

— Tulen lääkäristä. Hän tutki ruumiini kauttaaltaan. Jos kuka väittää, etten minä muka voi saada lasta, hän puhuu pötyä.

Ja vahvistaakseen tohtori Courtois'n viisautta hän lisäsi:

— Se maksoi kolmekymmentä frangia!

Muori ei edes kääntynyt päin, mutta tuntui siltä, kuin hänen selkänsä olisi ollut mielissään, ja Georgette katseli tuota selkää tyytyväisen näköisenä. Ja tämä heidän vaitiolonsa ilmaisi enemmän kuin monet sanat ja katseet.

Nuori vaimo ei kertonut Didier'lle, missä oli käynyt. Hänestä tuntui siltä, vaikk'ei hän oikein voinut käsittää, miksi, että hän oli menetellyt epärehellisesti miestään kohtaan.

* * * * *

Molempien naisten välillä vallitsi nyt »Jumalanrauha». Tiedemiehen puuttuminen asiaan tukki Garou muorin suun. Joksikin aikaa hän menetti johtolankansa nuoren avioparin yhdyselämän kielteisiin tuloksiin nähden. Hän oli sitä mieltä, ettei nyt, lääkärin annettua lausuntonsa ja Georgetten vakuutettua miehensä terveeksi, ollut muuta tehtävissä kuin odottaa luonnon työn täyttymistä. Georgette oli samaa mieltä.

Didier, joka ei ollut kiinnittänyt huomiota naisten väliseen riitaan, vaikka se oikeastaan koski juuri häntä itseään, muokkasi edelleen innokkaasti maataan. Hänen kunnianhimonaan oli saada se tuottamaan seuraavana suvena enemmän kuin koskaan ennen. Ja hän käveli pitkin vakoja, pää pystyssä tuulen vapaasti tuiverrettavana, jalkojen ja käden tehdessä tahdikkaita liikkeitä, heittäen peltoon tuhansia kertoja jyviä ja sydämensä toiveita, kuin ainakin aviopuoliso, joka on varma itsestään ja onnestaan.

Mutta kahta kuukautta myöhemmin, joulukuun puolivälissä, Garou muori, jolla oli ollut aikaa aprikoida asiaa, alkoi uudelleen nalkuttaa:

— Et sinä vain saa lasta.

Ja he rupesivat kinastelemaan.

— Ei olisi kannattanut maksaa kolmeakymmentä frangia tohtorille, jos te olette häntä viisaampi. Vai luuletteko, että valehtelin? Menkää vaikka itse kysymään häneltä! Georgette penäsi muorille.

— Tohtori! tohtori! Minä annan palttua koko tohtorillesi. Niinkuin hän muka ymmärtäisi sellaisia asioita! Sinä esimerkiksi synnyit kuukautta liian aikaisin. Cadet'n akalle tulee lapsia kuin turkin hihasta. Mutta te olette jo olleet naimisissa vuoden ja viisi kuukautta!

Muori polki jalkaansa, silmät mulkoilivat ilkeästi, ja iho hulmahti tummanpuhuvaksi myssyn kireälle sidottujen nauhojen ympärillä. Hän oli niin äkeissään, että aivan vapisi, ja sanat syöksyivät esiin nenän kautta, ikään kuin häntä olisi rajusti nikottanut.

— Se ei ole minun syyni! Georgette huudahti puolestaan.

Muori, joka sekoitteli lieden kivellä kanoille pöperöä, kääntyi kiukkuisena aivan kuin jos paarma olisi purrut, ja tiuskaisi:

— No siinä tapauksessa syy on jossakussa toisessa!

Ajatus, joka kauan oli askarrellut hänen päässään, oli nyt siis purkautunut ilmoille.

— Mutta sanoinhan minä...

— Sanoin ja sanoin! Eiväthän kaikki kukotkaan... Se sinun jo olisi pitänyt nähdä kanalassa.

Hän loi pojantyttäreensä teräviä katseita vanhoista, häijyistä silmistään.

— Jollei kevääseen mennessä kuulu mitään, annan totisesti matkapassit koko epäkelvolle miehellesi! Ei avioero ole olemassa koiria varten... suorastaan häpeä, ettei saa lapsia!... kenelle nämä maat sitten joutuvat?...

Muori oli hautonut asiaa vanhassa pääkopassaan, joka oli yhtä itsepintainen kuin pojantyttären. Nyt hän sieppasi padan, lähti tuulispäänä tuvasta ja paiskasi mennessään oven rajusti kiinni.

Hänen laahustelevat askeleensa kuuluivat poistuvan kanalaan päin ja hänen vihanien äänensä ärisevän:

— Kyllä minä opetan sinua laiskottelemaan, Rolande! Jo tunnin ajan olet leikellyt kurpitsoja. Eikö siitä ikinä tule valmista!

Sama surkeus alkoi uudelleen. Vanha hedelmättömyyden pelko kohdistui nyt siihen mieheen, jota Georgette rakasti yli kaiken ja jota Garou muorin viha uhkasi... ehk'ei ilman syytä... niin, eihän kaikista kukoistakaan aina ollut... sellaiset täytyi hävittää.

Tällä kertaa Georgette puhui asiasta Didier'lle. Muorin tyytymättömyys ei tullut miehelle oikeastaan yllätyksenä. Hänkin oli itsekseen pahoitellut, ettei heille ollut syntynyt perillistä, joka olisi lopullisesti varmentanut hänen asemaansa talossa. Tietystikään hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että häntä pidettäisiin syypäänä sellaiseen, mitä hän puolestaan piti vain viivästyksenä. Georgetten tunnustus, että hän oli käynyt lääkärissä, teki häneen ikävän vaikutuksen, hän kun täten joutui ikäänkuin yksin kaikkeen syypääksi.

Hän ei uskaltanut soimata vaimoaan, mutta ajatteli pahastuneena:

»Nyt, kun Georgette on todistuttanut syyttömyytensä, syy sysätään minun niskoilleni».

Aluksi hän ei kuitenkaan tahtonut ottaa vastuunalaisuutta kannettavakseen. Mutta sitten hänen vaimonsa levottomuus tarttui häneenkin, vaikk'ei hän tahtonut sitä myöntää.

— Naisilla on aina niin kummallisia päähänpistoja, hän sanoi kohauttaen olkapäitään.

Tämä oli ensimmäinen pilvi heidän avioliittonsa taivaalla.

Georgette huomautti:

— Kuulehan, hyvä Didier, ei ole muuta neuvoa, kuin että sinä vuorostasi käyt lääkärin puheilla. Sitten muori jättää meidät rauhaan.

Didier pani vastaan tuntien ylpeytensä loukatuksi, sekä ennen kaikkea peläten lääkärissä käynnin tulosta. Mutta yritettyään vikuroida oikealle ja vasemmalle, viitaten siihen, että oli täyttänyt aviomiehen-velvollisuutensa, jopa turvautuen nyrpeyteen, heikkojen tavalliseen aseeseen, toiste taas lausuen epäilyksiään lääkärien taidosta, Didier lopulta myöntyi. Georgette piti aina päänsä. Eikä loppujen lopuksi ovelinkaan lääkäri voinut sanoa tällaisista asioista, niin hän arveli, yhtään mitään varmaa.

Nähdessään heidän ilmestyvän luokseen yhdessä, neuvottomina ja vakavina, olkapäät yhdessä, tohtori Courtois'n täytyi hymyillä. Heidän nuoruutensa ja hätääntymyksensä huvitti häntä.

Georgette sai puhua molempien puolesta, sillä eipä mikään maailman mahti olisi voinut irroittaa ujon nuoren aviomiehen jäykkää kieltä.

Georgette virkkoi:

— Minulla ei ole vieläkään lasta.

Ja hän lisäsi:

— Isoäiti on äkeissään, tilan vuoksi.

Lääkäri älysi, että asia tällä kertaa oli vakava, kun mies oli mukana. Hänen hymynsä häipyi hänen lyhyeen harvaan partaansa, ja hänen silmiinsä tuli totinen ilme. Vuosi ja viisi kuukautta, se oli todella hiukan liian pitkä aika... — Muori sanoo, että se on Didier'n syy, Georgette huomautti vielä luoden katseen mieheensä.

Didier pureskeli hermostuneesti pienten vaaleiden viiksiensä päitä.

Tohtori Courtois nousi ja pyysi Georgettea menemään viereiseen huoneeseen. Avatessaan hetken kuluttua oven ja kutsuessaan Georgetten takaisin vastaanottohuoneeseensa hän sanoi:

— En saata huomata miehessänne mitään vikaa...

Ilon välke kiilui syytetyn silmissä. Mutta hänen kärsimyksensä ei silti ollut päättynyt. Tohtori tahtoi todella auttaa nuorta avioparia, täyttää velvollisuutensa ja samalla tyydyttää uteliaisuutensa lääkärinä. Hän päätti lähettää Didier'n Tours'iin, virkatoverinsa luo, joka oli tämän alan erikoistuntija ja saavuttanut jonkin verran mainetta.

— Siihen en suostu, en ikinä! Didier vastusteli.

Hän ei tunnustanut, että hänen vastahakoisuutensa syynä oli pelko, että tiede eittämättömästi toteaisi hänen puutteellisuutensa ja saattaisi hänet alttiiksi Garou muorin vihoille.

Georgette oli järkkymätön, lääkäri säesti häntä, ja näin Didier noiden molempien ahdistamana lopulta antoi perään ja lähti Tours'iin.

Nyt seurasi viikon odotusaika, seitsemän pitkää päivää, joiden kuluessa Didier tunsi Garou-suvun maakamaran polttavan jalkojensa alla ja pelkäsi päälle päätteeksi, että Georgetten rakkaus saattaisi heiketä, hän kun kammoksui kaikkea ihmisolennon epätäydellisyyttä.

Mutta sitten tohtori pisti heidän käteensä virkatoverinsa lähettämän paperin, jossa Didier'n isyyden mahdollisuus todistettiin. Tällä kertaa lääkärin palkkio nousi sataan frangiin, joka rahamäärä täytti aviopuolisoiden mielet kumoamattomalla luottamuksella ja kunnioituksella.

Se hinta ei totisesti ollut liian kallis, sillä olihan sillä ostettu heidän molempien vapautus! Ja tohtori Courtois sai kaupan päälliseksi sen, mitä jurompi ja jäykempi Georgette ei ollut hänelle suonut, nimittäin aviomieheltä säteilevän hymyn ja kiittämään ojentuneen käden.

Olihan entinen palvelija voittanut takaisin viljelysmaansa!

— No siis, Georgette kysyi ja tiukkasi, miksi meillä ei ole lasta?

Tohtori teki eleen, joka suuresti muistutti Pontius Pilatuksen liikettä.

— Kärsivällisyyttä, hyvät ystävät, ja hyvää jatkoa vain! hän sanoi nauraen. Saammehan nähdä...

Ja tuo rattoisa hymy viipyi hänen huulillaan vielä hetken sen perästä, kun hän jo oli sulkenut oven aviopuolisoiden jälkeen.

V

Kovin paljon syntyy lapsia, joita ei ole toivottu tähän maailmaan! Minkä vuoksi siis luonto, joka usein viekkaasti tekee tepposet rakastaville, joskus itsepintaisesti kieltää aviopuolisoilta heidän oikeutetun rakkautensa hedelmän? Tämä on niitä luonnon salajuonia, joiden suhteen tiede on voimaton ja joiden johdosta muinaiskansat kuvittelivat olevan olemassa pahanilkisiä henkiä, joiden ainoana tehtävänä oli ihmisten kiusaaminen.

Tuolla vapauttavalla paperilla ei ollut Garou muoriin nuoren parin odottamaa ja toivomaa vaikutusta, vaikka sitä koristivat latinalaiset nimitykset ja vaikka siinä oli allekirjoitus ja sinetti, aivan kuin notaarin kirjoittamassa asiapaperissa, ja vaikka sen lunastuksesta maksettu iso rahamäärä sai aviopuolisot varmasti pitämään sitä pätevänä ja luottamaan siihen vuoren lujasti. Muori ei siitä rauhoittunut eikä tyytynyt aviopuolisoiden tavoin odottamaan, vaan joutui päin vastoin vihan vimmaan. Hänen ahtaat aivonsa eivät tajunneet, miksi ei miehellä ja vaimolla, jotka olivat todistettavasti täysin terveet, silti ollut lasta. Kun hän ei siis voinut käydä erityisesti kummankaan kimppuun, varsinkaan inhoamansa ja halveksimansa Didier'n niskaan, hän alkoi umpimähkään herjata molempia.

— Senkin teeskentelijät! Kirotut heittiöt, tomppelit ja epäkelvot!