Part 10

Mutta Didier ei sanonut mitään; hän luuli vaimonsa olevan huolissaan samasta asiasta kuin hän itse, nimittäin siitä, miten he saisivat säilytetyksi omistusoikeuden tilaan. Hän vain muutamin ylimalkaisin sanoin sadatteli Boutet'ta. Sen jälkeen hän ei koskaan puhunut asiasta, vaan pysytteli aina vaiteliaana tai äreänä. Ja hän sieti pelkurimaisesti naapurien loppumattomia viittauksia ymmärtämättä vaimonsa kylmyyttä ja luullen, että tämä oli asiasta yhtä mieltä hänen kanssaan. Eikä hän muutoin kiinnittänyt erityistä huomiota Georgetteen. Sillä eihän hänen vaimonsakaan ollut sanonut mitään, ei ollut moittinut miehensä raukkamaisuutta. Näin ollen Didier arveli, että hänen vaimonsa, samoin kuin hän itsekin, piti selittelyjä turhina ja vastenmielisinä. Georgetten koko kiintymys kohdistui nyt poikaan. Tämä oli kuin nouseva aurinko hänen synkistyneen elämänsä taivaan rannalla. Lapsi hallitsi hänen ajatuksiaan, sulostutti hänen tyhjiksi käyneitä hetkiään nuorella olemassaolollaan, jota hän, äiti, yksinomaan piti yllä. Pikku Jean oli hänen ilonsa, hänen ylpeytensä, hänen rikkautensa, hänen hyvityksensä ja turvansa.

Kuukaudet, vuodenajat kuluivat, ja niiden viehätyksenä olivat pienokaisen ensi hymy, ensi jokellus, ensi askeleet. Sen pieninkin edistys herätti ihastusta, sitten tämä edistys kävi äidistä liiankin nopeasti. Kun hänen täytyi vieroittaa lapsi, se suretti häntä. Lakatessaan nauttimasta äidinmaitoa Jean Garou samalla osaksi erosi hänestä alkaen elää omaa elämäänsä. Kun tuo pieni sielu toistaiseksi oli hänelle tuntematon, hän entistään kiihkeämmin kietoi sen huolenpitoonsa. Pienokaisessa herätti isän mykkä vihamielisyys pelkoa ja Garou muorin käyrä nenä, ilkeät silmät ja vajavainen puhe vastenmielisyyttä, minkä vuoksi hän turvautui yksinomaan äitiin, joka aina hymyili hänelle.

Vaikkei Didier sanoin ilmaissut pienokaista kohtaan tuntemaansa karsautta, se silti ilmeni hänen koko käyttäytymisessään. Siitä kuvastui selvästi hänen kylmyytensä »tungettelijaa», tuon pienen olennon kaikkia viehättäviä puolia kohtaan. Georgette ei loukkautunut siitä. Olihan lapsi siten täydellisemmin hänen omansa. Isän suhtautumisella pienokaiseen oli kuitenkin eri puolensa. Tämän kuolema olisi jälleen syössyt hänet siihen kammottavaan pelkoon, että hän voisi menettää omaisuutensa. Lapsen lievinkin sairaus sai hänet levottomaksi. Silloin hän viipyi kauan kumartuneena kätkyen yli ja oli ensimmäisenä vaatimaan, että noudettaisiin lääkäri. Mutta kun vaara oli ohi, hän entistään vihamielisempänä loittoni lapsesta suutuksissaan itselleen, kun oli tullut paljastaneeksi ajatuksensa.

Vuodet vierivät. Jean Garou oli viisivuotias. Hän oli lempeä ja soma lapsi, kasvonpiirteet hienot, silmät siniset kuin Sublaines'in kesäinen taivas, hiukset kultaiset kuin sen vehnävainiot. Ja hän oli onnellinen. Tuo onni oli itsekästä ja itsetiedotonta, niin kuin lapsilla ainakin, jotka tarvitsevat elämältä etupäässä ravintoa ja tuntevat ylintä iloa äidin sylissä ja joka päivä heidän silmilleen paljastuvasta maailman ihmeestä.

Talossa vallitsi näennäisesti rauhallinen ja sopuisa elämä. Ei kuulunut ainoaakaan riidan sanaa. Ei koskaan viitattukaan siihen, mikä oli tapahtunut. Garou muori vanheni ja kävi hiljaiseksi. Rolanden sijaan oli tullut kuusitoistavuotias palvelijatar. Mutta tämä ei osoittanut samanlaista kiintymystä perheeseen eikä levittänyt sellaista päivänpaistetta taloon kuin karkoitettu tyttö. Uusi palvelijatar, joka oli punatukkainen ja ontuva, oli käytökseltään julkea, ja hänellä oli uteliaat silmät, joilta ei mikään jäänyt huomaamatta. Hän vaati suurta palkkaa ja tahtoi olla vapaa joka sunnuntai-ilta, jotka hän enimmäkseen vietti tanssiaisissa, sillä vaikka hänen liikkaava jalkansa panikin kävellessä »ykskolmatta, ykskolmatta», se ei estänyt häntä menemästä Sublaines'ista Bléréhen eikä tanssimasta myöhäiseen yöhön. Mutta hän oli ahkera askareissaan, toimitti työnsä eripitkien jalkojensa tahdissa, ja hänen olonsa ruokapöydässä vapautti isäntäväen liian arkaluontoisesta keskustelusta.

Ulkoa päin perheen jäsenet näyttivät onnellisilta.

Tuo onnellisuus herätti pahennusta pastori Cruchet'ssä. Kulkiessaan kirkkonsa ja mehiläispesiensä väliä hän usein ajatteli tätä asiaa, joka aikoinaan oli herättänyt kylässä niin suurta melua ja jonka rankaisematta jääminen oli turmiollisena esimerkkinä muille.

Kuitenkin Georgetten tuon tapauksen jälkeen osoittama nuhteeton käytös, varmuus siitä, ettei hän enää ollut tavannut Cadet'ta — sillä heitä pidettiin tarkoin silmällä — ja Georgetten äitiys lohdutti kunnon sielunpaimenta. Silti asia jäi hämäräksi. Siinä oli ongelma, joka oli vaikeampi ratkaista kuin ilma-aaltojen sieppaaminen, jonka hänen käytännöllinen älynsä oli nopeasti tajunnut. Jos hän olisi kuunnellut juoruakkojen puheita, asia olisi heti selvinnyt. Mutta hän paheksui liiaksi panettelua kallistaakseen korvaansa sille.

Käsitellessään höyläänsä tai seurustellessaan ystäviensä mehiläisten kanssa hän toisinaan keskusteli tästä asiasta hyvän Jumalan kanssa:

— On ero syntien ja syntien välillä. Vaikka tuon naisen synti onkin kammottava, se ei kuitenkaan tunnu samanlaiselta kuin toisten rikkomukset.

Katsellessaan pitkää, kirkontorniin kiinnitettyä antennia, jota uudenaikaista koristettaan vanha pyhäkkö näytti ihmettelevän, pappi ajatteli edelleen:

— Onko kirkontornin syy, jollei antennin välittämä viesti ole mieltäylentävä? Ja kuitenkin itse se, nim. torni, näennäisesti puhuu. Luonnonihminen, joka suoraa päätä tulisi erämaasta, ei ollenkaan epäilisi sitä. Eikö voisi kuvitella, että syntien laita on joskus samoin? Ehkä jokin kaukainen asema määrää ne. Ehkäpä se, minkä silmäni näkivät tai minkä ainakin luulin niiden näkevän multavallien välisellä tiellä ja mikä on aikaansaanut kaiken tämän häpeän hälinän, oli jonkinlainen harhanäky, tavallaan kovaäänisen kaltainen, joka tosiasiassa on itsetiedoton ja viaton... Tiede ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Epäilemättä se ei koskaan sanokaan sitä... Eiköhän ihmisen tekojen vaikuttimien laita liene samoin? Anna hyvä Jumala palvelijallesi anteeksi, jos erehdyn! Mutta Georgette Garoun tapaus on epäselvä ja hämärä. Hän ei ole mustan lampaan kaltainen, päin vastoin; hän käyttäytyy kuin uhri, joka sovittaa toisen rikosta. Kuka tuo toinen on? Minun tehtäväni ei ole syyttää ketään eikä antaa synninpäästöä henkilölle, joka ei ole käynyt ripillä. Mutta kun Sinä, Herra, et lyö häntä rankaisevalla kädelläsi, rohkenen ajatella...

* * * * *

Kaksi vuotta kului vielä asioiden pysyessä suunnilleen ennallaan.

Sitten kerran koleana talviaamuna Garou muori kaatui äkkiä, kuin tammi, halvauksen tapaamana keskelle pihaa, jota pyyhki jäätävän kylmä länsituuli. Hän eli vielä muutamia tunteja, mutta oli menettänyt puhekykynsä, tuijotti ainoastaan pikku Jean'iin pitkään, ikään kuin olisi ollut tyytyväinen, kun häneltä jäi tuo poikanen, joka hänen kuoltuaan säilyttäisi maan suvun hallussa.

Pastori tuli antamaan hänelle armonvälikappaleet antaen hänelle samalla tietämättään synninpäästön hänen pojantyttärensä rikkomuksesta, josta vanhus oli alun alkujaan vastuussa. Georgette saattoi isoäitinsä kyyneltäkään vuodattamatta hautausmaahan. Vainajalta ei jäänyt jälkisäädöstä.

Ja aviopuolisot olivat nyt kolmisin poikansa kanssa.

KOLMAS OSA

I

Pitkällinen, kumea, ankara ukkosen jyrinä vaimensi kauppatorin melun, rattaiden räminän, autojen tärähdykset, siipikarjan kaakatuksen, kaikista naapurikylistä tuotteitaan kauppaamaan saapuneiden maalaisten huudot.

Raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella katukäytäville. Aurinko peittyi pilvien taa. Rankkasade levitti ilmaan kostean mullan hajua. Jokainen koetti päästä sateen suojaan. Tytöt pakenivat nauraen juoksujalkaa saadakseen somat pukunsa turviin. Tori tyhjeni silmänräpäyksessä ostajista. Kananmunien myyjättäret vetäytyivät vasuineen porttikäytäviin. Tervavaatepeitteitä levitettiin myymäläpöytien ylle. Miehet istuivat jo kahviloissa pöytien ääressä.

Satoi kuin kaatamalla. Vesivirrat valuivat loiskien kouruista tielle. Purot paisuivat. Vettä tulvi joka taholta, se ropisi ja litisi kattotiiliä ja katukäytävien kiviä vasten.

Georgette Garou työntyi lähimpään myymälään, pieneen siirtomaatavarakauppaan, jossa sai myös juomatavaroita. Sen vuoksi se olikin ahtautunut täyteen miehiä, jotka seisoivat tinatulla levyllä päällystetyn myymäläpöydän ääressä.

Talo oli sangen huonossa huudossa. Sen omistajatar oli madonna kasvoinen nuori leski, joka vuokrasi huonettaan rauhaisaa tyyssijaa haluaville ohikulkeville rakastaville. Se tiedettiin kyllä, mutta siitä ei välitetty tällä paikkakunnalla, jossa tavat olivat löyhät ja jossa ei lemmennautintoja kursailtu. Olihan Sublaines'in ja Blérén olojen välillä useiden vuosisatojen ero. Sublaines'in ylätasangolla vallitsi vanhan ajan yksinkertainen elämä, joka tosin ei ollut aivan vailla harha-askelia, mutta sentään yleensä säädyllistä. Taas hymyilevässä Blérén laaksossa oli sivistys edistynyt pitemmälle, mutta se oli myös tuonut mukanansa enemmän tapainturmelusta ja suvaitsevaisuutta. Bléréssä välkkyi nuorilla naisilla silmissä synnynnäinen nautinnonhimo, ainainen viekoittelu ja alttius noudattamaan miesten houkutuksia.

Georgetten tullessa kauppaan käänsivät myymäläpöydän ääressä ryypiskelevät miehet katseensa häneen arvioiden hänen ulkonaista olemustaan ja ruumiillisia avujaan. Ja kun Georgetten tummat silmät ja solakka vartalo olivat yhä edelleen yhtä kiehtovat, syttyi miesten silmiin himokkaan ihailun välke. He eivät kuitenkaan ryhtyneet puheisiin hänen kanssaan, sillä he olivat paikkakuntalaisia, joten he tunsivat hänen tylyn luonteensa.

Mutta seisoskelijoiden joukossa oli voimakas, viidenneljättävuotias, leveäharteinen, vaaleatukkainen ja hauskan näköinen mies. Tämä sanoi kaikkien kuullen vieraasti korostaen:

— Onpas siinä kaunis nainen!

Vieraan levollinen ja samalla rohkea katse kiintyi Georgetteen eikä enää lakannut tähystelemästä häntä.

Kaupan omistajatar hankkiutui auliisti palvelemaan sisään tullutta, jonka hän tiesi vain sattumalta poikenneen myymälään, mutta jonka hän toivoi voivansa kohteliaisuudella voittaa asiakkaakseen. Hän hääri kyyristyneenä Georgetten jalkojen juuressa sulloen koppaan kauppatavaroita, joita Georgette osti runsaanpuoleisesti, häntä kun halutti viipyä myymäläpahasessa hieman kauemminkin, eikä yksinomaan sen vuoksi, että hän oli siinä suojassa sateelta. Ensi kerran hän kiinnitti huomiota toiseen mieheen kuin puolisoonsa ja ihmetteli tätä tunnetta, joka täytti hänen sydämensä suloisella mielihyvällä.

Kun Georgette oli maksanut ostoksensa, myyjätär sanoi:

— Älkää vielä lähtekö, emäntä! Odottakaa toki, kunnes sade taukoaa.

Silloin Georgette jäi odottamaan katsellen oven lasiruutujen läpi tielle, jolle tulvi vettä koskenaan. Selkänsä takana hän vaistosi liikkumattomien miesten läsnäolon ja tuon katseen, joka yhä tuijotti häneen. Kädet mustan esiliinansa taskuissa myymälän omistajatar huokaili:

— Voi, hyvä Jumala, millainen ilma!

Kellervät salamat välkähtelivät yhtenään valaisten silmänräpäykseksi räikeällä valollaan pimenevän myymälän. Ukkosenjyrähdysten ohella, jotka tämän tästä rämisyttivät ikkunaruutuja ja hyllyillä olevia astioita, kuului rakeita sulattavien pommien kuivia räjähdyksiä. Ilma kävi kuuman painostavaksi pienessä huoneessa, johon oli tiheään sulloutuneet paljon ihmisiä. Oli vaikea hengittää, ja hiki tippui helminä kasvoilta. Sähkön kyllästämä ilma ahdisti hermoja. Edellisiä lähempänä ja voimakkaammin räsähtävä jyrähdys sai kaupan omistajattaren päästämään kauhun huudon.

— Se ei ollut kaukana! kuului joku miehistä mutisevan.

Georgette oli vaistomaisesti kääntynyt miehiin päin ikäänkuin hakien heistä turvaa. Hänen katseensa kohtasi taas tuon miehen silmät, jotka hetken viivähtivät hänen omissaan, ikään kuin hämärästä rohkaistuneina. Tuon oudon miehen intohimoinen katse sai Georgetten tuntemaan sisimmässään selittämätöntä ahdistusta, joka kummasti järkytti hänen ihmisarkaa olemustaan. Siinä tunteessa ei ollut mitään määrättyä, ei mitään tahallista antaumusta. Hänen lepotilassa olleet vaistonsa vain värähtelivät.

»Sinä miellytät minua», niin nuo levolliset siniset silmät näyttivät sanovan.

Georgetten salaiset sukulaistunteet, joista hän ei vielä ollut selvillä, vastasivat:

»Näen kyllä, että miellytän sinua. Eikä mikään turvaa minua tältä suloiselta tunteelta».

Sitten ukonilma taukosi äkkiä. Pilvien lomassa näkyi sininen läikkä. Aurinko ehätti paistamaan ja muutti kuin taikasauvalla sadekuteet kipinäharsoksi.

Mies, joka oli luonut Georgetteen ihailevia katseita, nosti kohteliaasti lakkiaan ja poistui ensimmäisenä myymälästä. Georgette näki hänen katoavan muut miehet perässään. Myymälän omistajatar lähestyi silloin Georgettea.

— Tuo mies on valuri, belgialainen, hän selitti yksinkertaisesti, tottuneena suosimaan tämänkaltaisia tuttavuuksia. Hänen nimensä on Gustave Vanlaert.

Avoimesta ovesta virtasi sisään raikasta, kosteaa ilmaa, joka tunki tieltään ummehtuneen kuumuuden ja hyväili viileänä Georgetten poskia. Mitään sanomatta hän tarttui koppaansa ja meni talliin ajamaan pihaan rattaat ja hevosen — aasintamma oli jo käynyt vanhaksi ja voimattomaksi. Vaistomaisesti hänen silmänsä tähystelivät tielle päin, mutta eivät kohdanneet, mitä hakivat. Ja hän toisti itsekseen tuota nimeä peläten unohtavansa sen: »Gustave Vanlaert»...

* * * * *

Matkalla Bléréstä Sublaineshin Georgette ajatteli, tuntien yhä kasvavaa mielihyvää, tuota miestä, hänen ihailevaa katsettaan, hänen vakaumusta uhkuvaa huudahdustaan: »Onpas siinä kaunis nainen!» Ja yhä vielä hän toisteli tuota outoa nimeä, painaakseen sen merkillisenä kokemuksena syvälle mieleensä:

»Gustave Vanlaert».

* * * * *

Georgetten ajaessa portista pihaan palvelijatar ja Peni koira olivat vastassa. Mies ja poika olivat pellolla töissä. He palasivat vasta illan suussa, kello kahdeksan ajoissa. Silloin Georgette meni makuuhuoneeseen muuttamaan ylleen työvaatteet. Auki jääneestä ovesta hän kuuli palvelijattaren riisuvan hevosta valjaista. Molemmat poistuivat sitten talliin. Georgette tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi.

Istuen oljilla päällystetyllä tuolilla, äskeisestä ukkosilmasta oudosti uupuneena, hän katseli tätä huonetta, joka oli käynyt hänelle käsittämättömän vieraaksi. Perheen esi-isiltä periytynyt jykevä kaappi, häiksi hankittu, nyt jo haalistunut haahkanuntuvapeite, pomeranssinkukkaseppele kunniapaikallaan keskellä kaminaa! Kaikki tuo oli vihamielistä, kaukaista, hänestä irtaantunutta.

Kuusitoista vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, nyt, kun uusi tunne ilmaantui hänen kohtalonsa kynnykselle, tämä hetki lopullisesti ratkaisi hänen haaksirikkonsa puolisona ja äitinä. Mutta kuka oli syypää tähän haaksirikkoon ja siihen lankeemukseen, joka oli tällä kertaa mahdollisesti vastustusta kohtaamatta uhkaamassa? Vanlaertko? Ei... Mutta yhtä kaikki, hän tai joku toinen; kaikkien vastuksien ja ikävyyksien jälkeen noiden uusien elämänkasvojen kohtaaminen oli kohtalokasta.

Georgetten yksinäisyys oli alkanut viisi vuotta aikaisemmin, kun Jean oli kerran koulusta palattuaan kääntynyt kasvonsa kylmän päättäväisinä pois äidistään.

Tämä ei tiennyt, mistä se johtui. Hän ei tiennyt, että Jean'in ymmärtämättömät, sydämettömät toverit olivat kiusoitelleet tätä tuuppien poikaa Cadet'n pienokaisia kohti ja huutaen: — Syleile veljiäsi!

Niin oli kerran huutanut joku nulikka, joka oli kotonaan kuullut selviä viittauksia, ja tuo huuto oli monta kertaa toistunut armottomien naurunhohotusten säestämänä. Jopa Georgette Garoun poika oli työnnetty päivätyöläisen, Köyhän Cadet'n jalkoihin, ja samalla oli huudettu yhtä solvaisevasti:

— Mene sanomaan päivää isällesi!

Lopulta Jean oli ymmärtänyt, ja leppymättömänä, jommoisia lapset saattavat olla, hän oli vieraantunut äidistään, tosin ei loukatusta kunniantunteesta, hän kun oli liian nuori kokeakseen sellaista, vaan siitä, että tuo ilkkuminen koski hänen heräävään itsetietoisuuteensa.

Siihen aikaan hänen kasvoistaan katosi poikaiän huoleton sävy, ja niille laskeutui sen sijaan sellainen puolustusvalmiuden naamio, jonka leima on havaittavissa kaikissa, jotka ovat saaneet kokea ihmisten ilkeyttä. Mutta kun hänen täytyi kärsiä äitinsä ansaitsemaa nöyryytystä, josta hän ei voinut vapautua, hänen katseensa menetti vilpittömyyden hohteensa.

— Mikä sinun on, rakas Jean'ini? äiti kysyi huolissaan.

Poika loi alas pitkät silmäripsensä eikä vastannut, ja kun äiti toisti kysymyksensä, hän meni tiehensä. Ennen iltaa häntä ei näkynyt. Hän lymyili viininpuserrushuoneessa roikkuen hämähäkinverkkojen peittämällä orrella ja katsellen rottien häärinää. Hän ei enää pelännyt niitä, vaan piti niitä vähemmän hirvittävinä kuin ihmisiä. Tai hän kulutti aikaansa vajassa kaivellen nappuloita ja väännellen säyliä pelkästään kostonhalusta, jonka hän kohdisti elottomiin esineisiin. Toiste hän piileskeli puutarhassa kukkien suojassa, rajusti raastaen niiden koreita terälehtiä. Sieltä hän katseli, sydän tulvillaan kaunaa, nuorta ja kaunista äitiään, jota hän oli siihen asti sokeasti ihaillut ja jonka nuhteettomuutta hän oli pitänyt selvänä tosiseikkana, mutta jonka syytä oli, että hänen nyt täytyi kärsiä näin katkera nöyryytys. Hellyys, hemmottelu, lakkaamaton huolenpito ja hyväilyt, kaikki hyvyys, mikä oli tullut hänen osakseen, unohtui nyt. Hän ei harkinnut. Hänen ajatuskykynsä oli yhtä puutteellinen kuin hänen elämänkokemuksensakin, eikä hän siis kyennyt ottamaan huomioon, ettei hänen äitinsä käyttäytymisessä silloin ollut mitään moitittavaa. Kahdeksanvuotias saa vaikutukset ulkoa päin, ei omasta harkinnasta. Hän tiesi vain, että kylän poikanulikat paiskasivat hänelle vasten kasvoja hänen äitinsä hairahduksen häpeän. Tämä herätti hänessä katkeruutta äitiä kohtaan.

Georgette koetti saada takaisin poikansa menetetyn hellyyden ja kiintymyksen. Hän kohteli tätä entistäänkin herttaisemmin ja sydämellisemmin. Levottomana ja valppaana hän valvoi tuota pientä synkistynyttä sielua koettaen arvata sen salaisuuden tai ennakolta ehkäistä tämän salaisuuden seuraukset. Ja tämä äidin levottomuus kiihtyi kuukausi kuukaudelta pojan varttuessa ja käydessä ymmärtävämmäksi. Ja kun äiti lopulta piti varmana, että ilkeät kielet ilmaisisivat jonakin päivänä pojalle, millainen häpeä liittyi hänen syntymäänsä, äidin hellyys löysi sellaisia lämmintä tunnetta uhkuvia sanoja, joita ei edes rakkaus mieheen ollut tuonut hänen huulilleen.

— Rakastatko äitiäsi, pikku Jean?... Tulehan nyt tänne sanomaan se minulle... tähän... aivan lähelle!

Äiti tutki tarkoin noita jäykkiä kasvoja, maahan tuijottavia katseita ja pingoitettua suuta. Ja painaen povelleen tuota vastahakoista ruumista hän rukoili:

— Olethan sinä minun... minun... Lupaa, ettet koskaan herkeä rakastamasta minua!

Kun hän lopulta oli puoliväkisin saanut pojalta vastaukseksi myöntävän päännyökkäyksen tai »kyllä» sanan, joka sihahti esille hampaiden lomitse, hän rukoili vielä:

— Suutele minua... oikein kovasti... vielä kovemmin...

Ja Georgette lähensi häneen ruskeata poskeaan, jolle poika painoi pidättyvät huulensa tuntien vastenmielisyyttä.

Georgette kärsi kaikesta tästä. Missä olivatkaan nyt äidin ja pojan entiset hellän hehkuvat suudelmat? Jean oli ruvennut hautomaan salaisia ajatuksia, käynyt umpimieliseksi; häneltä puuttui nyt välitön tunteen lämpö ja lapsen into. Sanat täytyi temmata hänen suustaan, ja suudelmat olivat hänestä vastenmielisiä.

Markkinapäivinä äiti palasi kaupungista taskut täynnä leikkikaluja ja makeisia. Tämä ei parantanut asiaa. Jean otti tuomiset vastaan ja kiitti. Mutta hän ei enää rakastanut äitiään. Hänen palvontansa oli kuollut.

Kun Didier torui Jean'ia, tämä ei enää paennut äidin turviin noudattaen vaistoa, joka saa lapsen etsimään tukea olennolta, joka on hänet synnyttänyt. Hän kärsi isän nuhteet tyynesti, ollen päälle päätteeksi ylpeä siitä, että häntä pidettiin syyntakeisena. Sillä lapsen viattomuudessaan hän saattoi, huolimatta äidin hairahduksesta, sanoa isäkseen Didier'tä, jonka nimi hänellä oli. Ja poika alkoi kiintyä häneen, koska hänen toverinsa eivät ahdistaneet tätä.

Torstaisin, kun pojalla oli koulusta vapaata, Georgette koetti saada hänet mukaansa lähtiessään töihin estääkseen häntä vetelehtimästä kylällä.

— Tule mukaan apilapellolle! Voit vähän auttaa minua.

Jean pudisti päätään. Tämä ei enää miellyttänyt häntä, vaikka hän oli aikaisemmin aina pyrkinyt äidin silmissä näyttämään oikealta maatyöläiseltä pieni sirppi ja apilaskimppu olalla. Poika pelkäsi, että hän voisi kulkiessaan äidin seurassa kohdata nuo peloittavat pojanvekarat ja heidän joukossaan päivätyöläisen pojan, joka oli syntynyt samana vuonna kuin hän ja joka toisten nulikoiden yllyttämänä yhä sanoi naurettavan hellästi Jeania »pikku veljekseen».

Mutta niin kävi kuitenkin kerran sadepäivänä, kun Georgette oli lähtenyt poikaansa vastaan tämän tullessa rippikoulusta. Ennen kuin nulikat olivat tulleet ulos rippikoulusalista he jo alkoivat ainaiseen tapaansa kiusoitella, mihin he eivät olleet vielä kyllästyneet. Georgette kuuli kaiken, lasten kuhinan suljetun oven takana ja huudot, jotka kutsuivat uhria:

— Jean Rousseau! Missä on Jean Rousseau?

Kun meluava poikaparvi sitten tuli esiin porttikäytävästä, Georgette näki, miten nulikat työnsivät Jean'ia Cadet'n poikaa kohti, ja hänen korviinsa kantautui parinkymmenen armottoman äänen typerä, ilkeä huuto:

— Suutele veljeäsi! Suutele veljeäsi!

Lapsensa tyynen alistuvasta käyttäytymisestä Georgette oivalsi, että tuo häväisy oli alkanut jo silloin, kun Jeanein sydän oli sulkeutunut äidiltä.

Äkillisessä vihastuksen puuskassa, jollainen moisessa tapauksessa saattaa vallata maltillisimmankin, Georgette hyökkäsi poikavekaroiden kimppuun jaellen iskuja ja korvatillikoita oikealle ja vasemmalle. Lasten huutaessa riensivät näiden äidit saapuville. Välittämättä sateesta siinä singahdutettiin herjauksia, uhkauksia ja pilkkasanoja, joita näillä seuduin on ammoisista ajoista ollut tapana syytää uskottomille aviovaimoille. Georgette kävi käsiksi. Syntyi mellakka; aluksi tyydyttiin tuuppauksiin ja kynsillä uhkailemiseen, mutta lopulta turvauduttiin nyrkiniskuihin, ja kelpo pastori Cruchet, jonka meteli oli houkutellut paikalle, sai mielikarvaudekseen nähdä raivokkaan kahakan. Suurin elein hän koetti rauhoittaa vihan vimmassa tappelevia naisia:

— Herran nimessä, lopettakaa jo, hyvät naiset!

Taivas oli puhunut: rangaistus kohtasi avionrikkojavaimoa. Pastori oli siitä hyvin pahoillaan. Georgetten hehkuvissa silmissä kuvastui liiaksi epätoivoa ja viattoman pojan kalpeissa kasvoissa liiaksi nöyryytystä. Tämä ei jäänyt papilta huomaamatta. Hän sanoi itsekseen:

»Riittää jo, hyvä Jumala! Riittää, riittää!»

Syöksyen tappelevien naisten väliin hän erotti heidät lempeillä ja kylmillä käsillään, jotka eivät tunteneet intohimon hehkua, vaan vaikuttivat rauhoittavasti.

* * * * *

Juttu joutui käräjiin, ja kyläläiset iloitsivat siitä, että riidan törkeä aihe tuli julkisen käsittelyn alaiseksi.

Koko Sublaines'in kylä saapui Blérén entiseen sakaristoon, joka oli muutettu käräjätaloksi, kun kirkko oli erotettu valtiosta. Raskaat, punaiset marmoripylväät loivat saliin Herodes Suuren, Betlehemin lastenmurhien toimeenpanijan, tai Herodes Antipaksen, Johannes Kastajan surmauttajan, aikaisen tuomiosalin leiman. Ja kaikki nuo uteliaat ihmiset odottivat ankaraa tuomiota, avionrikkoja-vaimon julkista ruoskimista. Mutta tuomari, joka oli viisas ja ovela mies, vainusi yleisön mielessä palavan julkisen häväistyksen himon. Hän katkaisi kesken tarpeettomat, liiaksi lavertelevat ilmiannot, teki vain muutamia harvoja kysymyksiä, jotka koskivat riidan yleistä kulkua, ja käski pian molempien riitapuolten poistua määräten, että heidän oli pantava kulut tasan.