Part 11
Mutta isku oli annettu. Julkisten solvausten häpeä laskeutui raskaana onnettoman Georgetten hartioille. Jean'illa oli mielestään nyt täysi oikeus kartella äitiään. Eihän äiti ollut puolustautunut ilmaisemalla syyttömästi loukatun paheksumista eikä ollut antanut sellaisia selityksiä, joista totuus olisi ilmennyt selvästi. Lisäksi Georgette oli vielä mutissut kiihoittuneena mellakasta: »Mitä heidän tarvitsee sekaantua minun asioihini!» Ja kun äiti ei ollut valittanut tuota kauheata häväistystä miehelleen eikä vaatinut häntä kostamaan, poika ei enää epäillyt äidin häpeää. Hän kyseli salaa palvelijattarelta, liikkaavalta ja ovelalta tytönletukalta, joka oli liiaksikin perillä kaikista elämän rumista puolista. Käräjäpäivänä, jolloin poika ja palvelijatar Maria olivat kahden kotona, hän kysyi:
— Onko se totta, Maria?
— Mikä sitten, pikku Jean?
Rohkaisten mielensä, kädet taskussa poika sanoi päättävästi:
— Ettei isä ole minun isäni.
Palvelijatar herkesi nostelemasta hangolla tuoksuavia heiniä lehmien häkkeihin, nauroi pojalle vasten kasvoja avaten levälleen sinivihreät silmänsä, joissa loisti pahanilkinen veitikkamaisuus:
— Kas vain sinua pientä utelijaa!... Oletko kenties mustasukkainen?... Jos asianlaita olisikin niin kuin aavistat, niin mitä se sinuun kuuluu? Onhan hän ainakin äitisi mies ja käy täydestä. Muu ei liikuta sinua vähääkään!
Poika lähti navetasta viheltäen raivoissaan. Ilmaisematta asiaa suoraan tyttö oli sanonut tarpeeksi; pojan täytyi ymmärtää.
Siitä päivästä alkaen Georgette sai ilmeisen selvästi kokea, miten hänen poikansa entistään enemmän kylmeni hänelle. Hänen elämänsä viimeinen valopilkku sammui. Poika karttoi äidin seuraa, lähentelipä vielä lisäksi mielenosoituksellisesti Didier'tä yhtenään seurustellen ja työskennellen hänen kanssaan. Kerran torstaina Georgette näki heidän molempien lähtevän pellolle auran perässä. Jean piteli itsetietoisena ruoskaa kädessään. Raju epätoivo kouristi äidin sydäntä.
Vaikka Jean olikin toisen miehen poika, Georgetten mielikuvitus oli, työskennellessään kuumeisesti hänen kantaessaan lastaan sydämensä alla, muovaillut tämän — kohtalon ivaa! — Didier'n, sen ainoan miehen, näköiseksi, jota hän, Georgette, rakasti. Yhdennäköisyys oli silmiinpistävä. Jean oli lyhyenläntä, mutta hyvin muodostunut, jäsenet solakat, mutta sitkeät, kasvonpiirteet miellyttävät, tukka samanlainen tuleentuneen kauran värinen, ja silmissä oli samanlainen kaihtava ilme. Jean oli työteliäs ja hiljainen, aivan niin kuin Didierkin. Tämä yhdennäköisyys, jonka oikeastaan olisi pitänyt ilahduttaa syyllistä äitiä, tuntui päin vastoin hänestä uudelta luonnon petokselta. Riistettyään häneltä hänen onnensa ja naisenkunniansa Didier anasti häneltä hänen poikansakin.
Tämä tapahtui Georgetten silmien edessä hänen voimatta sille mitään. Didier vapautui vähitellen ennakkoluuloistaan huomattuaan, että oli saanut pojasta taitavan ja palkattoman avustajan. Ja poika pani parastaan. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut hankkia korvausta petetylle miehelle. Saadakseen isäpuolensa suopeaksi itselleen Jean oli altis palvelemaan häntä ja ottamaan onkeensa hänen neuvonsa. Täten heistä tuli kaksi omistajaa, jotka kiintymys samaan maakamaraan yhdisti toisiinsa.
* * * * *
Jeanin ensimmäistä ripillepääsyä oli vietetty ilman mitään ulkonaisia juhlallisuuksia. Ei syöty edes juhla-ateriaa perheen keskuudessa. Tietystikään ei siis naapureita kutsuttu taloon. Pöydässä oli vain nuo tavalliset neljä lautasta, ja aterian aikana vallitsi alakuloinen mieliala.
Kun Jean oli saanut päästötodistuksen kansakoulusta ja vapautunut koulutöistä, hän antautui kokonaan maanviljelykseen. Siitä oli nyt kulunut vuosi. Hän kävi neljättätoista. Hän oli ikäisekseen henkisesti harvinaisen kehittynyt ja vakava, ei näyttänyt enää pojalta, vaan nuorukaiselta.
Aamusta iltaan hän oli Didier'n mukana maatöissä. Hän hengitti mielihyvin peltojen tuoksua ja veti sieraimiinsa ylätasangon raikkaita tuulahduksia. Hänen povensa paisui itsetietoisuudesta, kun hän seisoen lantakuormalla piteli ohjaksia häikäisevässä auringonnousun valaistuksessa, joka värjäsi hänen maailmansa ruusunpunaiseksi, tai keskipäivän helteessä heilutti yhtä isoa kuokkaa kuin isäpuolensa höystäessään viinitarhojen multaa sulfaatilla. Hän piti kunnianaan matkia Didier'n raskaan laahustelevaa, huojuvaa käyntiä liikkuessaan viiniköynnösrivien välillä. Hän oli silloin onnellinen, unohti mielenhaikeutensa ja solvaukset, joita oli saanut kestää siitä syystä, että oli olemassa. Didier suhtautui häneen varsin suopeasti. Ei hän silti osoittanut isänrakkautta eikä poikakaan lapsenkiintymystä. Mutta he tulivat hyvin toimeen yhteisessä työssä. Eikä kumpikaan osoittanut lainkaan huomaavaisuutta Georgettea kohtaan.
Tämä tunsi tuon ylenkatseen raskaan painon. Aterioiden aikana molemmat miehiset perheenjäsenet puhelivat vain keskenään. He keskustelivat töistä eivätkä edes kysyneet Georgetten mielipidettä, vaikka maa kuitenkin oli alunperin ollut hänen yksinomaista omaisuuttaan, ennen kuin se joutui heidän käsiinsä. He jättivät hänet kokonaan seurustelemaan palvelijattaren kanssa.
Päivät olivat pitkät avaran tuvan yksinäisyydessä Marian hoidellessa elukoita, pestessä vaatteita, ollessa heinänteossa tai tarpeen vaatien auttaessa miehiä maatöissä. Iän karttuessa palvelijatar oli vähitellen anastanut arvovallan tässä rikkinäisessä perheessä ja suoritti kaikki ne askareet, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet emännälle. Muun talonväen näin syrjäyttämättä Georgette joutui Garou-muorivainajan asemaan, valmisti ruoan ja paikkasi liinavaatteita ikkunan ääressä. Ikävä oli hänen toverinaan. Tämä perheen vanhan naisen osa, jota hänet pakotettiin näyttelemään, ennen kuin vuodet olivat riuduttaneet hänen nuoruudenvoimansa, yllytti hänessä kaihoa hakemaan itselleen tyydytystä toisaalta. Kaikkein enimmin katkeroitti häntä se, ettei hänellä ollut ketään, jota olisi voinut rakastaa, että sekin olento, jota hän oli kantanut sydämensä alla, oli hylännyt hänet, että hän oli menettänyt kaiken, suuren ylpeytensäkin.
Tätä kaikkea hän oli tuuminut sinä iltahetkenä, jolloin ukkosilma oli riehunut ja jolloin hän oli kohdannut Gustave Vanlaertin. Siitä illasta tuli ikäänkuin rajapyykki hänen elämänsä kahden, toisistaan eroavan taipaleen välille.
Hän olisi voinut sovittaa hairahduksensa, ja tämän sovituksen tuottama tyydytys olisi voinut täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Mutta hänen käsityksensä mukaan tuo hairahdus ei ollut niin suuri, kuin minä muut sitä näyttivät pitävän, hän kun oli tehnyt sen rakkaudesta. Hänen siitä kärsimänsä rangaistus olikin siis hänestä kohtuuton, ja se sai hänet inhoamaan kotitaloaan, koko synnyinseutuaan, koko entistä elämäänsä.
Tuolla hymyilevässä laaksossa tuntui kangastavan jotakin vallan toista, mikä sisältyi vieraan miehen katseeseen, joka oli kohdistunut häneen uhoten ihailua, jollaista ei kukaan enää osoittanut hänelle: kaupunki ja sen tarjoamat tuntemattomat ilot, ne salaperäiset huvit, joista Boutet oli kertoillut, toisenlainen Ranska, joka oli olemassa Sublaines'in ulkopuolella, unohduksen huumaava taikajuoma, heräävä usko uusiin jumaliin.
Hänen runneltu, yksinkertainen sielunsa kiintyi kiusaukseen yhtä voimakkaasti ja rajattomasti kuin se oli aikoinaan kiintynyt rakkauteen.
II
_»Kaunis nainen!»_
Tämä ylistely askarteli lakkaamatta hänen mielessään. Didier ei ollut koskaan sanonut hänelle mitään senkaltaista. Eikä heikentynyt tuon katseen lumous, joka niin suuresti erosi hänen silmiään ennen kohdanneista silmäyksistä. Tuo katse oli nöyrä, mutta samalla hallitseva; se sanoi: »Antaisinpa paljon, jos saisin omistaa tuon kauniin naisen!» Tuon kaunopuheisen katseen nähtyään Georgette tajusi, ettei Didier koskaan ollut rakastanut häntä.
Sillä viikolla, molempien perjantaipäivien välisenä aikana — seuvavaa toripäivää odottaessaan — Georgette seisoi pitkään makuuhuoneen kosteudesta himmentyneen pienen kuvastimen edessä. Hän ei enää, niinkuin aikaisemmin, arvioinut itseään yksinomaan työhön soveltuvan lihasvoiman vaa'alla.
Hän tutki, mikä muu, vähemmin puhdas viehätysvoima oli tuottanut hänelle tuon mairittelevan lauseen.
— Varmaankin minun silmäni ja hipiäni! hän tuumi itsekseen.
Pukeutuessaan aamulla hän avasi karkean paitansa ja antoi tuuheiden hiustensa valua hartioilleen. Ja nähdessään nyt aamun valossa kauniin povensa valkeuden, johon hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota, hän ajatteli:
— Varmaankin minun poveni ja vartaloni!
Hän tarkasteli itseään kuin jotakuta siihen saakka tuntematonta olentoa, jonka olemassaolon hän oli nyt vasta huomannut kuvastimen edessä seisoessaan. Sillä vaikka tämä nainen olikin yksinkertaisen alkuperäinen, hän ei tutkiessaan edessään olevaa kuvaistaan jäänyt epätietoiseksi siitä, että hän oli kaunis; hänen hartiaviivansa olivat virheettömät, kulmakarvansa kuin samettia, tummissa silmissä paloi liekitsevä hehku. Vuodet olivat kypsyttäneet hänet kuin kauniin hedelmän tummentaen hänen poskiensa värin niiden somaa muotoa muuttamatta. Tuon himmenneen kuvastinlasin takana näytti puhkeavan esiin uusi syntyminen. Puolison takaa, jonka silmät olivat auenneet, äidin takaa, joka oli katkerasti pettynyt, oli ilmestynyt näkyviin _nainen. »Kaunis nainen!»_
Voitonriemuinen loiste välkehti noilla kasvoilla, jotka olivat tottumattomat hymyilemään.
* * * * *
Kun seuraava toripäivä oli tullut, Georgette riensi Bléréhen vieden myytäväksi kaksi korillista kananmunia. Mutta hän ei tavannut belgialaista kaduilla eikä siinä pienessä myymälässäkään, jossa he ensi kerran olivat nähneet toisensa. Kaupan omistajatar hymyili hänelle auliisti mielissään, kun hän palasi, hyvin aavistaen hänen tulonsa syyn. Mutta Georgette ei rohjennut kysyä eikä toinen liioin puhunut mitään.
Seuraavana perjantaina Georgette ei enää malttanut olla kysymättä.
— Missäs se Vanlaert...?
Myymälän omistajatar ei antanut hänen lopettaa lausettaan.
— Hän pääsee valimosta vasta kello kuudelta. Näitte hänet vallan sattumalta täällä pari viikkoa sitten. Luultavasti hän kävi isäntänsä asialla.
Hän lisäsi:
— Hän tiedusteli, kuka te olette...
Sitten kaupan omistajatar odotti ylen auliina, yhtä valmiina ja persoonattomana kuin puhelin, siirtääkseen Georgetten sanat belgialaisen korvaan. Hän näytti niin valmiilta palvelemaan ja järjestämään, että Georgette kysyi arkailematta:
— Onko hän naimisissa?
— Sanotaan, että hänellä on Belgiassa vaimo, joka on pettänyt hänet. Sen vuoksi Vanlaert hylkäsi hänet. Hän on kelpo mies.
Kaksi miestä tuli sisään tilaten juomaa. Tarjoillessaan heille emäntä lennätti Georgettelle:
— Tulkaa ensi perjantaina vähän myöhemmin, kello kuuden aikaan. Olisipa merkillistä, ellei hän silloin olisi täällä.
Vanlaert tuli kuin tulikin kauppaan seuraavana perjantaina. Georgette ja hän kainostelivat aluksi, vaikka hyvin tiesivät, että miellyttivät toisiaan. Myymälän emännän täytyi puuttua asiaan. Hän vei heidät istumaan huoneen perälle syrjään muista asiakkaista ja koetti saada keskustelun alkuun puhumalla viinitarhoista, jotka sinä vuonna näyttivät lupaavilta, ja oluesta, jota juotiin Belgiassa. Hän jätti heidät pohtimaan näitä asioita. Vanlaert tarjosi Georgettelle lasillisen viiniä.
Poistuessaan myymälä-kapakasta he eivät olleet puolella sanalla kosketelleet kiintymystä, joka veti heitä toistensa puoleen. Mutta he olivat lukeneet toistensa silmistä, että kohtalo oli saattanut heidät yhteen otollisena hetkenä ja että he kerran vielä omistaisivat toisensa.
Sinä iltana Georgette palasi hyvin myöhään Sublaines'iin. Didier ja Jean olivat jo tulleet kotiin työstä. He eivät udelleet hänen viipymisensä syitä, ja hän tunsi siitä lähtien olevansa vapaa toimimaan mielensä mukaan.
Georgette näki jälleen Vanlaertin myymälän omistajattaren, Paulinen, luona, jonka he olivat saaneet ystäväkseen, sekä sitten kerran sunnuntaina tanssiaisissa. Tällä kertaa Jean ja Didier olivat tulleet mukaan. Heti kun hevonen oli riisuttu valjaista ja viety talliin ja rattaat asetettu kymmenien muiden joukkoon pihaan, vartian hoiviin, he erosivat kukin omalle taholleen. Georgette lähti keskikaupungille, Jean ja Didier poikkesivat kahvilaan. Hän tiesi miesten viipyvän siellä iltaan saakka keskustelemassa eri ihmisten kanssa viljanhinnoista.
Keskipäivästä alkaen valuri oli odottanut Georgettea kävellen ison aukion myyntikojujen tienoilla. Joukko nuoria tyttöjä kiusoitteli häntä, hän kun oli pulska nuori mies, ja hän oli puolestaan mielistellyt eräitä heistä. Mutta toisen naisen kuva täytti hänen mielensä, ja hän tuuppasi nuo liian lähelle tunkeilevat luotaan. Kun Georgette vihdoin ilmestyi kello kolmen ajoissa, Vanlaert meni häntä vastaan, ikään kuin kohtaaminen olisi ollut edeltä päin sovittu. Loukkaantuneina ja mustasukkaisina nuoret heilakat purskahtivat nauruun katsoen julkeasti vasten kasvoja tuota talonpoikaisnaista, joka riisti heiltä heidän liehittelijänsä. Mutta Georgette ja Vanlaert eivät välittäneet siitä vähääkään, he olivat jo liiaksi kiintyneet toisiinsa. Mutta jottei Georgette joutuisi huonoon valoon, Vanlaert erosi pian hänestä pyydettyään häntä tulemaan tanssiaisiin. Se ei herättänyt lainkaan huomiota, tytöt ja naimisissa olevat naiset kun tanssivat Tourainessa vapaasti julkisissa kemuissa.
* * * * *
Matala ja pimeähkö tanssisali oli väkeä täynnä kuin nuijalla lyöden. Parit hypähtelivät posetiivin soiton tahdissa, jonka kampea pyöritti kyttyräselkäinen mies. Vaikka ikkunat, joista kurkisteli huoneeseen joukko poikavekaroita, olivat seppoisen selällään, oli sisällä tukahduttavan kuuma, ja pöly, joka lähti kengistä ja saappaista — monet olivat tulleet pitkien matkojen päästä ja suoraan pelloilta — kohosi ilmaan harmaana pilvenä luoden verhon kaikkien niiden lemmenseikkailujen ylle, jotka salissa saivat alkunsa tai jatkuivat.
Georgette ei osannut tanssia, mutta hän suostui nojaamaan belgialaisen käsivarteen. Tämä odotti häntä tanssisalin ovella. He pujottautuivat liikkuvaan ihmisjoukkoon, ja noiden lukemattomien, toisiaan tuuppivien parien tungoksessa he tunsivat olevansa enemmän yksin kuin ulkona keskellä katua.
Koko ihmislauma huojui ja nytkähteli amerikkalaisten tanssisävelmien tahdissa, silmät haaveilevina hehkuen tai tulena palaen; kukin ajatteli vain itseään ja pariaan, kukin soi täyden vapauden toisten lemmenkaipuulle. Toisinaan hymyilevät huulet yhtyivät silmänräpäyksen ajaksi. Kuumat hikihöyryt, jotka sekoittuivat nenäliinoista ja naisten puseroista uhoaviin hajuvesiin, kyllästivät ilman sakeaksi. Huumaantuneena Georgette antautui tanssin pyörteeseen Vanlaertin kanssa, joka vei häntä painaen häntä lujasti vasten voimakasta rintaansa. Ja keskellä tätä tahdikasta, jymisevää hälyä, joka esti tanssijoita kuulemasta vieraiden parien puhetta, he vihdoin alkoivat jutella lausuen julki lyhyellä sanalla tai lauseella elämänsä haikeuksia ja yksinäisyyttä.
— Vaimoni oli lutka! tunnusti Vanlaert. Onneksi ei ollut lasta... Jätin hänelle huonekalut ja lähdin tieheni... Onko teidän käynyt vähän niin kuin samoin?
— Ei sovita yhteen, Georgette vastasi ainoastaan.
Mies olisi tahtonut tietää enemmän, mutta Georgette oli niin salaperäinen, että toinen pelkäsi pahoittavansa hänen mielensä kyselemällä lisää.
— No on siinä jo sokea elukka, joka ei tule toimeen teidän kanssanne! Vanlaert mutisi vuorostaan.
Hän painoi Georgettea yhä lujemmin rintaansa vasten uskaltamatta kuitenkaan suudella tuota pyöreää, pehmeää haituvaista poskea, joka oli aivan lähellä hänen, Flanderin pojan, huulia ja joka hänessä herätti hehkuvan intohimon. Mutta hiljentäen ääntään hän kuiskasi:
— Olettepa harvinaisen kaunis nainen, jumaliste!
Georgette hymyili tuota hänelle ominaista hymyä, joka oli kuin kasvoille leviävä valonvälke. Silloin Vanlaert painoi päänsä lähelle hänen korvaansa, kosketti huulillaan hänen hiuksiaan ja sanoi arasti:
— Jospa rohkenisin toivoa...
Georgette tunsi miehen värähtelevän hellästä rakkaudesta ja virkkoi: Miksi ei — häneen katsomatta ja jurosti, niinkuin hänen tapansa oli. Vanlaert rohkaistui tästä ja suuteli hänen kaulaansa. Ja hänestä tuntui, kuin hänen sieraimiinsa olisi noussut kanervista solmitun kihlajaiskukkavihon raikas kedon tuoksu. Georgette otti vastaan suudelman ja virkkoi:
— Ensi perjantaina.
* * * * *
He omistivat toisensa syyskuisena iltahetkenä pienen myymälän omistajattaren huoneessa.
Tuon hymyilevän, valoisan huoneen kalustona oli kuparinen vuode, jossa oli kukkakuvioinen peite, sinisametilla päällystetty nojatuoli, piironki, jota koristi neitsyt Marian veistokuva, sekä myymälän emännän miesvainajan muotokuva metallikehyksissä. Pesupöydän vieressä oli vesisanko, ja kamiinan yläpuolella riippuva seinäpeili kuvasteli ikkunan heleitä musliiniverhoja.
Tässä neitseellisessä huoneessa Georgette tutustui rakkauteen. Ei aviolliseen, lain suojaamaan rakkauteen, vaan vapaaseen lempeen, rakkauteen rakkauden vuoksi.
Kuinka suloinen olikaan tämä hairahdus! Tällä kertaa hän ei ollut yksin rakastavana puolena. Toinenkin rakasti, rakasti häntä hänen itsensä eikä hänen omaisuutensa ja viljelysmaidensa vuoksi! Georgetten itsetietoisuus palasi jälleen. Hän iloitsi siitä, että oli miehelle jotakin muuta kuin rikkauksien jakaja. Hän tunsi hekumaa, joka vaimentaa omantunnon ja tuudittaa nukuksiin kadonneiden harhakuvitelmien jättämän haikeuden. Koko hänen alkuperäinen luontainen voimansa, jota hänen ilottomasti täyttäessään velvollisuuttaan oli poljettu, pulppuili vapautuneena ilmoille kielletyssä rakkaudessa.
Ja kuitenkin, jos hän olisi osannut tutkia, mitä liikkui hänen sydämessään, hän olisi tajunnut, että Vanlaertin hänessä herättämä tunne suuresti erosi siitä, joka hääpäivänä oli täyttänyt riemulla hänen sielunsa. Tuo edellinen tunne oli pikemminkin epätoivoisesti vastaanotettu korvaus kuin vapaasti valittu onni. Mutta silti Georgettelle tuotti mielihyvää se ajatus, että tämä komea ja voimakas mies, naisten suuri suosikki, oli valinnut hänet, eikä toisia, nuorempia naisia, ja että tuo valinta oli vapaa voitonhimosta eroten täydelleen Didier'n itsekkäistä vaikuttimista. Yhtä itsepintaisesti kuin Georgette aikaisemmin oli säilyttänyt koskemattomuutensa aviopuolisolleen ja sitten sankarillisesti hankkinut hänelle perillisen turvatakseen hänelle maan omistuksen, yhtä järkähtämättömästi hän antautui, melkein julkisesti, tuon kuljeksivan valurin rakastajattareksi, tietämättä hänestä muuta, kuin että hän oli onneton, samoin kuin hän itsekin, ja että rakasti häntä.
Palatessaan Bléréstä lemmenkohtauksestaan Georgette katseli Didier'tä kylmästi, kuin itsekästä anastajaa ainakin. Jos Didier olisi sanonut yhden ainoankaan epäluulon sanan, Georgette olisi huutanut hänelle julki tuon ajatuksensa. Mutta Didier ei lausunut ainoaakaan moitteen sanaa, hän kun ei tiennyt mitään; eikä hän muutoin vaivautunutkaan ottamaan asiasta selvää. Hän tunsi asemansa vahvaksi. Hän omisti Garou suvun maan. Nojaten Georgetten ja Cadet'n lapseen hän eli huolista vapaana.
Ei myöskään Jean, hänen oma Jean Garounsa jota, hän oli kantanut sydämensä alla, voinut pidättää häntä kaltevalla pinnalla eikä herättää tunnonvaivoja. Päinvastoin tuo nuorukainen joka päivä kielsi oman äitinsä olemalla ystävällisissä väleissä petetyn aviomiehen kanssa, jonka poika hän ei ollut. Ja nuorukainen oli lisäksi tuottanut äidilleen liian raskasta kärsimystä. Hän oli ilmi elävänä muistutuksena kaikesta kataluudesta, mikä hänen tähtensä oli täytynyt kestää.
Georgette ei enää ajatellut ketään muuta kuin Gustave Vanlaertia sekä nautintoa, joka herpaisi hänen ymmärtämystä vailla olevan sieluparkansa vastuuntunteen.
Viikko viikolta Georgetten ulkoasu muuttui. Pähkinäpuisesta kaapista hän penkoi esille Boutet puolisoiden Parisista lähettämät lahjat, joita hän oli aikoinaan ylenkatsonut: silkkipuserot, räikeänväriset nauhat ja vyöt. Niillä hän koristelihe lähtiessään Bléréhen toripäivinä.
Ennen pitkää nuo viikoittaiset kohtaamiset kävivät hänelle riittämättömiksi. Hän osti polkupyörän päästäkseen liikkumaan vapaammin ja keksi aina jonkin verukkeen pyöräilläkseen nuo seitsemän kilometriä, jotka erottivat hänet Vanlaertista.
Tätä kesti lokakuuhun asti. Tästälähin hänelle kävi vaikeaksi poistua illoin talosta. Aikaisemmin koittava iltahämärä sai miehen ja pojan palaamaan aikaisemmin töistä. Palvelijatar Maria oli sen lisäksi käynyt epäluuloisen uteliaaksi, kun emäntä niin tiheään poistui kotoa. Pimeän tullen nuo käynnit Bléréssä olivat suorastaan selittämättömiä.
Mutta iltaisin, tietäessään Vanlaertin häntä odottavan, Georgette ei malttanut jäädä kotiin. Jättäen toiset lieden ääreen istumaan hän sanoi:
— Kuulin jotakin ääntä kanalasta päin. Menen katsomaan, mitä siellä on.
Suljettuaan oven jälkeensä hän sieppasi kiireesti polkupyöränsä vajasta, livahti äänettömästi tielle ja saapui kohtauspaikalle entistään kauniimpana, kasvot punoittavina ja tukka valuen kasvoille. Mutta vaikka hän oli suorittanut sellaisen huomattavan voimannäytteen kulkemalla pitkän tien kahteen kertaan lyhyemmässä ajassa kuin tunnissa, talon muu väki vastaanotti hänet hänen palatessaan vihamielisen vaiteliaasti.
Silloin Georgette sopi Vanlaertin kanssa niin, että kohtaamishetki määrättiin aamiaislomaksi, ennenkuin työväki palasi tehtaaseen. Mutta tämäkään ei ollut mukavaa; Garoun talon aamiaishetki ei sattunut samaan aikaan kuin tehtaassa. Heidän kohtaamisaikansa supistui täten varsin lyhyeksi, ja Vanlaert oli nyrpeä, hautoen mielessään pohjoisemman seudun asukkaille ominaisia synkkiä ajatuksia, joita hän ei ilmaissut sanoin.
Bléréssä alettiin juoruilla talonemännästä, joka ahkerasti kävi tapaamassa belgialaista Paulinen, pienen myymälän omistajattaren, luona. Peni, koira, joka itsepäisesti seurasi Georgettea — pahanilkinen käsi irroitti sen kopista heti hänen lähdettyään — loikoili odottamassa myymälän portailla, kuono käpälien välissä, elävänä osviittana.
— Sublaines'in emäntä kuhertelee vielä valurinsa kanssa, sanoivat ihmiset nähdessään koiran.
Ja kun tämä toistui usein, pahat kielet saivat yllykettä. Blérén naiset olivat pakahtumaisillaan mustasukkaisuudesta, kun heiltä riistettiin komea, miehekäs mielistelijä.
Bléréstä juorupuheet kohosivat Sublaines'in ylätasangolle, kevyesti ja nopeasti kuin lehti, jota tuuli kiidättää. Jokainen puhalsi tähän lehteen saadakseen sen lentämään nopeammin. Se liiteli ympäri kylää, jopa päivänä muutamana tupsahti pappilan ovesta sisään.
Kaikki tiesivät kohta, että Georgette Garou, joka nuoruudessaan oli pitänyt peliään Cadet'n kanssa multavallien välisellä tiellä, oli nyt antautunut lemmenseikkailuun ulkomaalaisen työläisen kanssa. Olisi jo oltu melkein valmiit unohtamaan ensikertainen synti, mutta nyt tuli lisäksi tämä uusi hairahdus, joka nostatti paheksumisen myrskyn. Se yltyi aivan raivokkaaksi, kun jälkimmäinen hairahdus toistui toistumistaan. Se ei ollut anteeksi annettavissa. Palvelijatar Maria muiden muassa käytti joltisenkin julkeata kieltä puhutellessaan Georgettea. Kohdeltuaan alussa petettyä aviomiestä ja Georgetten poikaa ivaten ja ylimielisesti hän nyt peittelemättä siirtyi heidän puolelleen. Ehkä hän hautoi mielessään salaisia tuumia: aviovaimon harha-askel avaa ovet ulkopuolisten pyyteille.
Didier yksin oli tietymätön onnettomuudestaan, eikä kukaan toistaiseksi näyttänyt katsovan tarpeelliseksi ilmaista sitä hänelle. Vaikka häntä selän takana ivattiinkin, moni surkutteli häntä samalla.
— Tuolla miesparalla on huono onni matkassa. Hän on hyvä raatamaan, ei juo, ei juoksentele tyttöjen perässä, ja on niin hyvä vaimonsa pojalle. Kyllä hän ansaitsisi parempaa kuin joutua naurunalaiseksi vaimonsa luvattoman touhun vuoksi!
Naiset, jotka käyttivät lehmiään talvilaitumella tien varsilla, loivat myrkyllisiä katseita pyörällä ohi kiitävään Georgetteen täynnä siveellistä paheksumista. Tai kukapa tietää — naisen sydän on monesti niin täynnä ristiriitaisuuksia — ehkäpä he olivat kateellisiakin ajatellessaan, miten rohkea tuo nainen oli, joka riensi laaksoon rakkautensa lumoissa.