Part 12

Georgette melkein hipaisi heitä ohi suhahtavalla pyörällään rientäessään hakemaan unohdusta Vanlaertin lämpimästä vastaanotosta tai jo lämmenneenä hänen suudelmistaan.

Tuo yksinkertainen, ajatuspiiriltään rajoittunut maalaisnainen ei voinut tajuta, että Luojan käskyt ja ihmisten säätämät lait, joiden tarkoitus on perheen turvaaminen, vaativat kaikesta huolimatta häneltä uskollisuutta tuota rakkaudetonta aviomiestä kohtaan, joka oli ottanut hänet hänen omaisuutensa vuoksi ja joka ei epäröinyt omistamasta lasta, aviorikoksen hedelmää, syöstyään vaimonsa uskottomuuden tekoon.

Vanlaert sen sijaan ei vaatinut Georgettelta hänen rahojaan, ei hänen maitaan, eikä perillisen saantia. Hän ei tahtonut mitään muuta kuin omistaa Georgetten.

Lisäksi valuri antoi hänelle, osoittaakseen kiitollisuuttaan, pieniä lahjoja.

Punnitessaan noiden kahden miehen arvoa Georgetten alkuperäinen arvioimiskyky antoi etusijan jälkimmäiselle. Ja hänen omatuntoparkansa, joka ei tajunnut monimutkaisten velvollisuuksien salaisuuksia, hairahtui...

III

— Eipä taida olla erittäin lämmin retkeillä kylällä näin kylmällä! Maria sanoi emännälle.

Jo edellisenä päivänä oli alkanut sataa lunta. Pilvet olivat matalalla lyijynharmaina, talon katto, puutarha, etäinen kirkontorni ja näkyvissä oleva osa kylää olivat valkoisen lumivaipan peitossa, joka loi kylään kuolleen jähmettyneisyyden leiman. Missä vain oli ulkoneva tai rosoinen paikka, se kantoi raskasta lumitaakkaa. Minne tahansa lumihiutaleilla oli tilaisuus laskeutua lepäämään, siihen ne asettuivat; seinän varaan unohdetun kuokan varrelle, puoleksi suljetun ikkunaluukun syrjälle ne keräytyivät tiheäksi turkisreunukseksi. Pumpun patsaalla oli korkea kärpännahkalakki päässä, portin rautapylväillä oli haikaranhöyhenpuuhka kaulassa. Maata peittävään pumpulinpehmeään patjaan vaipuessaan askelet vaimenivat kuulumattomiin.

Palvelijatar ravisti puolikintaista esiin pistävillä punaisilla sormillaan villahuiviinsa takertuvia lumihiutaleita. Sitten hän vilusta värjöttäen painoi käsivartensa povelleen pistäen kädet kainalokuoppiin. Hänen jalkansa, jotka vajosivat nilkkaan asti pehmeään lumimattoon, jättivät jälkeen syviä, mustia kuoppia, jotka olivat leveämmät lyhyen jalkaterän puolella. Ihmisjäljet johtivat jo pihan poikki. Jean oli aamiaispöydästä noustuaan lähtenyt asettamaan linnunpyydyksiä. Peni koiran apilanlehden muotoiset käpälien merkit kulkivat Jeanin jälkien perässä. Vajassa kuului Didier sahaavan halkoja.

— Eipä nyt ole lämmin liikkua ulkona...

Pakkanen oli todella pureva. Se tuntui tunkevan luihin ja ytimiin asti.

Minun täytyy nyt kuitenkin lähteä Bléréhen, selitteli Georgette. Täytyy ostaa kahvia, joka on ihan lopussa. Itsekseen hän mutisi:

— En ole viiteen päivään käynyt siellä.

Saanhan minä kyllä lainaksi lähempää, kylästä, tyttö huomautti ilkeän ilkkuva sävy äänessään.

Georgette avasi navetan oven. Siitä virtasi ulos lämmintä huurua, joka hyväillen kietoutui hänen ympärilleen. Hetken hän epäröi. Tiellä häntä epäilemättä palelisi. Mutta Vanlaertin tapaamisen kaiho vei voiton.

— Onpa minulla muutakin asiaa sinne, Georgette selitti.

— Tietysti, ja sellaista asiaa, jota ei kukaan muu voi toimittaa.

Vastaamatta mitään Georgette pistäytyi vajaan, otti pyöränsä ja lähti. Valkoisia lumiperhosia liihotteli yhä ilmassa tarttuen hänen poskiinsa ja huuliinsa. Avatessaan rautaportin hän tunsi kättään jäätävän. Tie oli tuskin näkyvissä, niin vahvalti oli lunta. Välttääkseen eksymästä ja kaatumasta hänen täytyi ajaa pyörällä autonpyörän raiteita pitkin.

Oikealla ja vasemmalla, niin kauas kuin silmä kantoi, hän ei nähnyt muuta kuin toivottoman yksitoikkoisia kinoksia. Tuttu maisema oli muuttunut oudoksi, vihamieliseksi. Se loi hänen sieluunsa ahdistusta, joka tuntui pahalta enteeltä. Tällainen oli myös nyttemmin hänen elämänsä, erämaa, jossa hän liikkui ypö yksin, ainoana lohdutuksena kielletty suhde Vanlaertiin.

Nuo kohtaamiset kävivät yhä vaikeammiksi. Lumi tosin katoaisi pian, mutta pitkä talvi oli edessä, taukoamattomat sateet, lokaiset tiet, lyhyet päivät ja kaiken päälliseksi Marian ja kyläläisten epäluulo ja aavistukset, jotka jonakin päivänä saapuisivat Didier'n korviin. Kaikki tämä alkoi painaa Georgetten mieltä. Pyörän ohjaustanko poltti hänen jäykkien sormiensa alla.

Tie tuntui hänestä tällä kertaa loppumattomalta. Ajaessaan pähkinäpuun ohi hän hipaisi sen riippuvaa oksaa, joka pudotti raskaan lumitaakkansa. Se tupsahti maahan kumeasti kuin kostea liinavaate. Samassa puusta lehahti lentoon peltovarisparvi, jotka vaakkuen painuivat pellolle päin eroten mustina pilkkuina valkeasta lumesta, synkkinä kuin paha enne. Kyyneleet vierivät Georgetten poskille pakkasen purressa, mutta kenties ne nousivat hänen sielunsa haikeuden syvyyksistä. Tällainen valheen täyttämä elämä ja olo oli hänelle niin outoa. Masentuneena hän ajatteli, että paras olisi hautautua lumeen ja odottaa kuoleman tuloa. Mutta tämä oli vain hetken heikkoutta. Hän oli liian terve sortuakseen masennuksen kouristukseen. Tie alkoi jo viettää laaksoon. Ennen pitkää hän saapui ensimmäisten talojen kohdalle. Katukäytävillä oli ovien edestä luotu lumi, vastaantulijoiden katseissa, jotka eivät häntä tunteneet, ei ilmennyt vihaa, vaan pikkukaupunkilaisten tylsyyttä ja välinpitämättömyyttä. Hän polki nyt lujemmin pyöräänsä päästäkseen pikemmin lämmittelemään rakastajansa syliin ja itkeäkseen ilmoille sydämensä tuskan.

Hän tapasi Vanlaertin pienen myymälän perällä ääneti tupakoimassa. Viisi päivää hän oli turhaan odottanut Georgettea, joka luuli, että hän valittaisi, niinkuin hän oli aikaisemmin usein tehnyt. Mutta sen sijaan hän vei Georgetten perähuoneeseen, ja suljettuaan oven hän heti virkkoi:

— Minut on sanottu irti.

Nuo sanat kuulostivat surullisilta himmeässä valossa, joka pääsi sisään musliiniuutimien lomitse. Irtisanominen tiesi sitä, että Vanlaertilla oli lähtö edessä. Bléréssähän oli vain yksi ainoa valimo.

Georgette ei huomannut edes riisua hartiahuivia, johon hän oli kääriytynyt, ravistaakseen pois lumen, joka oli siihen tarttunut, eikä ripustaa sitä kuivamaan keittiöön lieden eteen, niinkuin hänen oli ollut tapana tehdä sadepäivinä. Hän jäi seisomaan märkänä ja jäykkänä vilusta, tietoisuudessaan ajatus, että hänen jalkojensa eteen oli äkkiä auennut syvä kuilu, jonka pohjaan hän oli syöksynyt. Tällaista tapausta hän ei ollut osannut edeltä päin aavistaa eikä ollut tullut ajatelleeksi, että laittomat suhteet ovat sattuman varassa.

Peltovaristen näkeminen, toivottomaksi tekevä lumen paljous, paha aavistus, joka oli kouristanut hänen sydäntään — ne tiesivät siis tätä... Koko maailma hylkäsi hänet, niin sekin mies, joka sanoi rakastavansa häntä.

Vanlaert selitti:

— Valimon omistaja ei enää tahdo maksaa kappaleluvun mukaan. Hän sanoo, että liike kannattaa huonosti. Ansaitsin neljäkymmentä frangia. Hän tahtoi vähentää sen kahteenkymmeneenkahdeksaan. En suostunut siihen. Lähden hakemaan työtä muualta.

Georgette oli liikkumattomampi kuin kuvapatsas, vaaleampi kuin lumi, jota putoili ikkunaruutujen takana.

Silloin mies laski kätensä hänen olkapäälleen:

— Nainen, sinun täytyy tulla kanssani!

Hän katsoi Georgettea syvälle silmiin uhoten vilpitöntä ja rukoilevaa rakkautta. Hän siis yhä rakasti tuota kaunista naista. Hän tahtoi viedä hänet mukanansa välittämättä vastuunalaisuudesta, kuin ainakin työläinen, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin kunakin päivänä ansaitsemansa palkka ja ilo harhailla mielin määrin maailmalla noudattaen yksistään päähänpistojaan. Sellaisia nuo valurit ovat kaikki, seikkailunhaluisia ja varmoja siitä, että he kaikkialta löytävät hyväpalkkaisen paikan sekä että he ovat vapaat lähtemään matkoihinsa, milloin haluavat. Vanlaert oli kuitenkin luonteeltaan rehellinen. Hän oli pikaisuudessaan päättänyt erota työstään valimosta, hän kun kiihkeästi halusi pitää Georgetten yksinomaan ja varmasti, eikä vain hetkellisesti tässä pienessä myymälän perähuoneessa, kun vielä tällaistenkin kohtaamisten toivossa oli usein pettynyt ja joutunut toveriensa hampaisiin. Hän oli tavallaan vilpitön ja mustasukkainen Didier'lle. Hän oli kyllästynyt siihen, että hänen mielitiettynsä oli toisen vaimo. Odotettuaan turhaan noina viitenä päivänä hän oli äkkiä tehnyt ratkaisevan päätöksen. Joko Georgette lähtisi hänen mukaansa, tai hän, Vanlaert hylkäisi tämän.

— Ansaitsen tarpeeksi kahdellekin, hän vakuutti lopuksi.

— Minä olen rikas! Synnynnäinen ylpeys nosti päätään Georgettessa.

Vanlaert sai kasvoillensa huolettoman ilmeen.

— Miehesi ei luovuta rahoja, enkä minä niitä kaipaakaan.

Suloinen tunne valui lievittävänä palsamina Georgetten runneltuun sydämeen. Huurre, joka äsken oli ollut kolkko ja kylmä, tuntui äkkiä kirkastuvan ja lämpenevän. Tuo belgialainen oli rohkea ja jalomielinen mies. Georgetten ajatukset eivät kantaneet niin pitkälle, että hän olisi osannut pelätä rakastajansa mahdollisesti kylmenevän hänelle tulevaisuudessa. Hän kallisti päänsä rakastetun miehen olkaa vasten tuntien ensi kertaa elämässään olevansa tyttö, aivan pikku tyttönen, joka tottelevaisena ja vahvemman turvaan luottaen täydellisesti antautuu tämän ohjattavaksi.

— Minne tahansa menetkin, minä lähden mukaasi! hän sanoi vain.

Kun ensi pelästyksen hetki oli ohi, Georgette oli perin tyytyväinen ja hyvillään, kun hän pääsisi eroon ylätasangolla asuvista ihmisistä, heidän häijyydestään ja juorujen ahdistelusta. Hän oli niin väsynyt, niin kyllästynyt kaikkeen, itseensäkin.

Kun Vanlaertinkin osaksi oli tullut samanlainen kohtalo, he rakentaisivat yhdessä itselleen kodin, vaikka laittomankin; mutta sehän ei ollut heidän syynsä! Siinä kodissa vallitsisi rakkaus, pelkkä rakkaus. Georgetten herkkä sydän takertui tähän toivoon. Ja tietäessään, että tämä nainen luopuisi hänen vuokseen tilastaan, miehestään ja lapsestaan suostuen taloudellisesti niukkaan elämään, antautuen vapaan suhteen sattumien varaan, Vanlaert tunsi mieltymyksensä häneen kasvavan ja itserakkautensa yltyvän, joka usein on rakkauden kannustimena.

He istuivat vieretysten vuoteen laidalla, sylityksin sisarusten tavoin, ja viettivät tämän kohtaamishetkensä punomalla tulevaisuuden tuumia. Tai oikeastaan Vanlaert yksin esitti aikeensa. Georgette ei puhunut mitään. Hän ei edes vaatinut mitään lupausta. Hän ei asettanut ehtoja. Hän suostui seuraamaan tuota valuria, samoin kuin oli mennyt naimisiin palvelijansa kanssa, yhtä järkähtämättä uskoen inhimillisten tunteiden vilpittömyyteen ja kestävyyteen. Ja hänen oli niin kiire toteuttaa tämä unelma, ettei hän olisi tahtonut enää palata Sublaines'iin lainkaan; varsinkaan hän ei tahtonut enää nähdä Didier'n nyrpeitä kasvoja. Mutta se oli kuitenkin välttämätöntä. Vanlaert sai hänet myöntämään sen. Valuri aikoi heti lähteä matkaan hakemaan muualta asuntoa ja työtä.

Ole huoleti, rakkaani! Ei sinun tarvitse odottaa kauan!

Pari viikkoa myöhemmin Georgette sopimuksen mukaan sai postikortin, jossa ei ollut allekirjoitusta. Se merkitsi sitä, että Vanlaert oli palannut Bléréhen. Georgetten oli määrä lähteä sinne ja heidän molempien poistua seudulta seuraavana päivänä ensimmäisessä aamujunassa.

Ei kukaan tiennyt mitään heidän tuumistaan.

IV

Vuosikausia puhuttiin kylässä Georgetten siveellisestä harha-askeleesta ja sydämen kovuudesta. Sillä mitäpä muutakaan se olisi voinut osoittaa kuin kovasydämisyyttä, että hän oli ollut niin harvinaisen kylmäverinen pakonsa kynnyksellä? Hän oli edellisenä päivänä suorittanut tavalliset askareensa ja istuutunut pöytään viimeiselle aterialle perheen keskuuteen ilmaisematta vähintäkään mielenliikutusta. Mutta tosiasiassa raastoivat hänen sisintään levottomuus ja ahdistus, ja vaikka ruumis konemaisesti suorittikin jokapäiväiset tehtävät, sielu vavahteli tietäen olevansa kuilun partaalla. Sillä Georgette Garou ei lähtenyt pois tietämättä ja tuntematta, miten koko menneisyys rynnisti häntä vastaan koettaen tehdä tyhjäksi hänen mielettömän aikeensa. Mutta taistelun kuumin hetki odotti yön tultua, jolloin hänen oli suoritettava viimeiset valmistuksensa.

Levätessään pimeässä silmät auki hän koetti mittailla sarastukseen kestävää aikaa. Oliko tämä aika laskettava minuuteissa vai tunneissa? Viimein hänen luomensa painuivat umpeen. Muutamaksi hetkeksi hän vaipui tajuttomaan horrokseen. Sitten hän taas kavahti hereille kolhaisten silmäteränsä pimeän läpitunkemattomaan seinään. Päivänkoittoon oli epäilemättä vielä pitkä aika Hänen vieressään nukkui Didier sikeästi. Lumi oli ollut maassa viikon ajan hidastuttaen toukojen tekoa, ja Didier oli viipynyt ulkona myöhäiseen yöhön. Hänen syvä ja säännöllinen hengityksensä oli ainoa ääni, joka voitti Georgetten korvissa pauhaavan veren kohinan. Turhaan hän odotti tuvasta kuuluvaksi kellon lyöntiä. Minuutteja tai tunteja kului vielä...

Äkkiä hän päätti nousta. Olihan parempi olla valmis ennen aikojaan kuin mahdollisesti myöhästyä kohtaamispaikalta. Hän nosti peitteen syrjään ja kohosi istualleen vuoteessa. Didier ei liikahtanutkaan. Georgettella nousi sydän kurkkuun... Lopulta hän harppasi uneen vaipuneen ruumiin yli, joka tukki häneltä tien, ja alkoi nopeasti pukeutua seisoen paljain jaloin kivilattialla ja pidättäen hengitystään, kun vaatteet kahisivat ja hän pimeässä vahingossa survaisi tuolia. Pukeuduttuaan hän otti jalkineensa toiseen käteensä ja hiipi, hapuillen toisella kädellä, makuuhuoneen ovea kohti. Mutta kun hänen sormensa koskettivat porsliinista ovenripaa, hänen lihaksensa kieltäytyivät tekemästä ratkaisevaa liikettä. Ahdistus jähmetytti hänet. Tällaista ei tämä luonnonlapsi ollut ennen kuunaan kokenut. Mikä häntä pidättikään?

Hän käännähti. Huone näytti tulvahtavan aaveita täyteen. Hänen arka nuoruutensa, hänen tulinen rakastumisensa kahdeksantoistavuotiaana, pienokainen, joka oli syntynyt näiden seinien sisällä. Ne vetivät häntä takaisin. Hän palasi niitä kohti.

— Jos jään tänne, hän sanoi niille, annatteko te minulle takaisin, mitä olen menettänyt?

Hänen silmänsä tottuivat pimeään, hän näki pyöreästä ikkunasta siivilöityvässä heikossa valossa häämöttävän miehensä varjokuvan. Oliko hän tarpeeksi rakastanut tuota Didier'tä? Oi! jos tuo mies vain olisi tahtonut, niin kuinka onnellisena Georgette olisikaan rakastanut häntä vanhuuden päiviin asti! Mutta tuo mies ei ollut tehnyt paljoakaan, vaikk'ei heidän välillään ollut liioin koskaan ollut kinaakaan. Ehkäpä siis hän, Georgette, oli rikkonut, koska kaikki heittivät häntä kivellä? Hän ponnisti kaiken sisäisen tarkkaavaisuutensa tutkiakseen itseään.

Tosin hän oli antautunut Cadet-seikkailuun, mutta sen hän oli tehnyt Garou muorin uhkauksesta ja tavallaan itse Didier'nkin pakotuksesta... Siveellisen elämän järkkyessä menneisyys astui hänen eteensä selvenneenä. Hän muisti varsin hyvin tuon lauseen, joka sai hänet tekemään päätöksensä, että hän turvautuisi päivätyöläiseen. Hänen muuten niin ahtaassa muistissaan oli varma sija tuolla lauseella:

»Naisten tehtävä on toki synnyttää lapsia!»

Hänen miehensä ärtyisä ääni kaikui vielä hänen korvissaan antaen epäsuoran käskyn:

»Hanki minulle hinnasta mistä tahansa välttämätön perillinen!»

Tämän ajatuksen suggeroimana hänessä oli herännyt tuuma: hän pyytäisi apua joltakulta toiselta! Jos hän oli käsittänyt miehensä sanat väärin, niin miksi tämä ei ollut nuhdellut häntä? Sopu palaa anteeksiannon jälkeen. Sitä vastoin vaikeneminen, Boutet'n ja naapurien solvauksien raukkamainen sietäminen...

Tuo vaikeneminen, tuo sietäminen oli sumentanut hänen rakkautensa. Jollei Didier kerran pitänyt häntä rikollisena, hänen velvollisuutensa oli puolustaa vaimoaan. Jos hän taas hyväksyi yleisen mielipiteen ja tunsi itsensä loukatuksi, hänen olisi pitänyt paeta puolisonsa talosta, jossa saman katon alla elivät avionrikkoja ja toisen isän lapsi. Didier'n kunnia olisi täten puhdistunut, ja Georgette olisi ammentanut äidinrakkaudesta, täydellisestä antaumuksesta lapsensa onnelle sekä sovituksen tarpeesta sen hyveen voiman, joka olisi turvannut hänet kiusauksilta. Sen sijaan Didier oli tarrautunut kiinni maahan, joka ei kuulunut hänelle, sietänyt kaikki solvaukset, hyväksynyt avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen ja liittynyt tähän halveksien häntä, Georgettea.

Mutta ajatellessaan tässä aviohuoneessa rakastajaansa nyt eron hetkellä hänestä tuntui, että lähtö tuon miehen luo oli ainoa rikkomus, josta häntä todella voitaisiin syyttää, hän kun suostui siihen syystä, jota langenneet naiset noudattavat. Se syy oli aistillinen himo, joka oli tyystin vailla velvollisuuden tunnetta.

Tänä omantunnon heräämishetkenä, odottavan eron puistattaessa Georgetten koko olemusta, hän vetosi haamuihin, jotka äsken olivat ilmestyneet pidättämään häntä.

»Mitä tehdä?»

Ne tulivat lähemmäksi, kietoivat hänet syleilyynsä.

»Jää tänne, Georgette!» ne kuuluivat sanovan. »Älä halveksi meidän kehoitustamme!»

Hänet valtasi äkkiä sellainen tarve, jota ovat tunteneet kaikki kunnialliset naiset ajatellessaan tuhoutunutta avioelämäänsä, kun menetettyjen, puhtaiden ilonaiheiden kaiho herää mielessä heidän seistessään viritetyn ansan edessä, tarve pyyhkiä pois kaikki, antaa kaikki anteeksi, unohtaa kaikki, aloittaa alusta.

Lisäksi hänestä tuntui mahdottomalta ja hänen ylpeyttään liiaksi loukkaavalta poistua talosta näin, yöllä, rikosten hetkenä, pahantekijän tavoin.

Sydän raadeltuna, epäröiden, surkeana hän istuutui tuolille oven viereen. Ja hän värjötti vilussa ja epävarmuudessa yhä pitäen kenkiään kädessään.

Aika riensi. Täytyi tehdä päätös. Vaistomaisesti hän kavahti pystyyn ja lähestyi vuodetta.

— Didier! hän sanoi, kumartuen tämän puoleen.

Hän mainitsi miestään nimeltä sydämensä pohjasta, koko entisen rakkautensa voimalla, joka tänä hetkenä palasi hänen mieleensä.

— Didier!

Hän ravisteli nukkujaa olkapäästä. Didier mutisi:

— Mitä nyt?

— Kuulehan, Didier!

Mies ei vastannut.

— Tahtoisin puhua kanssasi.

— Ei nyt. Huomenna sitten.

— Huomenna on liian myöhäistä.

Silloin Didier heräsi kokonaan, huomasi, että vaimo oli pystyssä vuoteen ääressä, ja vaistosi vaaraa.

— No? mikä nyt on hätänä? hän kysyi levottomana.

Hän höristi korviaan peläten, että vaimo lausuisi kammottavat sanat: Tuli on irti! Ja hän kohottautui vuoteessa valmiina syöksymään taloa pelastamaan.

Georgette vastasi yksinkertaisesti:

— Minä lähden pois.

Didier vajosi rauhoittuneena patjoille:

— Minne sitten?

Kun Georgette ei selittänyt lähemmin, mies alkoi aavistaa, miten asiat olivat. Hän ojensi kätensä ja tunnusteli Georgetten vaatteita, jotka eivät olleet karkeata työpuvun kangasta. Georgette ei estänyt tätä ajatellen, että mies jo muutenkin melkein ymmärsi. Sitten hän sanoi:

— Eihän tätä voi jatkua.

Ja äkkiä, muuttuneella äänellä, hän rukoili:

— Tule mukaan! Sublaines'issa kaikki halveksivat meitä. Sinä et enää koskaan puhu minulle. Olet riistänyt minulta lapseni. Olen huonommassa asemassa kuin tämän talon palvelijatar. Te kohtelette Mariaa paremmin kuin minua. Myydään maat ja mannut ja muutetaan asumaan muuanne! Unohdetaan kaikki ikävyydet! Jeankin unohtaa, ja sinä rupeat jälleen minun ystäväkseni.

Didier kuunteli tyrmistyneenä. Niinä kuutenatoista vuotena, jotka he olivat olleet naimisissa, Georgette ei kertaakaan ollut puhunut näin pitkälti.

— Sinä olet mieletön!

Mutta Georgette ei hellittänyt, vaan tahtoi puhua suunsa puhtaaksi.

— Ehkä tein väärin, kun menin Cadet'n luo. Sekö on saanut sinut katkeraksi minulle? Tiedät hyvin, miksi niin tein. Sinä et kyennyt saamaan lasta, ja isoäiti vaati vaatimalla perillistä.

— Sinä ikävystytät minua! Didier ärähti upottaen päänsä pielukseen.

— Miksi et ole sanonut mitään?... Jos olisit ottanut asian puheeksi, olisimme sopineet sen... En totisesti ollut siihen mieheen mieltynyt... ja itsehän sanoit, että naisten tehtävä on synnyttää lapsia. Etkö ehkä niin sanonut, voitko kieltää?... Minä muistan sen tarkoin, sillä sinä päivänä ymmärsin kyllä, mitä tarkoitit. Luuletko, että se oli minusta hauskaa? Mutta suostuin siihen tehdäkseni sinulle mieliksi, ja valitsin sen miehen, koska hän oli kyennyt saamaan neljätoista lasta. Hän tai joku toinen... yhdentekevää... Se oli inhoittavaa... Enhän rakastanut ketään muuta kuin sinua... Jollei Jean'ia olisi syntynyt, olisi François tätä nykyä tilan toisen puoliskon isäntänä.

Didier oli vaiti, ja Georgette vaistosi, että tuo vaikeneminen merkitsi kärsimättömyyttä ja vihamielisyyttä. Georgette lisäsi päästyään todistelunsa loppuun:

— En enää voi kestää tätä. Lähden pois.

Didier ärähti:

— Mene vain matkoihisi, jos niin tahdot!

Silloin Georgette teki viimeisen yrityksen. Palavasti halutessaan sovintoa hän lopulta syytti itseäänkin lievittääkseen miehensä syyllisyyttä:

— Sinä olet menetellyt väärin. Sinun ei olisi pitänyt antaa ihmisten solvaista minua, eikä sinun olisi pitänyt suostua ottamaan minulta Jean'ia, kun kuitenkin tiesit kaiken. Mutta minussakin on syytä. Jo puolen vuoden ajan olen seurustellut valurin kanssa.

Nyt Didier'lle selvisi kaikki: polkupyörä, silkkipuserot, liian tiheät käynnit Bléréssä, muutamat Marian säälivät katseet ja naapurien käyttäytyminen, jotka nyttemmin tervehtivät Didier'tä vakavasti. Hänet valtasi kuivakiskoisen, asioista perille päässeen mitättömän miehen ilkeä ilo. Hänen vaimonsa uskottomuus vapauttaisi hänet vanhasta suvaitsevaisuuden syytöksestä, joka niin kauan oli kiusannut häntä. Ja kun häntä, Didier'tä, ei voitu asettaa lailliseen syytteeseen, hän jäisi tilan ainoaksi omistajaksi.

— Luuletko, että minä siitä välitän?

— Jos päästät minut lähtemään, aion matkustaa pois saman valurin kanssa.

— Johan sanoin, etten välitä siitä rahtuakaan. Kaikkien tekosiesi jälkeen en totisesti tahdokaan, että jäät taloon. Onko tämä nyt jo sinulle tarpeeksi selvää puhetta?

Vuoteen rasahduksesta Georgette päätti, että Didier kääntyi selin häneen. Hän odotti hetkisen... Hiljaisuus laskeutui jälleen huoneeseen juhlallisena kuin ratkaisu. Georgettella oli yhä kengät kädessä.

No niin! Hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä, ei enää vapaaehtoisesti, vaan tuon miehen pakottamana, joka lepäsi siinä Garou suvun vuoteessa, tuon entisen rengin häätämänä, jolle hän rakkaudesta haltioituneena oli antanut kaiken, lapsensakin!

Hän horjahti tuntien olevansa hylätty. Hän jätti heille morsiusseppeleensä, liinavaatteet, huonekalut, kaiken. Edellisenä iltana hän oli vain vaatepinkan alta vanhasta kaapista ottanut muutamia sinne piilottamiaan seteleitä. Hän tunnusteli, oliko hänen kukkaronsa taskussa. Sitten hän meni ovelle ja avasi sen tällä kertaa epäröimättä.

Tuvassa hän sytytti hiilloksesta pienen lampun ja kohotti sitä katsoakseen seinäkelloa. Seinälle loi hänen ojennettu käsivartensa jättiläisvarjon, joka tuntui merkitsevän kirousta. Hän tunsi kylmiä väreitä. Kello oli vasta viisi.

Hän asetti lampun pöydälle, jolta otti siihen unohtuneen leipäpalan alkaen konemaisesti syödä sitä. Sitten se putosi hänen kädestään. Hän riensi kalkilla sivuttuun käytävään ja pysähtyi ovelle. Sen takana nukkui Jean, Jean, hänen Jeaninsa, joka jälleen oli hänen pienokaisensa tuona suurena lähdön hetkenä. Pojan jättäminen mursi äidin sydämen. Hänen teki mielensä hakea turvaa ja pelastusta lapseltaan. Olihan hänelle oikeus riistää hänet Didier'ltä, aloittaa uusi elämä poikansa kanssa. Olihan poika hänen, yksinomaan hänen lapsensa! Mutta sinä hetkenä, jolloin hän aikoi astua tuohon huoneeseen, ilmeni hänelle armoton totuus: Jean ei enää ollut hänen kaulaansa kietoutunut pienokainen, jolle maailman meno oli tuntematonta. Hän tiesi olevansa Cadet'n poika, eikä hän voinut antaa sitä anteeksi eikä unohtaa.

»Syleile veljiäsi! Syleile veljiäsi!»