Part 13

Hän näki edessään Jeaninsa pienet, häväistyksen runtelemat kasvot, muisti selvästi, miten poika oli kääntänyt pois silmänsä ja kuinka hän oli ollut täynnä vihan kaunaa, kun Georgette oli tarttunut hänen käteensä ja vetänyt hänet pois kuulemasta poikanulikoiden ilkeää ivaa. Sinä päivänä Jean Garou oli äidiltään mennyttä. Paheksuessaan arvotonta äitiään hän oli liittynyt Didier'hen. Poika ei suinkaan seuraisi äitiään, eikä laki antaisi häntä äidille. Tuon oven takana oli vain Jean Rousseau, vieras nuorukainen, vihamies, joka karkoittaisi hänet samoin kuin aviomieskin oli tehnyt.

Georgette palasi tupaan, pani kengät jalkaansa, kääri hartiahuivin ympärilleen ja leikkasi itselleen vielä palan leipää — Sublaines'in leipää, joka tuoksahti heinäkuun auringon paahtamalle punervalle nisutähkälle. Sitten hän avasi ulko-oven säpin ja astui pihalle. Tuima, kostea tuuli tuiversi häntä pimeässä. Taivas oli pilvessä. Himmeässä valossa, pilvien lomitse heijastuvassa kuutamossa, hän näki epämääräisinä häämöttävän edessään riihen, puutarha-aidan, pihan keskellä olevan kaivon. Tämä oli hänelle perin tuttu näky, joka nyt uinaili yön varjoissa ja joka ei enää koskaan näyttäytyisi hänelle päivän valossa.

Oven naristessa Georgetten sulkiessa sitä Peni koira haukahti. Mutta tunnettuaan emäntänsä se hyväili päällään hänen kättään. Silloin Georgette kumartui, ja ajatellessaan, ettei hänellä ollut ketään muuta, jota olisi hyvästellyt, hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä. Hän istuutui kylmälle kivikynnykselle ja itki katkerasti pää käsien varassa.

Kun hän oli niin yksin, niin hylätty, ainoana lohduttajanaan koira, ajatukseton eläin, joka hyväili hänen niskaansa lämpöisellä kuonollaan, hän tunsi hirvittävän syyllisyyden tunteen raatelevan sydäntään ja ylpeyttään. Olihan hänen, Georgetten, joka oli kaiken tämän omistanut ja menettänyt, raskasta noin syöksyä yöhön ja lähteä tuon kuljeksivan työläisen luo. Ja katkerana hän muisteli avioliittonsa päivänpaisteisia alkuaikoja. Silloin kaikki häntä kunnioittivat, jopa kadehtivatkin. Olihan hänen harvinaisessa onnessaan jotakin ärsyttävää, olihan hän Sublaines'in kaunein ja kunniallisin nainen, rikas omaisuudeltaan ja hyveiltään, kohtalon lempilapsi... Silloin oli äkkiä tullut tuo onnettomuus: lapseton avioliitto. Oliko se todella ollut niin suuri onnettomuus? Ehkä lapsi olisi vielä aikaa voittaen syntynyt. Äkkiä hän kohotti uurteisen otsansa. Syyllinen oli siinä hänen edessään, vähitellen paljastuen silmälle aamuhämärässä: Se oli maakamara! Se oli vaatinut kaikki uhraukset, se oli tuottanut kaiken häpeän, kaikki solvaukset.

Samassa kohosi muiston kätköistä Rolanden raikas kuva, hänen vaalea palmikkonsa, hellä kiintymyksensä ja epätoivonsa tuona onnettomana aamuna, joka oli pelottavassa määrin tämän aamun kaltainen ja jolloin Georgette itse oli valvoessaan Jean Garoun etua vaatinut, että nuo viattomat pienokaisparat karkoitettiin talosta.

»Anna minun jäädä tänne, äiti, anna minun jäädä!»

Miten tuon tunteellisen ja hellän tyttölapsen oli sitten käynyt? Ja mikä oli François'n kohtalo, kun hänet oli jälleen teljetty hoitolaan, hänen saatuaan kokea Garou muorin teeskenneltyä hellyyttä, äidinrakkauden suloa ja onnen harhaluuloa? Ja kaiken tuon vääryyden aiheuttaja oli Georgette, joka täten oli loppuiäkseen sälyttänyt hartioilleen julmuutensa sovittamattoman tunnonvaivojen taakan. Tämä oli ollut hänen suurin rikkomuksensa.

Voi! Noiden pienten lapsenkäsien, ristiin pantujen käsien, jotka rukoilivat armoa, hän oli antanut epätoivosta vaipua tarttumatta niihin, ja hänen korvissaan kaikui jälleen hirvittävän selvänä sydäntä viiltävä huuto:

»Anna minun jäädä tänne, äiti, anna minun jäädä!»

Sama huuto kohosi nyt Georgetten huulille: sama armoton kuurous oli vastauksena. Nyt oli maalla omistajansa, Didier piti sitä hallussaan Jean'in ansiosta. Garou muori lepäsi haudassaan tyytyväisenä, kun hänen tahtonsa oli täyttynyt. Ja Georgette, joka oli kaiken tämän hankkinut noille eläville, karkoitettiin pois. Maakamarakin karkoitti hänet luotaan, se kun ei enää tarvinnut häntä.

— Saastaista! katalaa! Georgette huudahti ääneen.

Hänen mielensä täytti inho. Hän ei enää rakastanut Sublaines'ia, ei enää Didier'tä. Hänen oma ylpeytensäkin oli kadonnut. Antautuessaan palvelemaan kaikkia noita ihmisiä, joiden tekoja ohjasi pelkkä oma etu, hän oli syössyt itsensä turmioon.

Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä pois, koettaa unohtaa tai rakentaa itselleen uusi elämän perusta. Sarastus voimistui, vaikka oli vielä yön harmaiden usvien verhossa mutta ennen pitkää elämä heräisi talossa. Jos hän vielä viipyisi, hänet yllätettäisiin siinä. Vanlaert odotti...

Mutta täytyikö hänen lähteä kokonaan ilman hyvästijättöä, saamatta evääksi keneltäkään »onnea matkalle!» hänen, joka oli koko olemuksensa juurilla kiinni tässä talossa, tässä seudussa, nyt kun hän lähti taivaltamaan hirvittävää tuntematonta ja lain suojan ulkopuolella olevaa rakkautta kohti? Hän tarvitsi jotakin tukea, jotakin turvaa. Hän tarvitsi jonkinlaista anteeksiantamusta ja tuntemattoman voiman ymmärtämystä...

Kaukana, näköpiirin rajalla, kohosi varjoista jykevä kirkontorni, sama vanha torni, jonka juurella monet synnit oli anteeksi saatu, monet huolet huojentuneet, monet kyynelet kuivuneet. Tuntui siltä, kuin se olisi puhjennut puhumaan kehoittaen tuota ankaran ahdistuksen valtaan joutunutta naista turvautumaan rukouksen lohdutukseen.

Georgette oli jo portilla, avasi sen ja alkoi hienosti tihuuttavassa sateessa rientää kirkolle.

Hän avasi oven ja meni sisälle. Kirkko oli tyhjä. Tuona hetkenä pappi oli kääntyneenä tyhjiin penkkiriveihin päin, kädet levitettyinä, yläpuolellaan kolme sytytettyä vahakynttilää. Nuo molemmat ihmiset katsoivat toisiinsa, nainen silmät täynnä haikeata surua, pappi katseessaan ääretön, osaaottava hyvyys. Georgette polvistui kivilaatoille alttarin eteen.

Ja pappi rukoili hehkuvasti tuon onnettoman, hänen mielestään syvälle vajonneen naisen puolesta:

»Tiesinhän, hyvä Jumala, että hän palaisi luoksesi!»

Kun hän taas kääntyi, nainen oli kadonnut.

Georgette kiiruhti pyörällään syntiä ja Vanlaertia kohti. Ylätasangon pureva, vinha viima tuiversi hänen hartioitaan. Mutta hänen yksinkertainen sielunsa oli rauhoittunut.

Hänen hahmonsa suli kokoon mutkaisella tiellä. Lopulta näkyi pelkkä tumma piste, joka sekin katosi.

Alhaalla rinteen juurella hän kohtasi Vanlaertin, joka tuli kärsimättömänä ja levottomana häntä vastaan.

— Joudu! Joudu! Saatamme myöhästyä junasta.

He huomasivat, että uskollinen Peni koira oli salaa seurannut emäntäänsä. Saadakseen eläinparan eroamaan heistä heidän täytyi heittää sitä kivellä. Mutta kun pakenevan koiran ulvonta oli kadonnut metsikköön, Georgette tunsi, että hänen menneisyytensä oli lopullisesti hylännyt hänet ja että hän jätti tuolle tielle sydämensä kivitettynä, murjottuna.

V

— Tiedätkö, missä äitisi on? Didier kysyi Jean'ilta.

Jean tuli ulos huoneestaan vielä lopetellen pukeutumistaan työvaatteisiinsa. Poika pudisti päätään välinpitämättömästi.

Palvelijatar, joka vaistosi jotakin tavatonta, hääri heidän ympärillään.

Didier toisti kysymyksensä:

— Missä emäntä on?

— En minä tiedä, vastasi palvelijatar. Noustuani huomasin, että oven säppi oli avattu ja portti jätetty raolleen. Luulin, että te olitte lähtenyt töihin.

Hän jatkoi:

— Penikään ei ole kotona.

Didier pistäytyi pihalla.

— Polkupyörä ei ole paikoillaan vajassa, hän ilmoitti palatessaan tupaan.

Tyttö irvisti ilkkuen. Häväistysjutun käryä oli ilmassa. Didier meni makuuhuoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi pureskellen viiksiään.

— Äitisi on lähtenyt matkoihinsa, hän sanoi armottomasti Jean'ille. Eikä hän palaa. Hän on ottanut mukaansa kaapista kaikki rahat.

Silloin palvelijatar rohkaistui puhumaan:

— Jos hän todella on lähtenyt tiehensä, hän on mennyt sen belgialaisen valurin kanssa, jota hän kävi tapaamassa myymälän emännän, Paulinen, luona harva se päivä... Koko kylä puhui siitä... Teillä, isäntä, yksin ei ollut vihiä asiasta. Enkä minä uskaltanut puhua...

Poika alkoi itkeä. Koko lapsuudesta kasaantunut katkera nöyryytys purkautui esiin, ja siihen yhtyi suru, ettei hänellä enää ollut äitiä, sekä pelko, että isäpuoli käyttäisi tilaisuutta hyväkseen karkoittaakseen hänet talosta.

* * * * *

Jo aamupäivällä koko kylä sai tietää, mitä oli tapahtunut; poika oli itkenyt ja Didier istunut tunnin ajan pöydän ääressä, pää käsien varassa vastaamatta palvelijataren valitteluihin, joiden lomaan tämä pisti kaikki isännälle tuntemattomat jutut ja juorut.

Maria oli muun muassa sanonut:

— Yhdessä suhteessa on teille molemmille parempi näin. Ihmiset nauroivat nähdessään hänen ajaa hurahduttavan polkupyörällään. Parasta oli, että hän iäksi päiviksi pyörähti tiehensä. Onhan teillä nyt rauhallisempi olo talossa, kun ilma on puhdistunut.

Hän lisäsi muistaen salaisen toiveen, jota jo kauan oli tuudittanut mielensä kätkyessä:

— Eipä teidän tarvitse mennä varsin pitkälle löytääksenne taloon emännän, joka on tuota entistä parempi!

* * * * *

Kylän naiset eivät löytäneet kyllin räikeitä sanoja mustatakseen äitiä, joka oli hylännyt lapsensa. Jopa häntä sanottiin varkaaksi, kun hän oli vienyt mukanaan omia rahojaan. Hylättyä aviomiestä taas surkuteltiin, hänen niskoilleen kun nyt oli kokonaan jäänyt maan viljeleminen ja huolenpito Cadet'n pojasta. Häntä ylistettiin siitä, ettei hän ollut kohdistanut vihaansa poikaan. Päin vastoin hänen kerrottiin lyöneen poikaa olalle sanoen:

— Älä itke, poikaseni! Olenhan minä luonasi ja turvanasi!

Jopa hänen sanottiin jalomielisyydessään menneen niin pitkälle, ettei kärsinyt puhuttavan pahaa Georgettesta:

— Hän on onneton nainen. Jättäkää hänet rauhaan!

Maria puolestaan pani parastaan kuvatakseen synkin värein entistä, emäntäänsä ja maalatakseen mitä kauneimmassa valaistuksessa isäpuolen ja pojan menettelyn.

— Kyllä se meidän miehinen isäntäväkemme on kelpo väkeä! Poika lempeä kuin tyttö. Isäntä... miesten parhaita. Ajatella, ettei hän sallinut heittää tunkiolle sen lutkan morsiusseppelettä! Mukamas pomeranssinkukkia! Rikkaruohoseppelettä hänen olisi pitänyt pitää hääpäivänään. Minua vain ei saada uskomaan, ettei hän juossut miesten perässä jo ennen naimisiin menoaan. Sen tähden hän meni vaimoksi rengilleen. Eihän kukaan muu olisi hänestä huolinut.

Georgetten ansioluetteloa Maria vielä lisäsi huomauttamalla, ettei sellainen ihminen tietystikään lähettänyt entiseen kotiinsa kirjettä. Tuo luonnoton äiti ei edes kirjoittanut pojalleen. Maria sen kyllä tietäisi, jos hän olisi kirjoittanut.

Mutta viisi kuukautta myöhemmin Georgettelta tuli kirje. Siinä ei ollut ainoatakaan katumuksen sanaa. Didier piti muutoin tarkoin salassa sen sisällyksen. Huolellisesti tarkastettuaan, että huoneen ovet ja ikkunat olivat kiinni, hän luki sen ja sanoi Jean'ille:

— Äidiltäsi on tullut kirje.

Poika luki sen hitaasti, tarkkaavasti kahteen kertaan. Se ei sisältänyt yhtään ystävällistä sanaa hänelle. Hänen nimeänsäkään ei ollut siinä mainittu. Georgette pyysi siinä vain, että hänelle lähetettäisiin hänen vaaleanpunainen untuvapeitteensä, ja tarjosi Didier'lle avioeroa.

Entinen palvelija alleviivasi kynnellä viimemainitun lauseen.

— En minä vaadi avioeroa. Ymmärrätkö? Hän, äitisi, on syyllinen. En minä ole tehnyt hänelle mitään pahaa enkä ole käskenyt häntä pois talosta.

Pojan vaietessa Didier kävi levottomaksi. Olihan Jean joka tapauksessa Georgetten poika. Ja isäpuoli tahtoi, esittäessään puolustustaan, saada laillisen perillisen puolelleen. Hän toisti:

— En minä vaadi avioeroa. Eikä se olisi hyvä sinulle. Herra ties mitä seurauksia siitä olisi; tarkoitan, mihin toimenpiteisiin äitisi voisi sitten ryhtyä. Ja sitten sinun olisi pakko elää heidän kanssaan, totella tuota miestä ja elää palvelijan asemassa.

Jean punastui, ja Didier jatkoi:

— He ehkä riistäisivät sinut puti puhtaaksi. Et ole vielä täysi-ikäinen. Avioerotapauksessa oikeus joskus vaatii omaisuuden myytäväksi. Olen nähnyt sellaista. Ja kun myynti on tapahtunut, maa luisuu pois käsistäsi. Jos se taas jää minun huostaani, minä säilytän sen sinulle. Ethän siis jätä minua? Maa on oikeastaan sinun. Päätämme kaikesta yhdessä.

Jean ei vieläkään sanonut halaistua sanaa. Hän kuunteli tuijottaen kirjeeseen.

— No? Mitä sinä nyt ajattelet? Kun meitä nyt on vain kaksi, täytyy yhdessä sopia asioista.

— On kai paras lähettää hänelle untuvapeite, Jean arveli.

— No lähetetään, jos niin tahdot, Didier myönsi.

— Eikä se muutoin enää ole häävi, poika lisäsi.

Ilon välke kiilui Didier'n silmissä.

— Ja mitähän sille muuten kirjoittaisi? Minun kirjoittamiseni käy kankeasti. Enhän ole käynyt koulua. Kirjoita sinä, niin minä panen nimeni alle. Lisäksi pelkään sanojani, jos ne joutuvat oikeuden eteen. Ole siis varuillasi, poika!

— Ehkä on varminta, ettemme kirjoita mitään, poika päätteli.

Didier totesi nyt, että Cadet'n ja Georgetten pojasta oli tullut hänen poikansa ja että he vast'edes kulkisivat käsi kädessä.

Maria, joka oli haaveillut emännän paikkaa, mutta joka olisi tyytynyt emännöitsijänkin asemaan, pantiin pois palveluksesta. Lehmät myytiin. Kylältä otettiin silloin tällöin vanhoja naisia suorittamaan välttämättömiä askareita. Isäpuoli ja poika valmistivat itse ruokansa. He elivät kitsaasti käyttäen maan tuotteista vain sen verran, kuin juuri tarvitsivat välttämättömäksi ravinnokseen. Muut tuotteet, vilja ja oljetkin, vaihdettiin seteleihin, joiden korot huolellisesti talletettiin sen päivän varalle, jolloin sanoma Georgetten kuolemasta vapauttaisi heidät mahdollisen oikeudenkäynnin ja anastuksen pelosta.

VI

Pappi ajatteli:

Missä oletkaan, Georgette Garou? Onkohan tuo kuljeksiva Vanlaert voinut olla sinulle uskollinen? Vai onko hän yks' kaks' hävinnyt teille tietymättömille kyllästyneenä kuihtuneeseen kauneuteesi ja yksitotiseen olemukseesi?

Ehkä olet joutunut toisen miehen syliin, joka vuorostaan on sinut hylännyt. Ehkä olet lopulta vajonnut julkisen naisen kurjuuteen suurkaupunkien laitamilla.

Kuvittelen, että olet monesti itkenyt, varsinkin alkuaikoina. Olen varma siitä, että usein olet ajatellut kotikylääsi Sublaines'ia, ja että kaupungin ummehtuneessa ja löyhkäävässä ilmassa olet ikävöinyt tämän ylätasangon puhtaita tuulahduksia. Toisinaan koetat kaiketi avaruudesta löytää sen katon suunnan, jonka alla synnyit, sen vanhan kirkontornin huipun, josta hääkellosi kerran kaikuivat. Mutta kuinka polttava kotikaihosi liekin, tiedän, että samettiset kulmakarvasi itsepintaisesti rypistyvät ja ettet koskaan palaa. Sinussa on liiaksi ylpeyttä, kannat liiaksi kaunaa niitä kohtaan, jotka ensimmäisinä paljastivat sinulle inhimillisen rumuuden.

Elämä on hyvin rumaa, Georgette Garou, ja me kaikki — harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — olemme rumia. Mutta sinä et ole luonnostasi ruma, sinussa ei ollut alun perin toisten rumuutta, joka on olemukseltaan ahneutta, itsekyyttä ja tinkimistä tunteiden eheydestä. Ja jos olet vajonnut syvällekin, sielusi on alati pystyssä, yksinkertaisena, karaistuneena, kuin jos se olisi veistetty Sublaines'in kivestä. —

Tähän tapaan ajatteli kylän kirkkoherra, lempeä mehiläisten hoitaja, pyhä mies, jonka asioiden arviointi oli yksinkertaisen teeskentelemätöntä ja vilpitöntä, palatessaan pappilaansa Sublaines'in määrin seurassa, jonka hän oli kohdannut tiellä. Tämä tapahtui viiden vuoden kuluttua Georgetten paosta.

Oli sellainen surunvoittoisen kaunis hetki, jolloin aurinko vaipuu illan rauhallisiin usviin, jolloin ihmismieli tuntee olevansa lähempänä totuutta, maa on vaipumaisillaan yön helmaan eikä maailmasta tunnu olevan näkyvissä muuta kuin ääretön kullanhohtoinen taivaankupu, tuo onnen kaukainen valkama, minne saavutaan vapautuneina ihmisolentojen raskaista huolista ja kaikesta, mikä erottaa heidät toisistaan. Otsa valon kirkastamana ihminen kasvaa silloin suureksi vapautuneena oman itsensä raskaasta taakasta.

Pappi ja määri astelivat vieretysten vaihtaen harvakseen muutaman jokapäiväisen sanan. Pappi haltioitui toivon haaveilusta katsellessaan taivasta. Toinen taas loi katseensa avaroille viljavainioille, joille illan varjot levittivät pehmeää verhoaan, ja uneksi oman onnellisuutensa aiheuttajista: runsaasta sadosta, vaimostaan, lapsistaan...

Heidän kuljettuaan näin kotvan aikaa ilmestyi heidän eteensä tielle kaksi miehenhahmoa, jotka matkan päässä tulivat heitä vastaan. Molemmat miehet olivat samankokoiset, samalla tavoin pukeutuneet, ja heidän astuntansakin oli samanlaista. He tervehtivät kirkkoherraa ja määriä samanlaisin elein, ja heidän sinisissä silmissään oli samanlainen kaihtava ilme. Määri totesi vanhemmassa ja nuoressa miehessä niin paljon yhdennäköisyyttä, ettei hän heidän ohi mentyään malttanut olla huomauttamatta:

— Hän on kenties sittenkin tuon Didier Rousseaun poika!

Pappi ei sanonut tähän mitään. Kohtaus multavallien välisellä tiellä, jonka hän oli joutunut näkemään kulkiessaan ohi rippikoululapsineen, oli ilmi elävänä, inhoittavana ja kammottavana hänen edessään. Mutta saattoihan Jean silti olla Didier'n poika. Jumala sen asian vain täysin varmasti tiesi. Hetken vaiettuaan hän kysyi:

— Entä hänen vaimonsa...? Tiedetäänkö, minne hän on joutunut?

Toinen, jolle sielujen huolto oli myös uskottu tavallaan, vaikkakin maallisessa merkityksessä, ja jolla oli jonkin verran oikeutta tuntea heidän elämäänsä, vastasi:

— Olen koettanut ottaa siitä selvää, mutta asia näyttää olevan läpitunkematon ja tutkimaton. Sanotaan, että Didier Rousseau tuntee vaimonsa olinpaikan, vaikkei hiisku siitä kenellekään. Sanotaan hänen joskus lähettävän hänelle rahojakin. Yksinkertaisintahan olisi pyytää vaimoa palaamaan kotiin. Mutta Didier pelkäisi sitä. Tosiasiassa on Georgette maan omistaja. Didier pelkää avioeroa, tila voisi silloin luisua hänen käsistään. Ehkäpä poika sittenkin on Cadet'n lapsi. Aikoinaan puhuttiin asiasta paljonkin, Hoettiin, että Didier itse olisi ajanut vaimonsa Cadet'n syliin.

He saapuivat kylään. Pappi erosi äkkiä kävelytoveristaan.

— Annetaan kuolleiden haudata kuolleensa!

Ja kohottaen leveälieristä hattuaan hän lisäsi: — Näkemiin, herra määri!

Pappi alkoi astella nopein askelin. Mutta hän ei mennyt pappilaan. Hän otti taskustaan ison avaimen, avasi kirkon oven ja lukitsi sen jälkeensä. Alttari uinaili rauhaisassa varjossa. Tuosta rauhasta kohosi jumalaisia ajatuksia, jotka voittivat inhimillisen viisauden. Kristuksen syvät opetukset tuntuivat liitelevän ilmassa sielunpaimenta vastaan.

Värisevin huulin pappi polvistui ison kastemaljan eteen, samaan paikkaan, missä hän oli nähnyt Georgetten seisovan epätoivo kasvoillaan lähtöaamuna. Siis mies itse oli pakottanut vaimonsa syöksymään synnin helmaan! Olisihan vaimo voinut vastustaa, mutta hän oli noudattanut miehensä tahtoa. Ja päälle päätteeksi tuo aviomies lähetti rahoja avionrikkojalle!

Pappi loi silmänsä alttarille päin. Hän haki evankeliumista lohdutusta ja enteellisiä osviittoja ja mutisi: »Ja minä sanon teille, että tuomiopäivänä viimeiset tulevat ensimmäisiksi, ja ensimmäiset viimeisiksi. Suuret synnintekijät ovat Herran oikealla puolella, ja ne, joita ihmiset ylistävät, sovittavat liekeissä syntejä, joita ovat saaneet toiset tekemään... Kuule, Vapahtajani, joka annoit anteeksi avionrikkojalle, minä uskon vahvasti että tämä vaimoparka ansaitsee laupeutesi!»

Ja hän jatkoi palavaa rukoustaan sulkien siihen Didier'n ja Garou-muorivainajankin.

Mutta hän ei arvellut rukouksen riittävän, vaan rupesi hakemaan vaatimattomasta ja puutteenalaisesta elämästään jotakin, minkä hän olisi voinut tarjota kieltäymyksen uhriksi Herralle, jotta hänet havaittaisiin mahdolliseksi rukoilemaan noiden poloisten puolesta. Epäilemättä hän löysikin köyhästä elämästään jotakin sellaista, sillä hän nousi lohduttautuneena nöyrästä rukoilevasta asennostaan.

* * * * *

Tästä on jo kulunut vuosia. Jean on suorittanut asevelvollisuutensa. Hän on palannut isäpuolensa luo. Hän ei puhu mitään naimisiinmenostaan. Kirkkoherra Cruchet on käynyt vanhaksi. Hänen hiuksensa ovat ihan valkeat. Jo monta vuotta sitten hän seurakuntalaistensa ihmeeksi irroitti radioantennin kirkontornista. Kuuluisa auto ei enää ole vajassa. Romukauppias on vienyt sen pois. Puhuttiin yhteen aikaan, että pappi ajatteli lentokoneen valmistamista. Mutta ehkä siinä ei ollut perää. Ainakin hän myi pajansa ja jakoi rahat köyhille.

Georgette ei ole palannut. Hänet on unohdettu. Ei kukaan enää puhu hänestä.

Mutta minä, joka tunsin hänet ja jolle oli suotu tilaisuus luoda silmäys hänen sielunsa uumeniin, minä, joka olen kertonut hänen tarinansa, sikäli kuin sivullinen on voinut tuntea tapahtumia, en koskaan voi unohtaa häntä. Hän on aina sisäisen katseeni edessä sellaisena, jollaisena näin hänet hääiltana hänen astellessaan Sublaines'in tomuisella tiellä, käsi entisen palvelijansa kainalossa, ylpeämpänä ja säteilevämpänä kuin kuningatar.

Rakkauden hahmoa ei usein kohtaa niin ilmi elävänä. Tuona iltahetkenä näin sen kasvoista kasvoihin ja tunnen vieläkin, miten se häikäisi silmäni.

Mutta missä olet nyt, Georgette Garou?